Floodland, goottirockin megalomaanisin soololevy

The Sisters of Mercy: Floodland (levyn kansikuva)Vuoden 2021 uusvanha suosikkilevyni on ollut Sisters of Mercyn Floodland (1987), joka avautui aivan uudella tavalla henkilöautoilun ansiosta. En missään nimessä halua glorifioida tätä ilmastorikosta, mutta musiikki on auton ratissa hyvin erilainen kokemus kuin muualla. Erityisesti jos omistaa äänekkään pikkuauton, josta on unohdettu äänieristys kokonaan. Tämä pätee tietysti muihinkin hälyisiin ympäristöihin, joissa ulkopuoliset äänet peittävät allensa osan musiikista.

Huomasin nimittäin, että autossa Floodland kuulostaa siltä, että levyllä ei ole juurikaan muita soittimia kuin rumpukone. Kitaroita ei edes huomaa, vaikka levyn pitäisi olla goottirockia, ja rockissa pitää olla kitaraa. Ja onhan siellä, mutta se on alennettu taustasoittimeksi sen perinteiseltä paikalta rockin kuningassoittimena. Usein levyjen miksausten vivahteet paljastuvatkin vasta kun niitä kuuntelee paikoissa, joissa ympäristö peittää allensa ne äänet, joita on haluttu vähiten korostaa. Floodlandin se saa kuulostamaan monin paikoin enemmän synapopilta kuin rockilta. Aloin kuulla levyn osana elektronisen populaarimusiikin jatkumoa ja kiinnostuin sen tekemisen taustoista laajemminkin.

Vuonna 1980 perustetun Sisters of Mercyn uran voi jakaa melko selkeästi kahteen ajanjaksoon: bändivaiheeseen, jossa yhtye oli melko perinteinen rockbändi (rumpalina tosin toimi rumpukone Doktor Avalanche, jonka malli on vaihdellut vuosien saatossa teknologisen kehityksen ja bändin maksukyvyn mukaan). Tämä inkarnaatio julkaisi monia goottirockin klassikoita, joista kenties merkittävimpänä debyyttialbumi First and Last and Always (1985). Kun tälle levylle ryhdyttiin tekemään seuraajaa, kitaristi Wayne Husseyn ja basisti Craig Adamsin näkemykset bändin tulevaisuudesta poikkesivat liian radikaalisti vokalisti Andrew Eldritchin visioista. Bändi hajosi hyvissä väleissä ja jäsenillä oli yhteisymmärrys siitä, että Sisters of Mercyn nimi haudattiin samalla.

Tästä alkaa yhtyeen toinen ajanjakso, jonka aikana bändiä voi kärjistäen kutsua Eldritchin sooloprojektiksi. Bändissä on toki ollut virallisina jäseninä useita kitaristeja ja basisteja, mutta yhtye on yhdistynyt erittäin vahvasti Eldritchin egoon ja imagoon. Floodland on käytännössä hänen soolodebyyttinsä, sillä levyllä ei ole muita soittajia tai biisintekijöitä. Bändiin kuului tuossa vaiheessa virallisesti myös basisti Patricia Morrison, joka on nähtävissä levyn kannessa ja siltä julkaistuissa musiikkivideoissa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt soittaa kyseiselle levylle mitään, vaikka krediiteissä hänet mainitaankin.

Sistersin hajottua Hussey ja Adams perustivat uuden bändin ja antoivat sille nimeksi The Sisterhood. Täysin ymmärrettävä nimivalinta, joka viittaa kunnioittavasti jäsentensä menneisyyteen (vrt. Bodom After Midnight). Nimen valinta oli kuitenkin myös tahallinen provokaatio: Hussey ja Adams ajattelivat, että Eldritch närkästyy asiasta äänekkäästi ja syntyvästä kohusta uusi bändi saisi mukavasti julkisuutta. Suunnitelma toimi erinomaisesti: Eldritch oli sitä mieltä, että nimi muistuttaa Sisters of Mercyä niin paljon, että entiset bändijäsenet ovat rikkoneet yhteisen sopimuksen.

The Sisterhood: Gift (levyn kansikuva)Eldritch teki mitä jokainen järkevä ihminen tekisi, eli levytti hirveällä kiireellä Sisterhoodin nimellä, jotta kukaan muu ei voisi käyttää sitä. Kyse oli myös rahasta, koska levy-yhtiöllä oli maksamatta bändin jäsenille ennakkoa seuraavasta levystä, ja ensimmäinen uuden levyn julkaissut saisi rahat. Giving Ground -single levytettiin viidessä päivässä ja julkaistiin samana päivänä, kun Husseyn ja Adamsin The Sisterhood debytoi keikkalavalla. Pian ex-bändikavereiden nimeksi tuli The Mission.

Draamasta seuranneen julkisuuden myötä Sisterhood-single menestyi kohtalaisesti indie-listoilla, mutta oli kriittinen floppi. Eikä sen hyvä biisi pitänytkään olla. Myös singleä seurannut EP Gift (1986) kuulostaa siltä miltä voi näistä lähtökohdista olettaa: kiireessä kasattuja biisien raakileita, joiden on vain tarkoitus täyttää musiikkikappaleen ja äänilevyn tekninen määritelmä.

Biisit ovat rumpukoneen ja syntikoiden ympärille rakennettua synapoppia, jossa ei ole sopimussyistä lainkaan Eldritchin laulua. Laulut hoitavat James Ray ja Lucas Fox, ja Patricia Morrisonkin pääsee lyhyesti ääneen. Sanoituksiinkaan ei juuri panostettu, sillä esimerkiksi Finland White Egypt Redin sanat on luettu suoraan AK47-rynnäkkökiväärin manuaalista. Eldritch kutsuikin Sisterhoodia aseeksi entisiä bändikavereita vastaan. Ehkä voisikin puhua antidemoista. Näitä biisejä ei ole tehty yleisölle vaan bändikavereille. Mutta ei yhdessä tehtävien biisien luonnoksiksi vaan kostoksi. Ajatusta demobiiseistä tukee myös se, että Sisters of Mercyn paluusingle This Corrosionia kaavailtiin aluksi tälle EP:lle.

Tässä vaiheessa Eldritch siis koki oikeudekseen jatkaa Sisters of Mercynä, joka teki paluun rytinällä, kun This Corrosion nousi Britannian singlelistan kymmenen kärkeen lokakuussa 1987. Biisille on erittäin vaikea tehdä kunniaa sanoilla, koska se kuulostaa paperilla vitsiltä: 11-minuuttinen goottirock-järkäle, jonka on tuottanut Meat Loafin tuottaja 50 000 punnan budjetilla ja 40-henkisellä taustakuorolla. 2000-luvun underground-goottiskeneen tottuneelle tuntuu täysin käsittämättömältä, että goottirock on voinut olla joskus niin iso juttu.

The Sisters of Mercy: This Corrosion (singlen kansikuva)Itse asiassa kyllä This Corrosion kuulostaa kuunneltunakin vitsiltä, ja niin on tarkoituskin. Eldritch on itse kuvaillut biisiä sanoilla ”gloriously stupid”. Biisiä on helpompi ymmärtää sen taustaa vasten: koska se oli alun perin tehty Giftille, siinä on selkeää takaisinmaksun makua. This Corrosion oli Eldritchin piikittelyä erityisesti Husseyn sanoitustyylille. Eldritch inhosi entisen bändikaverinsa sanoituksia, joita hän ei suostunut laulamaan lainkaan, mikä olikin yksi keskeisimmistä syistä bändin hajoamisen taustalla.

Hussey koosti sanoituksiaan irrallisista merkinnöistä ja hänellä oli kirja käyttökelpoisista aforismeista ja ilmauksista, joista kuulemma kaikkein mystisimmältä kuulostavat oli ympyröity punaisella. ”This Corrosion” oli yksi tällainen. Siksi painetuissa sanoissakin lukee ”sing This Corrosion to me”. Ei siis ”laula tätä korroosiota minulle” vaan ”laula This Corrosion -niminen biisi minulle”. Liian hienovarainen nyanssi streaming-ajalle, koska tekstiliitteitä ei enää ole.

Sisters of Mercyn musiikille on taitanut muutenkin käydä vähän niin, että vuosikymmenten saatossa Eldritchin sarkasmi on unohtunut, kun bändi on kanonisoitu vakavaa musiikkia soittavaksi goottirockin monoliitiksi. Ei sitä huumoripuolta välttämättä kyllä tajuttu silloin 1980-luvullakaan. Eldritch epäili, ettei edes biisin tuottanut Jim Steinman (1947-2021) tehnyt sitä kieli poskessa, ja helppohan se on uskoa, kun kuuntelee Steinmanin muuta tuotantoa: Total Ecplise of the Heart, I’d Do Anything for Love (But I Won’t Do That), It’s All Coming Back to Me Now, jne. Kaikki suorastaan naurettavan mahtipontisia levytyksiä, jotka kuitenkin kuulostavat täysin tosissaan tehdyiltä. Steinmanin massiivinen tuotantojälki sopi tietysti myös goottirockin synkkään dramaattisuuteen täydellisesti.

This Corrosion oli Eldritchin parodia megalomaanisesta pop-musiikista, joka kuulostaa suurelta ja kauniilta, mutta ei loppujen lopuksi ei tarkoita mitään. Voi tietysti miettiä, että kummalla on ”parempi” sanoitustyyli, Husseyllä vai Eldritchillä. Eldritch on kuitenkin se, joka teki listahitin hokemalla ”hey now hey now now” yksitoista minuuttia putkeen (listoille tosin nousi 4-minuuttiseksi lyhennetty versio). Eivät Husseyn sanoitukset ole koskaan olleet noin älyttömiä, mutta eivät ne ole toisaalta myöskään saavuttaneet vastaavaa listamenestystä. This Corrosionin menestys alleviivaa biisin viestiä siitä, että maailman silmissä menestyy parhaiten silloin kun tekee kaiken muodon eikä sisällön vuoksi. Ei sen sanoituksenkaan pointti ole pelkästään kritisoida Husseyn tyyliä vaan myös juhlistaa sitä, kuinka pitkälle tyhjänpäiväisyydellä voi mennä.

Välihuomautus: en tässä mitenkään halua ottaa Eldritchin puolta kiistassa. Myös tämä lapsellinen draama on asia, jota en halua glorifioida. Rockmuusikoilla (ja muillakin miestaiteilijoilla) on ollut tapana selvitä huonosta käytöksestä olankohautuksella. Perinteisissä rock-elämäkerroissakin usein hekumoidaan tahattomasti sitä, kuinka sekaisin joku tyyppi oli studiossa/keikalla/haastettelussa, koska taiteilijoiden täytyy kuulemma sekoilla ja kärsiä että voivat luoda taidettaan. Eldritch on aivan selvästi ollut täysin epäkypsä kakara ja ikävä ihminen kun Floodlandia on tehty (ja saattaa olla edelleenkin). Hyvää taidetta syntyi kuitenkin tekijän ääliömäisyydestä huolimatta, ei sen takia. Taustadraama piti kuitenkin tuoda tässä esiin, koska varsinkin Giftiä ja This Corrosionia on vaikea ymmärtää muuten.

Sanoituksellisesti This Corrosion on aika irrallinen biisi Floodlandilla, mutta soundillisesti se ennakoi täyspitkää havainnollisesti. Biisi on raju irtiotto bändin aiempaan tuotantoon: mahtipontisten laulujen lisäksi biisiä dominoivat lähinnä syntikat ja rumpukoneet, akustisen kitaran helistessä hiljaa jossain taustalla. Sähkökitarallakin soitetaan pieni soolontapainen, mutta se on ohi hetkessä. Pääasiallisesti instrumentaatio ei juurikaan kuulosta ihmisen soittamalta, vaan enemmänkin tietokoneilla ja sekvenssereillä koostetulta konemusiikilta. Tällä työskentelytavalla syntyikin sitten koko albumi: Eldritch soitti kyllä kitaroita ja bassoa (sekä saksofonia!), mutta vähintään yhtä pinnalla miksauksessa ovat hänen ja äänitysteknikko Larry Alexanderin loihtimat elektroniset soundimaailmat. Steinman vastasi lähinnä kuoro-osuuksista, joita tuli myös avausbiisi Dominion/Mother Russiaan.

Avausraita käykin erinomaisena esimerkkinä levyn pohjimmiltaan elektronisesta luonteesta. Nimestäkin voi päätellä, että kyseessä on periaatteessa kaksiosainen biisi, mutta Dominion vaihtuu Mother Russiaan niin saumattomasti, että on mahdotonta sanoa tarkasti, missä kohtaa osa loppuu ja seuraava alkaa. Erityisesti tästä on kiittäminen Doktor Avalanchen matemaattisen tarkkaa biittiä, joka jatkuu katkeamatta koko 7-minuuttisen teoksen läpi. Biisi kuulostaa lähestulkoon DJ:n tekemältä biittimiksaukselta: edellinen biisi feidataan ulos samalla kun seuraavaa feidataan sisään, rytmin jatkuessa sulavasti samana koko ajan. Tässäkin biisissä on kitaraa ja bassoa, mutta rumpukone ja laulut ovat ne äänekkäimmät osiot, jotka sointikuvaa dominoivat.

Ajan henkeen sopivasti Dominion-singlen b-puolelle (Mother Russia miksattiin pois lyhyemmästä single- ja videoversiosta) tehtiin laiskasti studioteknologiaa väärinkäyttävä remix Ozymandias, joka on käytännössä vain biisi takaperin soitettuna. Rumpuraita säilytettiin ennallaan, mutta kaikki muut raidat soivat lopusta alkuun. Toinen b-puoli Untitled sisälsi vain hidastetun pätkän Dominionista, jonka päälle oli soitettu muunnelma biisin saksofonisoolosta.

The Sisters of Mercy: Lucretia (singlen kansikuva)Konemusiikin minimalismi havainnollistuu myös kolmannessa singlessä Lucretia My Reflection. Sen albumiversiossa ei ole ensimmäisen 1,5 minuutin aikana muita soittimia kuin basso ja rumpukone, joista jälkimmäinen on taas poikkeuksellisen pinnalla. Sittenkin kun kitara tulee mukaan, se on hukutettu miksaukseen. Kitaralla soitetaan tässä biisissä jopa jonkinlaisia melodianpätkiä, mutta nekään eivät silti dominoi biisiä samalla tavalla kuin rockissa yleensä. Jos biisillä jokin koukku on, niin se on post-punkin perinteille kumartava bassoriffi.

Jos Lucretia on kitarabiisi ilman kitaraa, niin 1959 on pianoballadi, jolla ei soiteta pianoa. Biisin soundi kyllä perustuu pianoon, mutta se on koostettu sen pohjalta sekvensserillä. Kyllähän se vähän ”feikiltä” kuulostaa, ja yleensä skippaankin sen kokonaan, kun kuuntelen levyä. Se on silti hieno osoitus siitä, kuinka soololevyllekin pystyi jo vuonna 1987 luomaan hyvin monipuolisia äänimaailmoja ilman taustabändiä.

Flood I, Flood II ja Driven Like the Snow ovat kaikki hyviä biisejä, kuten näin laadukkaalta levyltä voi odottaakin. Ne eivät kuitenkaan samalla tavalla erotu kokonaisuudesta kohokohtina. Viidenneksi ja viimeiseksi levyn avainkappaleeksi nostankin sen päätöskappaleen Never Land (A Fragment). Nimensä mukaisesti se on osa isompaa kokonaisuutta: peräti 12-minuuttinen kokonainen versio julkaistiin ensi kertaa vasta vuoden 2006 Floodland-uusintajulkaisulla.

Albumin keskeisiä teemoja ovat kosto, kylmä sota, ydintuho, seksi ja vesi eri muodoissaan. Never Landin sanoitus on kuitenkin jotain ihan muuta. Ajatusta on niin vaikea kääntää suomeksi, että paras vain laittaa tähän suora lainaus Eldritchiltä:

”the entire population of the earth starting to travel from some indefinable point in space toward the earth at increasing speed. It would take an eternity to reach the earth—by which time you’d be reasonably spiritualised—and even when you reached the destination, you wouldn’t actually hit the ground. You’d be going so fast you’d just go through and out the other side, where there is another eternity of nothingness. I just tried to write a song about these impressions.” – Andrew Eldrich, Melody Maker 11/87

Lievästi sanottuna korkealentoista kamaa siis. Tämä on jo niin megalomaanista, että ihmettelen, miksei Floodlandista tehty tupla-albumia. Meininki on muutenkin niin suurieleistä, ja levytysbudjetti niin mittava, että niin olisi varmasti voinut jossain rinnakkaistodellisuudessa käydä. Silloin Never Landkin olisi saatu mukaan täydessä kosmisessa mitassaan, ja This Corrosion ja Driven Like the Snow’kin kokonaisina vinyylille. Kahta viimeksi mainittua piti hieman lyhentää levyn LP-painokselle, jotta B-puolesta ei olisi tullut liian pitkä; CD-painoksilla biiseistä on kokonaiset versiot. On silti hyvä, ettei tupla-ablumia tehty. Ne sisältävät lähes aina täytebiisejä, ja Floodlandin mahtipontisuus olisi pidemmässä mitassa luultavasti alkanut vain puuduttaa.

Floodland ei ole missään nimessä virheetön levy. Minun on hyvin vaikea kuunnella se läpi skippaamatta yhtään biisiä, ja sen viimeinen kappalekin jää täysin epätyydyttävästi kesken. Esimerkiksi levyn edeltäjä First and Last and Always on paljon tasalaatuisempi ja yhtenäisempi kokonaisuus. Floodland on kuitenkin yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni, koska mikään muu levy ei kuulosta siltä. Kun kuulin This Corrosionin ensimmäistä kertaa Radio Citystä joskus vuosituhannen taitteessa, musiikkitajuntani räjähti: siis voiko tällaistakin musiikkia olla olemassa? En ollut koskaan kuullutkaan goottirockista, mutta tuon musiikin estetiikka vei minut täysillä mukanaan. Sitä voi pitää lähtölaukauksena kohti gootti-identiteettini löytämistä ja on siinä mielessä kenties elämäni tärkein yksittäinen biisi.

Kuunneltavaa

Floodland löytyy Spotifysta, mutta ainoastaan vinyylijulkaisua mukailevana versiona, jossa useita biisejä on lyhennetty. Täyspitkän CD-version löytää esimerkiksi kirjastosta.

Kirjalliset lähteet

Peter Anderson: His Master’s Voice. Melody Maker 5.9.1987, s. 14.
Julkaistu uudelleen NME:n erikoisnumerossa NME Originals: Goth (2005).
Michael Bonner: Floodland (CD:n tekstiliite). Merciful Release; Rhino Records (2006).

46. ikonisin video: The Weeknd – False Alarm (2016)

Ohjaus: Ilya Naishuller
Ladattu YouTubeen: 13.10.2016
Näyttökertoja: 196 410 961 (11.4.2021)

The Weeknd: False Alarm; kuvankaappaus musiikkivideosta

Videopelien kehittyminen koko kansan viihteeksi ja vakavastiotettavaksi taidemuodoksi on ollut pitkä ja vaiheittainen.  Ehkä se on ollut niin kaikissa viihteen ja taiteen lajeissa, mutta ne muut ovat syntyneet paljon ennen omaa elinikääni, joten ehkä kehitys tuntuu hitaalta vain siksi. YouTuben aikakaudella kehitys on kuitenkin kiihtynyt, eivätkä videopelit ole enää alakulttuuria vaan valtavirtakulttuuria. Hauskaa myös huomata, että vaikka viihde ja taide nähdään usein toistensa vastakohtina, videopeleissä kaupallinen suosio ja taiteellinen kunnianhimo ovat kasvaneet käsi kädessä.

Tämä alkaa näkyä luonnollisesti myös kasvavana poikkitaiteellisuutena. Toki pelaamista on esitetty elokuvissa ja musiikkivideoissa jo 1980-luvulta alkaen, ja peleistä on tehty elokuvasovitukiakin Super Mario Brosista (1993) lähtien. YouTuben ajalla on kuitenkin nähty, että myös videopeleille ominaiset tekniset ja taiteelliset keinot ovat levinneet muille kulttuurin aloille. Jo Doomissa (2005) nähtiin FPS-räiskintäpeleille uskollinen toimintakohtaus, joka oli kuvattu kokonaan hahmon näkökulmasta.

Tämän tekniikan mestariksi kuitenkin nousi venäläisohjaaja Ilya Naishuller, jonka debyyttielokuva Hardcore Henry (2015) oli kuvattu kokonaan tällä tyylillä. Elokuva ei saanut kovin hyviä arvosteluja, ja rahallisestikin se teki tappiota. Ehkä hahmon silmien läpien tuijottaminen koko elokuvan läpi ei ole kovin palkitsevaa. Pelaamien onkin sitten ihan eri asia, koska silloin voi myös itse vaikuttaa hahmon toimintaan.

Siinä missä täyspituisen elokuvan katselu tästä kuvakulmasta on lähinnä rasittavaa, musiikkivideon mitta sopii sille täydellisesti. Hardcore Henryn harjoitustöinä voi pitää Naishullerin oman Biting Elbows -bändin videoita The Stampede (2011) ja Bad Motherfucker (2013), mutta parhaiten nämä opit hyödynnettiin The Weekndin videossa False Alarm (2016), joka siirtää Grand Theft Auton estetiikan toiseen taiteenlajiin.

Pelikulttuurin mukana Naishullerin videoihin tuli valitettavassti myös toksista maskuliinisuutta, sillä naiset esitetään hänen videoissaan hyvin esineellistävästi. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta musiikkivideoissa, ja False Alarmin lyriikat ovat ihan yhtä misogyynisiä kuin videon kuvastokin. Olisi silti ollut toivottavaa, että naisvihaa ei olisi tuotu musiikkivideoihin vielä lisää pelienkin puolelta.

47. ikonisin video: Paleface – Helsinki – Shangri-La (2010)


Ohjaus: Rasmus Försti
Ladattu YouTubeen: 15.6.2012
Katselukertoja: 3 969 029 (2.4.2021)

Paleface - Helsinki - Shangri-La; kuvankaappaus musiikkivideosta

Kun Paleface vaihtoi laulukielensä suomeksi ja otti mallia vanhan ajan kupleteista, se oli hieno suomalaisen musiikkielämän piristysruiske. Palefacen ajatuksena oli, että rap on nykyajan kansanmusiikkia, joka kommentoi ajankohtaisia tapahtumia. Helsinki – Shangri-Lasta tulikin ehkä tarkoitettuakin enemmän oman ajansa kuva, sillä nyt se tuntuu jotenkin naiivilta ja etäiseltä. Biisin julkaisusta on vuosikymmen, mutta siitä tuntuu olevan ikuisuus. Esimerkiksi Sipilän hallitus ja presidentti Trump olivat silloin vielä kaukaisia painajaisia. Koronapandemiasta nyt puhumattakaan. Tekee mieli matkustaa aikakoneella sanomaan ”voi Karri kun tietäisit…”

Monet vuoden 2010 ajankohtaiset asiat tuntuvat vuonna 2021 täysin yhdentekeviltä, vaikka tärkeitä ne silloin olivatkin. Siksi Helsinki – Shangri-La on pahasti vanhentunut biisi, mikä ei tietenkään ole huono asia tämän listan kaltaisen retrospektiivin yhteydessä. Vaikka Paleface sinänsä onnistui tavoitteessaan luoda 2010-luvun kansanmusiikkia, häneltä unohtui että kansanlauluja käytettiin aikoinaan ajankohtaisten ilmiöiden kommentointiin, koska sähköisiä massamedioita ei vielä ollut keksitty. Uutiset myös vanhenivat paljon hitaammin. Kansanlaulu ehti kiertää maita ja mantuja vuosikausia ilman että se voitiin vain ohittaa olankohautuksella, koska kyllähän nämä tapahtumat ovat jo tulleet tutuksi, ja unohdetuiksikin.

Ajattomimman havainnon, jonka tältä videolta voi tehdä, on oikeastaan se, että siinä on kitara. Kitaran ei pitäisi olla mikään erikoinen näky musiikkivideossa, mutta tällä listalla ei paljon kitaraa soitella. Tässäkin sitä soitetaan räppäämisen taustalla, mikä kertoo toisaalta rockin vallan väistymiseltä: monessa mielessä suomiräp on saavuttanut vastaavan dominointiaseman listamusiikissa. Toisaalta se kertoo siitä, että kitaran soittaminen ei näytä kiinnostavalta. Onhan se toki visuaalisempaa kuin DJ painelemassa nappeja, mutta se rajoittaa liikaa musiikkivideon mahdollisuutta kokeelliseen ilmaisuun. Vapautuminen rock-bändin kahleista on vapauttanut videoiden tekemistä kun niitä ei tarvitse aina lähteä suunnittelemaan siitä näkökulmasta, että missähän se bändi tällä kertaa soittelisi.

Palefacen tapauksessa se soittelumiljöö on graffitein koristeltu urbaani betonihalli; ratkaisu, jolla on selvästikin haettu kontrastia ”orgaaniselle” folk-soundille, ikään kuin kuvauksena siitä miten betoniviidakko on se nykyajan duunarin luonnollinen elinympäristö. Siinä mielessä video myös olisi voitu tehdä ihan hyvin vaikka vuonna 2021, koska siinä ei näy muita ihmisiä kuin Paleface. Turvavälit taisivat ainakin toteutua!

Ikonisuutta mitataan tällä listalla usein parodioiden määrässä, ja totta kai Palefacen provosointi tuotti tulosta, kuten vasemmistolle piikittelevän Suomi – Pispa-lan. Tai  oikeastaanhan tässä tapauksessa kyse ei ole varsinaisesti parodiasta, koska ei Palefacenkaan biisiä voi varsinaisesti originaalina pitää. Se perustuu kansansävelmään, jota on aiemmin käytetty Tapio Rautavaaran kappaleessa Mannakorven mailla (1968) ja, Palefacen kannalta oleellisemmin, S. Albert Kivisen Oikeuden jumalattaressa (1970). Eli parhaan kansanmusiikin hengessä samaa melodiaa käytetään vuosikymmenestä ja -sadastakin toiseen niin, että jokainen tuo omat ajalliset ja paikalliset murheensa siihen omien sanojensa muodossa. 2010-luvulla näitä paikallisia tulkintoja biisistä on Pispalan lisäksi myös ainakin Oulusta ja Kauhajoesta.

48. ikonisin video: Alan Walker – Alone (2016)

Ohjaus: Rikkard & Tobias Häggbom
Ladattu YouTubeen: 2.12.2016
Katselukertoja: 1 139 869 190 (19.1.2021)

Alan Walker - Alone; kuvankaappaus musiikkivideosta

Toinen vuoden 2021 lisäys listalle on arkkityyppinen EDM-musiikkivideo viiden vuoden takaa, Alan Walkerin Alone, joka Aviciin Wake Me Upin tapaan on epätavallisen mainosmainen brändäyksen taidonnäyte. DJ/tuottaja-tähdet eivät ole läsnä videoissa fyysisesti vaan symbolisesti; riittää että artistin videoissa esiintyy ainoastaan artistin logo. Tämän opin ovat molemmat artistit sisäistäneet täydellisesti. Molemmat videot ovat myös tyylillisesti hyvin mainosmaisia: Alone näyttää Bergenin matkailumainokselta, kun taas Wake Me Up ilmiselvästi mainosti Ralph Laurenin tuotteita. Musiikin visuaalisen puolen tuotteistaminen onkin erityisen tärkeää silloin kun artisti ei perinteisessä mielessä laula tai soita mitään.

YouTube-ajalle yleisemmin tyypillistä Alonessa on sen visuaalinen ristiriitaisuus. 2010-luvulla musiikkivideoiden kuvanlaatu on parempi kuin koskaan, mutta silti niiden estetiikan keskiössä on kuvavirheiden tarkoituksellinen toisintaminen. Tässä videossa käytetään valvontakameroiden, webcamien ja kämäisten tv-näyttöjen kuvia sekaisin, minkä lisäksi siinä on paljon digitaalisia pikselöitymisefektejä sekä VHS-nauhoille tyypillistä analogista värinää. Nämä paradoksaaliset esteettiset ratkaisut yhdistelevät nostalgiaa ja modernismia ajallemme ainutlaatuisella tavalla. Toisaalta videossa halutaan korostaa nykyaikaisuutta – osin kuvasto on jopa futuristista (augmented reality on vahvasti läsnä) – mutta toisaalta siinä simuloidaan analogisen kuvan virheitä.

Ajatonta videossa kuitenkin on se, että muusikkomiljonääri yrittää populistisesti ottaa kantaa ja olla vastakulttuurinen (videoilla joilla on yli miljardi katselukertaa). Videossa Walkerin fanit – walkers – assosioituvat jonkinlaisiksi vastarintataistelijoiksi, sillä onhan heidän asunsakin selkeä viittaus black bloc -mielenosoitustaktiikkaan. Nykyään näistä musiikkivideon nettipuheluista ja mustista kasvomaskeista tulevat kyllä ihan eri asiat mieleen.

49. ikonisin video: Travis Scott – Sicko Mode (2018)

Vieraileva artisti: Drake
Ohjaus: Dave Meyers
Ladattu YouTubeen: 19.10.2018
Näyttökertoja: 762 705 735 (12.1.2021)

Trevor Scott - Sicko Mode; kuvankaappaus musiikkivideosta

Tämän listan oli tarkoitus valmistua nopeasti, mutta sille kävi samoin kuin kaikille muillekin blogin projekteille, eli ensin viivästyi ja sitten jäi kesken. Jossain vaiheessa alkaa vain tökkiä; tuntuu ettei ole enää mitään uutta sanottavaa koska kaikki paukut ja oivallukset on käytetty jo listan häntäpäässä. Motivaatio listan julkaisemiseksi on alhainen koska itse tietää jo ykkösen ja haluaisi vain hypätä suoraan sinne. Omassa mielessä ikään kuin on tehnyt jo suurimman työn ja haluaa vain jatkaa eteenpäin. Vaikka isoin hommahan on juuri tämä kirjoittaminen, ja siksi ne listat siihen aina lopulta kaatuvatkin!

Nyt kun jatkan tätä listaa vuonna 2021, on uusia musiikkivideoitakin ehditty julkaista jo yli kaksi vuotta sen jälkeen kun laadin listan. Venähtämisessä on myös se huono/hyvä puoli, että sijoituksia ja valintojaan ehtii kypsytellä pitkään. Siksi päädyinkin vaihtamaan vielä kolme top 50 -videota vtässä vaiheessa. Voin paljastaa että pois jätetyt videot olivat Lady Gagan ja Beyoncén Telephone (koska molemmilla artisteilla on useita videoita listalla muutenkin), Iggy Azalean Fancy (koska se on pohjimmiltaan ihan samanlainen elokuvapastissi kuin Black Widow, eikä edes yhtä hyvä) ja Rihannan Umbrella (koska se on liian vanhanaikainen). Viimeksi mainitun ikonisuudesta ei siis ole epäilystäkään, mutta ehkä se ei kuitenkaan ollut vielä YouTube-ajan video.

Ensimmäinen uusi lisäys listalle on Travis Scottin Sicko Mode, jonka tunnistaa välittömästi YouTube-ajan tuotteeksi sen runsaista glitch-efekteistä, voimakkaista väreistä ja HUMBLE.tyyppisistä perspektiivikikkailuista. Jälkimmäiset eivät olekaan mikään yllätys, sillä Dave Meyers on ohjannut molemmat videot. Erityisen merkillepantavaa on kuitenkin se, kuinka lukemattomista visuaalisista tyyleistä Sicko Mode koostuu. Videon irrallisia kohtauksia ei pidä kasassa mikään muu kuin musiikki. Välillä video muuttuu mustavalkoiseksi; välillä se on lyriikkavideo, jossa biisin tekstit ovat tatuointeja; välillä näytetään twerkkausta ja alusvaatteissa pyöräilyä. Selkein siirtymä tulee siinä ensimmäisen minuutin kohdalla, kun Draken laulama säkeistö päättyy ja tulee glitch-efektein tehty siirtyä Scottin säkeistöön. Samalla musiikki muuttaa luonnettaan radikaalisti eli mash-up-vaikutelma on vahva.

Sicko Modea katsoessa ja kuunnellesssa tunnen itseni vanhaksi, sillä tämän musiikin ymmärtäminen on vaikeaa. Onko tämän siis tarkoitus olla synkkä biisi? Jos on, niin miksi siinä on twerkkausta? Onko tämän tarkoitus olla seksikästä (ja naisia esineellistävää), vai onko twerkkauksella jokin abstraktiin tanssiin vertautuva taiteellinen funktio? Pidän kyllä biisin painostavasta äänimaailmasta paljonkin, mutta koska kaikki on niin vierasta, olen melko varma että kuuntelen ja katson tätä väärin. Koska tämähän on sitä nykynuorison eikä minun musiikkia. Koronapandemian takia se piti esittää livenäkin jossain nettipelissä!