Missä vallankumous on? – Kerettiläisen opas Depeche Modeen

Olen jo vuosia ideoinut ”Kerettiläisen opas” -nimistä juttusarjaa, joka esittelisi tunnettujen yhtyeiden tuotannon aliarvostettua tai vähemmän tunnettua puolta. Mielessä on pyörinyt kaikkea Paradise Lostin synapopista Rolling Stonesin kokeellisimpiin kappaleisiin. Päällimmäisenä on kuitenkin ollut idea Depeche Moden poliittisen puolen esittelemisestä. Uuden Spirit-albumin ensimmäinen single Where’s the Revolution oli se lopullinen provokaatio, jonka jälkeen en voinut enää olla kirjoittamatta tästä aiheesta.

Yhtye tunnetaan parhaiten kone- ja rockmusiikkia harvinaisen menestyksekkäästi yhdistelevästä tummanpuhuvasta popista, jossa lauletaan syyllisyydestä, katumuksesta, seksuaalisista valtasuhteista ja Jumalasta. Tämä on kuitenkin vain yksi puoli, johon keskittyivät etenkin yhtyeen klassikkolevyt Violator (1999) ja Songs of Faith and Devotion (1993). Näistä levyistä pidän myös itse eniten, mutta kun olen elänyt koko aikuisikäni bändin parissa, huomioni on luonnollisesti alkanut siirtyä keskeisimmän tuotannon ulkopuolelle.

Ennen tätä klassisen DM-tyylin vakiintumista bändi ehti etsiä omaa ääntään viiden levyn verran. Debyytti Speak & Spell (1981) oli jo varsin valmis paketti minimalistista ja naiivia elektronista teinipoppia, mutta sävellyksistä ja bändin suunnasta vastasi silloin pääasiallisesti Vince Clarke, joka lähti bändistä pian levyn julkaisun jälkeen. Jäljelle jääneet Martin Gore, Dave Gahan ja Andrew Fletcher joutuivat aloittamaan uudestaan melkein alusta ja etsimään uuden, clarkettoman äänensä. Vuodet 1982-1986 olivat tätä etsikkoaikaa jolloin niin musiikin, lyriikan kuin visuaalisen imagonkin osalta bändi etsi voimakkaasti itseään. Vuodesta 1983 lähtien (livenä jo 1982) tässä auttoi myös uusi neljäs jäsen, Alan Wilder.

Tätä aikaa on luontevaa kutsua yhtyeen kokeelliseksi kaudeksi. Tarkoitan tätä kirjaimellisesti: bändin lähestymistapa luomiseen oli suuntaa tunnusteleva, kokeilun kautta etsivä. Esimerkiksi tuon ajan sanoitukset eivät ole mitenkään vaikeita tai monimutkaisia, pikemminkin nämä kappaleet ovat sieltä Depeche Moden sanoitusten naiivimmasta päästä. Goren etsiessä omaa sanoitustyyliään bändi harhaili monille sivupoluille, myös yhteiskunnallisesti kantaaottavan lyriikan pariin.

Sävellykset pysyivät pääasiallisesti popbiisien turvallisissa raameissa, eikä Depeche Mode ole missään vaiheessa ollut ”kokeellista musiikkia” käsitteen vakiintuneessa merkityksessä. Kyse oli ennemminkin siitä, että yhtye käytti ennakkoluulottomasti kokeellisen musiikin menetelmiä tarttuvien hittibiisien rakentamisen. Sen takia kyseessä onkin niin uraauurtava ja tärkeä yhtye: vain harvat ovat onnistuneet yhtä saumattomasti yhdistelmään poppia ja avantgardea. Tätä nyt käsittelyssä olevaa kokeellista tyyliä voisi kutsua myös poliittiseksi industrial-popiksi.

Etenen kronologisesti ja lopuksi pohdin uuden levyn suhdetta näihin varhaisiin levytyksiin. Jos aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa tutustua Simon Pencen kirjaan Just Can’t Get Enough: The Making of Depeche Mode (Outline Press, 2011), joka käsittelee yksityiskohtaisesti bändin taustoja ja vaiheita vuoteen 1986 asti.

Tein myös pari soittolistaa käsiteltävistä biiseistä: Spotify ja YouTube. Listojen sisällössä on hieman eroavaisuuksia biisien saatavuuden vuoksi.

Lue loppuun

Kaaoksen ruhtinaat, eli kuinka black metalista kerrotaan tarina

 

Lords of Chaos; kansikuvaTero Ikäheimosen Pirunkehdon (2016) jälkeen minun oli luonnollisesti perehdyttävä aiheeseen lisää, eli tartuin alan klassikkoteokseen, Michael Moynihanin (ja vähissä määrin myös Didrik Søderlindin) Lords of Chaosiin (1998/2003), joka käsittelee norjalaisen black metal -skenen historiaa.

Samalla sain myös hyvin selville, miten nautittava ja nimenomaan kertomuksellinen kirja tästä aiheesta kirjoitetaan. Ikäheimosen kirjan alaotsikkona kun oli harhaanjohtavasti ”suomalaisen black metalin tarina”, vaikka yhtenäisen narratiivin puuttuminen oli kirjan ehkä keskeisin piirre.

Lords of Chaos on tarina, jopa siinä määrin että Jonas Åkerlund on ohjaamassa siitä elokuvaa. Moynihan seuraa lähimmin Varg Vikernesin (Burzum) vaiheita vankilaan asti, mutta myös Øystein Aarsethin (Mayhem) ja Bård Eithunin (Emperor) edesottamuksissa on draamaa, verta ja liekkejä kunnon rikosjännärin tarpeisiin.

Ikäheimosen kirja suomalaisesta skenestä keskittyi laiskoihin kysymyksiin: mitä, missä ja milloin. Moynihania kiinnostaa eniten kysymys miksi. Toisin sanoen, hän on nähnyt vaivaa, selvittänyt taustoja ja hahmottanut kokonaiskuvaa. Mistään asiasta ei saa kunnollista käsitystä pelkästään sisältä päin, joten pelkkiä muusikoita haastattelemalla pääsee vasta alkuun. Moynihan onkin haastatellut norjalaisessa black metal -skenessä vaikuttaneiden henkilöiden lisäksi mm. teologeja ja kirkon edustajia. Ikäheimonen sen sijaan puhuu ”asiantuntijoista” halveksivasti lainausmerkeissä ja antaa puheenvuoroja ainoastaan tekijöille.

Eikä pidä tässä nyt luulla että Moynihan antaisi ääntä Saatana kutsuu minua -tyyppisille hysteerikoille; käsittely on koko ajan viileän asiallinen eikä tuomitseva. Asiantuntijoiden kuuleminen ei tarkoita sitä, että skenelle itselleen ei voisi antaa sensuroimatonta puheenvuoroa. Kyllä esimerkiksi Vikernesin korkealentoisimmatkin näkemykset tulevat ihan vääristelemättä selväksi.

Moynihan on niin valmis seuraamaan päähenkilöitään jäniksenkoloon, että jossain kirjan puolivälissä huomaa hämmenyksekseen lukevansa Moynihanin ja uskonnonhistorioitsija Michael Rothsteinin välistä keskustelua antarktisen napajään alla sijaitsevista natsien UFO-tukikohdista. Kirjoittaja osoittaa, että sisäpiiriläisten haastatteluaineisto ja ulkopuolisten laajempi analyysi eivät millään tapaa ole toisensa poissulkevia, kuten Ikäheimonen tuntuu uskovan.

Moynihan selittää myös esimerkiksi sitä satanismin ja saatananpalvonnan eroa tavalla, joka havainnollistaa black metalin historiallista kehitystä erinomaisesti. Sekä Norjassa että Suomessa varhainen black metal oli hyvin yksiuloitteista vihaa kristinuskoa vastaan. Mitään jalostunutta satanistista teo- tai demonologiaa ei ollut taustalla, eikä yhteyksiä ulkomusiikillisiin toimijoihin, kuten Church of Sataniin. Tämä jyrkkä viha purkautui myös väkivaltarikoksina. Käytännössä kyse oli kristinuskon piiriin kuuluvasta uskomusjärjestelmästä, jossa vain käännettiin moraali ylösalaisin ja palvottiin pahaa hyvän sijaan (eli tämä oli sitä ”saatananpalvontaa”).

Sen sijaan myöhempien polvien black metal on siirtynyt hienovaraisempaan suuntaan, mistä varhaisimpina merkkeinä voi pitää esim. Emperorin Ihnsahnin näkemyksiä. Saatanaa pidetään enemmän arkkityyppinä ja symbolina eikä kyse ole nimestään huolimatta erityisen kristillisestä ilmiöstä. Kyseessä ei ole myöskään pahuuden vaan voimakkaan ja itsenäisen ihmisyksilön ihannointi. ”Pahan” ja ”hyvän” konseptit pyritään pikemminkin hylkäämään täysin. Voisi oikeastaan sanoa että varhaisin saatanallinen black metal oli ulospäinkääntynyttä ja tuhoavaa, myöhempi sisäänpäinkääntynyttä ja rakentavaa.

Tämän lisäksi black metalin kehityksessä on tietysti vallinnut myös toinen tärkeä trendi eli saatanallisuuden merkityksen vähentyminen uuspakanallisuuden ja nationalismin, äärimmillään myös suoranaisen uusnatsismin, saadessa lisää tilaa. Lords of Chaos antaakin tälle aiheelle sivumäärällisesti enemmän tilaa kuin satanismille, sillä onhan tämän kehityskulun keskushahmona ollut kirjan päähenkilö Vikernes. Lyhyesti käsitellään myös black metalin suhdetta mainstreamiin ja Dimmu Borgiriin kulminoituvaa genren siloittelua vaarattomaksi massaviihteeksi.

Burzum - Aske; levy ja oheissytytin

Keskeinen artefakti norjalaisesta black metal -mytologiasta: Burzumin Aske-EP, jonka kantta koristaa Fantoftin kirkon rauniot. Ensimmäisten kappaleiden mukana tuli myös sytkäri osallistavassa ”burn your own church” -hengessä.

Valaiseva esimerkki Pirunkehdon ja Lords of Chaosin erilaisista lähestymistavoista tulee
Moynihanin tavasta kuvailla Suomen skeneä. Moynihanin näkökannassa Suomen tärkein black metal -hahmo on paloittelumurhaaja Jarno Elg; Pirunkehdossa hänet mainitaan vain yhdessä haastattelussa ja siinäkin tehdään epäilyttävän selväksi ettei hänellä ollut mitään tekemistä black metalin kanssa. Siinä mielessä tämä on totta, että hän ei varsinaisesti kuulunut skeneen, vaan ainoastaan kuunteli black metalia rikostoveriensa kanssa.

Lords of Chaosin heikkous ja vahvuus onkin siinä, että se ei ole musiikkikirja. Se on tyylilajiltaan rikoskirjallisuutta: pääpaino on muusikkojen tekemissä rikoksissa, ei heidän tekemässään musiikissa. Vahvuus tämä on siksi, että rikoksista on paljon helpompi tehdä mukaansatempaava tarina kuin musiikista. Heikkous se on siksi, että kirja hukkaa loppua kohti punaisen lankansa, ja pääpointiksi tuntuu jäävän terävän analyyttisyyden sijaan sensaatiojournalismi.

Norjan ulkopuolelle siirryttäessä Moynihanin keskittyminen herpaantuu ja huomio siirtyy muusikoista kuuntelijoihin. Ruotsin skeneä käsittelevä luku aloitetaan ”ensimmäisestä  dokumentoidusta black metal -transgressiosta” eikä esimerkiksi ensimmäisestä ruotsalaisesta black metal -levystä. Ruotsalaiset bänditkin ansaitsevat tulla mainituksi kirjan sivuilla ainoastaan, jos niiden jäsenet ovat tehneet jotain radikaalia tai vähintäänkin puhuneet antikristillisen väkivallan puolesta.

Lopulta käsittelyyn päätyy väkivaltarikoksia, joilla ei ole enää käytännössä yhteyttä black metaliin. Musiikin toissijaisuus tulee selväksi viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa, että edes kirjan nimellä ei ole mitään tekemistä black metalin kanssa. Floridassa murhan, tuhopolttoja ja pienempää vandalismia keväällä 1996 tehnyt ”Lords of Chaos” oli kuuden nuoren miehen ryhmittymä joka poltti mm. baptistikirkon, mutta jolla ei ole mitään yhteyttä black metaliin ja satanismiin. Yhteys Norjan tapahtumiin tulee ainoastaan ryhmäpsykologiasta, kollektiivisen antisosiaalisen tuhon kierteen samankaltaisuudesta.

Lords of Chaos -kirjan tunnistaa 1990-luvun tuotteeksi (täydennetty painos v. 2003) siitä, kuinka pysäyttämättömänä voimana Moynihan pitää kirkonpolttovillitystä. En ole ilmiötä erityisen tarkasti seurannut, mutta minusta tuntuu (näin ei saisi sanoa tänä faktanvastaisena aikakautena) että vuoden 2003 jälkeen ei ole tapahtunut yhtään black metaliin ja satanismiin liittyvää tuhopolttoa tai murhaa.

Black metal on käytännössä jakautunut kahtia: sisäsiistiin ”kaupalliseen” kamaan, jota hipsterikin voi kuunnella, ja sisäänpäinkääntyneeseen undergroundiin jonka ulkomusiikilliset edesottamukset tapahtuvat yksityiskotien henkilökohtaisissa rituaaleissa. NSBM on sitten tietysti vielä erikseen, mutta ei siinäkään viitekehyksessä ole käsittääkseni murhattu ketään. Yhteydet rasistisia väkivaltarikoksia tekevään white power -liikkeeseen ovat ainakin Lords of Chaosin ja Pirunkehdon perusteella varsin löyhiä.

Sen sijaan nuorten vihaisten valkoisten miesten väkivallanteot tuntuvat keskittyneen kouluammuskeluihin – Columbinen kouluammuskelu tapahtui vuosi tämän kirjan julkaisun jälkeen. Samalla black metalin roolin syntipukkina on ottanut vihainen ja vieraantunut vaihtoehtometalli Marilyn Mansonin johdolla. Myös Lords of Chaosissa mainitaan jostain syystä Luke Woodham, joka murhasi opiskelijatovereitaan koulussa lokakuussa 1997. Hän kuului ryhmään poikia, jotka olivat yrittäneet summonoida demoneita saatanallisissa rituaaleissa, mutta itse murhissa ei kyllä ollut enää mitään mikä sitoo tapauksen tämän kirjan aihepiiriin. Kirja siis itsekin jo ennakoi käsittelemänsä ilmiön väistymistä uudenlaisen nihilistisen nuorisoväkivallan tieltä.

Lords of Chaos on siis ristiriitainen lukukokemus, ja haluaisin tietää kuinka paljon tästä johtuu vuoden 2003 painokseen lisätystä materiaalista. Ensimmäiset 10 lukua nimittäin muodostavat hyvin mukaansatempaavan ja perusteellisen kokonaisuuden norjalaisesta black metalista. Näissä luvuissa black metalin musiikillisiakin piirteitä käsitellään ihan kiitettävästi. Moynihan suostuu jopa mainitsemaan Immortalin kaltaisia bändejä joilla ei ole mitään yhteyttä rikollisuuteen! Viimeiset 3 lukua sen sijaan haahuilevat päämäärättömästi ympäriinsä niin, että tuntuu ettei Moynihan ole enää tiennyt millaista kirjaa on kirjoittamassa. Puutteineenkin tämä on silti perusteellisin ja asiantuntevin aiheesta lukemani kirja.

Pirunkehto – Black metal esille kätkettynä

Tero Ikäheimonen - Pirunkehto; kirjan kansikuvaTämä artikkeli on osa Melomaanikon Facebook-joulukalenteria. Musiikkivuoden tähtihetkiin pääsi mukaan vain yksi kirja, koska olen toistaiseksi lukenut vain yhden tänä vuonna julkaistun musiikkikirjan. Tero Ikäheimosen Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina valikoitui luettavakseni puhtaasti aihepiirinsä perusteella, eikä se ole mukana joulukalenterissa siksi, että se olisi vuoden paras musiikkikirja.

Jossain on sanottu että hyvä musiikkikirja on sellainen, että siitä nauttiakseen ei tarvitse tuntea aihepiiriä. Tällä kriteerillä Pirunkehtoa ei voi pitää hyvänä musiikkikirjana. Sen alaotsikkokin on hyvin harhaanjohtava, koska kirjassa on hyvin vähän mitään narratiivista.

Ikäheimonen ei kirjoita selkeästi etenevää tarinaa suomalaisen black metalin historiasta vaan tekstiä luonnehtii ennen kaikkea pirstaleisuus. Pirunkehto on käytännössä haastattelukirja, jossa artistien puheen keskeyttävät lähinnä ylöskirjaajan yksityiskohtaiset luettelot bändeistä, levytyssessioista, kiertueista, levy-yhtiöistä ja miehistönvaihdoksista.

Bändi kerrallaan etenevän kirjan jokaisen luvun alussa luetellaan samat inspiraation lähteet Venomista ja Bathorystä norjalaiseen black metalin toiseen aaltoon. Sitten kerrotaan, kuinka kristinuskoa vastaan piti kapinoida ja tehdä mahdollisimman ”äärimmäistä” ja ”brutaalia” musiikkia – musiikkia kuvaavien adjektiivien sanavarasto on kirjassa varsin rajallinen. Kaikkien bändien kohdalta löytyy samoja toistuvia juonteita, jotka määrittävät suomalaisen black metallin historiaa, mutta Ikäheimonen kieltäytyy vetämästä niitä yhteen. Haastattelumateriaalin editointi koherentiksi ”tarinaksi” jää täysin lukijan omalle vastuulle.

Lue loppuun

#21 Rhythim Is Rhythim – Strings of Life (1987)

YouTube (Original Version)
Spotify (Juan Atkins Remix ’89)

Rhythim Is Rhythim - Strings of Life; 1. painoksen etikettiMonet elektronisen musiikin genret mielletään yksittäisten kaupunkien aikaansaannoksiksi: trip hop oli Bristolista, house Chicagosta, jungle Lontoosta, jne. Tekno puolestaan liitetään Detroitiin, ja siellähän se syntyikin, mutta ei missään kulttuurisessa tyhjiössä. Varsinkin housen ja teknon välillä oli kiinteä yhteys, ja teknoa kutsuttiinkin aluksi vain Detroit-houseksi. Eron tyylien välille loivat vasta britit: tekno-sanan lanseerasivat vuonna 1988 manageri/DJ Neil Rushton ja musiikkijournalisti Stuart Cosgrove.

Tärkein yhdyshenkilö detroitilaisen ja chicagolaisen house-musiikin välillä oli Bellevillen kolmikon keskimmäisin, Derrick May. Hänen äitinsä oli muuttanut 1970-luvun lopussa Chicagoon, mutta poika oli jäänyt Detroitiin opiskelemaan jalkapallostipendin turvin. Tämän vuoksi May matkusti ahkerasti kaupunkien välillä ja kuljetti mukanaan musiikillisia vaikutteita molempiin suuntiin.

Lue loppuun

Hehkuva mies ja aikakauden loppu


Swansin
nykyinen levyttävä ja keikkaileva kokoonpano tulee tiensä päähän uuden The Glowing Man -levyn ja sitä seuraavan kiertueen myötä. Se tuntuu tärkeältä aikakauden päätökseltä myös itselleni. Kun mielenkiintoni on siirtynyt yhä enemmän kansan– ja taidemusiikin suuntaan, Swansin 2010-luvun levy- ja kiertuetrilogia (The Seer, 2012; To Be Kind, 2014; The Glowing Man, 2016) on alkanut tuntua kulminaatiolta kaikelle sille, mitä populaarimusiikilla on (ollut) minulle tarjottavanaan.

Tämän bloggauksen tarkoituksena ei ole mollata populaarimusiikkia – olen vain suuressa määrin kyllästynyt siihen, koska olen kuunnellut sitä niin paljon. Esitän kuitenkin kärjistyksiä ja kohtuuttomia yksinkertaistuksia, koska en koe mielekkääksi kirjoittaa siitä, mikä minut on populaarimusiikkiin aikoinaan koukuttanut. Kirjoitan mieluummin nykyhetkestä ja siitä mitä musiikki merkitsee minulle juuri nyt.

Tekstini on myös tavanomaista subjektiivisempi, koska Swans on todennäköisesti viimeinen bändi jota fanitan. En osaa kuvitella että mikään yksittäinen bändi tai artisti voisi enää vedota samalla tavalla, ja aiheuttaa samanlaista irrationaalista materialismia (ts. levykeräilyä). Ei siksi että Swans olisi maailman paras bändi vaan siksi, että tapani kuunnella musiikkia on muuttunut analyyttisemmäksi ja ”aikuisemmaksi”. En kiinny ja keskity emotionaalisesti yksittäisiin teoksiin ja tekijöihin samalla tavalla kuin aiemmin. Sen sijaan etsin jatkuvasti itselleni vierasta musiikkia, josta yritän saada otteen, ja josta sitten jatkan eteenpäin.

Populaarimusiikissa on toki edelleen mielestäni paljon hyvää; 2010-luvun Swans on onnistunut täydellisesti keskittymään sen vahvuuksiin, joita ovat rytmi, toisto, äänenväri, äänenvahvistus ja nykyajassa relevantit sanoitukset. Taidemusiikin vahvuuksia taas ovat melodia, harmonia, soitinten ”luonnollinen” soundi sekä musiikillisten ideoiden kompleksinen rakenne.

Eivät sävellykset ole populaarimusiikissakaan aina helppoja ja yksinkertaisia, mutta kun ajattelen, mitä olen itse siitä saanut irti, niin kyse ei ole juuri koskaan ollut siitä onko joku teos mielestäni hyvä sävellyksenä. Muut hyveet ovat olleet tärkeämpiä, ja ne ovat kaikki läsnä Swansissa. Michael Gira ei osaa säveltää koukuttavia melodioita ja ikimuistoisia kertosäkeistöjä. Ne eivät kuitenkaan ole parasta populaarimusiikissa, vaikka tykkäänkin kuunnella ja rallatella tarttuvia sävelmiä siinä missä kuka tahansa muukin.

Swansin biiseissä tapahtuu melodisesti hyvin vähän, koska ne hylkäävät lineaarisen aikakäsityksen. Musiikki on syklistä ja keskittyy ikuiseen nykyhetkeen, koska se on luonteeltaan meditatiivista. Ehkä havainnollisin esimerkki 2010-luvun Swansin ”sävellystyylistä” Glowing Manilla on Frankie M.:

Kappaleen alussa kuullaan 8 minuuttia lähinnä päällekkäin kasattuja lauludroneja eli tasaisella sävelkorkeudella soivaa tautonta ääntä. Sitten seuraa pariminuuttinen post rock -nostatus, jossa kuullaan lisää droneja ja itsepäisen yksinkertaisia kitarariffejä (taidemusiikissa ”riffejä” kutsutaan ostinatoiksi – termi tulee latinan ”itsepäistä” tarkoittavasta sanasta). Ensimmäistä tunnistettavaa melodia joudutaan odottamaan lähes 11,5 minuuttia ja sittenkin sitä toistetaan neljä minuuttia lähes muuttumattomana. Loppuhuipennukseksi saadaan pitempi nostatus, jossa toistuu edellistäkin yksinkertaisempi melodia. Klassisessa mielessä biisissä on siis n. kolme musiikillista ideaa, mutta toteutuksen ansiosta 20 minuuttia on lyhyt, ei pitkä aika.

Swans viekin populaarimusiikille tyypillisen toiston äärimmilleen ja tavoittelee sillä transendentaalista kokemusta. Se ei toimi kertosäkeistöjen tapaisena koukkuna vaan mantrana. Biiseissä hoetaan samoja sanoja ja lauseita minuuttitolkulla muuttumattoman rytmikuvion päällä, jotta saavutettaisiin tietty mielentila. Siksi jokainen näistä kolmesta levystä kestääkin pari tuntia, vaikka niillä on vain 8-11 raitaa. Niiden kutsuminen biiseiksi tai lauluiksi on harhaanjohtavaa, koska ne eivät noudata rock-kappaleiden logiikkaa eikä niitä kannata arvioida niiden kriteereillä. Swansin musiikki tavoittelee jotain tavanomaisen laulurakenteen ja musiikkialbumin rajojen toiselta puolen. Jotain, mikä saavutetaan vain viemällä toisto paljon kolmen minuutin perinteistä kappalemittaa ja 45:n minuutin albumipituutta pidemmälle.

Tässä on tietysti tolkkua vain Swansin lyriikoiden kautta. Gira voi olla laulajana maneerinen ja rajoittunut (Paperi T:tä mukaillakseni), mutta hän kompensoi sitä uskomalla vankkumattomasti siihen mitä laulaa ja lataamalla lyriikkoihinsa koko inhimillisen kokemuksen äärettömyyden. Gira ei kirjoita helpoista asioista, eikä hänen lyriikkansa tavoittele mitään sen vähäisempää kuin yhteyttä jumaluuteen. Swansin sanoitukset ovat siksi minullekin hyvin henkilökohtaisia, ja pidän kiinni omista subjektiivisista tulkinnoistani vaikka ne eivät olisikaan aina johdonmukaisia (esim. kysymys siitä tuleeko tämä jumaluus ihmisen sisältä vai ulkopuolelta). Minun on siis vaikea kirjoittaa niistä tuloksen kuulostamatta tyhjältä sanahelinältä ja sivistyssanojen ryöstöviljelyltä. Pidän lyriikka-analyysini tässä siis minimissään.

Äänenväriin ja -vahvistukseen liittyy populaarimusiikin korostunut teknologisuus. Toki myös sinfoniaorkesteri voi soittaa kovaa ja sen soittimistosta löytyy runsaasti nyansseja ja erilaisia sointeja, mutta sähköisen äänenvahvistuksen ja -muokkauksen ansiosta populaarimusiikissa äänenvärin mahdollisuudet ova teoriassa rajattomat. Niiden ansiosta myös Swansin musiikki on ns. täynnä tavaraa, ja siksi se pääsee oikeuksiinsa sitä paremmin, mitä kovempaa sitä soittaa. Jokaiseen monikanavaäänityksen rakoon on tungettu mielenkiintoisia soinnillisia yksityiskohtia.

Tähän liittyykin Swansin liveaspekti. Olen ollut jo vuosia kovin kyllästynyt rock-keikkoihin, mutta tämä yhtye on ollut poikkeus. Heidän konserteissaan on ollut 2010-luvulla aina läsnä ne piirteet, jotka tekevät rock-keikkaan osallistumisesta mielekästä. Rock-keikoilla kannattaa käydä lähinnä vain, jos livetilanne tuo musiikkiin spontaaniutta ja äänenvoimakkuus lisäarvoa levymusiikkiin verrattuna.

Swansin keikat ovat tehneet runsaasti molempia. Kaikki levytrilogian osista on sävelletty pääosin kiertueella, jokaisen teoksen kehittyessä uusiin suuntiin konsertista toiseen. Gira on kuvaillut levytettyjä versioita lähinnä tuokiokuvina alati muuttuvista teoksista. Sitten on vielä äänenvoimakkuus: Swansin junnaava transsimusiikki toimii parhaiten livenä, koska silloin kuuntelukokemus saa myös fyysisen puolen. Monotonisen musiikin kuuleminen on eri asia kuin sen tunteminen. Kun jo kliseiksi muuttuneet Swans-meluaallot pyyhkivät kehon läpi, alkaa jo oikeasti päästää egostaan irti ja antautua ikuisuuden ja äärettömyyden kokemukselle.

2010-luvun Swansissa onkin ollut ennen kaikkea kyse antautumisesta. Se ei ole aggressiivista, vaikka äänekkyys ja häly usein sellaiseksi mielletäänkin. Tämä tulee viimeistään selväksi, kun The Glowing Man jarruttelee loppusuoralla päätöskappaleeseen Finally, Peace. Vaikka eriäviäkin tulkintoja löytyy, minun mielestäni Swansin uran valoisin kappale juhlii egon merkityksettömyyttä universumissa ja sitä, että kuitenkin ihmisen mielellä (your glorious mind) on ääretön valta muokata itsen kokemusta olemassaolosta. Swans ja populaarimusiikki astelevat tyylikkäästi, kaikkensa (toistaiseksi?) antaneena pois musiikillisen elämäni keskiöstä.

Swans - The Glowing Man; levynkansi