Taide, moraali ja sananvapaus

Nämä mielenkiintoiset ikuisuuskysymykset palautuivat mieleeni kun löysin suomalaisen power electronics -artisti Nicole 12:n levyn Substitute. Kyseinen genre on muutenkin tunnettu poliittisesti erittäin epäkorrekteista lyriikoistaan, mutta Nicole 12 on siltikin sieltä rankemmasta päästä: kokonainen ääniprojekti, jonka aiheena ovat pedofilia ja insesti. Projektin takana on tietenkin Freak Animal -levy-yhtiötä pyörittävä Mikko Aspa, jonka lukemattomista musiikkiprojekteista tunnetuin on kenties Fleshpress.

Musiikiltaan Nicole 12 ei mielestäni kuitenkaan ole power electronicsia rankimmillaan, vaan kuulostaa paikoin jopa rauhoittavan ”harmoniselta”. Tämä vaikutelma muodostaakin jyrkän kontrastin kun musiikin yhdistää sanoituksiin ja puhesampleihin. Ne kun ovat kaikkea muuta kuin rauhoittavia. Niitä kuunnellessa ei voi olla tuntematta jatkuvaa epämukavuutta ja vastenmielisyyttä. En tiedä onko projektin tarkoitus olla jonkin sortin kannanotto aiheeseen – sitä vastaan tai sen puolesta – mutta minusta se on merkityksetöntä. Se aiheuttaa minussa voimakkaita ja ristiriitaisiakin reaktiota, ja se jos mikä on hyvä saavutus taiteelta.

Minulla on noin muutenkin hieman kiero viehätys tabuista piittaamattomaan taiteeseen ja siten myös musiikkiin. Kyse ei kuitenkaan ole mistään ihannoinnista vaan siitä, että ei vaieta maailman kamaluudesta ja kaikista hirveyksistä joita tapahtuu. Ne tulee kohdata rohkeasti, koska silmät sulkemalla maailmaa ei ainakaan ymmärretä tai paranneta. Ei se kohtaaminen miellyttävää usein ole, mutta ei sen pidäkään olla. Taide on mielestäni yksi parhaista tavoista kohdata pimeys ihmisessä ja maailmassa, eikä taiteen aina tarvitse olla miellyttävää tai varsinaisesti nautittavaa. Tabujen kohtaaminen on äärimmäistä rehellisyyttä ja rohkeutta ja saa minulta aina jonkin asteista kunnioitusta, vaikka en hyväksyisikään kyseistä toimintaa.

Taide onkin mielestäni moraalin tuolla puolen. Ei sen yläpuolella vaan yksinkertaisesti moraalisesti mittaamattomissa. Taide on taidetta, ehkä hyvääkin sellaista, riippumatta siitä miten ”moraalisesti” se on tehty tai miten ”moraalisia” asioita se käsittelee. En välttämättä hyväksy jonkin taideteoksen tekoprosessia tai sen edustamia arvoja, mutta voin silti arvostaa itse teosta. Voisin aivan hyvin nauttia esim. pedofiilin muusikon musiikista, koska taideteos on enemmän kuin tekijänsä. Tuollaiset mieltymykset saattaisivat kyllä estää minua ostamasta kyseisen artistin levyjä eli tukemasta hänen toimintaansa, mutta ei se silti hänen taiteensa arvoa vähentäisi. Kuten olen joskus kirjoitinkin, raha on mielestäni moraalin tapaan asia, joka on täysin yhteensovittamaton taiteen ideaalin kanssa.

Taiteen moraalin ja sananvapauden suhteen käyty keskustelu mediassa tuntuu olevan kovin mustavalkoista: toisessa ääripäässä on uskonnollinen oikeisto, joka syyttää musiikkia kaikesta. Toisessa päässä puolustetaan musiikkia aina täysin sokeasti ja yritetään todistella että musiikki on täysin vaaratonta. Molemmat osapuolet käyttävät köykäisiä argumentteja asiansa puolesta ja tulkitsevat bändien sanoituksia omien ennakkokäsitystensä mukaan. Tämä jo kertoo tietysti siitä, että kaiken taiteen voi tulkita ihan miten haluaa.

Esimerkiksi kouluammuskelujen kohdalla tuntuu vallitsevan erityisen yksisilmäinen ja kiihkeä keskustelu musiikin vaikutuksesta. Tosiasia kuitenkin taitaa olla, että ei sitä voi koskaan saada selville, olisiko joku ihminen ammuskellut koulutovereitaan ja itseään jos ei olisi sattunut kuuntelemaan KMFDM:ää, yhtä omista suosikkiartisteistani. Ei kaikista KMFDM:n kuuntelijoista tosiaankaan tule kouluammuskelijoita, mutta osa bändin sanoituksista on sen verran aggressiivisia ja väkivaltaisia, että ne on mielestäni helppo tulkita myös väkivaltaan kiihottaviksi. Voi ne tulkita väkivaltaa kritisoiviksikin, koska kaikki on aina tulkitsijan intentioista kiinni. Taide sinänsä on mielestäni arvolatautumatonta, ne lataukset tulevat ihmisten mielistä ja näkyvät vasta ihmisten tulkinnoissa.

Uskon – mutta minulla ei ole tästä minkäänlaista tieteellistä todistusaineistoa – että musiikki toimii useammin tervehdyttävänä henkireikänä kuin väkivaltaan laukaisevana tekijänä. Joskus se kuitenkin voi olla se laukaiseva tekijä, mutta minusta se on ihan hyväksyttävä hinta minulle tärkeistä arvoista – taiteesta ja sananvapaudesta. Aivan kuten jonkun mielestä kouluammuskelut ovat hyväksyttävä hinta oikeudesta kantaa tuliasetta. Toki tässä on keskeisintä huomauttaa, että väkivaltaa eivät synnytä viihde, taide tai lainsäädäntö, vaan pahoinvoiva yhteiskunta. Kaiken muun syyttäminen on vain syntipukkien etsimistä.

Lopuksi haluan jättää teille kohutaiteilija Teemu Mäen mainion esseen taiteesta, moraalista ja sananvapaudesta. Suosittelen lämpimästi.

Kritiikin kritiikkiä

Marginaalisemman musiikin kuuntelijalle valtavirtaisemman median seuraaminen on joskus melko tuskallista puuhaa. NRJ:llä soivat pop ja r’n’b-renkutukset ovat toki oma lukunsa, mutta itseäni häiritsee eniten metallin ja indien järkkymätön jalansija vaihtoehtoisemman musiikin keskiössä. Metallikin on jo melkoista poppia, kun tämän päivän Helsingin Sanomissa oli kokonainen sivu pyhitetty Children of Bodomille ja Slipknotille. Kaikki synkkä ja aggressiivinen musiikki mielletään automaattisesti metalliksi, varsinkin valtavirrassa, ja se ärsyttää minua.

Silloinkin kun musiikki ei ole metallia, se vertautuu siihen vahvasti. Suurin osa gootti- ja industrialmusiikkia tai muita niiden lähigenrejä kuuntelevista ihmisistä on aloittanut jonkin sortin metallin parista ja kaikki muu musiikki on heille ikään kuin jatkumoa metallin tunnelmalle, eikä musiikkia omassa arvossaan. Esimerkiksi Imperiumin ja Noise.fi:n levyarvostelut jaksavat muistuttaa että ”tiedossa ei ole minkään valtakunnan metallimusiikkia” tai ”Elendin musisointi ei ole metallia, ei edes kovin lähellä sitä”, ikään kuin metalli olisi oletusmusiikkia ja kaikki muu ”jotain muuta”, metallin sisar- tai tytärgenrejä.

Tällaisista arvosteluista tulee jotenkin lukijaa (ja kirjoittajaakin?) aliarvioiva kuva. Usein näkee myös sitä, että arvostelija sanoo ettei tiedä kyseisestä genrestä oikein mitään, ja joskus jopa käyttää sitä perusteena keskiverrolle tai huonolle arvosanalle. On toki paikallaan sanoa jos ei tunne levyn lähisukulaisia, mutta silloin voi miettiä tarkemmin, kannattaako arvostelua edes kirjoittaa. En minä esimerkiksi uskaltaisi mitään Dälekiä lähteä arvostelemaan, koska en tiedä yhtyeen musiikillisista vaikutteista yhtään mitään. Ensin haluaisin tutustua ja perehtyä asiaan tarkemmin, niin ettei tarvitsisi olla niin epävarma kaikesta mitä minulla on sanottavanani.

Toisessa ääripäässä on toki esimerkiksi osa Kuolleen Musiikin Yhdistyksen arvosteluista, jotka tuntuvat joskus hyvinkin elitistisiltä ja kaikkitietäviltä. Nöyryyttä pitäisi olla sopivasti. Ei sellaista ”enhän minä mitään tiedä” -asennetta, mutta ei myöskään mitään genrerajoja viilaavaa namedroppailua. KMY:n sivuilla on kyllä asiantunteva esittelyteksti industrial-musiikin historiasta, joka avaa asiaa siihen perehtymättömille ja raottaa elitismin ja salaperäisyyden esoteeristä verhoa.

Metallipainotuksien lisäksi indien hehkutus näkyy painetuissa lehdissä kuten Rumba, Soundi tai vaikkapa Sue. Muiden genrejen levyt eivät saa hirveästi palstatilaa tai edes hyviä arvioita. Tuntuu että jos kyse on muiden genrejen edustajasta, levy ei voi saada arvioksi viittä tai neljää tähteä, vaikka sanallinen arvio vastaisikin tuollaista arviota. Metalli- tai indielevynä samanlainen sanallinen arvio tuottaisi kuitenkin paremman arvosanan. Varsinkin indie on nyt niin pop, in ja trendikäs genre, että sitä tekemällä saa hyviä arvosanoja vaikka ei olisikaan mistään kotoisin.

Toki tästä on poikkeuksia – esimerkiksi Laibach on sen verran tunnettu yhtye että uusin Laibachkunstderfuge sai uusimmassa Suessa täydet 10 pistettä. Toisaalta De/Visionin kokoelmalevy haukuttiin aikoinaan jossain em. lehdistä pystyyn ihan vain siksi ettei kirjoittaja tuntenut genreä. Monet freak folk ja experimental-levyt saavat myös aikaan samanlaisia reaktioita. Ei ole mitään järkeä, että tuollaisia perinteisen musiikin ulkopuolella toimivia akteja arvioivat ihmiset, jotka ovat selvästi kiinni kappale- ja melodiapainotteisen musiikin viitekehyksessä.

Lopuksi haluan vielä ottaa esille Saran musiikillisen kehityksen. Mediassa tuntuu vallitsevan jokin konsensus siitä, että bändin musiikki on kehittynyt yhtyeen koko uran ajan, ja uusin levy on aina kypsin. Parhaita levyjä ovat tietenkin ne isolla levy-yhtiöllä julkaistut, viimeistellyimmät, siloitetuimmat ja popeimmat levyt. Itse kuitenkin pidän ensimmäisten levyjen vaihtoehtoisempaa ja roisoisempaa materiaalia huomattavasti parempana, uudempi kuulostaa tylsältä ja hengettömältä vaikka onkin toki teknisesti paremmin toteutettua. Usein tuntuu että muutenkin musiikkimediassa on jokin yhtenäinen mielipide jostain asiasta, eikä siitä saa poiketa.

Ei nyt pidä siis olettaa että en pitäisi metallista tai indiestä, ne vain ovat genrejä muiden joukossa. Arvostan myös edellämainittujen nettisivujen työtä ja varsinkin KMY:n panos vaihtoehtoisen musiikin esilletuomisessa Suomen kokoisessa maassa ansaitsee suurta kunnioitusta.

Jokaisessa genressä on jotain hyvää

Dälekin Suomen-kiertue käväisi eilen Tampereella. Tuossa on nyt taas bändi joka toimii esimerkkinä mielipiteestäni, että kaikissa genreissä on hyvää musiikkia. Myönnän kyllä olevani varsin ennakkoluuloinen hip hopin suhteen, enkä nytkään tullut paikalle katsomaan lämmittelijänä toimivia artisteja. Mutta ainakin yksi hyvä hip hop -bändi on olemassa ja se on Dälek. On niitä varmaan muitakin, mutta en ole vielä kuullut niitä.

Dälek ei mitään kovin tyypillistä hip hopia olekaan, ja sen näki myös keikan yleisöstä, joka oli hyvin sekalaista. Sellaista yleisöä odottaisi näkevänsä ennemmin esimerkiksi jollain indie-klubilla. Bändin musiikista usein käytetty kuvaus industrial hip hop on varsin osuva, koska nimenomaan industrial-musiikin perinteistä ammentava synkkä ja meluisa äänimaisema on se mikä minuun ja moneen muuhun epätyypilliseen hip hopin kuuntelijaan vetoaa. Dälekin musiikissa tummanpuhuva, tunnelmallinen ja joskus kaoottinenkin meluvalli yhdistyy asenteelliseen räppiin. Keikalla kappaleet vaihtuivat varsin saumattomasti ja tuloksena oli aika hypnoottinen äänimatto.

Esitys oli hyvin minimalistinen, koska lava näytti varsin tyhjältä parin laitepöydän kanssa. Enempää ei kuitenkaan tarvittu koska vokalisti MC Dälekin esiintyminen oli sen verran vakuuttavaa. Keikka oli kohtalaisen lyhyt, mutta keikkakuntoni on nykyään niin huono, että tavallaan olin vain helpottunut ettei se venynyt paljoa tuntia pitemmäksi.