52. ikonisin video: Grimes – Oblivion

Ohjaus: Grimes & Emily Kai Bock
Ladattu YouTubeen: 2.3.2012
Näyttökertoja: 44 801 128 (6.10.2019)

Grimes - Oblivion (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Grimesin Oblivion on omakohtainen biisi seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumisesta, siitä seuraavista pelkotiloista ja niistä yli pääsemisestä. Keskeinen näistä peloista on biisissä toistuvan ”see you on a dark night” -lauseen ja haastattelujen perusteella yksin pimeän aikaan käveleminen. Miehenä en voi koskaan tietää miltä se tuntuu; se vain on asia jota en etuoikeutetusta asemastani pysty täysin ymmärtämään. Oblivionin musiikkivideon ansiosta sain kuitenkin ensimmäistä kertaa aavistuksen siitä millaiselta se voi ehkä tuntua.

Pelkästään biisiä kuuntelemalla näin ei olisi käynyt, koska ei näin kokonaisvaltaisia asiaa voi kuvailla pelkästään lyriikoilla ja musiikilla. Tiedän kyllä että naiset kokevat turvattomuutta, mutta tietäminen ei ole ymmärtämistä eikä lukeminen ole kokemista. Videon visuaalisuuteen yhdistettynä syntyy kuitenkin emotionaalinen reaktio, joka ei nyt suoranaisesti ole pelkoa mutta jonkinlaista ahdistusta naisvihamielistä kulttuuria kohtaan.

Päällisin puolin video voi vaikuttaa suorastaan banaalilta urheilufanitukselta, ja tämä kokonaisvaikutelma tuleekin musiikin ja kuvan yhdistelmästä. Musiikkivideo esittää normatiivista käytöstä, kuten huutavia, toisiaan töniviä ja yhdessä bodaavia yläosattomia miehiä. Tuollaisia kulttuurisesti hyväksyttyjä maskuliinisuuden ilmentymiä, joissa on pohjimmiltaan kyse kuitenkin ihan vain aggressiivisuudesta. Videon kontekstissa urheilukentällä viuhahtaminenkin tuntuu myrkylliseltä miesten kehollisen ja seksuaalisen dominanssin uusintamista eikä suinkaan miltään huvittavalta hölmöilyltä.

Synkistä mielikuvistani huolimatta videon keskeisin pointti on kuitenkin voimaantuminen ja pelkojen voittaminen. Grimes esiintyykin videossa ilman pelkoa keskellä perin pohjin maskuliinisia tilanteita. Videon rakenteessa onkin kiinnitetty huomiota siihen, kuinka artistin olemus muuttuu kohtausten edessä koko ajan itsevarmemmaksi. Videon lopussa pienikokoinen Grimes jauhaa purkkaa keskellä paidatonta miesjoukkoa tavalla, joka kertoo yksiselitteisesti hänen olevan tilanteen hallinnassa.

Myös videon tekoprosessi oli Grimesille tärkeä osa voimaantumista. Paria lavastettua kohtausta lukuunottamatta video on kuvattu spontaanisti ja ilman lupaa urheilustadioneilla. Artisti esiintyy katsomossa, ja kiinnittää huomion itseensä tilanteissa joissa katseet yleensä ovat tiukasti jossain ihan muualla, urheilukentällä. Näin hän ottaa haltuunsa oletusarvoisesti maskuliinisen tilanteen ja käyttää urheilutapahtumaa omiin tarkoituksiinsa.

Kohta Sellostakaan ei saa pihausta ulos

Mitä isot edessä, sitä pienet perässä. Melkein tasan vuosi sitten Helsingin kaupunginkirjasto näytti kyseenalaista esimerkkiä ilmoittamalla, että keskustakirjasto Oodissa on tilaa kaikille kirjastoaineistoille ja asiakkaille paitsi fyysisille äänitteille ja heille jotka vielä käyttävät niitä siitä huolimatta että virtuaalinen tulevaisuusutopia on jo täällä. Espoon kaupunginkirjasto kenties inspiroitui tästä, ja halusi näyttää olevansa vielä ”innovatiivisempi” ja futuristisempi: siinä missä Helsinki sanoi että äänilevyjen paikka ei ole keskustakirjastossa, Espoo sanoi että niiden paikka ei ole missään kirjastossa.

Espoon kaupunginkirjaston johtoryhmä päätti 10.9.2019 ”luopua laajoista musiikkitallenteiden avokokoelmista ja lopettaa musiikkitallenteiden uutuushankinta vuodesta 2021 alkaen”. Yllä linkkaamani kirjastopalvelupäällikkö Miika Miettusen bloggaus jatkuu lauseella ”päätös saattaa äkkiseltään vaikuttaa radikaalilta ja järjettömältä” ja olisi myös voinut loppua siihen, koska tottahan se on. Päätös on järjetön vaikka sitä kuinka yrittäisi selitellä parhain päin.

On toki selvä, että kirjastosektorilla on reagoitava siihen että CD-lainaus on laskenut hurjasti huippuvuosistaan, ja Miettunen on oikeassa todetessaan että kirjastot ovat olleet ”pikemminkin hitaita kuin nopeita reagoimaan asiakaskäyttäytymiseen.” Tämä näyttää nyt kuitenkin johtaneen siihen että yhtäkkiä sitten ylireagoidaankin ja lujaa. Suhtautuminen muuttuvaan toimintaympäristöön näyttää olevan mustavalkoista ja harkitsematonta, vaikka kirjaston pitäisi muistiorganisaationa harjoittaa malttia ja kohtuutta mukautuessaan ympäröivään maailmaan.

Espoon päätös ei ole reagointia käyttäjien muuttuneeseen lainauskäytökseen, koska se ei ole mitenkään oikeassa mittakaavassa tuohon muutokseen: CD-lainausluvut laskevat tasaista alamäkeä eivätkä äkillisesti romahtaen. Mitään ”tänään ihmiset heittivät kaikki CD-levynsä roskiin ja kuuntelevat nyt vain Spotifyta” -mullistusta ei ole tapahtunut. Sellainen olisi ehkä oikeuttanut tällaisen äkkikäännöksen, mutta noin muuten kulttuuriperintöä vaalivan instituution tulisi käyttää äärimmäistä varovaisuutta jättäessään kokonaisia taiteenmuotoja kokonaan sivuun.

Tällainen on täysin hyväksyttävää toimintaa kaupalliselta toimijalta: jos Prisma, Anttila, Sokos ja muut haluavat poistaa musiikkiosastot kaupoistaan, siitä vaan. Kirjaston sen sijaan ei kuulu noudattaa tällaista logiikkaa, vaan olla nimenomaan sen täysi vastakohta. Se on suunnilleen ainoa vastapaino kaupallisille toimintapaineille, mitä yhteiskunnastamme löytyy. On täysin kestämätöntä että isoissa kaupungeissamme toimii lukuisia levykauppoja ja -yhtiöitä, joiden tuotteita joku selvästikin yhä ostaa, mutta osa kirjastoista haluaa ottaa mallia automarketeista.

Miettunen sanoo epäsuorasti, että Espoon kaupunginkirjasto päätti tarkoituksella palvella osaa asiakaskunnastaan aiempaa huonommin, mikä on todella outo ajatus asiakaskeskeisyyden aikakaudella. On sen myöntäminen toki rehellisempää kuin Helsingin johtajien käytös Oodin yhteydessä, kun oman musiikin äänittämistä ja Sibelius-akatemian taidemusiikin kokoelmaa pidettiin hyvänä kaupunginkirjaston äänilevyjen korvikkeena – eli käytännössä haluttiin sysätä omat asiakkaat toisen organisaation ongelmaksi.

Jos CD-levyille ei oikeasti olisi kysyntää kirjastoissa, tottakai ne pitäisi poistaa tai vähintäänkin laittaa varastoon (jälkimmäinen lienee Espoon levyjen kohtalo). Mutta näin ei ole. Espoon blogissa käytetään kätevästi lähinnä prosenttilukuja, jolloin asia tietenkin näyttää dramaattiselta ja päätös itsestäänselvältä. Suhteellinen muutos on ollut valtavaa, mutta se ei muuta sitä että levyjä lainataan edelleenkin runsaasti. Numeroita on kuitenkin helppo aina valita omia tarkoitusperiään tukemaan, joten niin minäkin teen nyt!

Valitsin otoksenomaiseksi tämän viikon (38/2019) Suomen viralliselta listalta HelMet-kirjastojen halutuimmat levyt ja listasin niiden varausjonot ja niteiden määrät (vain CD:t, vinyyleissä on vaatimattomammat jonot). Nämä lukumäärät koskevat siis koko HelMetiä eli luvuissa ovat mukana Espoon lisäksi myös Helsingin, Kauniaisen ja Vantaan kokoelmat ja asiakkaat.

Rammstein: Rammstein (Special Edition)
Varauksia 40, kappaleita 1

Rammstein: Rammstein
Varauksia 39, kappaleita 11

JVG: Rata/Raitti
Varauksia 36, kappaleita 12

Sanni: Trippi
Varauksia 63, kappaleita 12

Pyhimys & Saimaa: Olisinpa täällä
Varauksia 37, kappaleita 10

Ghost: Prequelle
Varauksia 8, kappaleita 1

Olavi Uusivirta: Skorpioni
Varauksia 30, kappaleita 9

Ainakaan minusta tämä ei näytä siltä että kukaan ei enää kuuntele CD-levyjä. Minusta tämä osoittaa ihan selvästi, että uusia levyjä tarvitaan edelleen kirjastoissa. Luvut ovat toki pieniä pääkaupunkiseudun asukaslukuun verrattuna, ja kenties juuri tuo väestörikkaus aiheuttaa niin pahan tilastoharhan. Siinä joukossa CD-levyjen lainaajat voivat vaikuttaa vähäpätöiseltä ryhmältä, mutta itse tuolle pienelle joukolle äänitteiden saatavuus kirjastosta merkitsee oletettavasti hyvin paljon.

Jotkut heistä eivät halua kuunnella streaming-palveluita, joillakin ei ole varaa niiden tilaamiseen, jotkut eivät osaa käyttää niitä, ja osa ei koskaan opikaan. Joku käyttää mielellään Spotifyta mutta haluaa silti lainata levyjä myös kirjastosta. Syitä on useita, mutta harveneva mutta uskollinen CD-levyjen lainaajajoukko on edelleen olemassa. Kirjastojen tehtävä tasa-arvoa edistävänä tahona on nimenomaan tarjota kulttuuria myös niille, jotka eivät pysty hyödyntämään kaupallista tarjontaa. Puhumattakaan siitä, että kirjaston on tarkoituskin tarjota palveluja jotka ovat rahallisesti kannattamattomia. Asiakkaiden tarpeisiin on vastattava, mutta myös silloin kun ne eivät ole pelkistettävissä helposti määrällistettäväksi kysynnäksi ja tarjonnaksi. Lainausluvut ovat tärkeä työkalu kirjastotyössä, mutta eivät ainoa huomioitava tekijä. Jos kirjastoon hankittaisiin vain kaikkein parhaiten lainaan menevää aineistoa, kokoelmat olisivat varsin suppeita.

Valtaosa kirjastojen levyistä ei tietenkään ole yhtä kysyttyjä. Koska kirjastojen äänilevykokoelmat ovat niin massiiviset, kokonaistilastoihin hukkuu paljon kaikkea merkittävää. Jos esim. kokoelmissa olisi vain alle 2 vuotta vanhoja pop-levyjä, niiden laina/levy -suhde olisi huikea. Paras esimerkki on tuo 40 varausta Rammsteinin erikoispainoksesta jota on vain yksi kappale koko HelMetissä. On siis aivan päätöntä lopettaa musiikkikirjastotoiminnan ”tuottavin” osa, eli uutuushankinta. Syntyy hyvin omituinen kuva päätöksenteon logiikasta: blogissa todetaan, että asiakkaat hankkkivat äänitteitä lainattavaksi ensisijaisesti varaamalla verkkokirjastosta (eikä käymällä selaamassa levyjä paikan päällä avokokoelmasta), mutta silti lopetetaan juuri niiden eniten varattujen levyjen hankkiminen.

Vanhemmalle populaarimusiikille, kansanmusiikille ja taidemusiikille on huomattavasti pienempi kysyntä, ja siinä mielessä linjaus  ”laajoista musiikkitallenteiden avokokoelmista” luopumisesta saattaa ehkä olla jossain määrin perusteltua – riippuen tietenkin täysin siitä mitä laaja tarkoittaa. Onko se yli 100 levyä? Yli 1 000 levyä? Yli 10 000? Vertailun vuoksi Espoon suurin tämänhetkinen kokoelma Sellossa kattaa yli 28 000 CD:tä ja Helsingin (ja Suomen?) suurin kokoelma Pasilassa yli 30 000 levyä.

Äänitelainaus ei voi enää muodostaa samanlaista yleisten kirjastojen musiikkiosastojen toiminnan ydintä kuin aiemmin. On silti kirjaston tehtävä edelleen tarjota levytettyä musiikkia, koska kukaan muukaan ei tee sitä tasa-arvoisesti, maksuttomasti ja ylläpitäen kokoelmia jotka eivät ole taloudellisesti kannattavia. Vuosi sitten kerroin miksi CD-levy on valitettavasti paras väline tähän. Se ei pysty tavoittamaan läheskään niin monta asiakasta kuin olisi toivottavaa, mutta tavoittaa toistaiseksi aika monta kuitenkin. Äänitekokoelmista luopuminen vie ihan oikeilta asiakkailta pois jotain tärkeää ja korvaamatonta, eikä sitä saisi unohtaa kun tilastoja katselee. Kun kirjastotoimintaa syystäkin kehitetään, pitäisi muistaa kohtuullisuus eikä syöksyä ääripäästä toiseen hylkäämällä kokonaisia asiakasryhmiä.

Tapiolan kirjaston musiikkiosasto Espoossa. Se oli nuoruusvuosinani yksi tärkeimmistä uuden musiikin löytämisen paikoista. Tässä näkyy vuosi sitten reippaasti karsittu kokoelma.

53. ikonisin video: David Bowie – Lazarus (2016)

Ohjaus: Johan Renck
Ladattu YouTubeen: 7.1.2016
Näyttökertoja: 51 922 434 (31.8.2019)

David Bowie - Lazarus (kuvankaappaus musiikkivideosta)

En pahemmin perusta kriitikoiden taipumuksesta nähdä kuolleiden artistien viimeiset teokset jotenkin enteellisinä, tai muutenkaan siitä makaaberista yhteydestä joka muusikoiden arvostuksen ja heidän kuolemansa välillä vallitsee. Siksi olikin mykistävää kuinka imagonrakennuksen mestari David Bowie piti narut hallinnassa loppuun asti: hän julkaisi viimeisen musiikkivideonsa niin lähellä omaa kuolemaansa ettei elämää (tai siis kuolemaa) ja taidetta voinut mitenkään erottaa toisistaan.

Oli helppo ajatella, että kukaan rocktähti ei ole hallinnut oman kuolemansa mediarepresentaatiota yhtä suveneeristi. Toisaalta ei tässäkään kannata turhia romantisoida: kyse oli myös sattumasta, koska ei Bowiekaan voinut tietää tarkkaa kuolemansa hetkeä. Hän esimerkiksi haaveili Blackstar-levyn seuraajan tekemisestä vielä vähän ennen kuolemaansa, vaikka siinä vaiheessa hänen syöpähoitonsa oli jo lopetettu koska mitään ei ollut enää tehtävissä.

Sattumallakin oli siis iso osansa siinä, miksi Lazarus-musiikkivideosta muodustui niin ikoninen jäähyväisteos. Se sai ensi-iltansa YouTubessa torstaina 7.1.2016. Maailma oli hädin tuskin ruvennut saamaan videosta jotain tolkkua kun seuraavana maanantaina jo kuultiin Bowien kuolleen. Syöpä oli pidetty yhtä suurena salaisuutena kuin viimeiseksi jääneen albumin levyttäminenkin. Ajoitus vaikuttaa suunnitellulta, mutta tuskin edes Bowie teki kuolemastaan tarkoituksella ison julkisuustempauksen.

Lazarusta katsellessa tuntuu joka tapauksessa ilmeiseltä, että kuolinsängyllä makaava Bowie ei näyttele vaan on oikeasti viimeisillään. Siinä kuitenkin esiintyy myös toimintakykyinen Bowie raidallisessa asussa ja joku pimeissä nurkissa piileksivä ilkimys, joka varmaan edustaa kuolemaa tai kuolemanpelkoa. Tämä jaloillaan oleva Bowie saattaa edustaa hänen henkeään, sieluaan, luovuuttaan tai mainettaan, eli sitä mitä hänestä jää jälkeen fyysisen kuoleman jälkeen.

Kuollessaankaan Bowie ei paljastanut itseään suorasti ja henkilökohtaisesti. Lazarusta ei kirjoitettu ”Bowien viimeiseksi biisiksi” vaan se oli osa Lazarus-musikaalia, jonka Bowie kyllä teki syöpädiagnoosinsa jälkeen. Musikaali on jatkoa Nicolas Roeg -elokuvalle Mies toisesta maailmasta, jossa Bowie näytteli avaruusolento Thomas Newtonia, jonka ongelmana ei suinkaan ole kuolevaisuus vaan kuolemattomuus. Bowie siis laulaa tässä kyllä omasta kuolevaisuudestaan, mutta Newtonin hahmon kautta.

Nimi Lasarus vaikuttaakin ristiriitaiselta, sillä yleensähän nimi assosioidaan kuolleista herättämiseen, eikä tätä tematiikkaa löydy sen enempää tästä biisistä kuin musikaalistakaan. Bowie tuntuukin tässä kuuluvan siihen koulukuntaan, joka ei keskity Jeesuksen tekemään ihmetyöhön vaan siihen että Lasarukselta ei (Nick Cavea mukaillen) kysytty haluaako hän edes tulla herätetyksi haudasta. Raamatun Lasarus oli Newtonin tapaan kyvytön kuolemaan, koska Jeesus ei antanut hänen jäädä haudan lepoon.

On vaikea nähdä yhteyttä Lasaruksen/Newtonin ja kuolevan Bowien välillä, koska heillähän on ihan päinvastaiset ongelmat. Laulaja itse ei tätä yhteyttä ehtinyt selittää, eikä varmasti olisi koskaan halunnutkaan. Kuolema on suuri mysteeri, ja niin on taidekin – etenkin Bowien. Hän oli julkinen henkilö, mutta myös salaperäinen eläessään, sairastaessaan ja kuollessaan. Emme yksinkertaisesti voi ymmärtää kaikkea Bowiesta tai kuolemasta, ja juuri siksi Lazarus on niin tärkeä video. Se selittää rationaalisen oloisesti jotain mitä ei oikeasti voi ymmärtää.

Video on kuin luotu osaksi fanien suruprosessia. Ensisijainen syy teoksen syntyyn on varmastikin ollut itseilmaisu, mutta en silti usko että Lazarus kertoo siitä miten Bowie yrittää itse hyväksyä oman kuolemansa – sen hän varmaan teki yksityisemmin. Vaikka sekään tuskin oli täysin tarkoituksellista, videon suurempi merkitys löytyy siitä, että sen avulla fanit pystyivät työstämään omaa menetystä ja suruaan.

Luulen että tämä on se syy, miksi sitä enteellisyyttä yritetään jokaisen artistin kuoleman jälkeen löytää niin epätoivoisesti: se auttaa kuulijoita käsittelemään asiaa, ymmärtämään kuoleman sen kautta, mitä vainaja teki eläessään. Useimmiten artistin kuoleman yhteydessä tähän tarkoitukseen on tarjolla lähinnä hätäisesti kasattuja kokoelmalevyjä tai mauttomia postuumeja julkaisuja, joista tulee vain rahastuksen maku. Bowie kuitenkin lähti arvokkaasti, julkaisemalla yhden uransa parhaista levyistä ja musiikkivideoista.

54. ikonisin video: Erykah Badu – Window Seat (2010)

Ohjaus: Coodie, Chike Ozah & Erykah Badu
Ladattu YouTubeen: 2.4.2010
Näyttökertoja: 22 139 289 (26.6.2019)

Erykah Badu - Window Seat (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Yksi YouTube-ajan suurimmista musiikkivideokohuista nähtiin yhdeksän vuotta sitten, kun Erykah Badu riisuutui alasti sissityylillä Dallasissa kuvatussa Window Seat -musiikkivideossaan. Kaiken lisäksi video päättyi vielä siihen, että alaston Badu ammutaan suunnilleen samassa paikassa missä presidentti John F. Kennedy murhattiin marraskuussa 1963. Suomalaisena minun on vähän vaikea nähdä miksi teos oli niin provosoiva, ja tämä bloggaus perustuu muutenkin ulkopuolisen näkökulmaan. Mutta populaarimusiikin globaaleimmalla aikakaudella tällaisen videon vaikutukset koetaan muuallakin kuin vain Yhdysvalloissa.

Alasti kaupungilla kuvaaminen on tietenkin kulunut keino kerjätä huomiota. Tunnetuin esimerkki lienee Alanis Morissetten Thank U (1998), mutta suorempi vaikutus Window Seatiin oli Matt & Kimin videolla Lessons Learned (2009). Molemmissa riisudutaan kuuluisalla aukiolla (Dealey Plaza ja Times Square) ja molemmat loppuvat väkivaltaisesti (Kim jää bussin alle). Badu kuitenkin käyttää alastomuutta taiteellisesti perustellusti, voimistamaan teoksen sanomaa.

Window Seat on vertauskuva sille mitä tapahtuu jos paljastaa itsensä julkisesti – siis oman persoonansa, ei kehonsa. Idean ytimessä on termi character assassination, minkä ansiosta englannin kielessä salamurha vertautuu sosiaaliseen mustamaalaamiseen luontevasti. Videon loppumonologi ja veren sijaan Badun päästä vuotava groupthink-teksti viittaavatkin laumasieluisuuteen ja siitä miten järjetön viha tarttuu sosiaalisesti ja luo lynkkausmielialaa. Kuvauspaikaksi valikoituikin juuri Dealey Plaza koska myös JFK uskalsi poiketa valtavirrasta ja haastaa järjestelmää vakaumustensa vuoksi.

Badu joutui tietenkin maksamaan sakkoja viuhahduksestaan, vaikka siinä ei ole kyllä yhtään mitään seksuaalista. Badu kertoi itse rukoilleensa ettei hänet näkeville lapsille tule traumoja, mikä kuulostaa aika kieroutuneelta; jos hän pelkää aiheuttavansa traumoja, miksi hän ei muuta toimintaansa? Vielä tärkeämpi kysymys on, että miksi alaston ihmiskeho edes aiheuttaisi kenellekään traumoja? Oikeudessa oli avaintodistajana kahden lapsen äiti, joka pahoitti mielensä. Siis äiti pahoitti mielensä, ja uskallan spekuloida että tällaisissa tilanteissa lapsia käytetään lähinnä tekosyynä omalle närkästymiselle.

Alastomuuden ja etenkin naisten alastomuuden yliseksualisoinnista kertookin se, että julkiseen alastomuuteen suhtaudutaan ainakin Yhdysvalloissa niin kuin se olisi aina julkista seksin harrastamista. Tästä syystä jotkut ovat rinnastaneet Badun riisutumiseen siihen kuinka pop-tähdillä on usein tapana esiintyä vähissä vaatteissa seksuaalisista syistä. Mutta Badu ei tee tässä itsestään seksiobjektia vaan määrittelee uusiksi sen mitä riisuutuminen ja alastomuus musiikkivideoissa tarkoittavat.

55. ikonisin video: Kanye West – Bound 2 (2013)

Ohjaus: Nick Knight
Ladattu YouTubeen: 19.11.2013
Näyttökertoja: 71 904 324 (13.6.2019)

Kanye West: Bound 2 (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Kanye West pääsi mukaan listalle kolmella musiikkivideolla ja korkeimmaksi niistä sijoittui Bound 2, koska se tiivistää mielestäni Westin taiteilijuuden parhaiten. Aiemminkin mainitsemani Runaway on perinteisillä kriteereillä paljon ”parempi” musiikkivideo, mutta se on osa 35-minuuttista kokonaisuutta eikä ole siksi vertailukelpoinen. Bound 2 sen sijaan on tyylitajuton ja egomaaninen, joten ymmärrätte varmaan miksi valintani osui juuri siihen.

Videolla Kanye West ajaa moottoripyörällä kökköjen greenscreen-taustojen edessä, sylissään yläosaton kihlattunsa Kim Kardashian. Käytännössä kuvakulmat ja pariskunnan asento yhdessä biisin rivon sanoituksen kanssa antavat ymmärtää että tässä simuloidaan pariskunnan välistä seksiä. Välillä West poseeraa yksinään kameran edessä, sanoo dramaattisesti ”Jesus wept” ja nostaa kätensä ristiinnaulitsemisasentoon. Siinähän se Westin persoona onkin sitten pähkinänkuoressa.

Vaikka video on tarkoitettu pariskunnan rakkauden juhlistukseksi, se on silti Westin uran paras tutkielma julkisuudesta, koska siinä esiintyy yksi aikamme ikonisimmista julkkispariskunnista. Famous käsitteli aihetta ihan tarkoituksellisesti ja siinäkin Kardashian esiintyi – tosin vain alastomana silikoninukkena. Se ei silti paljastanut aiheestaan yhtä paljon kuin tällainen vilpittömän itsekeskeisesti tehty teos, joka ei edes yritä olla vakavastiotettavaa taidetta.

Westillä olisi varmasti ollut varaa kuvata video ihan paikan päällä komeissa lokaatioissa, jotka nyt nähdään pelkkänä taustavideona. Jostain syystä tuotannossa on päädytty tähän halpaan, rumaan ja amatöörimäiseen ratkaisuun. Ehkä siksi, että vain Kanyella ja Kimillä on merkitystä – ihan sama mitä siellä taustalla tapahtuu. Oman kumppanin mukaan ottaminen videolle on sikäli merkittävää, että yleensä rap-videoissa esineellistetään nimettömiä malleja. Naisten asemaa Westin videoilla laajemminkin on käsitelty ansiokkaasti tässä artikkelissa. Siinä kirjoitetaan myös avoimesti sitä ettei West ole asian suhteen mitenkään ongelmaton artisi; tässäkin biisissä hoetaan bitch-sanaa urakalla.

Bound 2 on visuaalisesti täysin omassa maailmassaan, eikä sitä ole siksi mielekästä arvioida perinteisillä ”hyvän” ja ”huonon” kriteereillä. Se kuvastaakin aikaamme hyvin, koska perinteiset esteettiset säännöt eivät enää päde. Myös ironisuuden ja vakavissaan olemisen välinen raja on sumentunut siinä määrin, ettei sitäkään näkökulmaa ole  mielekästä tässä pohtia. Tälläkin kertaa yksi tärkeimmistä ikonisuuden mittareista on videosta tehtyjen parodioiden määrä: etenkin James Francon ja Seth Rogenin versio on legendaarinen, mutta lisäksi sitä on matkittu mm. Draken hämmentävässä deepfake-videossa Energy (2015).