Hyvän huumorimusiikin jäljillä

Lindelltronics: Trendibuumi (levynkansi)Eniten ennalta kammoamani kohta musahaasteessa tuli vastaan tällä viikolla. Huumorimusiikki on minulle selvästi kaikkein vastenmielisin musiikin muoto. Suhtaudun kaikkeen musiikkiin todennäköisesti liian vakavasti, mutta se ei silti tarkoita että minulla ei olisi huumorintajua. Huumori kuuluu musiikkiin ja osaan nauraa sille, mutta sitä en siedä, että musiikin ainoa syy olla olemassa on toimia äänimuotoisena vitsinä. Huumori musiikissa on siis tosi jees, mutta nimenomainen huumorimusiikki lähinnä ärsyttää.

En voinut tällä kertaa siis luottaa sattumaan vaan yritin tarkoituksellisesti etsiä huumorimusiikkia jonka kuunteleminen olisi mahdollisimman siedettävää. Sitten minulle tuli Discogsissa vastaan huumorilevy, jonka genreiksi on nimetty ”Abstract, Experimental, New Beat”, joten ajattelin että tällä levyllä on varmaan hyvä soundimaailma niiden tyhmien vitsien takana. Ja onhan siellä, mutta en tiedä riittääkö se.

Tämän albumin, Lindelltronicsin Trendibuumin (1991), takana on suomalaisen elektronisen popmusiikin pioneereihin kuuluva Tommi Lindell. Kuten olen joskus jossain sanonut, etenkin suomalaisen musiikin valtavirrassa pioneeri on usein ollut synonyymi humoristille. Esimerkiksi elektroniset soundit ja räp esiteltiin täkäläiselle yleisölle hupailun kautta 1980-luvun lopussa kun Bat & Ryyd, Raptori ja muut valloittivat listoja. Ehkä huumori oli joku defenssi jolla suojeltiin valtavirtaa uusien soundin vaarallisuudelta. 2000-luvun monikulttuurisessa post-modernissa yhteiskunnassa ei onneksi enää tarvitse tehdä niin, koska kaikki musiikki on vakavastiotettavaa – tai sitten mikään musiikki ei ole sitä.

Toki tämä uutuuden verhoaminen huumoriin oli yleinen ilmiö kaikkialla länsimaissa. Esimerkiksi varhaiset sampleria käyttävät kansainväliset hitit nimenomaan rekontekstualisoivat tunnettuja ääniä kieli poskessa, usein varsin satiirisessakin mielessä. Tässä eturintamassa oli mukana myös Rinneradion kosketinsoittajana levytysuransa aloittanut Lindell, joka devytoi sooloartistina vuonna 1988 nimellä Mad Lindell. Single Grandmaster Klaus luotiin lähes pelkästään Roland S-50 -samplerilla, ja se käytti keskeisimpänä ääniaineksenaan Levyraadin Klaus Järvistä. Nämä uusiin yhteyksiin liitetyt pätkät Järvisen musiikkiarvioista luovat narratiivin, jossa ”yksinkertainen konemusiikki” nostaa siihen kohdistetut ennakkoluulot esille ja nauraa niille. Shreds-henkiset kitaraosuudet puolestaan irvailevat todennäköisesti kitaramusiikin kliseille.

Rinneradiosta Lindell siittyi Raptorin kosketinsoittajaksi vuonna 1991, ja tämä yhteistyö määrittikin Lindellin 1990-lukua vahvasti: Lindell perusti myöhemmin Allekirjoittanut -projektin yhdessä Jufon ja Izmon kanssa, ja Raptori on vahvasti läsnä myös Lindelltronicsin levyillä: Jufo teki kakkoslevy Hello Finlandin (1993) kannet ja Izmo vierailee Trendibuumilla. Lisäksi Raptorin tuottaja Mitro oli mukana debyyttilevyllä, joka oikeastaan kuulostaakin hyvin pitkälti Raptorilta ilman räppiä. Räppäämistä on levyllä lähinnä biisissä Rap-pilan hätavara; muuten mennään pääasiassa spoken wordilla, jossa on välillä vahingossa ehkä jotain melodiaakin.

Valtaosa levyn sanoituksista tuntuu olevan kansainvälistyvän Suomen juppikulttuurille irvailua. Ei tosin kovin kekseliästä sellaista. Siinä missä vaikka Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (1993) käytti Suomeen 1990-luvulla rantautunutta konsulttikieltä perustellusti, Trendibuumilla lähinnä hoetaan uudissanoja peräkkäin niin ettei niistä muodostu yhtään järjellistä lausetta. Mahdollisimman rasittavalla juppiaksentilla. Lastenlauluja ja TV-mainoksia samplaavassa Rytmän bisneksessä Hannu Korkeamäki pitää puhetta hyvin samanlaiseen tyyliin kuin Izmo Alangon biisissä Demokratiaa (mutta vain tietyillä ehdoilla), mikä toimii huomattavasti paremmin.

Voisin oikeastaan sanoa, että Jäätyneitä lauluja on tämä levy paremmin tehtynä: toimivammat soundit ja älykkäämmät lyriikat. Eli siis sanat, jotka ovat hauskoja, mutta eivät vitsejä. Samat kylmän sodan päättymiseen liittyvät teemat suomalaisuuden ja kansainvälisyyden törmäyksestä ovat käsittelyssä molemmilla levyillä. Trendibuumilla tämän sävyn asettaa jo avausraita Euro mun persettä, joka kuulostaa hämmentävän ajankohtaiselta (mutta ei suinkaan hauskalta). Varsinkin ”euro”-sanan käyttö kuulostaa melko progressiiviselta vuodelle 1991.

Mukana on runsaasti myös musiikkia parodioivia metabiisejä: Nuoret professionaalit ivailee hevin ja Turist jats jazzin kustannuksella, mutta kumpikaan ei kuulosta vitsiltä vaan ainoastaan huonosti tehdyltä heviltä ja jazzilta. Huomattavasti onnistuneempi on Nuotiokitaraa ja maailmantuskaa, joka Grandmaster Klausin tapaan kääntää elektronista musiikkia kohtaan esitetyt ennakkoluulot ”aidoksi” koettuja genrejä vastaan. Tämä on ehkä levyn siedettävin teksti, mutta vastapuolena on paljon sietämätöntä kuraa.

Raptori ja Lindelltronics ottivat aikoinaan kantaa myös maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen, mutta kuitenkin sen verran tökerösti ettei tekstien mahdollinen ironisuus oikein avaudu nykypäivänä, koska aikoinaan vitsillä sanotut jutut ovat ihan ”vakavastiotettavaa” poliittista puhetta nykyään. Esimerkiksi Muukalaiszonen lopussa lausuttu ”tänne ne tulee viemään meidän työpaikat ja pokaa meidän muijat” on helppo tulkita väärin, vaikka se ihan selvästi sanotaan sarkastisella sävyllä. Seuraava biisi Avarrusfunk alkaa vielä ivallisella naurulla, joka kuulostaa ilmiselvästi kommentilta tähän lausuntoon.

Vaikka näissä biiseissä todennäköisesti siis kritisoidaan ksenofobiaa, sitä ei tehdä tavoilla jotka olisivat kestäneet hyvin aikaa. Gungungu nönököä ei sen sijaan voi pitää minään muuna kuin suorana rasismina. Siinä samplataan ilmeisesti etnisiä kenttä-äänityksiä ja sitten on vaan valittu nimeksi jotain miltä joku vieras kieli kuulostaa tietämättömän suomalaisen korvissa.

Jäätyneiden laulujen ohella toinen levy, jonka perään huomaan haikailevani toistuvasti tätä kuunnellessani, on jo edellä mainitun Allekirjoittaneen Generation Å (1995), jonka haluan tässä nyt nostaa esille suomalaisena huumorimusiikkina, josta ihan oikeasti pidän. Lindellin ja Raptori-tyyppien tyylitaju on kerrankin kohdallaan: musiikki on erinomainen kooste tuon ajan konepopin suurista ilmiöstä, etenkin pop-reggeasta ja eurodancesta; tärkeintä ovat kuitenkin lyriikat ja laulusuoritukset, jotka eivät liikaa korosta sitä että niiden on tarkoitus olla hauskoja.

Allekirjoittaneen biisit esitetään pokerinaamalla, mitä pidän keskeisimpänä tekijänä joka erottaa humoristisen musiikin huumorimusiikista. Esimerkiksi Raptori sen sijaan lähes poikkeuksettaa lausuu ”hauskat” jutut ylikorostuneesti, ja samanhenkisesti myös Lindelltronicsin lyriikat esitetään epäluonnollisen aksentin läpi. Eli oikeastaan en pidä Allekirjoittanutta huumorimusiikkina, koska se ei alleviivaa omaa koomisuuttaan. Hauskuus on kuulijan korvassa eikä tällainen musiikki aliarvioi omaa kykyäni kuulla huumoria siellä missä sitä on. Jokin paha muistuttaa lovecraftilaisen kosmisessa/koomisessa kauhutunnelmassaan jopa tämän hetken hauskinta suomalaista bändiä, Tähtiporttia.

Allekirjoittaneen jälkeen Lindell on pitänyt huomattavasti matalampaa profiilia. Siis toki hän ollut ahkera studio- ja keikkamuusikko, mutta ei ole saanut kaupallisia täysosumia eikä myöskään ole samalla tavalla ollut enää aikaansa edellä. Mielenkiintoisin 2000-luvun projekti oli työ  TV2:n Hotelli Soinnun ”viikon biisien” sovittajana ja säestäjänä. Hän siis teki lyhyellä aikataululla taustat ohjelmassa vierailleiden biisintekijöiden kappaleisiin, jotka he sävelsivät ja sanoittivat neljässä tunnissa ”hotellihuoneeseen” lukittuna. Yksi parhaista aikaansaannoksista oli A. W. Yrjänän Päämäärä, jonka CMX:kin myöhemmin levytti.

Lindelltronics: Trendibuumi (AMT, 1991)
16. musahaasterasti: Huumorimusiikkia tai musiikkiparodia
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

CMX:n Alkuteos musiikkilehdissä

CMX on kuin vanha lukiokaveri, jonka elämä ei oikeasti enää kiinnosta, mutta johon ottaa yhteyttä kerran parissa vuodessa ihan vaan vanhojen aikojen muistoksi. Sama koskee myös suomalaista musiikkilehdistöä ja tämä on hyvä tilaisuus yhdistää nämä kaksi, ja katsoa mitä CMX:stä kirjoitettiin näin uuden levyn tiimoilta.

Rumbassa aloitti uusi juttusarja Soittolista, ilmeisesti Wire-lehden innoittamana. Siinä toimittaja soittaa Yrjänälle muiden biisejä (jotka kuitenkin jotenkin liittyvät CMX:ään) ja virittelee niistä keskustelua. Wiren Invisible Jukebox -sarjan visailuaspektia ei ole mukana, eli haastateltavaa ei pyydetä tunnistamaan biisejä. Harmillista, koska Yrjänän visailua on aina niin hauska katsoa (tsekkaa YouTubesta hänen esiintymisensä Haluatko miljönääriksi? ja Maailman ympäri -ohjelmissa). Kiinnostavasti silti otettu tämä uusi juttumuoto haltuun.

Soundissa CMX oli läsnä huomattavasti perinteisemmin, ja se sai minut muistamaan miksi en pidä näistä lehdistä, ja erityisesti levykritiikistä tekstigenrenä. Kiinnitin huomiota erityisesti siihen kuinka vahvasti narratiivista musiikkijournalismi on – kuten toki muukin journalismi. Muusikot ja journalistit, levy-yhtiön PR-osaston ystävällisellä avustuksella, päättävät kollektiivisesti mikä on artistin tarina kunkin mediasyklin aikana.

CMX - Alkuteos (levynkansi)CMX:n tapauksessa sykli vastaa yleensä uuden albumin julkaisua, ja Alkuteoksen tarina kuuluu näin: journalisti sanoo että levyllä on aiempaa enemmän syntikoita, johon Yrjänä vastaa näsäviisaasti että jo ekalla EP:llä oli samplereita ja synia. Eikä Alkuteos nyt olekaan mitenkään erityisen elektroninen CMX-levy, vähän väliähän siellä ovat synat surisseet. Lähinnä introjen säksätykset ovat erityisen synteettisiä, mutta niin ne ovat Ozzy Osbournen kasarituotannossakin. Tuskin kukaan sitä silti nostaa hänen musiikkinsa tärkeimmäksi aspektiksi!

Suurin osa tämän levyn synajutuista on todellakin irrallisia alku- ja välisoittoja, jotka lisäksi kuulostavat siltä että ne on laiskasti soitettu suoraan syntikoiden preset-soundeilla. Siinä missä esim. Discopoliksen (1996) konejutut perustuivat uraauurtavaan teknologiaan ja luovaan samplaamiseen, Alkuteoksen soundeissa ei ole mitään kokeellista. Toisin sanoen, syntikat ovat vähiten kiinnostava asia koko levyssä. Mutta se on narratiivi, jota tulee toistaa, koska siten luo helposti toistettavan mainoskulman tuotteeseen, joka toki on nykyään joku laajempi bändibrändi eikä yksittäinen fyysinen tuote. Sellaista tehokas PR-työ tietenkin on, mutta intohimoiselle musiikinystävälle se antaa vain vähän uutta tietoa.

Narratiivisuuden ansat tulivat selvimmin esiin Soundin levyarvostelusta. Lähes koko uran kattava CMX-tarina on ollut yleisesti se, että Discopoliksesta lähtien bändi on julkaissut vuorotellen ”vaikeita taidelevyjä” ja ”helppoja poppileyjä”. Eli välillä ollaan progressiivisen kokeilevia, välillä helpostilähestyttävän populaareja. Tämä narratiivi on niin pinttinyt, että sillä selitetään bändin tuotantoa silloinkin kun todellisuus ei tue selitystä. Mikael Mattilan arvostelun mukaan Alkuteos on näitä ”taidelevyjä”, vaikka totuus levystä saattaa olla hyvinkin jotain muuta.

Monessa lehtijutussa on nostettu esille, että itseasiassa Alkuteos on yhdistelmä näitä kahta puolta CMX:stä, ja myös Mattila tekee niin: hän toteaa että levyllä on ”onttoja hittiviritelmiä”, mutta se on silti hänen mielestään taide- eikä poppilevy. Kyllä levyt voivat olla molempia samanaikaisesti. Kuulostaakin siltä, CMX on rikkonut oman kaavansa: he eivät enää tee vuorotellen levyjä, jotka tuovat heidän musiikistaan eri puolia esille; nämä puolet mahtuvat nykyään tasavertaisina osapuolina samallekin levylle. Tämä oli jossain määrin totta jo Mesmerialla (2015), mutta viimeistään Alkuteoksen kohdalla olisi syytä hylätä vanhat ja totutut CMX-narratiivit ja antaa musiikin kertoa oma tarinansa.

Vaikka soundillisesti Alkuteos on varsin tylsä, pidän siitä silti. Biisimateriaali on tosiaan monipuolista; CMX:n keskeisistä vaikutteista puuttuu seasta ainoastaan punk. Itse taidan pitää enemmän nimenomaan niistä poppibiiseistä, jotka jäävät päähän soimaan, vaikka eivät mitään täsmähittejä olekaan. Tämä on tietysti mielipideasia, enkä minä siitä rupea minkään levyarvostelun kanssa väittelemään.

Puhtaasti subjektiivinen tulkintakysymys ovat myös levyn lyriikat, jotka ovat mielestäni Yrjänän parhaita laulutekstejä viiteentoista vuoteen. Mattilan mielestä niissä kuuluu ”militaristinen steampunk-maailma”, ja mietin että minä olen varmaan kuunnellut eri levyä. Ja CMX on tehnyt eri levyä: Yrjänä on itse kutsunut tekstejä vanhatestamentillisiksi ja sanonut että ne avautuvat paremmin jos tuntee hermeettistä perinnettä. Pelkän Raamatun lukemisellakin pääsee kyllä pitkälle.

Tekstejä saa tietenkin tulkita ihan niin kuin haluaa ja nostaa itselleen tutuimmat elementit sieltä pintaan. Arvostelut yleensäkin kertovat enemmän arvostelijan musiikkimausta kuin käsiteltävästä teoksesta. Kaikein selvintä tämä tuntuu olevan silloin kun elektronisia soittimia kuulevat ihmiset, jotka eivät tunne konemusiikkia lainkaan. Eniten myötähäpeää aiheutti Helsingin sanomien arvostelu, jonka kirjoittaja ei osaa verrata syntikoita mihinkään muuhun kuin 1990-luvun eurodanceen.

Arvostelujen ongelma on juuri se, että niitä ei kirjoiteta musiikin vaan yksittäisen kuulijan ehdoilla. Haastatteluissa sentään artistit saavat itse kertoa lähtökohdistaan tavoilla jotka auttavat kuuntelijaa ymmärtämään taitelijan intentioita, vaikka ne ovatkin käytännössä kritiikittömiä mainostekstejä. Mutta jos kyse on yhden henkilön tai kollektiivin viestistä, kuuntelen mieluiten tekijää. Yksi kriitikko on kuitenkin vain yksi kuulija muiden joukossa, omine ennakkoluuloineen ja -tietoineen. Arvostelijan kyky kuvailla yksittäisenkin teoksen moninaisuutta on erittäin rajallinen, kuten kritiikkien merkkimääräkin.

Soundi 1/2018; mainosbanneri

Tiivistelmänä: suomalainen musiikkilehdistö palvelee hyvin rajattua tiedotustehtävää, mutta ihmiselle joka haluaa saada uusia näkökulmia musiikkiin ja tietää mahdollisimman paljon, sillä ei tunnu olevat juuri mitään annettavaa.

Katsaus suomenkieliseen musavisakirjallisuuteen

Tapio Granqvistin ja Kimmo Kauppisen kirja Suuri musiikkitietovisa julkaistiin helmikuussa. Koska olen negatiivinen ihminen, kaikkein eniten kirjassa minua inspiroivat sen heikkoudet, jotka saivat minua pohtimaan sitä millainen on hyvä visakirja, sekä vertaamaan tätä kirjaa aiempaan alan kirjallisuuteen.

Musavisakirjallisuus on varsin marginaalinen ja käytettävyydeltään kyseenalainen kirjallisuuden alalaji, mutta kuitenkin tärkeä innoituksen lähde pienelle joukolle musatrivianörttejä. Itse ainakin koen, että visailussa tärkeintä on sen sosiaalinen luonne, yhteinen hauskanpito. Ja vakavamielinen kisailu vihollisia vastaan! Yksinäinen kyyhöttäminen kirjan ääressä vie suurimman osan koko visailun pointista.

Minulle onkin jossain määrin on suuri mysteeri, mihin näitä kirjoja käytetään. Onko ne tarkoitettu visanpitäjien lähdemateriaaliksi vai osallistujien oppimateriaaliksi? Onko ne tarkoitus ottaa mukaan baari-iltaan ja kiusata kysymyksillä kavereita joita ei voisi vähempää kiinnostaa, vai onko ne vain tarkoitettu kysymysmuotoiseksi listaksi triviatietoa? Eittämättä näitä kirjoja voi käyttää jokaisella tavalla eikä väärää tapaa ole, mutta en silti hahmota mikä on näiden kirjojen kohdeyleisö. Minä siihen ainakin kuulun!

Musavisat kuitenkin soveltuvat kirjamuotoon poikkeuksellisen huonosti, koska kyse on yleistietovisaan verrattuna hyvin monimediallisesta aihepiiristä. Musiikki on audiovisuaalisen tiedon ala, eikä kirjassa voi olla ääni- tai videonäytteitä. Tämä tekee alan kirjoista väistämättä yksipuolisia ja viihdearvoltaan rajallisia.

Yleisemmälläkin tasolla visakirjat tuntuvat jossain määrin erityisen vanhentuneelta kirjallisuuden muodolta. On väistämätöntä että painotuotteiden sisältö vanhenee. Myös pubivisoissa ja nettivisailuissa kysytty tieto vanhenee, mutta ne ovat ohimeneviä visamuotoja, joiden sisältöä ei lyödä kiveen. Jos painaa kysymyksen kirjaan, eikö sen samalla vaivalla tulisi olla sellainen, jonka vastaus pysyy samana ikuisesti? Tämä on toki teoriassa mahdollista, mutta se tekee kysymyksistä yksipuolisempia, eikä mikään visakirja ole oikein pystynyt väistämään tätä karikkoa.

Näiden ajatusten, ja tämän uutuuskirjan ongelmien, pohjalta olen laatinut 8-kohtaisen kriteeristön sille mikä tekee hyvän musiikkivisakirjan. Perusajatuksena on se, että visakirjoja voidaan käyttää monilla eri tavoilla. Esimerkiksi pieni toisto ei haittaa jos kirjaa luetaan harvakseltaan kysymyspatteri kerrallaan, mutta alkaa ärsyttää suuresti jos haluaa ahmia suuren määrän triviaa lyhyen ajan sisällä.

1. Se ei ole ajankohtainen. Pubivisan tai muun temporaalisesti rajatusti toteutetun visan kuuluukin kysyä ajankohtaisia asioita. Jos kuitenkin kysymykset painetaan fyysiseen kirjaan, olisi toivottavaa että niillä olisi melko pitkä elinikä.

2. Aihepiirit ovat monipuolisia. Tämä on tietenkin suhteellista: ei voi odottaa, että rock-visassa kysytään Beethovenista. Toisaalta trivianörtit eivät useinkaan tule jostain tietystä genrestä tai skenestä, joten liian tarkka rajaus voi sulkea pois tarpeettoman suuren osan visakirjojen potentiaalisesta kohderyhmästä. Paria poikkeusta lukuunottamatta musavisakirjat liikkuvatkin samalla väljästi määritellyllä rock- ja popmusiikin kentällä.

3. Kysymysten muoto vaihtelee. Mikään ei ole yhtä tylsää kuin kahlata läpi parisataa sivua yksinkertaisia mitä missä milloin? -kysymyksiä. Hyvä kirja sisältää monenlaisia kysymysformaatteja, mieluusti vielä sellaisia jotka hyödyntävät painetun kirjan ominaisuuksia (kuvat, yhdistelytehtävät, yms.).

4. Kysymykset ovat temaattisia. Tylsyyteen liittyen, on hyvä jos kysymykset ovat muodosta riippumatta lajiteltu edes jotenkin. Esim. vuosikymmenen tai musiikkityylin mukaan. Tai vaikka ”tunnista kymmenen debyyttialbumia”. Vain mielikuvitus on rajana! Valitettavasti musiikkivisakirjojen tekijöillä ei läheskään aina ole mielikuvitusta.

5. Mukana on visuaalisia kysymyksiä. Alussa mainitsemani monimediallisuuden vuoksi kattavassa musavisakirjassa tulisi olla kuvakysymyksiä, esim. levynkansista tai promokuvista. Tämä kompensoi edes jossain määrin sitä että musavisailun ydin, ääninäytteiden tunnistaminen, on mahdotonta.

6. Kirjassa ei ole toistoa. Tähän liittyvät oikeastaan kaikki muutkin kohdat, mutta on syytä korostaa että samaa kysymystä ei kannata kysyä monta kertaa samassa kirjassa (esim. vaihtaen kysymyksen ja vastauksen paikkoja), koska se nyt vain on paperin tuhlaamista. Jos näitä kirjoja käytettäisiin pelkästään musavisailijoiden treenimateriaalina, asialla olisi tietysti toinenkin puoli: saman asian kysyminen monta kertaa eri tavoilla on erittäin hyvä pedagoginen keino saada asia painumaan mieleen. Koska nämä eivät kuitenkaan ole pohjimmiltaan oppikirjoja, lasken toiston huonoksi ominaisuudeksi.

7. Kirjassa ei ole asiavirheitä. Tämä on sanomattakin selvää kaikissa tietokirjoissa, mutta triviakirjassa se on yhtä tärkeää kuin tieteellisessä julkaisussa. Koska muuten koko jutussa ei ole pointtia. Jos kirjasta bongaa yhden asiavirheen, miten niihin muihinkaan oikeisiin vastauksiin voisi luottaa?

8. Vaikeustason tulee olla selkeä. Jos kirjassa on eri tasoisia kysymyksiä, ne tulee selkeästi erotella tason mukaan. Huonossa kirjassa vaikeustaso heittelee kysymyksestä toiseen sattumanvaraisesti, hyvässä kirjassa kysymykset vaikeutuvat loppua kohden tai ne on selkeästi luokiteltu vaikeustason mukaan. Kuten kaikissa visoissa, kysymykset eivät saa olla turhauttavan helppoja eivätkä turhauttavan vaikeita.

Seuraavaksi tarkastelen näiden kriteerien kautta Suomessa julkaistuja suomenkielisiä musiikkivisakirjoja julkaisujärjestyksessä. Joukosta saattaa puuttuakin jotain. Valikoima on löytynyt ihan vain yleisten kirjastojen hyllyjä ja poistomyyntikärryjä vahtaamalla, ei jotain virallista bibliografiaa tavaamalla. Olen ottanut mukaan ainoastaan kirjat, jotka sisältävät pääasiallisesti visailukysymyksiä. Esimerkiksi Ismo Loivamaan Euroviisutriviaa vuosi vuodelta (Otava, 2007) ei siis ole mukana, koska siinä on vain viiden sivun euroviisuvisa liitteenä.

Lue loppuun

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 3

Audioscrobbler-trilogiani huipentuu nyt kuuntelutilastojeni vuositason syväanalyysiin. Kvantitatiivisen aineiston lisäksi näkökulmaa kuunteluhistoriaani tuo Last.fm journalini, jota kirjoitin vuosina 2005-2010. Tilastojen ohella onkin tarpeen käyttää aikalaislähteitä: olen muuttunut ihmisenä ja musiikin kuuntelijana niin valtavasti, etten muistaisi enää muuten kuka olin kymmenen vuotta sitten. Olen toki kirjoittanut tätä blogiakin jo kuusi vuotta, ja varsinkin Melomaanikon nostalgiatripistä on hyötyä historiallisen perspektiivin saamisessa.

Valitettavasti API-kehittäjät keskittyvät vahvasti vain artisteihin, joten raitojen ja varsinkin albumien osalta tilastot ovat hyvin puutteellisia, kuten aiemminkin jo totesin. Se kuitenkin korostuu tässä päätösosassa, koska vuosikohtaisia tilastoja minulla on käytettävissä koko tältä ajalta ainoastaan artistien osalta. Olen hakenut ne Last.fm Explorerin avulla.

Käytän esimerkkeinä kultakin vuodelta eniten kuuntelemaani kappaletta, mutta ne ovat kalenterivuosilta, eivät jäsenyysvuosiltani. Ne olen hakenut Shikakan tilastoista.

Lue loppuun

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 2

Mulle taisi nyt käydä Hobitit: piti tulla vain kaksi elokuvaa bloggausta, mutta peterjacksonmainen suuruudenhulluuteni ajoi minut venyttämään tästä tikusta asiaa kokonaiseksi trilogiaksi asti. Ihan vain siksi että ensimmäisestä osasta unohtui sellaisia mitättömiä pikkuasioita kuin kokonaistilastot siitä mitä kaikkea tuli ensimmäisenä kymmenenä skroplausvuotena kuunneltua.

Käytän samalla tilaisuuden kiinnittämään huomionne Melomaanikon Facebook-kanavalle, jossa alkaa huomenna ensimmäinen Melomaanikon joulukalenteri: jouluaattoon asti jaan seinälläni 20 vuoden 2014 parasta biisiä (ts. parasta biisiä jotka löytyvät netistä muodossa joka on helppo jakaa somessa) ja neljä ”muuta juttua”. Yksi näistä neljästä muusta luukusta sisältää tämän tilastotrilogian päätösosan; kolmen muun luukun sisältö jääköön vielä salaisuudeksi.

Tässä siis ennen vuosikohtaista syväanalyysiä vielä käsittelyssä artisti-, raita- ja albumilistani viimeiseltä 10 vuodelta.

Artistit

1

Swans

4,311

11

Einstürzende Neubauten

1,252

2

Depeche Mode

3,242

12

Icon of Coil

1,150

3

Nine Inch Nails

2,558

13

Sleep Chamber

1,126

4

Current 93

2,282

14

Front Line Assembly

1,100

5

The Legendary Pink Dots

2,027

15

The Tiger Lillies

1,025

6

Coil

2,009

16

Foetus

1,021

7

CMX

1,968

17

Dead Can Dance

922

8

Covenant

1,730

18

Deine Lakaien

911

9

Death in June

1,501

19

Laibach

887

10

KMFDM

1,340

20

Combichrist

868

Monet näistä bändeistä tuli toki käsiteltyä jo edellisessä osassa. Ehkä on kuitenkin syytä nostaa esille seitsemän kärjestä vielä Current 93 ja Coil, joihin toki palaan vuosikohtaisissa tilastoissa. Ne ovat Swansin jälkeen kovimmat bändilöytöni viimeisen 10 vuoden ajalta, mutta molemmat löytyivät sen verran samaan aikaan Swansin kanssa että tuo suurin löytöni jätti nämä kaksi parhaimmillaankin vuosilistojen toiselle sijalle (Current 93 vuonna 2006 ja Coil vuonna 2007).

Vastaavasti Sleep Chamber oli yhden vuoden kuunnelluin (2008), mutta se oli niin selkeä piikki bändin kuuntelussa, että kokonaisuutena se jää vasta sijalle 13. Tilastot ovat jo lähes kuukauden vanhat ja sen jälkeen onkin jo tapahtunut muutoksia: Johann Sebastian Bach (vuoden 2014 kuunnelluin) on päässyt tonnikerhoon ja noussut sijalle 17.

Mielenkiintoisemman visualisoinnin top 50 -artisteistani saa tekemällä siitä pilven Last Chart! -nettisovelluksella. Artistit liitetään toisiinsa sen mukaan kuinka voimakkaasti niiden kuuntelu korreloi keskenään: ts. sitä lähempänä artistit ovat mitä selvemmin niitä kuuntelevat aina samat ihmiset. Monessa kohtaa tämä tarkoittaa ihan vain sitä että saman genren artistit ovat samassa klusterissa, mutta ei aina. Artistien samankaltaisuus tulee siis kaikkien Last.fm:n käyttäjien tiedoista, mutta kaaviossa mukana olevat artistit (joiden suhteellista kuuntelumäärää kuvastaa pallon koko) omasta top 50 -listastani.

Top 50 -artistipilvi samankaltaisuuden mukaan

Tässä hienosti näkyy aiemmin mainitsemani industrial-käsitteen monimerkityksellisyys: Nine Inch Nailsin ympärille muodostuu oma hajanaisempi klusterinsa, jossa on ns. mainstream-industrialia, mutta myös Test Dept:in ja Sleep Chamberin tapaisia erikoisuuksia. Current 93:n ja Coilin ympärille taas muodostuu yhtenäisempi ns. underground- tai oldschool-industrialin klusteri, josta löytyy sekä neofolkia että kokeellisempaa industrialia. Niiden väliin jää EBM/futurepop-klusteri. Osa neofolkista jää myös omiin pienempiin klustereihinsa.

Paljon informatiivisempi onkin top 100 -pilvi, mutta selvyyden vuoksi en upota sitä tähän. Siinä on niin paljon informaatiota että tekstit menevät väkisin pahasti päällekkäin, eikä se ole visuaalisesti järin miellyttävä. Interaktiivisena visualisointina (palloja voi siirrellä) se kuitenkin toimii. Olen numeroinut kuvasta keskeisiä klustereita, jotta tekstin seuraaminen on helpompaa.

Tässä pilvessä EBM/futurepop-klusteri yhdistyy mainstream-industrialin klusteriin (1) ja suurin osa neofolkista sisältyy underground-industrialiin (2). Osa on oldschool-industrialista on myös omina pienempinä klustereinaan, esimerkiksi Sleep Chamberin (3) ja Test Deptin (4) ympärillä on nyt omansa. Omat klusterinsa muodostuvat nyt myös goottirockille (5), barokkisäveltäjille (6), saksalaiselle darkwavelle (7) ja dark ambientille (8); Depeche Moden ympärille muodostuu epämääräinen electronic-klusteri (9). Swansin (10) ympärille kerääntyy bändin sivuprojekteja. Sekä Angels of Lightia että Jarboeta siis kuuntelevat enimmäkseen ihmiset jotka kuuntelevat myös Swansia, ja harvemmin kukaan muu. Tyylillisesti hajanaisin lienee tuo indie-henkinen Björkin ympärille rakentuva klusteri 11.

Vertailun vuoksi tein top 100:sta myös tageihin perustuvan pilven. Kaaviossa siis ovat nyt lähekkäin artistit jotka tagitetaan useimmin samoin, eikä kuuntelutottumuksilla ole yhtä suurta painoarvoa. Ehkä tämä siis osoittaa parhaiten sen, että ihmiset eivät ole kuuntelijoina välttämättä aina kovin genreuskollisia. En minä ainakaan! Tosin industrial (niin mainstream kuin undergroundkin) (1) ja neofolk (2) muodostavat nyt selvästi omat tagi/genrekohtaiset klusterinsa. Esimerkiksi Current 93:n ja Coilin vahva yhteys (samat ihmiset kuuntelevat yleensä molempia) katoaa tästä pilvestä kokonaan. Jostain syystä myös martial industrial (3) erottuu omana klusterinaan ainoastaan tagien perusteella.

Kaavio pyörii entistä enemmän yksittäisten artistien ympärillä. Covenant muodostuu EBM/futurepop-klusterin (4) selväksi keskipisteeksi ja The Legendary Pink Dots experimental-klusterin (5). CMX löytää tiensä nyt siihen edellisessä osassa mainitsemaani finnish-klusteriin (6); muita bändejä yhdistää genretagi, suomalaisia kansallisuustagi (se kolmas nimi PMMP:n lisäksi on Sara, mutta jää nyt Of the Wand and the Moonin taakse).

Mielenkiintoisin muutos on Swansin sijainti: samankaltaisuuden mukaan se löytää tiensä aina sivuprojektiensa lähelle, mutta nyt se on post-punk-klusterin keskipisteenä (7). Jarboe loikkaa experimental-klusteriin ja Angels of Light jää omilleen. Samoin The Sisters of Mercy jää yksin: sitä tagitetaan liikaa gothic rockiksi ja liian vähän post-punkiksi, toisin kuin ensimmäisen polven goottibändejä (Bauhaus, Banshees), joiden kanssa Sistersiä kuitenkin usein kuunnellaan.

Raidat

1

Nine Inch Nails

Something I Can Never Have

84

2

Swans

You Know Nothing

81

3

Musta Paraati

Romanssi

73

4

Nine Inch Nails

The Hand That Feeds

72

5

Swans

Love Will Save You

70

6

Swans

Failure

69

7

Swans

Song for the Sun

68

8

Coil

Sex with Sun Ra (Part One – Saturnalia)

66

9

Swans

Miracle of Love

64

9

Boyd Rice and Friends

People

64

Biisilistaani dominoi aika vahvasti albumilistan ylivoimainen ykkönen, Swansin White Light From the Mouth of Infinity. Tuon levyn kappaleet eroavatkin muusta listasta siinä mielessä selvästi, että olen oikeasti kuunnellut albumin kokonaisuudessaan lähemmäs 60 kertaa, ja kaikki sen biisit ovat siksi korkealla listalla. Muut tilastokärjestä löytyvät biisit taas ovat olleet enemmän niitä repeatilla puhkisoitettuja yksittäisiä hittibiisejä.

Koska tämä repeatiin ja hittibiiseihin perustuva tapa kuunnella musiikkia on jäänyt minulla pitkälti historiaan, top 50 -listan uusin biisi on lokakuussa 2007 ensimmäistä kertaa kuuntelemani Ulverin Solitude (49 soittokertaa, 35. sija). Sen jälkeen siellä ei ole oikein tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia ja biisikohtaiset vuosilistatkin ovat käyneet tylsiksi, koska ne ovat lähinnä muodostuneet eniten kuuntelemistani albumeista. Teini-iän viralliset sydänsuru- (Something I Can Never Have) ja ihmisvihabiisit (People) ovat siksi jumahtaneet luultavasti pysyvästi tuonne kärkisijoille. Usein spekuloinkin, mitä muita biisejä olisin luukuttanut listojen kärkeen jos olisin aloittanut skroplaamisen jo vuonna 2002 kun palvelu perustettiin. Vuosituhannen alku oli kuitenkin juuri sitä aikaa, jolloin käytin repeatia eniten.

Tähän väliin sopiikin sitten vielä täysin hyödytön käppyrä, mutta laitan sen tähän koska voin. Kokonaiskuuntelumäärieni kuukausittainen vaihtelu (via Last.fm Explorer), olkaa hyvä:

Kumulatiivinen toistomäärä kuukausittain

Kesällä on notkahdus koska silloin tulee oltua vähemmän koneella, mutta käytännössä tilastollinen merkitsevyys johtuu ihan vain siitä että kesällä 2005 minulla ei ollut käytössä omaa nettiliittymää. Siitä minulla taas ei ole mitään käsitystä, miksi kuuntelen alkuvuodessa enemmän kuin loppuvuodessa.

Albumit

1

Swans

White Light From the Mouth of Infinity

678

2

Swans

Children of God

378

3

Swans

The Great Annihilator

336

4

Depeche Mode

Sounds of the Universe

305

5

François Couperin

Oeuvres pour clavecin

298

6

Swans

World of Skin

282

7

Coil

The Ape of Naples

276

8

Swans

Love of Life

259

9

Boyd Rice and Friends

Music, Martinis And Misanthropy

257

10

Woven Hand

Mosaic

252

Albumilistat ovat ehkä epäluotettavin ja huonoimmin toimiva last.fm:n tilastotyyppi. Ensinnäkin on kyseenalaista mitata albumien kuunteluja tilastoimalla sitä kuinka monta kertaa levyn kappaleita on kuunneltu (eikä esim. sitä kuinka usein se on kuunneltu kokonaan alusta loppuun). Toiseksi, niitä on tilastoitu vasta maaliskuusta 2006 lähtien. Tai sitten olen lisännyt musiikkitiedostoihini albumitiedot vasta silloin; ei näin vanhoja asioita voi muistaa.

Ensin mainittuun ongelmaan liittyvät aika vahvasti se, että yhden CD:n albumit ovat samalla viivalla boksijulkaisujen kanssa. Depeche Moden Sounds of the Universea olen kuunnellut 4 CD:n boksina; Scott Rossin kokonaislevytys Couperinin Oeuvres pour clavecinista kattaa 12 CD:tä. Itseasiassa olen kuunnellut jälkimmäisen levyn ainoastaan kerran läpi, mutta koska se on niin laaja julkaisu, ja sen sisältämät teokset koostuvat enimmäkseen suuresta määrästä lyhyitä raitoja (boksilla on yhteensä 260 ”biisiä”), se on samalla viivalla ”normaalien” levyjen kanssa. Albumien eri levyjen tagittaminen erikseen (esim. Sounds of the Universe CD1, jne) ratkaisisi tämän ongelman tavallaan, mutta minusta tuollainen merkintätapa on jotenkin aivan liian epäesteettinen. Ja onhan se nyt hyvä että tuolla Swansin seassa on jotain vaihteluakin!

Tässä parhaiten tiivistyykin kuuntelutilastojen raitakeskeisyyten ongelma: miten minuutin pituisten tanssisarjojen osien (tai hc-punkbiisien) tilastointi voi olla mielekästä samalta viivalta kuin monen kymmenen minuutin pituisten teosten? Tähän moni last.fm-käyttäjä onkin ehdottanut sitä, että soitettujen raitojen sijaan tilastoitaisiin kuunteluun käytettyä aikaa, ja tällaisia vaihtoehtoisten tilastojen laskusovelluksia onkin olemassa, mutta ne perustuvat artistien biisien pituuden keskiarvoon, ei siihen kuinka kauan on tosiasiallisesti kuunnellut niitä. En niitä kokeillessani ole edes saanut kovin merkittäviä eroja raitoihin perustuviin artistitilastoihin. Albumitilastoissa vaikutus olisikin varmaan suurempi.

Ongelmistaan huolimatta tämä taitaa albumitilasto antaa nykyään kuuntelutottumuksistani kokonaisvaltaisemman kuvan kuin tracks-listat, koska kuuntelen kuitenkin edelleenkin albumikokonaisuuksia koneella. Viimeisen 10 vuoden aikana on ollut myös paljon jaksoja jolloin olen tietoisesti kuunnellut kokonaisia levyjä ainoastaan CD:ltä tai LP:ltä, eivätkä ne siksi näy näissä tilastoissa. Jossain vaiheessa ihan oikeasti kyllästyin tähän last.fm-obsessiooni siinä määrin, etten halunnut pahemmin kuunnella musiikkia koneella.

Lopuksi vielä pylväät kuvaamaan sitä kuinka paljon yleensä kuuntelen yksittäisiä raitoja viikottain (via Last.fm Explorer):

Viikottaisen soittomäärän jakautuminen

Useimmiten siis kuuntelen 221-440 biisiä viikossa, enimmillään luku on ollut 1092 (helmikuussa 2008).

Trilogian päätososassa käsittelen viimein jokaisen kymmenestä skroplausvuodestani erikseen!