Pseudoafrikkalainen sinfonia

Unsere neue Musik 27 (levyn kansikuva)Kuunteluhaasteessa on jälleen aika palata klassiseen musiikkiin, tällä kertaa sinfoniaan, jolla on lisänimi. Kuunneltavaksi löytyikin melko obskuuria kamaa, itäsaksalaisen Karl-Rudi Griesbachin (1916-2000) ainoa sinfonia (1963), jonka lisänimi on ”afrikkalainen”. Spotifysta ei löydy lainkaan hänen teoksiaan, eikä niitä Discogsin perusteella kovin paljoa ole edes levytetty. CD:nä nitä ei ilmeisesti ole lainkaan saatavilla; Griesbachin unohtuminen analogiseen aikakauteen näkyy siinäkin, että last.fm:ssä hänen teoksillaan oli vain yksi kuuntelija ennen kuin itse digitoin tämän LP:n.

Afrikkalainen sinfonia löytyy itäsaksalaista taidemusiikkia esittelevästä unsere neue musik -julkaisusarjasta, jonka 27. osaan törmäsin verkkokirjaston LP-kokoelmaa selaillessani. Silloin jo huomasin kuinka tuntemattomasta teoksesta on kyse ja halusin siksi sisällyttää sen haasteeseeni. Mitään musiikillista syytä teoksen matalaan profiiliin en kuitenkaan kuuntelemalla löytänyt. Kenties Griesbachia on levytetty niin vähän koska hän oli kotoisin ”väärästä” Saksasta. Unsere neue musik -sarjassa on julkaistu lukuisia säveltäjiä, joista en ole ikinä kuullutkaan (vain Hanns Eisler ja Paul Dessau olivat niminä tuttuja). Länsisaksalaisia sen sijaan osaan nimetä moniakin, sillä sillä puolella elettiin ihan taidemusiikin avantgarden harjalla. Griesbachinkin levyttäminen loppui 1980-lukuun eli Saksojen yhdentymiseen.

Päästäkseni sisälle Griesbachin sinfoniaan, minun oli tietenkin selvitettävä mistä se lisänimi tulee. Pääsin treenaamaan saksantaitojani, koska levyn oheisvihosta löytyy vain hyvin suppea teksti englanniksi, eikä säveltäjästä ole edes Wikipedia-artikkelia muilla kielillä. Sen verran sain selville, että sinfonian lisänimi tulee ennenkaikkea kolmannesta osasta Lamento über den Tod eines afrikanischen Helden. Tämä ”valituslaulu afrikkalaisen sankarin kuolemasta” on omistettu kaksi vuotta ennen sinfonian valmistumista teloitulle Patrice Lumumballe, Kongon demokraattisen tasavallan vapaustaistelijalle ja ensimmäiselle pääministerille. Levyn kansikuvaksi on valittu Bert Hellerin maalaus Kongon valoisasta tulevaisuudesta Lumumban johdolla.

Afrikkalaiset vaikutteet ovat tekstiliiteen mukaan läsnä myös sinfonian kaikkien osien musiikissa, mutta jos vaikka Osibisaan vertaa, nämä elementit on vedetty huomattavasti rankemman länsimaisen filtterin läpi. Tämä on kuulunut läpi koko 1900-luvun taidemusiikin, aina Debussyn gamelan-vaikutteista lähtien. Inspiraatiota on kyllä haettu kaukomailta, mutta yleensä niin teoreettisella tasolla, että se ei ole muuttanut itse sävelkieltä yhtään epäeurooppalaisemmaksi. Eikä Griesbachin ”afrikkalainen” kuulosta yhtään sen eksoottisemmalta kuin muutkaan sinfoniat. Tämä on sitä nykymusiikkia helpoimmillaan, koska hyvin melodista ja harmonista tämä musiikki on, joskin rytmin korostuminen on hyvin 1900-lukulainen (ja ilmeisesti myös se ”afrikkalaisin”) piirre.

Miellyttävää tätä sinfoniaa silti on kuunnella, ja vaikea muutenkaan tästä teemasta on valittaa. Kyse on kotoisissa taistolaislauluissakin vahvasti vaikuttaneesta kylmän sodan ajalle tyypillisestä solidaarisuudesta, jossa kommunistit symppasivat täysillä entisten siirtomaiden itsenäisyyspyristelyjä imperialistisia länsimaita vastaan. Tarina on se tuttu: juuri itsenäistynyt maa halusi irti globaalista riistokapitalismista, mistä Yhdysvallat (ja entinen siirtomaaisäntä Belgia) eivät tykänneet; ne tukivat Neuvostoliitto-fobiassaan mieluummin julmaa ja korruptoitunutta diktaattoria, Mobutu Sese Sekoa, joka hoiti demokraattisesti valitun Lumumban hengiltä ja muutti maan Zaireksi vuonna 1971.

Karl-Rudi Griesbach: Sinfonia ”Afrikkalainen” (unsere neue musik 27, Eterna 1968)
Esittäjä: Dresdenin filharmoninen orkesteri; Kurt Masur, johtaja
27. musahaasterasti: Sinfonia, jolla on lisänimi
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

91. ikonisin video: Kendrick Lamar – HUMBLE. (2017)

Ohjaus: Dave Meyers & the little homies
Ladattu YouTubeen: 30.3.2017
Näyttökertoja: 515 226 419 (14.7.2018)

Kendrick Lamar – HUMBLE. (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Jatketaan ongelmallisilla teoksilla! Mitä enemmän olen katsonut tätä videota, sitä enemmän olen alkanut katua sen ottamista mukaan listalle. Mutta tässä se on, koska kyse on kuitenkin visuaaleista; Humblessa on typerät lyriikat, mutta video on todella hieno. Sen tosin sanon että ensimmäisessä luonnoksessa tämä oli sijan 70 hujakoilla, mutta se on ärsyttänyt minua jokaisella kuuntelulla entistä enemmän ja hilautunut koko ajan alaspäin.

The Conversationin artikkeli havainnollistaa hyvin Humblen valefeminismiä, joka on sanoituksen ongelmallisin elementti. Päällimmäinen asia mikä biisin sanoista kuitenkin jää mieleen, on miesoletettu hokemassa ”bitch” 40 kertaa. Ja sitten Lamar höpisee jotain siitä että on kyllästynyt katselemaan photoshopattuja naisoletettujen kehoja. Mitä jos vaan laulaisit siirappivoileivistä ja antaisit ihmisten päättää itse omista kehoistaan, ja siitä kuka ja miten niitä saa katsella?

On toki vaihtelua, että rap-videossa näytetään meikkaamattomat (tai todennäköisemmin kevyesti meikatut) kasvot ja takapuoli jossa on venymisjälkiä, mutta molemmat näytetään nimenomaan Lamarin katseen kohteina, joiden tarkoitus on miellyttää miestä. Eli korvataan yksi ulkopuolelta saneltu kauneusihanne toisella. Lamar onnistui kantaaottavuudessa huomattavasti paremmin Alright-videolla joka osui täydellisesti yhteen Black Lives Matter -liikkeen kanssa. Nyt kun olen saanut rageni pois alta, keskitytään niihin videon ansioihin. Katotaan sitä vaikka äänettömällä ja laitetaan joku ihan toinen biisi soimaan.

Humblesta puhuessa on hyvin vaikea välttää sanaa ”ikoninen”, koska se sisältää niin paljon mieleenpainuvia ja symboliikalla ladattuja kuvia. Kulunein kulttuuriviittaus on loputtomasti musiikkivideoissa jo nähty tulkinta viimeisestä ehtoollisesta, joskin tällä kertaa Lamariin tarkentunut kuva tärisee hervottomasti reunoillaan. Tämä värisevä kuva onkin yksi monista videon käyttämistä kekseliäistä tekniikoista, joihin kuuluu myös esimerkiksi kalansilmälinssin käyttö.

Vähemmän tunnistettava viittaus on esimerkiksi kohtaus jossa Lamar ojentaa sinappia ohi ajavan auton matkustajalle, Grey Pouponin mainoksen tapaan. Sitten on artisti paaviksi pukeutuneena, artisti kaljujen miesten seassa, artisti pää palavana, ja kaikkea sellaista. Mieleenpainuvia kuvia joista saa hienoja stillejä, ja joista tämän videon tunnistaa välittömästi vielä vuosienkin päästä.

92. ikonisin video: Kanye West – Famous (2016)

Ohjaus: Kanye West & Eli Linnetz
Ladattu YouTubeen: 1.7.2016
Näyttökertoja: 33 064 110 (8.7.2018)

Kanye West - Famous (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Kun sanoin, ettei tälle listalle pääse pelkän some-kohun avulla, niin en suinkaan tarkoittanut sillä että nämä videot eivät saisi olla lainkaan kontroversiaaleja ja ongelmallisia. Eettisiä kysymyksiä herättää esimerkiksi Kanye Westin Famous-musiikkivideo, jossa kuvataan kuuluisuuksien näköisiä silikoninukkeja alasti sängyssä oikean Westin kanssa. Poptähtien lisäksi joukossa ovat mm. George W. Bush, Donald Trump ja Bill Cosby, eli hyvin kanyewestmäisellä provolinjalla liikutaan. Taiteellisena inspiraationa videolle toimi Vincent Desiderion maalaus Sleep. Eettisesti kestävässä ja laillisessa taiteen tekemisessä kenenkään näköisyyttä ei kuitenkaan käytetä ilman lupaa, mutta tässä tapauksessa niin on tehty.

West oli aluksi tarkoituksellisesti hiljaa siitä, ketkä videossa ovat nukkeja ja ketkä eivät, koska osa teoksen pointtia oli kyseenalaistaa sitä missä määrin mediassa esitetyt julkkikset ylipäänsä kuvataan aitoina ihmisinä. Osa teoksen voimasta tulee siitä kuinka epämukavalta sen katselu tuntui silloin kun ei vielä tiennyt ketkä videolla ovat todella niitä ihmisiä joilta he vaikuttavat. Nuket nimittäin näyttävät todella eläviltä, mitä korostetaan liikuttamalla niiden rintakehiä ”hengityksen” tahdissa ja soittamalla nukkumisääniä kuten kuorsausta ja tuhinaa. Video haastaa siis myös katsojan moraalikäsitykset.

Suurin kohu ei kuitenkaan syntynyt videosta vaan kappaleen lyriikoista, joissa West laulaa siitä miten hän ”teki Taylor Swiftistä kuuluisan” (jos et muista: ”Imma let you finish”) ja siitä, onko hänellä vielä joskus mahdollisuus harrastaa seksiä Swiftin kanssa: ”I feel like me and Taylor might still have sex / why? I made that bitch famous”. Kammottavasta sanoituksesta ja kyseenalaisesta toteutuksesta huolimatta Famous on varsin toimiva kommentaari YouTube-ajan kuuluisuuskulttuurista. Eikä tämä biisinä oliskaan millekään listalle päässyt, arvioin tässä pääasiallisesti visuaaleja.

Jonkun Werner Herzogin – tai minun – on tietysti ihan liian helppo hehkuttaa tätä mestariteokseksi koska olemme kulttuurisesti etuoikeutetuimmassa asemassa. Sitten jää esimerkiksi Lena Dunhamin tehtäväksi huomauttaa, että videossa ei ole feministisestä näkökulmasta kauheasti kehuttavaa. Naisoletetut julkkikset on nimittäin kuvattu tässä selvästi paljastavammin, rinnat näkyvästi esillä. Sekin voisi tietenkin olla osa toimivaa statementia, jos sen takana ei olisi pelkkiä julkisuutta mansplainaavia setiä. Stephanie Smith-Strickland on ehkä löytänyt kritiikissään tasapainoisimman näkemyksen videon eri tulkintojen väliltä.

Ajallemme ominaista on myös videon VHS-henkinen retrotyyli. Se sopiikin hyvin muiden Westin ja Eli Linnetzin ohjaamien The Life of Pablo -levyn videoiden sekaan, sillä myös Fade rakentuu samanlaisen kasarihenkisen retroilun pohjalle. Famous on kuitenkin se joukon rupuisin esimerkki ja vaikuttaa jonkun stalkkerin salaa julkkisorgioiden jälkeen kuvaamalta, kuin joltain pienen budjetin found footage -kauhuelokuvalta. Toisaalta video alkaa ja loppuu taivaassa, väreilevästä kuvasta pilvien yläpuolelta, aivan kuin jostain viime vuosituhannen new age -mainosvideosta. Ehkä videon tarkkailija onkin taivaasta laskeutuva julkisuuden suojelusenkeli? Molemmat tulkinnat ovat toki allegorioita, sillä sekä stalkkeri että enkeli ovat tässä (sosiaalisen) median vertauskuvia.

Famous on tämän listan pisin video, 10 minuuttia ja 36 sekuntia. Se on ainoa poikkeus mielivaltaiseen sääntööni, jonka mukaan videoiden tulee kestää alle kymmenen minuuttia. Olen tehnyt tämän linjauksen, koska tarkoituksenani on listata nimenomaan lyhytmuotoisia musiikkivideoita, koska pidän juuri niitä YouTube-ajalle leimallisina. Pitkiä, yleensä monta kappaletta sisältäviä videoita, on tehty MTV:n kulta-ajoista lähtien, eivätkä ne varsinaisesti sovi listan teemaan. Eivät ne edes olisi kunnolla vertailukelpoisia lyhyempien, yhteen popkappaleeseen perustuvien, videoiden kanssa.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Westin mittakaavaltaan kunnianhimoisin musiikkivideo, Runaway (2010): se on kyllä visuaalisesti upea, mutta se olisi ihan hyvin voitu tehdä vaikka 20 vuotta sitten (siis esteettisestä näkökulmasta, en tarkoita erikoisefektejä). Videon nimikkokappaleesta tehty lyhyempi 4½-minuuttinen promoklippi täyttäisi tietysti listani pituuskriteerit, mutta se ei olisi silloin kokonaisteos.

Myös Famousin varsinainen biisiosuus on lyhyt, alle kolme minuuttia. Sen jälkeen kamera liikkuu karmivassa hiljaisuudessa julkkisten ympärillä kunnes saadaan hyvinkin kauhuelokuvamaiset ”lopputekstit”, joissa kiitetään videolla esiintyvien nukkejen esikuvia siitä että ovat kuuluisia. Sen jälkeen kuullaan lyhyt coda, jossa koko nukkeinstallaatio näytetään ilman VHS-filtteriä. Lopuksi West itse herää nukkejen keskeltä ja kamera tarkastelee pilvien ylle syttynyttä taivaallista valoa.

Roger Deanin ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Osibisa - Woyaya (levynkansi)Erityisen hienoa levynkantta etsiessäni selailin viimeksi mainitsemiani kirjoja. Short listilleni näistä kirjosita pääsivät Quatermassin Quatermass, Mickey Hartin Rolling Thunder, Betty Davisin They Say I’m Different ja Osibisan Woyaya. Valitsin lopulta viimeksi mainitun koska se oli saatavilla kirjastosta LP:nä eli kaikkein isoimmassa koossa. Eduksi oli myös se, että levyn kansitaiteesta vastaa alan todellinen legenda Roger Dean, mistä saa mukavasti kulmaa kirjoittamiseen.

Enimmäkseen progelevyjen kansikuvien suunnittelijana tunnettu Dean teki ikimuistoiset kannet myös ghanalaisen afrobeat-bändi Osibisan ensimmäisille levyille. Oli luonnollista valita tämä yhtye haasteeseen, koska Yes, Asia, Uriah Heep ynnä muut Deanin tunnetuimmat yhteistyökumppanit olivat jo ihan tuttuja bändejä. Pidän kyllä enemmän Osibisa-debyytin (1971) kannesta, mutta sitä minun ei ollut mahdollista hankkia katseltavaksi yhtä isona. Tuo kansi olikin Deanin uran kannalta käänteentekevä, sillä sen luoman huomion ansiosta hänestä tuli Yesin hovitaitelija. Lukuisten levynkansien lisäksi myös Yesin klassinen logo on Deanin käsialaa.

Deanin kansitaiteet liikkuvat enimmäkseen fantasiamaailmoissa ja ovat yleensä gatefold-kokoisia laajakuvateoksia, jotka siis todellakin pääsevät oikeuksiinsa vain LP-formaatissa. Fantasiateemat sisältävät usein myös myyttisiä olentoja, Gentle Giantin jättiläismustekalasta Osibisan kansissa esiintyviin hyönteissiipisiin ja karvattomiin mammutteihin. Myös lohikäärmeet ovat yleisiä havaintoja, erityisesti Asian kansissa. Fantasiaeläinten lumosta kertovat myös Deanin omien kustannusyhtiöiden, Dragons Dreamin ja Paper Tigerin, nimet.

Ylipäänsä Dean tuntuu olevan kiinnostunut ennen kaikkea lentävistä asioista, sillä eläinten lisäksi myös lentokoneita löytyy useista taiteista. Toisaalta hänen kiinnostuksensa luontomaisemiin ja arkkitehtuuriin näkyvät siinä, että kansissa on usein myös massiivisia rakennelmia – joko luonnollisia tai keinotekoisia. Science fictioninkin on siis usein vahvasti läsnä, mutta leimallisinta Deanille ovat silti Tolkien-henkiset fantasiamaisemat, joissa on myös vaikutteita art nouveau -lastenkirjojen kuvituksesta.

Osibisan kansissa Dean tavoitteli vaikutelmaa afrikkalaisesta satumaisemasta, mikä nyt  vaikuttaa aika epäilyttävän kulttuuri-imperialistiselta. Oletan kuitenkin, että ei tässä ole mitään vaikutteita oikeasta ghanalaisesta kansanperinteestä vaan kaikki on brittisedän mielikuvitusta. Ihan niin kuin Afrikan valtioiden rajatkin! Mutta jos nyt yritetään lopuksi keskittyä siihen musiikkiin.

Osibisan musiikki yhdistelee fuusiojazzia, jazz-rockia ja progea länsiafrikkalaiseen popmusiikkiin, etenkin funkahtavaan afrobeatiin ja ghanalaiseen highlifeen. Originaalimateriaalin lisäksi mukana on cover Roland Kirkin jazz-sävellyksestä Spirits Up Above, joka sopii sekaan saumattomasti. Levyn instrumentaatio vastaa aika hyvin ennakkoluuloja siitä miltä nämä länsimaiset genret kuulostaisivat afrikkalaisen suodattimen läpi, sillä musiikkia luonnehtivat runsaat lyömäsoittimet ja voimakas rytmi. Levyllä onkin erinomainen ja vastustamaton groove. Taidankin pitää fuusiojazzistani juuri tällaisena, voimakkaan funkahtavana. Jazzia ja progea keitoksessa on ehkä yhtä paljon kuin funkia, mutta juuri tuo groove on se joka pitää musiikin lukuisat ainesosat kasassa.

Osibisa - Woyaya (gatefold-kansikuva)

Osibisa: Woyaya (MCA, 1971)
26. musahaasterasti: Erityisen hieno levynkansi
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

93. ikonisin video: Brooke Candy – A Study in Duality (2015)

Ohjaus: Lil Internet & Brooke Candy
Ladattu YouTubeen: 16.5.2015
Näyttökertoja:1 640 218 (25.6.2018)

Brooke Candy – A Study in Duality (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Yhdysvaltalainen Brooke Candy on todellinen musiikkivideoartisti: häneltä löytyy Spotifysta 12 biisiä mutta hän esiintyy 16:lla videolla. Tämä on tietysti mahdollista siksi, että hän on näytellyt muidenkin videoilla, Grimesin Genesiksestä David Guettan ja Afrojackin Dirty Sexy Moneyyn. Candyn painotus visuaalisuuteen on niin voimakasta, että oikeastaan jokainen hänen videonsa on mielenkiintoisempi kuin taustalla soiva biisi, ilmeisimpänä esimerkkinä Steven Kleinin ohjaama Opulence. Täydellinen YouTube-artisti siis.

A Study in Duality on ehkä erikoinen valinta hänen videografiastaan, koska se on suhteellisen lyhyt instrumentaali, käytännössä Happy Daysin demoversio. Happy Days onkin toimivampi  kappale – ehkä jopa Candyn paras – ja sillä on tuplasti näyttökertoja tähän verrattuna. Mutta tämä video on kuitenkin mielestäni koko tuotannon visuaalisesti leimallisin ja toimivin. Taikalyhty on käsitellyt ansiokkaasti videossa esiintyvää okkulttista symboliikkaa (ja sitä dualismin tutkielmaa), joten en käsittele tässä sitä puolta, vaikka tällainen estetiikka onkin eittämättä yksi YouTube-ajan musavideoiden näkyvimmistä trendeistä.

A Study in Duality näyttää enemmän vaatemalliston lanseerausklipiltä kuin musiikkivideolta, koska se on niin pelkistetty ja selkeä visuaalisesti. Tämä on taas sitä taiteenmuodon joustavuutta josta aiemmin mainitsin. Videossa esiintyvä FAG MOB on panseksuaaliksi identifoituvan Candyn fanien nimitys, jonka tarkoitus on viedä fag-sanalta negatiiviset konnotaatiot ja tehdä siitä positiivinen itsestä käytettävä sana. Teoksen jälkipuolisko omistetaankin suurelta osalta fagmobin jäsenten esittelyyn ja queer-identiteettien juhlistamiseen. Tai niin kuin artisti itse sanoo:

“Together, we are fagmob. We are not defined by race, gender, or sexual preference. We are the forbidden fruit. We believe in the impossible. We are everywhere and nowhere all at once. We are limitless. We are fearless…Together, we are fagmob.”