Hyvän huumorimusiikin jäljillä

Lindelltronics: Trendibuumi (levynkansi)Eniten ennalta kammoamani kohta musahaasteessa tuli vastaan tällä viikolla. Huumorimusiikki on minulle selvästi kaikkein vastenmielisin musiikin muoto. Suhtaudun kaikkeen musiikkiin todennäköisesti liian vakavasti, mutta se ei silti tarkoita että minulla ei olisi huumorintajua. Huumori kuuluu musiikkiin ja osaan nauraa sille, mutta sitä en siedä, että musiikin ainoa syy olla olemassa on toimia äänimuotoisena vitsinä. Huumori musiikissa on siis tosi jees, mutta nimenomainen huumorimusiikki lähinnä ärsyttää.

En voinut tällä kertaa siis luottaa sattumaan vaan yritin tarkoituksellisesti etsiä huumorimusiikkia jonka kuunteleminen olisi mahdollisimman siedettävää. Sitten minulle tuli Discogsissa vastaan huumorilevy, jonka genreiksi on nimetty ”Abstract, Experimental, New Beat”, joten ajattelin että tällä levyllä on varmaan hyvä soundimaailma niiden tyhmien vitsien takana. Ja onhan siellä, mutta en tiedä riittääkö se.

Tämän albumin, Lindelltronicsin Trendibuumin (1991), takana on suomalaisen elektronisen popmusiikin pioneereihin kuuluva Tommi Lindell. Kuten olen joskus jossain sanonut, etenkin suomalaisen musiikin valtavirrassa pioneeri on usein ollut synonyymi humoristille. Esimerkiksi elektroniset soundit ja räp esiteltiin täkäläiselle yleisölle hupailun kautta 1980-luvun lopussa kun Bat & Ryyd, Raptori ja muut valloittivat listoja. Ehkä huumori oli joku defenssi jolla suojeltiin valtavirtaa uusien soundin vaarallisuudelta. 2000-luvun monikulttuurisessa post-modernissa yhteiskunnassa ei onneksi enää tarvitse tehdä niin, koska kaikki musiikki on vakavastiotettavaa – tai sitten mikään musiikki ei ole sitä.

Toki tämä uutuuden verhoaminen huumoriin oli yleinen ilmiö kaikkialla länsimaissa. Esimerkiksi varhaiset sampleria käyttävät kansainväliset hitit nimenomaan rekontekstualisoivat tunnettuja ääniä kieli poskessa, usein varsin satiirisessakin mielessä. Tässä eturintamassa oli mukana myös Rinneradion kosketinsoittajana levytysuransa aloittanut Lindell, joka devytoi sooloartistina vuonna 1988 nimellä Mad Lindell. Single Grandmaster Klaus luotiin lähes pelkästään Roland S-50 -samplerilla, ja se käytti keskeisimpänä ääniaineksenaan Levyraadin Klaus Järvistä. Nämä uusiin yhteyksiin liitetyt pätkät Järvisen musiikkiarvioista luovat narratiivin, jossa ”yksinkertainen konemusiikki” nostaa siihen kohdistetut ennakkoluulot esille ja nauraa niille. Shreds-henkiset kitaraosuudet puolestaan irvailevat todennäköisesti kitaramusiikin kliseille.

Rinneradiosta Lindell siittyi Raptorin kosketinsoittajaksi vuonna 1991, ja tämä yhteistyö määrittikin Lindellin 1990-lukua vahvasti: Lindell perusti myöhemmin Allekirjoittanut -projektin yhdessä Jufon ja Izmon kanssa, ja Raptori on vahvasti läsnä myös Lindelltronicsin levyillä: Jufo teki kakkoslevy Hello Finlandin (1993) kannet ja Izmo vierailee Trendibuumilla. Lisäksi Raptorin tuottaja Mitro oli mukana debyyttilevyllä, joka oikeastaan kuulostaakin hyvin pitkälti Raptorilta ilman räppiä. Räppäämistä on levyllä lähinnä biisissä Rap-pilan hätavara; muuten mennään pääasiassa spoken wordilla, jossa on välillä vahingossa ehkä jotain melodiaakin.

Valtaosa levyn sanoituksista tuntuu olevan kansainvälistyvän Suomen juppikulttuurille irvailua. Ei tosin kovin kekseliästä sellaista. Siinä missä vaikka Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (1993) käytti Suomeen 1990-luvulla rantautunutta konsulttikieltä perustellusti, Trendibuumilla lähinnä hoetaan uudissanoja peräkkäin niin ettei niistä muodostu yhtään järjellistä lausetta. Mahdollisimman rasittavalla juppiaksentilla. Rytmän bisneksessä Hannu Korkeamäki pitää puhetta hyvin samanlaiseen tyyliin kuin Izmo Alangon biisissä Demokratiaa (mutta vain tietyillä ehdoilla), mikä toimii huomattavasti paremmin.

Voisin oikeastaan sanoa, että Jäätyneitä lauluja on tämä levy paremmin tehtynä: toimivammat soundit ja älykkäämmät lyriikat. Eli siis sanat, jotka ovat hauskoja, mutta eivät vitsejä. Samat kylmän sodan päättymiseen liittyvät teemat suomalaisuuden ja kansainvälisyyden törmäyksestä ovat käsittelyssä molemmilla levyillä. Trendibuumilla tämän sävyn asettaa jo avausraita Euro mun persettä, joka kuulostaa hämmentävän ajankohtaiselta (mutta ei suinkaan hauskalta). Varsinkin ”euro”-sanan käyttö kuulostaa melko progressiiviselta vuodelle 1991.

Mukana on runsaasti myös musiikkia parodioivia metabiisejä: Nuoret professionaalit ivailee hevin ja Turist jats jazzin kustannuksella, mutta kumpikaan ei kuulosta vitsiltä vaan ainoastaan huonosti tehdyltä heviltä ja jazzilta. Huomattavasti onnistuneempi on Nuotiokitaraa ja maailmantuskaa, joka Grandmaster Klausin tapaan kääntää elektronista musiikkia kohtaan esitetyt ennakkoluulot ”aidoksi” koettuja genrejä vastaan. Tämä on ehkä levyn siedettävin teksti, mutta vastapuolena on paljon sietämätöntä kuraa.

Raptori ja Lindelltronics ottivat aikoinaan kantaa myös maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen, mutta kuitenkin sen verran tökerösti ettei tekstien mahdollinen ironisuus oikein avaudu nykypäivänä, koska aikoinaan vitsillä sanotut jutut ovat ihan ”vakavastiotettavaa” poliittista puhetta nykyään. Esimerkiksi Muukalaiszonen lopussa lausuttu ”tänne ne tulee viemään meidän työpaikat ja pokaa meidän muijat” on helppo tulkita väärin, vaikka se ihan selvästi sanotaan sarkastisella sävyllä. Seuraava biisi Avarrusfunk alkaa vielä ivallisella naurulla, joka kuulostaa ilmiselvästi kommentilta tähän lausuntoon.

Vaikka näissä biiseissä todennäköisesti siis kritisoidaan ksenofobiaa, sitä ei tehdä tavoilla jotka olisivat kestäneet hyvin aikaa. Gungungu nönököä ei sen sijaan voi pitää minään muuna kuin suorana rasismina. Siinä samplataan ilmeisesti etnisiä kenttä-äänityksiä ja sitten on vaan valittu nimeksi jotain miltä joku vieras kieli kuulostaa tietämättömän suomalaisen korvissa.

Jäätyneiden laulujen ohella toinen levy, jonka perään huomaan haikailevani toistuvasti tätä kuunnellessani, on jo edellä mainitun Allekirjoittaneen Generation Å (1995), jonka haluan tässä nyt nostaa esille suomalaisena huumorimusiikkina, josta ihan oikeasti pidän. Lindellin ja Raptori-tyyppien tyylitaju on kerrankin kohdallaan: musiikki on erinomainen kooste tuon ajan konepopin suurista ilmiöstä, etenkin pop-reggeasta ja eurodancesta; tärkeintä ovat kuitenkin lyriikat ja laulusuoritukset, jotka eivät liikaa korosta sitä että niiden on tarkoitus olla hauskoja.

Allekirjoittaneen biisit esitetään pokerinaamalla, mitä pidän keskeisimpänä tekijänä joka erottaa humoristisen musiikin huumorimusiikista. Esimerkiksi Raptori sen sijaan lähes poikkeuksettaa lausuu ”hauskat” jutut ylikorostuneesti, ja samanhenkisesti myös Lindelltronicsin lyriikat esitetään epäluonnollisen aksentin läpi. Eli oikeastaan en pidä Allekirjoittanutta huumorimusiikkina, koska se ei alleviivaa omaa koomisuuttaan. Hauskuus on kuulijan korvassa eikä tällainen musiikki aliarvioi omaa kykyäni kuulla huumoria siellä missä sitä on. Jokin paha muistuttaa lovecraftilaisen kosmisessa/koomisessa kauhutunnelmassaan jopa tämän hetken hauskinta suomalaista bändiä, Tähtiporttia.

Allekirjoittaneen jälkeen Lindell on pitänyt huomattavasti matalampaa profiilia. Siis toki hän ollut ahkera sessiomuusikko, mutta ei ole saanut kaupallisia täysosumia eikä myöskään ole samalla tavalla ollut enää aikaansa edellä. Mielenkiintoisin 2000-luvun projekti oli työ  TV2:n Hotelli Soinnun ”viikon biisien” sovittajana ja säestäjänä. Hän siis teki lyhyellä aikataululla taustat ohjelmassa vierailleiden biisintekijöiden kappaleisiin, jotka he sävelsivät ja sanoittivat neljässä tunnissa ”hotellihuoneeseen” lukittuna. Yksi parhaista aikaansaannoksista oli A. W. Yrjänän Päämäärä, jonka CMX:kin myöhemmin levytti.

Lindelltronics: Trendibuumi (AMT, 1991)
16. musahaasterasti: Huumorimusiikkia tai musiikkiparodia
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

Feminististä folkia 1970-luvulta

Röda bönor: Röda bönor (levynkansi)Mitä tehdä kun on kuunnellut 1970-luvun suomalaisen poliittisen laululiikkeen puhki, harvinaisimmat keräilylevyt mukaanlukien? No tietysti pitää kääntyä naapurimaan puoleen! Tutustuin jonkin sattuman kautta viime vuonna ruotsalaiseen Musiknätet Waxholmiin, jota voi varsin huoletta kutsua ”Ruotsin Love Recordsiksi”. Kun kuunteluhaastessa tuli vastaan ”Musiikkia, jossa on poliittinen sanoma”, oli minulle itsestäänselvää, että kuuntelen jotain tämän levy-yhtiön katalogista.

Aktiivinen lukija varmaan ajattelee, että kylläpä tämä kuunteluhaaste on ollut Ruotsi-keskeinen. Osin tämä on ollut omaa valintaani (esim. lastenlevy), mutta asiaan on vaikuttanut myös sattuma (viimeviikkoinen Larsson). Minulle tämä on sopinut enemmän kuin hyvin, koska ruotsalaisessa musiikissa on kulttuurisen läheisyyden vuoksi paljon tuttua, mutta se on myös jäänyt itselleni varsin vieraaksi. Kaiken lisäksi olen tutustunut viime aikoina ruotsalaisen musiikin historiaan, koska olen pelannut Europa Universalis IV:ää Ruotsilla ja haluan kuunnella historiallisesti sopivaa musiikkia pelin taustalla. Eikä ruotsin kielen taidon virkistäminen ole sekään pahitteeksi.

Toki olen Ruotsissa tehtyä musiikkia kuunnellut koko ikäni, mutta se on ollut yleensä englanninkielistä ja tyyliltään leimallisen kansainvälistä, joten ei se ole ollut mikään varsinainen syväsukellus naapurimaamme rikkaaseen musiikkitarjontaan. Yksi merkittävimmistä ruotsalaisen musiikin vaiheista, josta ei ulkomaille pahemmin kuulunut, oli 1970-luvun musikrörelsen, josta käytettiin myös sanaa progg. Osa näistä bändeistä soitti progressiivista rockia (esim. Kebnekajse ja Blå Tåget), mutta sitä tällä jälkimmäisellä sanalla ei kuitenkaan tarkoitettu. Lähemmäksi osuu ensimmäisen termin suora käännös, sillä yhteydet Suomen poliittiseen laululiikkeeseen ovat selviä.

Yksi musikrörelsenin tärkeimmistä levy-yhtiöistä oli juuri idepependent-yhtiö Musiknätet Waxholm (tai Music Network Waxholm, MNW), joka julkaisi tyylillisesti hyvin samankaltaista materiaalia kuin Love Records, eli progea, folkia ja poliittisia lauluja.  Yhtiö nojasi vahvasti vasemmalle ja lyriikoissa on paljon samaa kuin taistolaislauluista. Ruotsissa kuitenkin feminismi oli Suomea vahvemmin esillä tässä aatemaailmassa, ja yksi sen ensimmäisistä ilmentymistä oli Sånger om kvinnor -kokoelmalevy (1971), jota tekemässä oli varta vasten levyä varten koottu kertaluonteinen kokoonpano. Tavoitteena oli että levyllä olisi esiintynyt ainoastaan naisia, mutta taustabändi koostui lopulta kuitenkin miehistä. Laulajat ja sanoittajat olivat kyllä lähes kaikki naisia.

Feminismi ja vasemmistolaisuus kulkivat tietenkin käsi kädessä, eivätkä olleet kilpailevia ideologioita: MNW:n vuonna 2004 julkaiseman kokolmalevyn (hämmentävästi nimeltään myös Sånger om kvinnor) takakannen mielenosoitusplakaatissa lukee ”Kvinnokamp = klasskamp”. Tämä kokoelma onkin erinomainen kooste musikrörelsenin feministisestä laidasta. Alkuperäisen Sånger om kvinnor -kollektiivin lisäksi tällä kokoelmalla esiintyvät mm. KOM-teatteriin vertautuva musiikki-teatteriryhmä Nationalteatern, kirjailija Kjerstin Norén sekä yhtyeet Tjejclown, Kärkleksföreställningen, Jösses flickor ja Röda bönor. Joukon merkittävin kokoonpano oli viimeksimainittu, yhdeksänhenkinen ”tyttöbändi”, joka sai ulos kaksi LP-levyä: Röda bönor (1976) ja Sköna Skrönor (1978). Kuten näissä kuvioissa usein, vain ensimmäinen näistä on julkaistu uudelleen CD-formaatissa, ja sen bonusraidoiksi on valittu toisen levyn parhaimmistoa.

Kuunteluhaasteeseen valikoituneen debyyttilevyn avaa nerokas cover Neil Sedakan Oh Carolista (1959). Alkuperäisen tekstin lomassa kulkee ruotsinkielinen vaihtoehtoinen teksti (”Du Kalle”), joka kommentoi lyriikkaa toisesta näkökulmasta. Aluksi ruotsinkieliset sanat ovat käytännössä suoraa käännöstä alkuperäisestä, mutta lopulta kääntyvät ylösalaisin ja lopputuloksena on dialogi joka ei ole dialogi vaan kaksi irralla toisistaan olevaa kertojaa joista toinen ei enää rakasta toista, ja toinen roikkuu epätoivoisesti kiinni suhteessa jota ei enää ole.

Erityisen hyvin tämä toimii kommentaarina pop-sanoitusten mieskeskeisyyteen, jossa nainen on pelkkä passiivinen objekti. Kyllähän esimerkiksi ”if you ever leave me, I will surely die” kuulostaa todella läheisriippuvaiselta ja passiivis-aggressiiviselta (varsinkin Sedakan teini-idolihymyn takaa laulettuna), olkoonkin kuinka klassista pop-lyriikkaa. Röda bönor muistuttaa että suhteissa on kaksi tasa-arvoista ihmistä, ei subjekti ja objekti; että tässä nyt ei eletä enää millään konservatiivisella 1950-luvulla vaan liberaalilla ’70-luvulla.

Avausraita määrittää levyn sävyn selvästi: vapautuvat naiset laulavat siitä miten patriarkaatin valtakausi on ohi ja on uusi tasa-arvon aika. Perinteiset naisen roolit yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa saavat siis huutia. Ruotsintaitoni ei ihan riitä koko ajan, ja joidenkin biisien pointti menee ohi, mutta kokonaisuus avautuu siltii erinomaisesti. Ja se on hyvä, koska musiikillisesti levy on varsin yksipuolinen. Akustisen kitaran ja a cappella -laulun lisäksi mukana on varsin vähän elementtejä.

Vaikka Röda bönor näytetään määriteltävän internetissä yleisesti folk rockiksi, kutsuisin sitä ennemminkin akustisesti säestetyksi laulelmamusiikiksi, sillä tekstit ovat niin keskeisessä osassa, eikä musiikki itsessään ole kovin kiinnostavaa. Varsinaista folkia lähimmäksi osuu Kärlek, joka on musiikillisesti levyn tähtihetki mutta samalla myös sen epäpoliittisin biisi. Molempia ei ilmeisesti voi saada samassa paketissa, koska politiikka tulee musiikin tielle ja päinvastoin.

Albumi päättyy siihen mistä se alkoi: 1950-luvun pop-musiikin parodiaan. Tällä kertaa ylösalaisin käännetään Paul Ankan ja Micki Marlon duetto What You’ve Done to Me (1957). Tässäkin pirteän rock ’n’ rollin takaa paljastuu jälkiviisaasti varsin kammottava sanoma: kaksikko laulaa kaikesta siitä mitä miehen ”rakkaus” on tehnyt sen kohteena olevalle naiselle (esim. ”I took your tender lovin'”, ”I stole your sweet little kisses”  ja ”you’ve driven me into madness”).

Kertosäkeistössä lauletaan että ”I never will forget what you’ve done to me”, ja Röda bönorin versio tekee ekspliittiseksi sen, että se ei todellakaan ole millään tapaa romanttista. Tässä feministisessä versiossa (Sången om kvinnans otäcka roller) luetellaan rakkauslaulukliseiden sijaan patriarkaatin naisille asettamia stereotyyppisiä ja alistavia rooleja yhteiskunnassa: äiti, madonna, kylkiluu, noita, huora, jne. Ja kertosäkeistössä aina toistetaan ”jag ska aldrig glömma vad du gjort mot mej”. Kappaleen loppu on kuitenkin optimistinen, ja siinä väännetään rautalangasta feminismin tahallaan väärin ymmärtäville, että tässä ei ole mitään miesvastaista vaan kyse on paremman tulevaisuuden rakentamisesta kaikille.

Kuten 1970-luvun poliittista musiikkia kuunnellessa aina, jälkiviisaus on kivuliasta ja silloisen optimistisen idealismin katsominen vuosikymmeniä tulevaisuudesta tuntuu lähinnä surulliselta; että ainoa asia joka länsimaissa on sen jälkeen kehittynyt, on markkinaliberalismi (vaikka ei se nyt ihan niin olekaan). Yksi Röda bönorin parhaista biiseistä on levyn bonusraidoista löytyvä Sången om sexualmyterna, minkä kuunteleminen on todella pysäyttävää, kun tajuaa että vielä 40 vuotta kappaleen levyttämisen jälkeenkin on huutava tarve #MeToo-kampanjalle. Ei se tulevaisuus ollutkaan ihan niin valoisa kuin silloin luultiin, ja paljon on edelleen tehtävää sukupuolten tasa-arvon eteen.

Röda bönor: Röda bönor (MNW, 1976)
15. musahaasterasti: Musiikkia, jossa on poliittinen sanoma
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Tuntematon sinfonia

Lars-Erik Larsson: Orchestral Works Vol. 1 (levynkansi)Tämän viikon musahaastetta varten löysin nopan ystävällisellä avustuksella ruotsalaissäveltäjä Lars-Erik Larssonin (1908-1986) ensimmäisen sinfonian (1927-1928). Kirjastoluokasta 78.54 löytyi L-kirjaimen kohdalta Helsingborgin sinfoniaorkesterin Orchestral Works Vol. 1, jolta löytyy tämän sinfonian lisäksi neljä muuta Larssonin orkesteriteosta. Levyn on julkaissut saksalainen cpo, joka on Naxoksen tapaan repertuaarikeskeinen levy-yhtiö. Se siis julkaisee vähemmän tunnettuja ja levytettyjä säveltäjiä, ja on siten varsin hedelmällistä maaperää tällaiselle kuunteluhaasteelle.

Naxoksesta poiketen yhtiö erikoistuu lähes poikkeuksetta vain 1800- ja 1900-lukujen musiikkiin. Erilaista on myös se, että cpo:n levynkannet ovat hienoja ja noudattavat yhtenäistä tyyliä. Lisäksi cpo tuntuu käyttävän hieman korkeamman profiilin muusikoita ja orkestereita kuin Naxos, vaikka ei sekään mitään tähtinimiä tallissaan pidä. Julkaisuihin sisältyy paljon ruotsalaista 1900-luvun musiikkia, kuten esimerkiksi juuri Larssonia. Tämä tuntuu hyvin perustellulta, koska Ruotsi tuntuu jääneen levytysrintamalla muiden pohjoismaden varjoon – olkoonkin, että ne muutkin nojaavat vahvasti yksittäiseen ykkössäveltäjään (Sibelius, Grieg, Nielsen).

Ruotsista tuntuu sitä vastoin tulevan laajempi joukko yhtä tärkeitä säveltäjiä, joista yksikään ei varsinaisesti nouse maansa musiikkikulttuurin kärkihahmoksi, jonka perinnöstä helposti muodostuu taakka kaikille muille. Naapurimaiden vaikutus on tosin tuntunut sielläkin asti: esimerkiksi Larssonin ensimmäinen sinfonia otti voimakkaita vaikutteita Sibeliuksen ensimmäisestä ja toisesta sinfoniasta, ja kahdessa viimeisessä osassaan myös Nielseniltä. Selvät yhteydet muiden säveltäjien töihin voi varmaan suurelta osin selittää sillä että kyse on Larssonin varhaistöistä. Vuosilukuja tarkkaan seuraava huomaakin, että hän sävelsi tämän teoksen ollessaan vain 20-vuotias. Harva säveltäjä aloittaa uraansa näin suurimuotoisesta genrestä, mutta Larssonin ensisinfonia on vasta hänen toinen opusnumeron saanut sävellys.

Larssonin tuotanto oli varsin monisyistä. Hän oli toisaalta yksi Ruotsin suosituimmista säveltäjistä elinaikanaan, ja reilu kymmenen vuotta tämän sinfonian jälkeen sävelletyt Pastoralsvit ja Förklädd Gud ovat suuria ruotsalaisia klassikoita. Toisaalta hän oli myös maan tärkeimpiä kokeilijoita ja modernisteja, joka sävelsi myös atonaalista musiikkia 12-säveljärjestelmän mukaisesti. Tämä ensimmäinen sinfonia on kuitenkin syntynyt ennen tätä 1930-luvun kokeellista kautta, kun Larsson oli vielä varsin tiukasti kiinni vuosisadan alun myöhäisromanttisessa tyylissä.

Parhaiten sinfonian imitoiva luonne tulee esille kolmannessa osassa, perinteisesssä Scherzossa, joka kuulostaa välittömästi hyvin tutulta ja mukaansatempaavalta. Myös ensimmäinen ja viimeinen osa kuulostavat miellyttäviltä. Miksei myös se toinenkin, mutta tapansa mukaan hidas Adagio on minulle henkilökohtaisesti se sinfonian ylivoimaisesti tylsin osio. Mitään omaperäistä sinfoniasta on siis turha etsiä, mutta se noudattaa perinteitä virheettömästi ja viihdyttävästi.

Olen vilpittömän yllätynyt ja ilahtunut siitä, että pystyin nauttimaan itselleni vieraasta, ja ainakin Ruotsin ulkopuolella varsin marginaalisesta, sinfoniasta näin paljon ilman sen pahempaa alkutakkuilua. Ehkä tämä johtuu juuri siitä että siinä on vaikutteita itselleni tutuilta säveltäjiltä ja melodioissa paljon jotain epämääräisen etäisesti tunnistettavaa. Itse en ole ihan niin asiantunteva, että olisin sokkona kuullut tässä nimenomaan Sibeliusta ja Nielseniä, mutta jälkiviisaasti ajatellen siinä tuntuu olevan jotain leimallisen pohjoismaista.

Lars-Erik Larsson: Sinfonia nro 1 (Orchestral Works Vol. 1, cpo 2014)
Esittäjä: Helsingborg Symphony Orchestra; Andew Manze, johtaja
14. musahaasterasti: Kokonainen sinfonia
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

Ei nimi artistia pahenna

Mara Balls: Vuorten taa (levynkansi)Tällä viikolla rikon taas ennakkoluuloja ja kuuntelen Mara Ballsia, vaikka en noin ärsyttävän ja luotaantyöntävän taiteilijanimen takia haluaisikaan. Nimi ei kuitenkaan artistia pahenna tälläkään kertaa kun piti nimenomaisesti valita musiikkia taiteilijan nimen perusteella. Artistilla piti olla samat nimikirjaimet kuin minulla (Melo Maanikko), joten katsoin olisiko kirjaston pop/rock-hyllyssä ollut sattumalta paikalla jotain levyä artistilla jonka nimikirjaimet ovat M.M. Ei ollut, mutta Mara Balls osui ihan tarpeeksi lähelle.

Maria Mattila on nimittäin niin tärkeässä osassa yhtyeessä, että sitä voi melkein pitää sooloprojektina. Esimerkiksi tällä bändin debyyttilevyllä hän on säveltänyt ja sanoittanut kaikki kappaleet ja on ainoa muusikko joka soittaa ja laulaa jokaisessa biisissä. Mattilalla on ollut myös niin tärkeä rooli Tampereen vaihtoehtokulttuurissa viime vuosina, että on suorastaan häpeällistä etten kuunnellut tätä aiemmin. Vuorten taa on mitä ilmeisemmin viimeinen levy joka levytettiin – voiko näin jo sanoa? – legendaarisessa Keltaisessa talossa.

Kuten kannestakin voi jo päätellä, kyseessä on raskasta psykedeliaa sisältävä levy.  Olen nähnyt eri saiteilla genreksi määritellyn mm. acid rock, heavy psych ja stoner rock, mutta itse en osaa erottaa näitä termejä toisistaan. Jotain semmosta säröistä ja happoista jytärockia. Toisaalta Oo mun oma muistuttaa minua Nine Inch Nailsin The Hand That Feedsiltä ilman synaa ja rumpukonetta. Tekstikin voisi olla käännösversio Reznorilta. Kuulija saa ihan itse tulkita lauletaanko tässä peliriippuvuudesta vai siitä että lyyrinen minä on vain mustasukkainen videopelille.

Levyn sanat eivät ole kovin runollisia tai monisanaisia, ja ne tuntuvat minulle kuulijana lähinnä välttämättömältä pahalta. Mattilalla itselleen ne kuitenkin tuntuvat olevan tärkeitä, sillä selvä omakohtaisuus niistä välittyy; onhan levyllä ihan vanhan kulttuurikeskuksen perään haikaileva paikallisromanttinen Keltaiseen taloon -biisikin. Tällaisen musiikin toimivuus kuitenkin perustuu hyvien tekstien sijaan vahvaan grooveen ja onneksi tämä pääasia on levyllä kunnossa. Kovasta menosta huolimatta pidän levyn ehdottomana huippukohtana sen päättävää hidastempoisempaa nimibiisiä, joka häviää vaivihkaa hiljaisuuteen majesteettisesti kaiutetun urkuharmoonin saattelemana.

Albumi on 35-minuuttinen ytimekäs esitys, mutta silti sinne on mahtunut kaksi täytebiisiä: Time to Testify ja Better Future ovat taattua skippauskamaa. Mattilan suomenkieliset esitykset nyt vaan ovat yksinkertaisesti niin paljon parempia, ettei näitä lauluja halua sotkemaan kuuntelukokemusta. Toki tässä vältetään ne pahimmat mokat joihin suomea pääasiallisena kielenään käyttävät laulaja-lauluntekijät usein sortuvat kokeillessaan englantia.

Mattila artikuloi ihan hyvin (tai särö peittää virheet) ja sanoituksissa on vain vähän kielivirheitä, mutta silti laulukieli saa biisit kuulostamaan tyystin persoonattomilta. Ja kun näistä sanoituksista vie pois Mattilan persoonan, niillä ei ole enää mitään syytä olla olemassa. Kyllä näiden heikompienkin biisien tahdissa on silti pakko hytkyttää jalkoja, koska groove on vastustamaton

Mara Balls: Vuorten taa (Maran lafka, 2016)
13. musahaasterasti: Musiikkia taiteilijalta, jolla on samat nimikirjaimet kuin sinulla
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Sukellus urkusinfonioiden maailmaan

Hans Fagius: The French Organ Symphony (levynkansi)Tällä viikolla palataan musahaasteeni juurille eli sattumaan. Soolosoittimelle säestettyä teosta on loogista hakea heittämällä noppaa kirjastossa, sillä yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmä on rakennettu esittävien kokoonpanojen ympärille. Laulumusiikilla (78.3) ja orkesterimusiikilla (78.5) on omat luokkansa, ja niin on myös jokaisella klassisen musiikin soittimella. 78.61 on piano; 78.875 soittorasiat ja muut automaattisoittimet. Siihen väliin jää paljon valinnanvaraa kun jokaiselle luokalle antaa nopan silmänumeron.

Suurimmassa osassa näistä luokista on toki myös soolosoitinta säestävä soitin, yleensä piano, joten luokan arpomisen jälkeen pitää vielä katsella levyistä se tarkka luokka: 78.71 on viulu ”pianon tai muun sointusoittimen säestämänä”, mutta 78.712 on viulu ilman säestystä. 78.722 taas on alttoviulu ilman säestystä ja 78.732 sello ilman säestystä, jne. Onnekseni sattuma kuitenkin antoi minulle luokan 78.62 Urut, joten lopulta minun ei tarvinnut huomioida tätä. Urut säestävät ihan itseään. Alkukirjaimeksi tuli F ja sieltä löytyi Hans Fagiuksen levy The French Organ Symphony (Fuga 2013).

Olin onnekas myös sen suhteen, että pidän isosta soundista ja arvoin itselleni maailman isoimman soittimen. Tosin eivät nämä Fagiuksen soittamat Keski-Porin kirkon urut ole läheskään sieltä isoimmasta päästä. Vaikka urkujen äänenvärit eivät ole yhtä kiinnostavia kuin vaikkapa pianolla, se on silti erittäin monipuolinen soitin. Harvoista soittimista saa ulos niin monenlaisia ääniä ja tehoja. Urut ovat silti monessa mielessä jääneet kirkkomusiikin yksinoikeudeksi. Tämä on sikäli luonnollista, että valtaosa uruista sijaitsee kirkoissa.

Toisin kuin muut soittimet, urkuja ei voi raahata mihinkään mukanaan ja musiikki on muutenkin voimakkaasti tilaan sidottua: urut rakennetaan aina yksilöllisesti kirkkoon sopivaksi. Urun pillit ja kirkkosali muodostavat yhdessä akustisen PA-laitteiston, jonka ansiosta ilman sähköä saadaan luotua massiivinen äänivalli joka ympäröi kuulijan joka puolelta. Jumalanpalveluksissa soiva hienovarainen taustahumina on täysin eri asia kuin konserttiteoksen soittaminen äänenvoimakkuudella, jonka todella tuntee. Vain livenä voi todella arvostaa urkumusiikkia kaikessa sen loistossaan.

Eivät levytykset silti turhia ole, urkusävellyksiä kun ei pääse livenä kovin usein kuulemaan. Barokin toccatojen ja fuugien ohella merkittävimmän ei-kirkollisen repertuaarin muodostavat ranskalaisen myöhäisromantiikan urkusinfoniat. Ne syntyivät hyvin pitkälti soitinteknologian mukana: ranskalainen urkuvalmistaja Aristide Cavaillé-Coll (1811-1899) uudisti soitinta romanttisen sinfoniaperinteen innoittamana. Hänen luomanasa urkutyypin tavoitteena oli imitoida sinfoniaorkesterin sointia: äänikertaryhmät vastaavat orkesterin sektioita. Vuonna 2007 valmistuneet Keski-Porin kirkon urut onkin kuin tehty urkusinfonioiden esittämistä varten, sillä niiden esikuvana olivat juurikin Cavaillé-Coll-urut.

Urkusinfoniat eivät noudata klassisten sinfonioiden neliosaista rakennetta, vaan sen suhteen muistuttavat enemmän orkesterisarjoja. Ennemmin ne imitoivat esikuviaan äänimaailmassa, ja ainakin molemmat tällä levyllä olevat teokset myös alkavat sonaattimuotoisella osalla – aivan kuten sinfoniat. Vaikka kyseessä on selvärajainen oma genrensä, tiukasti katsoen siitä vastasi ainoastaan kaksi säveltäjää, Charles-Marie Widor (s. 1844) ja hänen oppilaansa Louis Vierne (s. 1870). Tällä levyllä heidän sinfonioidensa välistä löytyy Gabriel Piernén (s. 1863) pienimuotoisempi urkusävellys Trois Pièces pour Grand Orgue. Koska tavanmukaisesti tähänkin klasarilevytykseen on merkitty säveltäjien elinvuodet, en voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että sattumalta (?!) kaikki nämä säveltäjät kuolivat vuona 1937.

Koska tällä rastilla on tarkoitus kuunnella yksi teos eikä kokonaista levyä, keskityn Widorin viidenteen sinfoniaan. Se kuuluu myös 1001:en klassiseen levytykseen Olivier Latryn esittämänä, mutta ei tämä päällekkäisyys haittaa koska siihen on vielä niin paljon aikaa. Ensimmäisellä kuuntelukerralla teos kuulosti geneeriseltä urkumusiikilta, joten toisella kuuntelukerralla päätin keskittyä kuuntelemaan nimenomaan sinfonisesta näkökulmasta. Olikin yllättävän helppoa kuvitella miltä musiikki kuulostaisi orkesterin soittamana. Teosta dominoiva soundi on selkeästi viulusektio kun taas matalammassa rekisterissä kuullaan mm. ”oboeta” ja ”selloja”; välillä ilmiselvästi pörisevät vaskipuhaltimet. Vain lyömäsoittimet puuttuvat, ja siitäkin huolimatta on helppo kuulla ne kliimaksikohdat, joissa sinfonian sääntöjen mukaisesti paukutetaan patarumpuja.

Koska koko genren perustus on imitoinnissa, luulen että urkusinfonioita osaa arvostaa parhaiten jos tuntee sinfoniaperinnettä riittävän hyvin. Ei tämä silti ole mikään heikkolaatuisempi kopio, sillä toisin kuin vaikkapa ”oikeita soittimia” matkiva halpissyna, Cavaillé-Coll-urkujen soundi nojaa omiin akustisiin vahvuuksiinsa eikä yritä liikaa kuulostaa esikuviltaan. Widorin viidennen sinfonian kuuluisin osa on sen päättävä toccata, josta pidin valtavasti jo ensikuulemalla – tietämättä edes että se on erityisen suosittu. Loppuhuipennuksen matalat pörinät saavat minut kananlihalle. Tässä finaalissa on äänilevylläkin niin paljon voimaa, että lähemmäs liveurkujen kokemista en ole levymusiikkia kuunnellessani aiemmin päässyt. Huikea lopetus!

Hans Fagius: The French organ symphony (Fuga, 2013)
Esittäjä: Hans Fagius, Keski-Porin kirkon urut
12. musahaasterasti: Soolosoittimelle sävelletty teos (vain yksi soitin)
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)