56. ikonisin video: JVG – Huominen on huomenna (2014)

Vieraileva artisti: Anna Abreu
Ohjaus: Joonas Kenttämies
Ladattu YouTubeen: 6.2.2014
Näyttökertoja: 12 583 835 (18.6.2019)

JVG feat. Anna Abreau - Huominen on huomenna (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Ulkomaille suuntautunut kuvausmatka on Suomessa ollut perinteisesti merkki siitä, että nyt ollaan maan pop-eliittiä. Dingomanian aikana musiikkivideo oli vielä niin vieras konsepti Suomessa, että tämä tarkoitti ainoastaan Kerjäläisten valtakunnan kansitaiteiden kuvaamista Marokossa vuonna 1985. 2010-luvulla tilanne on täysin toinen: tällä listalla ulkomaille on tähän menessä ehditty matkustaa jo Haloo Helsingin ja Cheekin mukana. Jäljellä on vielä kaksi ulkomailla kuvattua videota, joita en tässä spoilaa. Silti 15 kotimaista videota tällä listalla on kuvattu Suomessa, ja vain 6 ulkomailla, joten mikään ikonisuuden takuu se ei suinkaan ole.

Myös Robin kävi ensimmäistä kertaa ulkomailla kuvaamassa uusimman I’ll Be With Youn -videonsa. Bangkokiin piti mennä hakemaan suuren maailman meininkiä kun kerran laulukieli vaihtui englanniksi ja kunnianhimot kansainvälisemmiksi. Mainitsin Robinin tässä vielä erikseen, koska Huominen on huomenna huokuu sitä samaa ”uutta” ja huoletonta positiivisuutta kuin Packalén. Ja toisaalta se on Anna Abreulle samanlainen käännekohta kuin I’ll Be With You Robinille – sillä erotuksella että Abreu vaihtoi laulukielensä englannista suomeksi. Näyttävän videon tekeminen tällaisissa uran taitekohdissa on hyvin tärkeää, koska erityisesti silloin artisti tarvitsee huomiota. Tapa jolla tanssijat väistyvät Abreun edestä hänen ensimmäisessä säkeistössään onkin kertakaikkisen täydellinen tapa esitellä uudistunut artisti.

Biiseillä ja videoilla vieraileminen onkin erinomainen tapa artisteille esitellä itsensä uudelle yleisölle ja harva on onnistunut siinä yhtä hyvin Abreu. Edellisenä syksynä hän oli ollut mukana Vain elämää -sarjan kakkoskaudella ja esitellyt itsensä suomeksi laulavana artistina. Vuonna 2014 häneltä tuli vielä toistaiseksi viimeinen englanninkielinen levy V, mutta Huominen on huomenna pohjusti kielen vaihtoa erinomaisesti jo ennen sitä, ja lisäksi Abreu esittelee kansainvälistä taustaansa laulamalla lyhyesti myös espanjaa ja toista äidinkieltään portugalia.

Visuaalisella puolella Abreu pukeutui aiempaa aikuisemmin (eli paljastavammin) ja eniten musiikkivideossa ihmisiä puhuttikin aikoinaan se, onko ruudussa näkyvä uikkaripeppu todellakin Abreun. Tasapuolisuuden nimissä videossa vilahtaa myös hyvin lyhyesti joku melkein kirjaimellisesti puun takaa ilmestyvä mies pelkissä Calvin Kleinin alushousuissa. Paljon seksi-ikoniksi ryhtymistä tärkeämpää videossa (ja siinä Vain elämäässä) on kuitenkin se, että ainakin omassa mielessäni erittäin geneerisestä pop-laulajasta tuli sen myötä aidolta ja persoonalliselta vaikuttava artisti. Muodon vuoksi on varmaan mainittava, että videolla esiintyy myös joku JVG, mutta tällä kertaa feattaaja varastaa show’n suvereenisti.

Video toimii niin hyvin erityisesti siksi, että se näyttää ihan siltä miltä biisi kuulostaa. Kuvauspaikat sopivat täydellisesti biisin rentoon ja huolettomaan kesälomafiilikseen. Pimeään yöhön jatkuvia bileitä kuvaava video visualisoi täydellisesti lauseen ”huominen on huomenna vaikka oltais jo sen puolella”.

57. ikonisin video: Katy Perry – Dark Horse (2014)

Ohjaus: Matthew Cullen
Ladattu YouTubeen: 20.2.2014
Näyttökertoja: 2 585 067 996 (7.6.2019)

Katy Perry - Dark Horse (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Jatketaan vielä vähän kulttuurisesta appropriaatiosta. Harva YouTube-ajan artisti on harrastanut sitä yhtä systemaattisesti kuin Katy Perry. Hän on mm. pukeutunut geishaksi ja käyttänyt afroamerikkalaista hiustyyliä. Dark Horsessa ”inspiraation” lähteenä on muinainen Egypti, mutta onko edes mahdollista approprioida kulttuuria jota ei ole enää olemassa? Voi tietysti ajatella että sekin on nyky-Egyptin kulttuurista perintöä, eikä vapaata riistaa länsimaalaisille.

Tietyllä tapaa video on aineeton versio siitä kuinka eurooppalaiset ryöväsivät egyptiläisiä muinaismuistoja omiin museoihinsa. Eivät ne olleet osa silloista elävää egyptiläistä kulttuuria, mutta eivät ne ainakaan eurooppalaisille silti kuuluneet. Egyptologit ovat kyllä kehuneet tätä videota historiallisista yksityiskohdista ja mahdollisesta Egypti-innostuksen herättämisestä, mutta toisaalta hekin ovat olleet amerikkalaisia.

Biisissä ja videossa olisi tarkoitus olla voimaannuttava teema, ja kyllä minullekin tulee aina kylmiä väreitä kun Perry nousee biisin kliimaksissa pyramidin huipulle ja levittää siipensä kuin Egyptin Isis-jumalatar. Yritys kritisoida patriarkaattia kääntyy kuitenkin valkoisen ihmisen kulttuurisen etuoikeuden pönkittämiseksi. Perryn esittämän ”Katy Patran” olisi tarkoitus olla itsenäinen nainen, joka ei tarvitse miestä elääkseen täyttä elämää, mutta tässä kontekstissa tämä viesti ei välity lainkaan ongelmattomasti.

Kaikki videon kilpakosijat ovat rodullistettuja ja stereotyyppisen itämaisesti pukeutuneita. Heidän lahjansa eivät ole päähenkilölle mieleisiä, minkä vuoksi hän muuttaa heidät hiekaksi ja itseään enemmän miellyttäviksi esineiksi ja eläimiksi. Kaikkein ajattelemattominta videossa oli erään kosijan käyttämä kaulakoru, jossa oli Allahin nimi arabiaksi. Monet muslimit kokivat kyseisen kosijan tuhoamisen islaminvastaisena, ja koru poistettiin videosta jälkikäteen digitaalisesti.

Katy Patran kosijoiden muuttamisen esineiksi voi nähdä jatkona länsimaiselle orientalismin kyseenalaiselle perinnölle, jossa itämaisia asioita pidetään eksoottisina objekteina, jotka ovat olemassa valkoisen ihmisen viihdyttämiseksi. Perry on ainoa valkoihoinen näyttelijä videossa, ja tietenkin hän näyttelee kuningatarta. Hän ei siis vaikuta voimakkaalta naiselta vaan voimakkaalta länsimaalaiselta, ja siinä on ratkaiseva ero. Video esittää hänet valta-asemassa muihin kulttuureihin nähden, eikä siis asemassa jossa hän itse tarvitsee emansipaatiota.

Perry on täydellinen esimerkki siitä miksi intersektionaalista feminismiä tarvitaan, eli miksi pitäisi huomioida muutkin kuin sukupuoleen liittyvät syrjinnän muodot. Hän tekee valkoisen naisen voimaantumisbiisejä; toistuva muiden kulttuurien hyväksikäyttö kertoo siitä, ettei hänelle tule edes mieleen että hän voisi tehdä jotain väärin. Koska Perry on suhteellisesti etuoikeutetussa asemassa, hänen ei tarvitse miettiä koko asiaa omassa elämässään. Dark Horsekin vaikuttaisi vähemmän epäilyttävältä jos Perryllä ei olisi niin huono maine asian suhteen jo valmiiksi.

Perrystä muodostuu kuva artistina joka ottaa pinnallisia elementtejä vieraista kulttuureista ja siirtyy heti seuraavaan, koska ei ole kiinnostunut todella käymään vuoropuhelua niiden kanssa. Jokainen kulttuuri kiinnostaa vain sen verran, mitä siitä voi varastaa visuaalisia elementtejä omiin tarpeisiin. Ei-länsimaiset kulttuurit ovat olemassa siksi, että länsimaiset artistit voivat saada visuaalisesti mielenkiintoista vaihtelua omiin tuotteisiinsa. Dark Horsenkin teema on valikoitunut erittäin pinnallisista syistä: video sijoittuu Memfisiin, koska biisissä fiittaava Juicy J on kotoisin Tennesseen Memphisistä. Biisissä on myös elementtejä musiikkityylistä, jonka nimi on Memphis rap.

Jos tämä video on kerran niin ongelmallinen, niin miksi se sitten on tällä listalla? No siksi, että olen valkoinen mies enkä osaa itsekään aina ajatella asioita muiden näkökulmasta. Major Lazerin tapaan tämä oli ensimmäisissä listan luonnoksissa paljon korkeammalla, koska molemmat videot ovat visuaalisesti todellisia YouTube-ajan mestariteoksia. Tulin ajatelleeksi näitä ongelmia vasta siinä vaiheessa kun rupesin tekemään taustatutkimusta ja kirjoittamaan tekstejä. Voin silti sanoa, että nämä kaksi videota ovat varsin lieviä tapauksia verrattuna törkeimpiin appropriaatioihin joihin aikamme musiikkivideoissa on syyllistytty.

58. ikonisin video: Drake – Hotline Bling (2015)

Ohjaus: Director X
Ladattu YouTubeen: 26.10.2015
Näyttökertoja: 1 520 509 373 (27.5.2019)

Drake - Hotline Bling (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Director X:n toinen video tällä listalla on erinomainen esimerkki voimakkaiden värien ja kontrastien suosiosta YouTuben ajalla. Sitä voi pitää myös lähes poikkitaiteellisena, sillä se lainaa niin selvästi elementtejä James Turrellin taideinstallaatioista. Videon ohjaaja on väittänyt ettei niistä otettu ainakaan tietoisia vaikutteita, vaan inspiraationa olivat vain X:n omat aiemmat teokset, etenkin Sean Paulille tehdyt videot. Kyllä tämä silti muistuttaa ainakin minua paljon enemmän Turrellin teoksia kuin I’m Still in Lovea.

Ohjaaja yritti epätoivoisesti selittää, että ei näissä videoissa ole kyse valosta ja tilasta vaan tanssista. Sikäli Director X kyllä tuo esille olennaisen pointin, että videon memeettisintä sisältöä ovat nimenomaan Draken omintakeiset tanssiliikkeet. Juuri ne aiheuttivat välittömän parodiavyöryn, jonka hienostunein muoto nähtiin jälleen kerran Saturday Night Livessä. Hotline Blingin keskittyminen tanssimuuveihin menee itse asiassa niin pitkälle, että se alkaa jo rikkoa musiikkivideon sääntöjä.

Videon lopussa nimittäin nähdään minuutin kestävä lauluton outro, joka on huomattavasti pidempi kuin levyversiolla. Kuva keskittyy intensiivisesti vain ja ainoastaan minimalistiseen musiikkiitaustaan ja tanssiin. Ratkaisu muistuttaa esimerkiksi Viktoria Modestan Prototypeä, jossa siinäkin oli erillinen coda, joka eroaa kokonaisvaltaisen audiovisuaalisesti muusta videosta. Tulkitsen tämän mielelläni niin, että videoiden tekijöillä on joskus niin paljon asiaa ettei biisin kesto riitä. Tai sitten voi olla, että sanat loppuvat kesken ja osa biisin ”sanomasta” on esitettävä nonverbaalisesti. Varsinkin Drakella ratkaisu toimii loistavasti, sillä lopun pidennetty jammailujakso ei pitkästytä ainakaan minua lainkaan.

Normista poikkeaa myös se, kuinka päättäväisesti Director X käyttää valitsemiaan visuaalisia keinoja eksymättä sivupoluille. Yleensä musiikkivideoissa on useita erilaisia kohtauksia ja ”sivujuonia”. Esimerkiksi edellä mainitussa I’m Still in Lovessa on yhdistetty tanssia abstrakteissa lavasteissa ”juonellisiin” kohtauksiin. Hotline Blingissä näin ei tehdä. Alussa ja lopussa on lyhyet kehyskohtaukset toimistosta, jossa tulkintani mukaan toimii seksipuhelin. Muuten kamera ei kuitenkaan näytä muuta kuin tanssia värikkäissä lavasteissa. Tämän ansiosta katselukokemus on hyvin hypnoottinen.

Minun silmääni videossa on kuitenkin leimallisinta ja visuaalisesti ikimuistoisinta juurikin ne Turrell-vaikutteet, jotka ovat saattaneet tulla ihan vain Director X:n alitajunnassa – Drake tosin fanitti Turrellia Instagramissaan reilu vuosi ennen videon tekemistä. Muilta taiteilijoilta saa toki lainata ideoita, mutta tuntuu että musiikkivideoiden yhteydessä näistä vaikutteista halutaan vaieta. Esimerkiksi Rihanna joutui sopimaan valokuvaaja David LaChapellen kanssa korvauksista, koska S&M muistutti niin paljon teoksista, joissa LaChapelle on kuvannut muovilla seinään kiinnitettyjä ihmisiä. Inspiraatiota siis haetaan, mutta ilman lupaa; rehdin poikkitaiteellisuuden nimissä näitä taiteilijoita voisi esimerkiksi pyytää mukaan tekemään musiikkivideoita.

Yleisenä toimintatapana musiikkiteollisuudessa näyttää kuitenkin olevan toive siitä ettei jää kiinni matkimisesta. Samalla jää myös valitettavan vähäiselle huomiolle se, kuinka paljon musiikkivideo on velkaa muille taiteenlajeille. Tämä ei ehkä kuulosta mairittelevalta, mutta asian toisena puolena on se, että musiikkivideoille ei myöskään anneta täyttä arvostusta taideteoksina muiden joukossa. Hotline Bling on kuitenkin erinomainen todiste siitä, että musiikkivideo voi todellakin olla myös taidetta.

59. ikonisin video: Jenni Vartiainen – Minä sinua vaan (2014)

Ohjaus: Lauri Laukkanen
Ladattu YouTubeen: 23.12.2014
Näyttökertoja: 1 926 512 (22.5.2019)

Jenni Vartiainen - Minä sinua vaan (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Jenni Vartiaisen Minä sinua vaan onkin sitten täydellinen esimerkki Robinin yhteydessä mainitsemastani itkupornosta. Kameran edessä oikeasti itkevä artisti on yksi YouTube-ajan leimallisimmista kuvista ja tiivistää tunteen korostumisen ajassamme täydellisesti. Minä sinua vaan on siitä kiinnostava tapaus, että se käyttää tätä visuaalista keinoa sen kompensoimiseen, että sanoituksessa vältellään tarkoituksella rakkaus-sanaa sen eri muodoissa. Tunne välittyy siis rivien välistä ja epäsuorasti kuvan kautta.

Katsojan tunteita manipuloidaan videossa keinoja kaihtamatta: tuore äiti pitää vastasyntynyttä syllissään ja vanha nainen kuolleen rakkaan valokuvaa. Riidoissa olevaa pariskuntaa näyttelemään on palkattu ammattinäyttelijät Taneli Mäkelä ja Jonna Järnefelt. Kaikki kohtaukset eivät ole yhtä laskelmoituja, mutta kaikkia yhdistää tunnereaktion sörkkiminen esiin katsojasta. Videon tähti on tietenkin suoraan kameraan katsova Vartiainen, joka oikeaoppisesti ei pysty laulamaan koko biisiä läpi koska liikuttuu liian paljon.

Suhtautumiseni videoon saattaa kuulostaa kyyniseltä, koska se on käytännössä halpa – tai oikeastaan kallis – kopio Sannin vuotta vanhemmasta videosta Me ei olla enää me, joka näyttää kaikille esimerkkiä siitä miten tällainen musiikkivideo toteutetaan oikein. Vartiaisen video on käsikirjoitetumpi ja visuaalisesti siloitellumpi, mikä tekee siitä lähinnä lavastetun tuntuisen. Ärtymystä luo tietenkin myös se, kuinka hyvin video toimii. Kyllä minäkin sitä katsoessani aina liikutun, mutta ne eivät tunnu minun tunteiltani vaan videon tekijöiden minulle pakottamilta tunteilta. Toki videon kohdeyleisö kokee tämän aitona liikutuksena, joten kaiken kaikkiaan sitä voi siis pitää erittäin onnistuneena teoksena.

60. ikonisin video: Robin – Boom kah (2013)

Vierailevat artistit: Mikael Gabriel & Uniikki
Ohjaus: Ville Salminen & Rise
Ladattu YouTubeen: 30.8.2013
Näyttökertoja: 22 478 021 (14.5.2019)

Robin - Boom kah (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Mistään ei löydy listaa Suomen katsotuimmista YouTube-videoista, mutta Robinin Boom kah (2013) lienee ihan kärkisijoilla. Se ei kyllä ole mikään ihme, sillä Robin vertautuu varsin loogisesti Justin Bieberiin; he ovat yhtä selkeästi YouTube-ajan kasvatteja. Robin tosin löydettiin laulukilpailusta, ei hänen oman videokanavansa kautta. Läpimurto tapahtui silti nimenomaan Frontside Ollien (2012) musiikkivideon myötä. Tuntuu käsittämättömältä että Boom kah julkaistiin jo seuraavana vuonna, mutta teinitähtien maailmassa asiat tapahtuvat nopeasti.

Frontside Ollie ei ole mukana tällä listalla, vaikka sitäkin on katsottu huikeat 17 miljoonaa kertaa. Tämä johtuu siitä että Bieberin Babyn (2010) tapaan se edustaa vielä tyylillisesti selvästi YouTubea edeltävää estetiikkaa – ainoastaan sen tapa levitä yleisön tietoisuuteen on uusi. Boom kah on kuitenkin jo selvästi nykyaikainen teos. Skeittaus on ollut ”coolin” nuorison symboli musiikkivideoissa jo ainakin 1990-luvulta lähtien, mutta nyt videoon on otettu mukaan myös parkouria ja roller derbyä, jotka sijoittavat sen selvästi meidän aikaamme.

Liikkeen ja valon dynamiikkaa sekä värien kontrasteja taitavasti hyödyntävä video tiivistää erinomaisesti biisin energisyyden ja Robinin leimallisen positiivisuuden. Voikin ajatella että Robiniin henkilöityy toinen puoli YouTube-ajan tunnekeskeisyydestä. Sen lisäksi että kameran edessä itkeminen on nykyään välttämätön osoitus siitä artisti on ”aito”, myös vilpitön hymy ja uskottava positiivisuus on melko uutta ainakin suomalaisessa pop-musiikissa.

Toisaalta videossa on myös paljon ”feikkiä”. Siinä käytetään taustabändiä puhtaasti esteettisistä syistä, koska musiikkivideossa pitää soittaa soittimia, jotka ovat visuaalisesti toimivia – ei soittimia jotka oikeasti soivat kyseisessä biisissä. Videon lopulla bändi ei edes esitä soittavansa vaan ainoastaan kanavoi hyvää fiilistä fyysiseen hassutteluun. Samaten on täysin merkityksetöntä, että Elastinen ei räppää biisissä. Pääasia että videossa näkyy tuttu naama, jotta viraalisuus on maksimoitu. Elastinen on muutenkin kunnostautunut siinä, että hän lyöttäytyy Rähinä Recordsin artistien vanavedessä sellaisten biisien musiikkivideoihin, joissa hän ei itse räppää (vrt. Spektin Macho fantastico, 2014).

Pop-videossa tällä ei kuitenkaan ole väliä. Rock-soittovideon ajatuksena on tarjota illuusio aidosta soittotilanteesta, mutta eihän sekään yhtään sen aidompaa ole. Boom kahin video on kuitenkin aito siinä mielessä, että se on täysin kappaleen hengen mukainen. Se visualisoi musiikin tunnelman täydellisesti, eli onnistuu tehtävässään moitteettomasti.