Bruce Willis, viihdetaitelija

Bruce Willis: If it don't kill you, it just makes you stronger (kansikuva)Kun musahaasteen 24. rastilla piti kuunnella musiikkia ”esittäjältä, joka on tullut tutuksi muulla alalla kuin musiikissa”, tiesin heti että hänen pitää olla Bruce Willis! Olin joskus kuullut eräissä kotibileissä hänen LP:nsä If It Don’t Kill You, It Just Makes You Stronger (1989), mutta en minä siitä enää muistanut muuta kuin kansikuvan, joten minusta se sopii tähän haasteeseen. Hänen levytysuransa osuu läpimurtorooliin sarjassa Konnankoukkuja kahdelle (1985-1989). Silloin hänet tunnettiin vielä lähinnä komedianäyttelijänä, jolle tällainen viihdelaulajan sivu-ura sopi.

Pop-blues-covereita sisältänyt The Return of Bruno (1987) oli kaupallinen menestys, tämä Motownin julkaisema kakkoslevy ei niinkään. Tässä vaiheessa hän oli jo tehnyt läpimurtonsa elokuvatähdeksi Die Hardin (1988) turvin ja muuntautunut toimintasankariksi. Ehkä tämä levytysura ei kauhean luontevasti istunut enää siihen. Oli syy mikä hyvänsä, näiden kahden levyn jälkeen Willis ei ole julkaissut uutta musiikkia.

Tyylillisesti Willisin kakkoslevy on tosiaankin hyvin viihteellistä ja populistista rhythm ’n’ bluesia. Tällä kertaa mukana on enimmäkseen originaalimateriaalia, jonka Willis on sanoittanut. Sävellyksissä häntä ovat auttaneet erityisesti Robben Ford ja levyn tuottajanakin toiminut Robert Kraft. Heidän lisäkseen levyllä soittaa ja laulaa runsaasti sessiomuusikoita; tunnetumpia vierailijoita ovat blues-kitaristi Johnny Winter ja Willisin silloinen vaimo Demi Moore.

Levy kuulostaa rehellisesti sanottuna ihan kamalalta. Siinä on hyvin geneeriset ja muoviset soundit, liikaa tylsiä soolo-osuuksia ja pitkästyttävät sanoitukset. Ärsyttävin, ja siten myös kiinnostavin levyn biiseistä, on hämmentävän avoimen kusipäinen Turn It Up (A Little Louder), jossa kehuskellaan sitä kuinka naapureita terrorisoidaan äänekkäillä kotibileillä. Kappale luonnollisesti päättyy kömpelösti toteutettuun kuunnelmantapaiseen osioon jossa poliisit saapuvat aikalle ja Willisin alter ego Bruno joutuu putkaan. Pelkkiä lyriikoita lukemalla ja levyä kuuntelemalla ei kyllä mitään isompaa Bruno-narratiivia löydy, enkä nyt jaksanut selvittää onko se mitenkään pitkälle ajateltu konsepti.

Toinen tasapaksusta massasta erottuva kappale on levyn pehmeisiin tunnelmiin päättävä Love Makes the World Go ’Round. Yksittäisiä kohokohtia kyllä löytyy muistakin biiseistä: avausbiisi Pep Talkissa on omituinen intro/väliosa josta tulee ihan Residents mieleen ja instrumentaali Tenth Avenue Tangon lopussa on ainakin mun mielestä ilmiselvä viittaus Miles Davisin So Whatiin. Willis itse muuten soittaa tässä biisissä ja levyllä muutenkin huuliharppua, joten ei hän mihinkään katoa vaikka laulua ei olekaan. Ja kyllä Willis mun mielestä on ihan ok laulaja, ongelmani on lähinnä siinä musiikkipuolessa. Albumilla on siis omat miellyttävät hetkensä, mutta kokonaisuuden kuunteleminen läpi oli melkoista tuskaa.

Bruce Willis: If it don’t kill you, it just makes you stronger (Motown, 1989)
24. musahaasterasti: Esittäjä, joka on tullut tutuksi muulla alalla kuin musiikissa
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

95. ikonisin video: St. Vincent – Digital Witness (2014)

Ohjaus: Chino Moya
Ladattu YouTubeen: 31.1.2014
Näyttökertoja: 7 664 135 (13.6.2018)

St. Vincent - Digital Witness (kuvankaappaus musiikkivideosta)

St. Vincentin musiikkivideo Digital Witness on kuin 2010-luvulle päivitetty versio Fritz Langin Metropolis-elokuvasta. Mustavalkoisen ekspressionismin tilalla vain on pastellinsävyinen minimalismi. Perinteisten duunareiden (keltaiset haalarit) lisäksi tässä on mukana myös ihan yhtä mekaanista ja yksitoikkoista työtä tekevät palvelualojen valkokaulusduunarit (turkoosit haalarit). Artisti itse näyttelee vähäeleisesti nykyajan Maschinenmenschiä.

Metropolis-yhteys luo loogisen linkin myös Queenin Radio Ga Gaan (1986). Päällisin puolin biiseissä ja videoissa ei tunnu olevan hirveästi samaa, koska Queen ilmiselvästi ylistää teknologiaa, St. Vincent vain kritisoi. Mutta yhteisen syntipukin molemmat saavat televisiosta: Queen harmitteli visuaalisen kulttuurin ylivaltaa ääneen nähden, kenties nimenomaan viittauksena musiikkivideoiden ja ulkoisen imagon merkityksen kasvuun MTV-aikana. Paradoksaalisesti toki, koska Queen oli yksi musiikkivideotaiteen tärkeimmistä pioneereista ja sen suosion suurimmista hyötyjistä.

Freddie Mercury lauloi rakkaalle radiolleen ”stick around ’cause we might miss you / When we grow tired of all this visual”. St. Vincent on huomattavasti radikaalimpi: ”People turn the TV on and throw it out the window, yeah”. Tämä näkemys kuullaan kuitenkin vasta lopussa, sillä sitä ennen lause kuuluu muodossa ”People turn the TV on it looks just like a window”. Ensimmäisellä toistokerralla tämä vielä yhdistyy hyvin ajoitetusti kuvaan toimistorakennuksesta, jossa ei ole ikkunoita. Koska eihän niitä tarvita, jos kaikki voivat katsoa ulos älylaitteensa näytöstä!

TV:n sijaan St. Vincentin pääasiallisena kritiikkin kohteena onkin jakamisen kulttuuri ja todellisuuden kokemisen entistä vahvemmin (sosiaalisen) median kautta välillisesti, eikä omien aistien kautta välittömästi. Tällainen uuden teknologian paheksuminen on tietenkin ominaista kaikille sukupolville, niin MTV:n kuin YouTubenkin ajan ihmisille. Vaikka St. Vincentin lyriikka onkin ilmiselvästi kärjistävä ja poleeminen, siitä välittyy turhan vahvasti tunkkainen ja luddiittinen ”ennen oli kunnollista” -asenne, joka herää vanhassa polvessa aina kuin nykyajan nuoret tekevät jotain käsittämätöntä. Biisiin tehdyn videon voima onkin siinä, että se saa pöhkön sanoituksen vaikuttamaan fiksulta. Voisikin sanoa että teoksen terävin yhteiskunnallinen kommentaari tulee juuri sen visuaalisesta tyylistä eikä niinkään lyriikoista.

Videon ohjaaja Chino Moya ei itse mainitse Metropolista inspiraation lähteenä, vaan Jevgeni Zamjatinin romaanin Me (1927), Neo Rauchin maalaukset, valokuvaajat Josef Schulz ja Elad Lassry, sekä ehkä hieman yllättävämmin Playmobil-lelut ja sarjakuvat. Surrealistiset maisemat saatiin aikaiseksi poistamalla tietokoneella oikeasta madridilaisesta lähiöstä talojen ikkunat, puut, jalankulkijat ja kaiken muun epäkliinisen ja liian kontrolloimattoman. Näin syntyi dystooppinen maisema, joka kuvaa yksinkertaistettua maailmaa josta puuttuu kaikki persoonallinen, mikä estää tehokasta työntekoa pääoman hyväksi.

Kyllähän tähän kokonaisuuteen lyriikatkin liittyvät, mutta musiikkivideo laajentaa käsittelyn yhteiskunnallisesti relevantille tasolle. Ei juuri mikään uusi teknologia ole itsessään huono tai hyvä asia, kyse on lähes aina siitä miten sitä käytetään ja omistetaan. Tämä video kuvaa sellaisia olosuhteita, joissa teknologiaa käytetään tasapäistävänä massahallinnan välineenä. Jos se kuulostaa länsimaisesta näkökulmasta vainoharhaiselta, niin ajatelkaa sitten vaikka Kiinaa ja sitä, että teknologisesti mikään ei estä (mutta ei myöskään edellytä) koko maailman muuttamista samanlaiseksi.

96. ikonisin video: Karen O – Immigrant Song (2011)

Vierailevat artistit: Trent Reznor & Atticus Ross
Ohjaus: David Fincher
Ladattu YouTubeen: 19.12.2011
Näyttökertoja: 1 349 265 (12.6.2018)

Karen O with Trent Reznor & Atticus Ross – Immigrant Song (kuvankaappaus musiikkivideosta)

David Fincher on varmaankin pisimmän uran musiikkivideoiden parissa tehnyt elokuvantekijä, joka tälle listalle pääsi. Avain tähän lähtemättömään vaikutukseen onkin Fincherin muuntautuvuudessa. Hänellä on tietysti oma visuaalinen tyylinsä, mutta ei niin leimallinen, että vaikkapa tästä ja Madonnan Express Yourselfistä voisi suoralta käsin sanoa että ”ilmiselvästi saman auteurin käsialaa”.

Kun Fincherin elokuvaura sai tuulta siipiensä alle Alien 3:n (1992) myötä, hän alkoi luonnollisesti kuvata musiikkivideoita huomattavasti aiempaa niukemmin. 2000-luvulla näitä on syntynyt lähinnä Fincherin ja Trent Reznorin (ja Atticus Rossin) symbioottisessa suhteessa. Jo Nine Inch Nailsin Only-videossa (2005) näkyy selvästi viehätystä Immigrant Songin videossa käytettyyn visuaalisiin efekteihin perustuvaan tyyliin. Toisaalta Justin Timberlaken Suit & Tie -video (2014) on tyylillisesti hyvin konservatiivinen, voimakkaassa kontrastissa muihin hänen 2000-luvun musiikkivideoihinsa. Juuri näin muuntautuvainen Fincher on.

On toki tulkinnanvaraista, onko tämä The Girl With The Dragon Tattoo (2011) -elokuvaa promoamaan tehty videoklippi musiikkivideo vai ei. Itse en pidä sitä kovin relevanttina kysymyksenä, koska taiteenmuodon vahvuuksiin kuuluu sen määritelmän häilyvyys: jotkut musiikkivideot ovat tyylillisesti käytännössä mainosvideota, osa on lyhytelokuvia joissa on musiikkinumeroita. Ja loput sitten vähän kaikkea siltä väliltä. Yeah Yeah Yeah’sin Karen O:n laulama Led Zeppelin -cover soi elokuvan alkutekstijaksossa, ja siitä tehtiin promokäyttöön varsin abstrakti ja rosoinen ”remix-versio”, jonka olen päättänyt tässä mielivaltaisesti laskea musiikkivideoksi.

En varsinaisesti pidä kyseistä elokuvaa minään ohjaajansa suurimpana mestariteoksena, mutta parasta siinä ovat mielestäni juuri alkutekstit, joissa on läsnä koko Stieg Larssonin Millennium-trilogian keskeinen tematiikka: tyttö jolla on lohikäärmetatuointi leikki tulella ja potkaisi herhiläispesää. Vielä parempi on kuitenkin tämä remix-video. Siinä on alkuperäistä enemmän lähikuvia ja tarkoituksellisesti huonompi kuvanlaatu, YouTube-ajalle tyypilliseen feikki-VHS-tyyliin. Tämä ratkaisu tekee videosta entistäkin symbolisemman ja kiinnostavamman visuaalisesti. Se oliskin ollut mielestäni vielä parempi valinta alkutekstijaksoksi, koska se kiusoittelee niin herkullisen epäsuorasti elokuvan tapahtumilla ja herättää mielenkiinnon salaperäisyydellään.

97. ikonisin video: Anna Eriksson – Jos mulla olisi sydän (2012)

Ladattu YouTubeen: 18.2.2012
Näyttökertoja: 2 010 917 (11.6.2018)

Anna Eriksson – Jos mulla olisi sydän (kuvankaappaus musiikkivideosta)

YouTuben aikakaudelle on ollut ominaista postmoderni valtavirran musiikkityylien välisten raja-aitojen kaatuminen. Vuonna 2012 tämä kehitys pääsi ihan uudelle vaihteelle kun Vain elämää -sarja alkoi dominoida suomalaista musiikkimaisemaa. Tässä ohjelmassa neljän suomalaiseen valtavirtaan hyväksytyn tyylisuunnan – popin, rockin, rapin ja iskelmän – saralla uransa tehneet muusikot versioivat ennakkoluulottomasti toistensa tuotantoa.

Selvintä tämä tyylien sekoittuminen on ollut iskelmän ja popin välillä. Yksi onnistuneimmista näiden tyylien yhdistelmistä on samaisena vuonna julkaistu Anna Erikssonin albumi Mana, jolla iskelmälaulaja palasi Garden of Loven (2010) jälkeen suomenkieliseen ilmaisuun. Mutta uusi levy ei kuulostanutkaan miltään Kun katsoit minuun -hitiltä (2001) vaan tummasävyiseltä, konevaikutteiselta ja mahtipontiselta aikuispopilta. Tämän ajalleen hyvin leimallisen levyn kärkisingle ja videobiisi oli Jos mulla oli sydän, jonka visualisoinnissa pitäydyttiin yllättävän pelkistetyssä ilmaisussa. Videossa on käytännössä kaksi elementtiä: pimeässä tunnelissa kohtalokkaasti kameralle laulava Eriksson ja vielä pimeämmässä studiossa tanssiva Tuomo Railo.

Tämä on nyt ihan puhdasta mutua, mutta yleisfiilikseni on, että tällaisia soolotanssikoreografioita olisi alkanut olla enemmän musiikkivideoissa YouTube-aikana. Ehkä sekin on joku budjettikysymys, tai sitten olen vain kuvitellut koko jutun. Itse ainakin olen ruvennut kiinnittämään enemmän huomiota taidetanssiin tällä vuosikymmenellä. Voisi melkein sanoa, että 2010-luvun musiikkivideo on saanut minut ensimmäistä kertaa elämässäni kiinnostumaan tästä taiteenmuodosta. Musiikkivideot eivät tarvitse juonta korostaakseen lyriikoiden merkityksiä, sen voi tehdä myös abstraktisti. Ja tässä videossa tanssi tukee ja täydentää tekstin merkityksiä aivan täydellisesti.

Vielä vuonna 2012 musiikkivideoiden merkitykseen netissä suhtauduttiin ilmeisesti sen verran vähättelevästi, etten löydä mistään tämän videon tekijätietoja. Ehkä tämä ei siis ainakaan levy-yhtiön mielestä ollut mitään ikonista materiaalia. Railon intensiivinen koreografia on kuitenkin sen verran ilmaisuvoimainen ja emotionaalisesti väkevä, että ansaitsee paikkansa suomalaisen musiikkivideon historiassa.

Monsieur Rameaun puutarhassa

Les Arts Florissants: Le jardin de Monsieur Rameau; levynkansiTällä kertaa kuunteluhaasteessa (23. rastilla) etsittiin musiikkia, jossa on erikoisia ihmisääniä ja äänialoja. Esimerkiksi tarjottiin kontra-alttoa ja kontratenoria. Kontratenoreita, eli tavallista korkeampaa laulavia miehiä, olin jo kuunnellut runsaasti koska niitä käytetään usein vanhassa musiikissa nyt kun kastraattilaulua ei enää katsota hyvällä. Valitsinkin sitten itselleni kontra-alton, joka on huomattavasti harvinaisempi ääniala. Verkkokirjastosta löytyi hakusanalla vain 7 äänilevyä ja niistäkin enemmistöä oli Beethovenia ja Händeliä eli eivät mitään erityisen tuntematonta musiikkia.

Hakutuloksissa olikin ainoastaan yksi levy joka sisälsi itselleni vieraia teoksia, Les Arts Florissantsin Le jardin de Monsieur Rameau. Levy sisältää lauluyhteen johtohahmojen, William Christien ja Paul Agnew’n, järjestämän laulukurssin ohjelmiston vuodelta 2013. Konserttiohjelman keskiössä on 1700-luvun tärkein ranskalaissäveltäjä Jean-Philippe Rameau (1683-1764). Hänen lisäkseen mukana on myös muiden hänen aikalaisten musiikkia, joka kuitenkin liittyy vahvasti kyseiseen säveltäjään. Eli musiikkia, josta hän on ottanut vaikutteita tai musiikkia joka on erityisen paljon velkaa hänelle. Levyn teokset on julkaistu vuosina 1697-1768.

Tavallista matalampi naisääni, kontra-altto, on tällä levyllä Benedetta Mazzucato. Hän on äänessä neljäsosalla levyn raidoista, jotka ovat pääosin aarioita aikakauden suosituimmista oopperagenreistä tragédie lyrique ja opéra-ballet. Lisäksi mukana on myös Rameaun säveltämiä kaanoneita, sekä pätkiä yhdestä comédie lyriquesta ja yhdestä kantaatista. Comédie ja tragédie lyriquen ero on siinä että ensin mainitun tunnelma on koominen, jälkimmäisen vakava ja ylevä (ei siis välttämättä traaginen). Opéra-ballet arvatenkin yhdistää tanssia oopperaan.

Musiikillisesti tässä liikutaan siis hyvin samoissa tunnelmissa kuin musahaasteen toisella rastilla kuuntelemissani barokkiooppera-alkusoitoissa. Tässä on nyt vain sitten laulua mukana. Ohjelmisto on rakennettu laulukurssin osallistujen äänialojen mukaan, ja Mazzucaton bravuureiksi on valittu aariat Rameaun Hippolyte & Ariciesta ja André Campran (1660-1744) L’Europa galantesta. Lisäksi hän on mukana parissa duetossa ja triossa. Nämä ovat kaikki melko hitaita osia, ja lähinnä alkavat unettaa minua. Kontra-alton kuuntelun osalta mielenkiintoisin raita on oikeastaan duetto Rameaun Dardanuksesta, jossa Mazzucaton kanssa laulaa tenori Zachary Wilder. Äänialat ovat melko lähellä toisiaan, enkä oikeastaan osaa sanoa kumpi laulaja on kumpi. On varsin virkistävää kuunnella laulua, jonka esittäjien sukupuolesta ei ole mitään käsitystä.

Jotta näistä herkistä lauluista saisi kunnolla jotain irti, ne pitäisi kuitenkin kuulla alkuperäisteoksen kontekstissa. Sellaista minua miellyttävää reipasta barokkimeininkinä on varsin harvoissa kappaleissa, lähinnä Christoph Willibald Gluckin (1714-1787) rytmikkäissä trioissa ja kvartetoissa oopperasta L’Ivrogne corrigé. Niissä laulajien stemmat risteilevät oikein pirteästi samalla kun lyömäsoittimia paukutetaan täysillä taustalla.

Les Arts Florissants: Le jardin de Monsieur Rameau (2014)
23. musahaasterasti: Musiikkia, jossa on erikoisia ihmisääniä ja äänialoja
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta