Bruce Willis, viihdetaitelija

Bruce Willis: If it don't kill you, it just makes you stronger (kansikuva)Kun musahaasteen 24. rastilla piti kuunnella musiikkia ”esittäjältä, joka on tullut tutuksi muulla alalla kuin musiikissa”, tiesin heti että hänen pitää olla Bruce Willis! Olin joskus kuullut eräissä kotibileissä hänen LP:nsä If It Don’t Kill You, It Just Makes You Stronger (1989), mutta en minä siitä enää muistanut muuta kuin kansikuvan, joten minusta se sopii tähän haasteeseen. Hänen levytysuransa osuu läpimurtorooliin sarjassa Konnankoukkuja kahdelle (1985-1989). Silloin hänet tunnettiin vielä lähinnä komedianäyttelijänä, jolle tällainen viihdelaulajan sivu-ura sopi.

Pop-blues-covereita sisältänyt The Return of Bruno (1987) oli kaupallinen menestys, tämä Motownin julkaisema kakkoslevy ei niinkään. Tässä vaiheessa hän oli jo tehnyt läpimurtonsa elokuvatähdeksi Die Hardin (1988) turvin ja muuntautunut toimintasankariksi. Ehkä tämä levytysura ei kauhean luontevasti istunut enää siihen. Oli syy mikä hyvänsä, näiden kahden levyn jälkeen Willis ei ole julkaissut uutta musiikkia.

Tyylillisesti Willisin kakkoslevy on tosiaankin hyvin viihteellistä ja populistista rhythm ’n’ bluesia. Tällä kertaa mukana on enimmäkseen originaalimateriaalia, jonka Willis on sanoittanut. Sävellyksissä häntä ovat auttaneet erityisesti Robben Ford ja levyn tuottajanakin toiminut Robert Kraft. Heidän lisäkseen levyllä soittaa ja laulaa runsaasti sessiomuusikoita; tunnetumpia vierailijoita ovat blues-kitaristi Johnny Winter ja Willisin silloinen vaimo Demi Moore.

Levy kuulostaa rehellisesti sanottuna ihan kamalalta. Siinä on hyvin geneeriset ja muoviset soundit, liikaa tylsiä soolo-osuuksia ja pitkästyttävät sanoitukset. Ärsyttävin, ja siten myös kiinnostavin levyn biiseistä, on hämmentävän avoimen kusipäinen Turn It Up (A Little Louder), jossa kehuskellaan sitä kuinka naapureita terrorisoidaan äänekkäillä kotibileillä. Kappale luonnollisesti päättyy kömpelösti toteutettuun kuunnelmantapaiseen osioon jossa poliisit saapuvat aikalle ja Willisin alter ego Bruno joutuu putkaan. Pelkkiä lyriikoita lukemalla ja levyä kuuntelemalla ei kyllä mitään isompaa Bruno-narratiivia löydy, enkä nyt jaksanut selvittää onko se mitenkään pitkälle ajateltu konsepti.

Toinen tasapaksusta massasta erottuva kappale on levyn pehmeisiin tunnelmiin päättävä Love Makes the World Go ’Round. Yksittäisiä kohokohtia kyllä löytyy muistakin biiseistä: avausbiisi Pep Talkissa on omituinen intro/väliosa josta tulee ihan Residents mieleen ja instrumentaali Tenth Avenue Tangon lopussa on ainakin mun mielestä ilmiselvä viittaus Miles Davisin So Whatiin. Willis itse muuten soittaa tässä biisissä ja levyllä muutenkin huuliharppua, joten ei hän mihinkään katoa vaikka laulua ei olekaan. Ja kyllä Willis mun mielestä on ihan ok laulaja, ongelmani on lähinnä siinä musiikkipuolessa. Albumilla on siis omat miellyttävät hetkensä, mutta kokonaisuuden kuunteleminen läpi oli melkoista tuskaa.

Bruce Willis: If it don’t kill you, it just makes you stronger (Motown, 1989)
24. musahaasterasti: Esittäjä, joka on tullut tutuksi muulla alalla kuin musiikissa
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.