Katsaus suomenkieliseen musavisakirjallisuuteen

Tapio Granqvistin ja Kimmo Kauppisen kirja Suuri musiikkitietovisa julkaistiin helmikuussa. Koska olen negatiivinen ihminen, kaikkein eniten kirjassa minua inspiroivat sen heikkoudet, jotka saivat minua pohtimaan sitä millainen on hyvä visakirja, sekä vertaamaan tätä kirjaa aiempaan alan kirjallisuuteen.

Musavisakirjallisuus on varsin marginaalinen ja käytettävyydeltään kyseenalainen kirjallisuuden alalaji, mutta kuitenkin tärkeä innoituksen lähde pienelle joukolle musatrivianörttejä. Itse ainakin koen, että visailussa tärkeintä on sen sosiaalinen luonne, yhteinen hauskanpito. Ja vakavamielinen kisailu vihollisia vastaan! Yksinäinen kyyhöttäminen kirjan ääressä vie suurimman osan koko visailun pointista.

Minulle onkin jossain määrin on suuri mysteeri, mihin näitä kirjoja käytetään. Onko ne tarkoitettu visanpitäjien lähdemateriaaliksi vai osallistujien oppimateriaaliksi? Onko ne tarkoitus ottaa mukaan baari-iltaan ja kiusata kysymyksillä kavereita joita ei voisi vähempää kiinnostaa, vai onko ne vain tarkoitettu kysymysmuotoiseksi listaksi triviatietoa? Eittämättä näitä kirjoja voi käyttää jokaisella tavalla eikä väärää tapaa ole, mutta en silti hahmota mikä on näiden kirjojen kohdeyleisö. Minä siihen ainakin kuulun!

Musavisat kuitenkin soveltuvat kirjamuotoon poikkeuksellisen huonosti, koska kyse on yleistietovisaan verrattuna hyvin monimediallisesta aihepiiristä. Musiikki on audiovisuaalisen tiedon ala, eikä kirjassa voi olla ääni- tai videonäytteitä. Tämä tekee alan kirjoista väistämättä yksipuolisia ja viihdearvoltaan rajallisia.

Yleisemmälläkin tasolla visakirjat tuntuvat jossain määrin erityisen vanhentuneelta kirjallisuuden muodolta. On väistämätöntä että painotuotteiden sisältö vanhenee. Myös pubivisoissa ja nettivisailuissa kysytty tieto vanhenee, mutta ne ovat ohimeneviä visamuotoja, joiden sisältöä ei lyödä kiveen. Jos painaa kysymyksen kirjaan, eikö sen samalla vaivalla tulisi olla sellainen, jonka vastaus pysyy samana ikuisesti? Tämä on toki teoriassa mahdollista, mutta se tekee kysymyksistä yksipuolisempia, eikä mikään visakirja ole oikein pystynyt väistämään tätä karikkoa.

Näiden ajatusten, ja tämän uutuuskirjan ongelmien, pohjalta olen laatinut 8-kohtaisen kriteeristön sille mikä tekee hyvän musiikkivisakirjan. Perusajatuksena on se, että visakirjoja voidaan käyttää monilla eri tavoilla. Esimerkiksi pieni toisto ei haittaa jos kirjaa luetaan harvakseltaan kysymyspatteri kerrallaan, mutta alkaa ärsyttää suuresti jos haluaa ahmia suuren määrän triviaa lyhyen ajan sisällä.

1. Se ei ole ajankohtainen. Pubivisan tai muun temporaalisesti rajatusti toteutetun visan kuuluukin kysyä ajankohtaisia asioita. Jos kuitenkin kysymykset painetaan fyysiseen kirjaan, olisi toivottavaa että niillä olisi melko pitkä elinikä.

2. Aihepiirit ovat monipuolisia. Tämä on tietenkin suhteellista: ei voi odottaa, että rock-visassa kysytään Beethovenista. Toisaalta trivianörtit eivät useinkaan tule jostain tietystä genrestä tai skenestä, joten liian tarkka rajaus voi sulkea pois tarpeettoman suuren osan visakirjojen potentiaalisesta kohderyhmästä. Paria poikkeusta lukuunottamatta musavisakirjat liikkuvatkin samalla väljästi määritellyllä rock- ja popmusiikin kentällä.

3. Kysymysten muoto vaihtelee. Mikään ei ole yhtä tylsää kuin kahlata läpi parisataa sivua yksinkertaisia mitä missä milloin? -kysymyksiä. Hyvä kirja sisältää monenlaisia kysymysformaatteja, mieluusti vielä sellaisia jotka hyödyntävät painetun kirjan ominaisuuksia (kuvat, yhdistelytehtävät, yms.).

4. Kysymykset ovat temaattisia. Tylsyyteen liittyen, on hyvä jos kysymykset ovat muodosta riippumatta lajiteltu edes jotenkin. Esim. vuosikymmenen tai musiikkityylin mukaan. Tai vaikka ”tunnista kymmenen debyyttialbumia”. Vain mielikuvitus on rajana! Valitettavasti musiikkivisakirjojen tekijöillä ei läheskään aina ole mielikuvitusta.

5. Mukana on visuaalisia kysymyksiä. Alussa mainitsemani monimediallisuuden vuoksi kattavassa musavisakirjassa tulisi olla kuvakysymyksiä, esim. levynkansista tai promokuvista. Tämä kompensoi edes jossain määrin sitä että musavisailun ydin, ääninäytteiden tunnistaminen, on mahdotonta.

6. Kirjassa ei ole toistoa. Tähän liittyvät oikeastaan kaikki muutkin kohdat, mutta on syytä korostaa että samaa kysymystä ei kannata kysyä monta kertaa samassa kirjassa (esim. vaihtaen kysymyksen ja vastauksen paikkoja), koska se nyt vain on paperin tuhlaamista. Jos näitä kirjoja käytettäisiin pelkästään musavisailijoiden treenimateriaalina, asialla olisi tietysti toinenkin puoli: saman asian kysyminen monta kertaa eri tavoilla on erittäin hyvä pedagoginen keino saada asia painumaan mieleen. Koska nämä eivät kuitenkaan ole pohjimmiltaan oppikirjoja, lasken toiston huonoksi ominaisuudeksi.

7. Kirjassa ei ole asiavirheitä. Tämä on sanomattakin selvää kaikissa tietokirjoissa, mutta triviakirjassa se on yhtä tärkeää kuin tieteellisessä julkaisussa. Koska muuten koko jutussa ei ole pointtia. Jos kirjasta bongaa yhden asiavirheen, miten niihin muihinkaan oikeisiin vastauksiin voisi luottaa?

8. Vaikeustason tulee olla selkeä. Jos kirjassa on eri tasoisia kysymyksiä, ne tulee selkeästi erotella tason mukaan. Huonossa kirjassa vaikeustaso heittelee kysymyksestä toiseen sattumanvaraisesti, hyvässä kirjassa kysymykset vaikeutuvat loppua kohden tai ne on selkeästi luokiteltu vaikeustason mukaan. Kuten kaikissa visoissa, kysymykset eivät saa olla turhauttavan helppoja eivätkä turhauttavan vaikeita.

Seuraavaksi tarkastelen näiden kriteerien kautta Suomessa julkaistuja suomenkielisiä musiikkivisakirjoja julkaisujärjestyksessä. Joukosta saattaa puuttuakin jotain. Valikoima on löytynyt ihan vain yleisten kirjastojen hyllyjä ja poistomyyntikärryjä vahtaamalla, ei jotain virallista bibliografiaa tavaamalla. Olen ottanut mukaan ainoastaan kirjat, jotka sisältävät pääasiallisesti visailukysymyksiä. Esimerkiksi Ismo Loivamaan Euroviisutriviaa vuosi vuodelta (Otava, 2007) ei siis ole mukana, koska siinä on vain viiden sivun euroviisuvisa liitteenä.

Lue loppuun

Missä vallankumous on? – Kerettiläisen opas Depeche Modeen

Olen jo vuosia ideoinut ”Kerettiläisen opas” -nimistä juttusarjaa, joka esittelisi tunnettujen yhtyeiden tuotannon aliarvostettua tai vähemmän tunnettua puolta. Mielessä on pyörinyt kaikkea Paradise Lostin synapopista Rolling Stonesin kokeellisimpiin kappaleisiin. Päällimmäisenä on kuitenkin ollut idea Depeche Moden poliittisen puolen esittelemisestä. Uuden Spirit-albumin ensimmäinen single Where’s the Revolution oli se lopullinen provokaatio, jonka jälkeen en voinut enää olla kirjoittamatta tästä aiheesta.

Yhtye tunnetaan parhaiten kone- ja rockmusiikkia harvinaisen menestyksekkäästi yhdistelevästä tummanpuhuvasta popista, jossa lauletaan syyllisyydestä, katumuksesta, seksuaalisista valtasuhteista ja Jumalasta. Tämä on kuitenkin vain yksi puoli, johon keskittyivät etenkin yhtyeen klassikkolevyt Violator (1999) ja Songs of Faith and Devotion (1993). Näistä levyistä pidän myös itse eniten, mutta kun olen elänyt koko aikuisikäni bändin parissa, huomioni on luonnollisesti alkanut siirtyä keskeisimmän tuotannon ulkopuolelle.

Ennen tätä klassisen DM-tyylin vakiintumista bändi ehti etsiä omaa ääntään viiden levyn verran. Debyytti Speak & Spell (1981) oli jo varsin valmis paketti minimalistista ja naiivia elektronista teinipoppia, mutta sävellyksistä ja bändin suunnasta vastasi silloin pääasiallisesti Vince Clarke, joka lähti bändistä pian levyn julkaisun jälkeen. Jäljelle jääneet Martin Gore, Dave Gahan ja Andrew Fletcher joutuivat aloittamaan uudestaan melkein alusta ja etsimään uuden, clarkettoman äänensä. Vuodet 1982-1986 olivat tätä etsikkoaikaa jolloin niin musiikin, lyriikan kuin visuaalisen imagonkin osalta bändi etsi voimakkaasti itseään. Vuodesta 1983 lähtien (livenä jo 1982) tässä auttoi myös uusi neljäs jäsen, Alan Wilder.

Tätä aikaa on luontevaa kutsua yhtyeen kokeelliseksi kaudeksi. Tarkoitan tätä kirjaimellisesti: bändin lähestymistapa luomiseen oli suuntaa tunnusteleva, kokeilun kautta etsivä. Esimerkiksi tuon ajan sanoitukset eivät ole mitenkään vaikeita tai monimutkaisia, pikemminkin nämä kappaleet ovat sieltä Depeche Moden sanoitusten naiivimmasta päästä. Goren etsiessä omaa sanoitustyyliään bändi harhaili monille sivupoluille, myös yhteiskunnallisesti kantaaottavan lyriikan pariin.

Sävellykset pysyivät pääasiallisesti popbiisien turvallisissa raameissa, eikä Depeche Mode ole missään vaiheessa ollut ”kokeellista musiikkia” käsitteen vakiintuneessa merkityksessä. Kyse oli ennemminkin siitä, että yhtye käytti ennakkoluulottomasti kokeellisen musiikin menetelmiä tarttuvien hittibiisien rakentamisen. Sen takia kyseessä onkin niin uraauurtava ja tärkeä yhtye: vain harvat ovat onnistuneet yhtä saumattomasti yhdistelmään poppia ja avantgardea. Tätä nyt käsittelyssä olevaa kokeellista tyyliä voisi kutsua myös poliittiseksi industrial-popiksi.

Etenen kronologisesti ja lopuksi pohdin uuden levyn suhdetta näihin varhaisiin levytyksiin. Jos aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa tutustua Simon Pencen kirjaan Just Can’t Get Enough: The Making of Depeche Mode (Outline Press, 2011), joka käsittelee yksityiskohtaisesti bändin taustoja ja vaiheita vuoteen 1986 asti.

Tein myös pari soittolistaa käsiteltävistä biiseistä: Spotify ja YouTube. Listojen sisällössä on hieman eroavaisuuksia biisien saatavuuden vuoksi.

Lue loppuun

#52 Suicide – Ghost Rider (1977)

Spotify
YouTube
(fanivideo)

Suicide - S/T; levynkansiSuiciden musiikkia kuvaillaan usein synth punkiksi tai no waveksi, vaikka yhtye on kumpiakin genrejä vanhempi. Millä nimellä edes voi kutsua bändiä joka oli olemassa ennen kaikkia viiteryhmiään? Ei se voi synth punkia olla kun se oli olemassa jo ennen punkia! Ehkä se on kuitenkin järkevin nimitys koska bändin debyyttilevy Suicide (1977) julkaistiin kuitenkin vasta kun punkin terävin kärki oli jo siirtynyt New Yorkista Britanniaan. Eräiden lähteiden mukaan Suicide olisi itseasiassa juurikin se bändi joka ensimmäisenä kuvaili itseään Lester Bangsin artikkelista lainatulla sanalla punk.

Jälkiviisaasti bändi debyyttiä nimitetään usein protopunkiksi tai ensimmäiseksi synapop-levyksi, mutta molemmat kuvaukset vääristävät aikaperspektiivejä vähän epärehellisesti. Suicide kuitenkin teki aktiivisimman ja merkittävimmän uransa ennen punkia, sen aikana ja sen jälkeen. Ajallisesti ja tyylillisesti bändi osuu aika hyvin samaan britti-industrialin kanssa sillä he julkaisivat debyyttilevynsä kuukautta Throbbing Gristleä (#61) myöhemmin. Varsinaisesti bändien välillä ei kuitenkaan ollut yhteyttä, paitsi ehkä korkeintaan miljöönsä suhteen: New Yorkin Lower East Side oli 1970-luvun lopulla ilmeisesti yhtä rappiolla kuin Hackneyn lähiö Lontoossa.

Suicide oli ehkä aikoinaan kovin yksin musiikkinsa kanssa, mutta heidän tuotannostaan tuli äärimmäisen vaikutusvaltaista; minimal synth (#63), synthpop (#60), tekno, electro-industrial (#98) ja electroclash (#92) ovat vain muutamia esimerkkejä genreistä joiden muodostumiseen Suicide vahvasti vaikutti. Yhtyeen vaikutuspiiri ulottuu jopa niinkin kauas ja epätodennäköiseen suuntaan kuin Bruce Springsteeniin, jonka State Trooper otti vaikutteita Suiciden häiriintynestä klassikosta Frankie Teardrop. Springsteen on myös coveroinut Dream Baby Dreamia.

Ghost Rideria, toista kappaletta jonka yhtye urallaan sai valmiiksi, taas ovat coveroineet livenä tai levyllä niinkin monipuoliset artistit kuin R.E.M., The Horrors, Sisters of Mercy, Merzbow ja The Young Gods – viimeisin näistä on ihan törkeän hyvä versio. Ghost Rider on myös se biisi johon M.I.A.:n Born Free käytännössä perustuu. Kappaleen nimi on vokalisti Alan Vegan suosikkisarjakuvasta, josta myös bändi otti nimensä: eräs Ghost Rider -numero on nimeltään Satan Suicide. Yksinkertainen sanoitus rinnastaa Yhdysvaltojen Vietnam-traumoja supersankarimytologiaan Suicidelle tyypillisillä tavalla yhdistää amerikkalaisen elintavan kulttuurisia symboleja ei niin mairitteleviin konteksteihin.

Keskeisintä bändin musiikissa oli minimalismi: Martin Revin syntikkariffit olivat yksinkertaisia ja monotonisia, alkeellisten halpisrumpukoneiden biitit karuja ja Vegan ilmaisu lähempänä mumisevaa puhetta kuin varsinaista laulua. Unohtamatta niitä Frankie Teardropin korvia repiviä kirkaisuja. Kaikki mikä vähänkin muistutti laulamista, kuulosti lähinnä rockabilly-parodialta, kyberneettiseltä Elvikseltä. Suicide oli radikaali kuin Silver Apples (#66) paitsi että he hylkäsivät liverummutkin: bändissä oli vain ihmisääni, rumpukone ja syntetisaattori. Ei mitään ”oikeita” soittimia siis.

Suiciden minimalismi oli punkin estetiikka äärimmilleen vietynä: bändi aloitti yhteensä 10 dollaria maksaneilla laitteilla. He eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti inspiraation lähde punkille vaan enneminkin punkin jälkeen tulleille bändeille jotka olivat pettyneet punkin valekapinaan. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, bändi oli samanaikaisesti sekä proto- että post-punkia. Elektroninen musiikki oli jo sisäsyntyisesti DIY-asenteelle otollisempi kuin punk, koska tuohon aikaan elektroniset laitteet alkoivat olla jo niin halpoja ja helppoja.

Tässäkin on nähtävissä yhteys Throbbing Gristleen, jonka mukaan punk oli vain rockia uusissa vaatteissa. Tai miksei ihan vain synapoppiinkin: Human Leaguekin piti itseään aikoinaan punk-bändejä radikaalimpana yhtyeenä koska he eivät ajatelleet että pitää opetella soittamaan vain kolme sointua. Ei tarvitse opetella soittamaan mitään! Suicide onkin oikeastaan väistämätön esikuva kaikille synth pop -duoille Soft Cellista Hurtsiin. Vaikka musiikkityylin rajuudesta ei juurikaan ole mitään välittynyt näillä kaksikoille, ei niitäkään olisi luultavasti koskaan perustettu jos Suicide ei olisi tehnyt kyseisestä bändiformaatista (syntikkavelho + vokalisti) hyväksyttävää.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 154; Reynolds (2005): s. 53-55; Shapiro (2000): s. 62; NRGM.fi.

Coveri jätetään

Taisin kuulla tänään Groove FM:ltä ensimmäistä kertaa Tainted Loven alkuperäisversion. Oli se parempi kuin Soft Cellin versio, mutta ei aivan yhtä hyvä kuin Coilin versio. Soft Cellin Tainted Lovesta en tosin osaa enää sanoa mitään mielipidettä, koska se on muiden megahittien tapaan niin kulunut, ettei voi tietää onko se soitettu puhki vai onko se oikeasti tylsä.

Satuin aiemmin tänään ihan sattumalta lueskelemaan tuota kappaletta koskevaa Wikipedia-artikkelia ja hämmennyin siitä kuinka coveroitu ja samplattu kappale tuo on ollut, varsinkin viimevuosina. 2000-luvulla on muutenkin tuntunut tulevan ärsyttävän vallitsevaksi trendi, jossa coveroidaan ja samplataan samoja kasarihittejä kuoliaaksi asti. Minusta coverointi ja samplaaminen ovat valideja taidemuotoja siinä missä originaalikappaleidenkin tekeminen, mutta miksi versioinnin kohteeksi pitää valita aina ne tutut ja turvalliset kappaleet, jotka ovat jo valmiiksi ihan kuluneita? Toinen hyvä esimerkki on Depeche Moden Personal Jesus, joka sekin on joutunut Marilyn Mansonin coveroinnin ja mainstream-diskohittiin samplaamisen uhriksi.

JOS minä olisin muusikko (rakastan lauseen aloittamista näin) niin valitsisin kyllä coveroitavaksi ja samplattavaksi kappaleita, joita kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Soft Cell taisi näin tehdäkin aikoinaan kun otti versioitavakseen kappaleen josta ainakaan tuon ajan futuristi/uusromantikkopiirit eivät varmaan juuri mitään tienneet. Heidän versionsa on muutenkin hieno esimerkki hyvän coverversion kaavasta: otetaan kappale aivan eri genrestä ja tehdään siitä ihan omannäköinen versio. Ikään kuin oma kappale, ja Soft Cellinkin versio toimii parhaiten albumikontekstissa; kappaleen sanoituskin tuntuu sopivan täydellisesti heidän Non-Stop Erotic Cabaret -mestariteokseensa.

Vaikka suosinkin tuntemattomista kappaleista persoonallisesti omaksi omittuja coverversiota, minua silti ärsyttää suuresti se kun jotain kappaletta luullaan uuden mainstream-artistin alkuperäiseksi. Esimerkkejähän on vaikka kuinka, Tainted Lovesta Hurtiin. Wikipediassa jopa sanotaan että jotkut ovat coveroineet Johnny Cashin versiota tuosta kappaleesta. Eiköhän se ole kuitenkin Nine Inch Nails -cover edelleenkin, vaikka sovitus perustuisikin Cashin eikä Reznorin sovitukseen. Cover on kuitenkin aina cover, vaikka kuinka omaperäinen ja hyvä, ja sinänsä alkuperäisesittäjä vaatii kunnioitusta. Tällä kunnioituksella en kuitenkaan tarkoita sitä, että Pink Floydin Comfortably Numbista ei saisi tehdä homodiskoversiota.