Muistokirjoitus kivijalkalevykaupoille

Vuosi 2010 ei ole alkanut perinteisten levykauppojen kannalta kovin hyvin. Ainakin Platta Tampereella, Tunnelin Levy Helsingissä ja Airon musiikki Jyväskylässä ovat ilmoittaneet lopettavansa toimintansa ihan vuoden alkuviikkoina. Pitkäänhän tässä on jo puhuttu fyysisten levyjen myynnin romahtamisesta, mutta nyt se näköjään sitten alkaa toden teolla tapahtua. Syitä tälle on helppo keksiä vaikka kuinka: laiton mp3-lataaminen, laillinen mp3-myynti, levyjen ostaminen paljon halvemmalla suoraan ulkomaisilta levy-yhtiöiltä, kilpailevien viihdemuotojen markkinaosuuden kasvaminen, jne. Kaiken lisäksi nyt on taantuma ja musiikkikin on paljon paskempaa kuin aiemmin.

Mitään yksittäistä selitystä ilmiölle tuskin löytyy; kaikki edellä mainittu on varmasti osaltaan vaikuttanut, ja varmaan on vielä sellaisiakin tekijöitä, joita en tässä muistanut mainita. Jokainen taho tuntuu syyttävän asiasta kaikkea muuta kuin itseään: isot levy-yhtiöt syyttävät kuluttajia ja nettipiratismia, kuluttajat taas syyttävät musiikkibisnestä tuotteista joihin käytetylle rahalle ei saa vastinetta. Valtavirtamediassa uskotaan aika sokeasti tekijänoikeusjärjestöjen selitykset siitä että levynmyynnin lasku ja kasvu ovat täysin riippuvaisia nettipiratismin kasvusta ja sen rajoittamisesta. Vaikuttaahan se varmasti, mutta en ihan yksiselitteistä kausaliteettia suostu nielemään.

Koska en usko että asiaa voi mitenkään tyhjentävästi selittää, voinkin vain kertoa oman rajoittuneen henkilökohtaisen näkemykseni asiasta: en edes muista milloin olisin itse käynyt ihan oikeassa levykaupassa ostamassa levyjä. Omat kulutusmieltymykset ja arvot ovat tässä viime aikoina muuttuneet melkoisesti, epämaterialistisempaan suuntaan. Pitkään haalin levyjä jo ihan vain materian omistamisen riemusta, mutta nyt materia alkaa tuntua yhä enemmän henkiseltä ja ekologiselta rasitteelta. Niinpä sitten ostankin suurimman osan fyysistä levyistäni käytettynä, jolloin tietysti rahaakin säästää. Sinänsähän se on oikeastaan yhtä epäeettistä kuin laiton lataaminenkin, koska eihän siitä mene artisteille yhtään mitään rahaa. Se vain ei ole laitonta. Tosin varmaan isot levy-yhtiöt tekisivät siitäkin laitonta jos voisivat.

Silloin harvoin kun ihan uusia levyjä ostan, ne tulee hankittua mahdollisimman suoraan lähteestä, levy-yhtiöltä tai artistilta itseltään. Koska tarpeeni päästä hypistelemään levyjä ennen ostamista on oikeastaan täysin kadonnut, osaan nähdä enimmäkseen hyviä puolia fyysisten levykauppojen katoamisessa. Suuri osa perinteisestä levyn hinnastahan on tullut siitä myyjän osuudesta, joten nyt hintoja voi ainakin periaatteessa alentaa ja siirtää alan resursseja muualle, kun levykauppojen vuokria ja muuta ei tarvitse maksaa.

Pitkään vastustin kyllä jyrkästi digitaalisen musiikin ostamista, pääasiassa siksi että siitä on tehty niin vaikeaa ja fyysisiin levyihin verrattuna alempiarvoista. Ei juuri kiinnosta maksaa CD-levyn hintaa 128 kbps:n kopiosuojatusta MP3:sta, jota ei välttämättä muutaman vuoden päästä voisi enää kuunnella kun lisenssiä ei saa varmistettua netitse. 320 kbps:n suojaamaton tiedosto on kyllä ehdottomasti vähintä mistä suostun maksamaan, mieluummin vielä parempilaatuinen FLAC ja siihen esimerkiksi lyriikat PDF-muodossa kylkiäisenä. Valitettavasti tällaisia ”täyslaatuisia” digitaalisia julkaisuja ei saa ainakaan vielä ostettua kovin kattavasti. Mutta jos saisi, en luultavasti ostaisi enää fyysisiä levyjä ollenkaan.

Oikeastaan toivoisinkin että musiikki siirtyisi yhä enemmän digitaaliseksi. Keikkailun merkityksen kasvusta on povailtu korviketta alenneille levymyynneille, mutta en minä senkään lisääntymistä kauhean mielelläni näkisi, koska isot maailmankiertueet aiheuttavat varmaan paljon suuremmat hiilidioksidipäästöt kuin levyjen valmistus ja postittaminen airmaililla. Eivät ne keikatkaan innosta yhtä paljon kuin aiemmin. Eniten arvostan intiimejä ja pienimuotoisia keikkoja, en oikein jaksa lähteä muille paikkakunnille hirveään ryysikseen katsomaan isoja yhtyeitä, joiden keikkoihin kaiken lisäksi petyn useammin kuin tykästyn.

Toivoisin että musabisnes voisi pyöriä ilmaisen digitaalisen lataamisen ja rahallisten lahjoitusten voimalla, jolloin kaikki voisivat ladata vapaasti verkosta kaikkea maailman musiikkia (kuten nytkin voi, mutta siinä on kohtuuttoman rahallisen rangaistuksen vaara), ja sitten kykynsä ja halunsa mukaan maksaa parhaaksi näkemänsä summan suoraan artisteille. Levy-yhtiöille olisi tällaisessa maailmassa entistä vähemmän tehtävää, joten on ymmärrettävää että ne vastustavat tällaista kehitystä. Artistien itsensä pitäisi saada nykyistä isompi osuus myymästään musiikista, mutta myös kantaa isompi taloudellinen vastuu toiminnastaan. En kyllä rehellisesti usko että tällainen järjestelmä oikeasti toimisikaan, koska vapaaehtoinen maksaminen tuskin saa pihejä ihmisiä syytämään tarpeeksi vastikkeetonta rahaa ylläpitääkseen muusikintekoa. Kunhan vain unelmoin.

Oli oikeastaan aika omituistakin että vastustin digitaalista musiikkia niin jyrkästi niin pitkään, koska kuitenkin olen jo vuosikausia kuunnellut musiikkia lähes yksinomaan koneelta. Levyt ovat lähinnä päätyneet rippaamisen jälkeen koriste-esineiksi pölyttymään hyllyyn. Pitää silti mainita että ei digitaalinen musiikkikaan ole ongelmaton, ympäristön kannalta tai muutenkaan. Kiintolevytila on kyllä halpaa, mutta sisältää epäekologisesta kaivosteollisuudesta saatavia ja epäekologiseen jäteteollisuuteen joutuvia ainesosia. Kovalevyt käyttävät sähköä ja todennäköisesti hajoilevat useammin kuin vanhat kunnon stereot, joita täytyy kuitenkin siinä sivussa yhä käyttää ellei sitten käytä tietokoneessa erillisiä kaiuttimia eikä omista stereoita ollenkaan.

Digitaalisen musiikin ja internetin myötä on tullut kyllä myös paljon uudenlaisia lupaavia streaming-palveluita kuten Last.fm ja Spotify, joiden myötä ei välttämättä tarvitsisikaan enää varsinaisesti omistaa musiikkia. Parastahan musiikissa on, ettei sitä oikeasti voi omistaa, sanovat tekijänoikeusjärjestöt sitten mitä tahansa. Se ei ole materiaa, vaikkakin aina fyysiseen olomuotoon sidottua. Ongelmana streaming-palveluissa on kuitenkin huono musiikin saatavuus (riippuu toki genreistä ja artisteista) ja epäluotettavuus. Ei koskaan tiedä milloin mikäkin biisi katoaa palvelusta tai milloin koko palvelu lakkautetaan joko kokonaan tai juuri siinä maassa jossa itse sattuu asumaan. Ei niin, että CD-levyt tai vinyylitkään ikuisia olisivat.

Kunnia isäm maa

Soittimessani on ollut viime aikoina melkoisesti Matti Jurvaa ja Karjalan Sissejä, yleensä nätisti sekaisin ja peräkkäin. Jotenkin olen löytänyt näistä tavallaan hyvin erityylisistä artisteista toisiaan hienosti täydentäviä asioita. Ensiksi voisi kuvitella ettei 1930-luvun iskelmälaulajalla ja 2000-luvun meluisan martial industrialin mestarilla olisi hirveästi yhteistä. Vähänkin Karjalan Sisseihin perehtynyt kuitenkin tietää, että yhtye hyödyntää paljon vanhoja iskelmiä, yleensä suoranaisesti anastamalla niitä sellaisenaan kokonaisiksi raidoiksi levylleen.

Jurvan ja Sissien musiikista löydän itse myös jotain samanlaista ”perisuomalaisuutta” ja huumoria, joskin Karjalan Sissit esittää aina asioiden mustan puolen. Sen, joka päättyy yleensä (joukko)murhaan. En ole mikään patriootti, mutta tällainen menneiden aikojen ja perinteisen elintavan tuominen nykyaikaan ja saattaminen uuteen, jälkiviisauden tuomaan valoon, tyydyttää eräänlaista uteliaisuuttani. Karjalan Sissien tapauksessa yhteys menneisyyteen löytyy lähinnä iskelmien hyötykäytöstä, sanoitukset ovat hieman modernimpia, vaikka murha-aseina onkin haulikon ja kirveen kaltaisia klassikkoja ja liikkumismuotonakin auton ja traktorin ohella myös hiihtäminen.

Yhteistä Jurvan ja Sissien musiikille on myös eräänlainen poliittinen epäkorrektius, mutta Jurvan tapauksessa se on paljon kiehtovampaa koska artisti oli ”mainstreamissa” (sana, josta ei kyllä oltu kuultukaan 30-luvulla) eivätkä sanoitukset olleet ollenkaan epäkorrekteja tekohetkenä. On hykerryttävää kuunnella vanhoja lauluja neekerjatseista ja ryssän rynkyttämisestä, ajalta jolloin noiden asioiden sanomisessa isolle yleisölle ei ollut mitään omituista. Sanoituksissa riittää myös upeita riimejä (”Kaunis oli ilima / mutta kauniimpi oli Hilima”) viihdyttämään silloin kun ihmetyksen kohteeksi ei löydy asioita joita ei todellakaan olettaisi kuulevansa iskelmissä.

Sota-aikana, uransa ja elämänsä loppuvuosina, Jurva levytti suhteellisen niukasti, mutta sitäkin ikimuistettavimpia kappaleita. Epäkorrektius ja menneisyyden ajankuva korostuvat luonnollisesti näissä propagandalauluissa. Suurin osa näistä kappaleista löytyy loistavalta Molotohvin koktaili -kokoelmalta. Jonossakin lauletaan 1-2 -kupleteissa revitään esimerkiksi huumoria sota-ajan niukkuudesta. Pääosin kappaleet (mm. Njet Molotoff, Mannerheimin linjalla ja Luulot pois) kuitenkin keskittyvät venäläisten pilkkaamiseen; natsi-Saksasta puhutaan välillä ivallisesti, välillä toverillisesti.

Vaikka molemmat Jonossakin lauletaan -kappaleet päättyvät hamstereiden ja varkaiden julmaan kohtaloon (”kyllä molemmat hirttää saa”), Molotohvin koktaili -kokoelmalta löytyy kyllä rankempaakin tavaraa. Esimerkiksi Silmien välliin, tässä tapauksessa Korsukuoron esittämänä, oli epäkorrekti jo aikoinaan. Sanoitus on melko raaka ja kuulostaa lähinnä nykymetallilta, mutta luonnollisestikin paljon rankemmalta koska musiikillinen kepeys luo niin voimakkaan kontrastin. Mikäli muistan oikein kokoelman kansilehtisestä, edes suomalaiset sotilaat, joille kappale ensisijaisesti tarkoitettu, eivät juuri innostuneet siitä. Sota-aikaan kai haluttiin vielä normaalia vähemmänkin kuulla tappamisesta ja väkivallasta.