#33 John Cage – Williams Mix (1952)


Spotify

YouTube (liveversio, vain ääni)

Minusta tuntuu että 1900-luvun (korkea)kulttuurissa ei ollut yhtään osa-aluetta johon John Cage ei olisi jotenkin liittynyt. Toisaalta hänen jatkuva asemansa taiteen suurena ulkopuolisena näyttää rajanneen suoraa vaikutusta muihin taiteilijoihin voimakkaasti. Jo hänen työskentelytapansa olivat niin vaivalloisia ja yksilöllisiä, että aika harva häntä olisi pystynyt seuraamaan edes halutessaan – hän ei itsekään usein muistanut vuosien päästä miten tarkalleen teoksensa oli säveltänyt.

Myös Cagen vaikutus elektroniseen musiikkiin on ensi sijassa välillinen ja teoreettinen. Hän käyttikin elektronisia soittimia suhteellisen vähän pitkän säveltäjänuransa aikana; Cagen mielestä monet muut säveltäjät tekivät elektronisen musiikin parissa olennaisempaa työtä, joten hän keskittyi mieluummin musiikin tekemiseen muilla tavoin, keskittyen (elektro)akustisiin soittimiin ja elävään musiikkiin. Silti hän ehti käyttää tuotannossaan magneettinauhoja, radiovastaanottimia, levysoittimia, tietokoneita ja huipputehokkaita mikrofoneja.

Cagen taiteen merkitys on siis käytännön teknologisten sovellusten sijaan enemmän ideatasolla. Hänen työstään erottuu lukuisia teemoja, jotka ovat myöhemmin muodostuneet elektronisen populaarimusiikin perustuksiksi. Hän häivytti säveltäjän merkitystä luomistyössä sattuman ja esittäjän hyväksi, nosti rytmin (ja nimenomaan perkussiomusiikin) ja hiljaisuuden arvostusta länsimaisessa musiikissa, sekä etsi jatkuvasti keinoja laajentaa musiikin äänipalettia, joko uuden tai vanhan teknologian avulla.

Yhteyksiä moniin muihin elektronisen musiikin varhaisiin teoreetikkoihin on helppo löytää. Hänen The Future of Music: Credo -manifestinsa (1937) on hyvin samanhenkinen kuin futuristien (Filippo Tommaso Marinetti, Luigi Russolo, Balilla Pratella) kirjoitukset tai Edgar Varèsen (ks. #77) ajatukset. Varsinkin Varèse ja Cage näkivät tulevaisuudessa häämöttävän elektronisen musiikin jo kaukaa, ja vaativat kokeellisen musiikin studioiden perustamista vuosikausia ennen kuin niiden aika lopulta koitti.

Tietyssä mielessä Russolon, Varèsen ja Cagen ajatuksia voi pitää ennemmin noisen kuin elektronisen musiikin lähtöpisteinä, sillä kaikille heistä oli yhteistä ajatus siitä että epämusikaalisiksi ja epätarkoituksenmukaisiksi mielletyt äänet, melu, otettaisiin osaksi musiikkia. Sekä Cage että Varèse käyttivätkin mieluummin jälkimmäisen lanseeraamaa käsitettä ”organisoitu ääni”. Toisaalta mitä muutakaan elektroninen musiikki pohjimmiltaan olisi kuin noisea? Sen perustana olevat oskillaattorien luomat siniaallot eivät mitään muuta olekaan kuin epämusikaalista melua, josta sitten teknologisesti suodatetaan miellyttäviä ääniä.

Myös Williams Mixin "nuotit" näyttävät hieman erikoisilta.

Lue loppuun

#47 The KLF – Stadium House Trilogy (singletrilogia, 1988-92)

Kuuntele: 1. What Time Is Love? / 2. 3.A.M. Eternal / 3. Last Train to Trancentral /
Koko trilogia
(huompi laatu mutta oikea järjestys ja kaikki videomateriaali)

KLF on aina kiehtonut minua poikkeuksellisen paljon pop/house-ryhmäksi. Kun nyt tuli tämän listauden muodossa tekosyy perehtyä Bill Drummondin ja Jimmy Cautyn (The Justified Anciets of Mu Mu, The Timelords, The KLF, 2K, jne.) tekemisiin tarkemmin, innostuin tietysti melkoisesti. Ihmiset, jotka erehtyvät perehtymään kaksikon musiikkiin ja mytologiaan läheisesti, on tapana hieman mennä sekaisin päästään. Niin kävi luonnollisesti myös minulle, koska haukkaan helposti liian isoja paloja pureskeltavaksi ja sitten projektit venyvät ja venyvät. Nytkin hankin lähdekirjallisuutta kirjastosta ja netistä ja koko postaus alkoi paisua ja rupesi tuntumaan siltä että teen kohta aiheesta kirjan. Ilmankos tästä tuli tämän listauksen pisin tauko ja pisin bloggaus.

Leftfieldin (#49) yhteydessä mainitsin jo stadium housen, Drummondin ja Cautyn lanseeraman ”genren” kuvaamaan juurikin tätä nyt käsittelyssä olevaa sinkkukolmikkoa: 3 A.M. EternalLast Train to Trancentral ja What Time Is Love?. Ensin kuitenkin yhtyeen historiaa ja taustoja, koska KLF:stä on mahdotonta puhua ilman ”ulkomusiikillisia” asioita. Kaksikon tekemiset olivat vähintään yhtä paljon käsite- ja performanssitaidetta kuin popmusiikkiakin. Situationalistit, diskordianismi ja Illuminatus!-trilogia olivatkin heille luultavasti vähintään yhtä suuria vaikutteita kuin heidän vertaismuusikkonsa.

Kaksikko aloitti yhteistyönsä sample-housen luvattuna vuonna 1987. Art of Noisen (#70) ja hip hopin inspiroimana Britanniassa syntyi tuona vuonna valtava määrä DJ- ja tuottajavetoisia hittejä. Digitaalisen samplerin yleistyminen johti siihen että koko levytetyn musiikin historia tuli kätevästi uusien artistien ulottuville, pilkottavaksi ja uudelleenjärjestettäväksi. Britti-DJ:t rakensivat monisyisiä kollaaseja koko tallennetun populaarikulttuurin historiasta ja kutoivat ne yhteen biitillä, joka toimi kappaleiden selkärankana. Suuria hittejä loivat tällä kaavalla mm. M/A/R/R/S, Bomb the Bass ja Coldcut, sekä vuotta myöhemmin Drummondin ja Cautyn Timelords.

Ennen listaykköstään Cauty ja Drummond kuitenkin perustivat Illuminatus!-kirjojen vastarintaliikkeen mukaan nimetyn The Justified Ancients of Mu Mun (JAMs), anarkistisen hip hop -bändin joka ei kumartanut ketään. Kirjasarjassa Justified Ancients of Mummu oli vuosituhansia vanha anarkistis-myyttinen salaseura joka palvoi babylonialaista kaaoksen jumalaa Mummua. Kirjassa heidän vihollisenaan on valaistuneiden salaliitto Illuminatus, joka hallitsee teoksen psykedeelisestä maailmaa ja pyörittää luonnollisesti myös koko musiikkiteollisuutta. Mummulle Uskolliset Muinaiset, kuten suomentaja on nimen tulkinnut, oli kuolleeksi lavastetun pankkiryöstäjä John Dillingerin johdolla perustanut oman kilpailevan levy-yhtiönsä Laughing Phallus Productions.

MUMmut tai JAMsit, riippuen mitä kieltä haluaa seurata, olivat olleet välillä myös osa Illuminatia, mutta heidät potkittiin lopulta pihalle, mihin kirjan maailmassa viittaa myös MC5:n Kick Out the JAMs -kappale, joka tietysti sisälsi esoteerista vittuilua salaseuralta toiselle ilman että bändi itse tajusi koko asiaa. Kyseisen kappaleen intron huudahdus ”Kick out the JAMs motherfucker!!!” päätyikin sitten Drummondin ja Cautyn ensimmäiseen julkaisuun All You Need Is Love sekä myöhemmin KLF:n hittiin What Time Is Love.

Samaten Last Train to Trancentralin puhesample ”lay down on the floor and stay calm” on suoraan Illuminatus!-trilogiasta: se oli Dillingerin pankkikeikkojen että JAMs-salaseuran tunnuslause, jonka julkisella sanomisella pankkiryöstäjä vittuili Illuminatiin kuuluvalle FBI-johtaja J. Edgar Hooverille. Vastaavanlaisia pieniä viittauksia Illiminatusiin löytyy pitkin Drummond/Cauty-kronologiaa, eikä vähiten Justified Ancients of Mu Mun ja KLF Productions -levymerkin logossa jossa Illuminatin pyramidi ja kaikkinäkevä silmä oli muokattu pyramidiksi ja (kaikkialle kuuluvaksi?) ghettoblasteriksi.

The Justified Ancients of Mu Mu -logo; yksityiskohta What the Fuck Is Going On? -levyn kannesta

Lue loppuun

Taide, moraali ja sananvapaus

Nämä mielenkiintoiset ikuisuuskysymykset palautuivat mieleeni kun löysin suomalaisen power electronics -artisti Nicole 12:n levyn Substitute. Kyseinen genre on muutenkin tunnettu poliittisesti erittäin epäkorrekteista lyriikoistaan, mutta Nicole 12 on siltikin sieltä rankemmasta päästä: kokonainen ääniprojekti, jonka aiheena ovat pedofilia ja insesti. Projektin takana on tietenkin Freak Animal -levy-yhtiötä pyörittävä Mikko Aspa, jonka lukemattomista musiikkiprojekteista tunnetuin on kenties Fleshpress.

Musiikiltaan Nicole 12 ei mielestäni kuitenkaan ole power electronicsia rankimmillaan, vaan kuulostaa paikoin jopa rauhoittavan ”harmoniselta”. Tämä vaikutelma muodostaakin jyrkän kontrastin kun musiikin yhdistää sanoituksiin ja puhesampleihin. Ne kun ovat kaikkea muuta kuin rauhoittavia. Niitä kuunnellessa ei voi olla tuntematta jatkuvaa epämukavuutta ja vastenmielisyyttä. En tiedä onko projektin tarkoitus olla jonkin sortin kannanotto aiheeseen – sitä vastaan tai sen puolesta – mutta minusta se on merkityksetöntä. Se aiheuttaa minussa voimakkaita ja ristiriitaisiakin reaktiota, ja se jos mikä on hyvä saavutus taiteelta.

Minulla on noin muutenkin hieman kiero viehätys tabuista piittaamattomaan taiteeseen ja siten myös musiikkiin. Kyse ei kuitenkaan ole mistään ihannoinnista vaan siitä, että ei vaieta maailman kamaluudesta ja kaikista hirveyksistä joita tapahtuu. Ne tulee kohdata rohkeasti, koska silmät sulkemalla maailmaa ei ainakaan ymmärretä tai paranneta. Ei se kohtaaminen miellyttävää usein ole, mutta ei sen pidäkään olla. Taide on mielestäni yksi parhaista tavoista kohdata pimeys ihmisessä ja maailmassa, eikä taiteen aina tarvitse olla miellyttävää tai varsinaisesti nautittavaa. Tabujen kohtaaminen on äärimmäistä rehellisyyttä ja rohkeutta ja saa minulta aina jonkin asteista kunnioitusta, vaikka en hyväksyisikään kyseistä toimintaa.

Taide onkin mielestäni moraalin tuolla puolen. Ei sen yläpuolella vaan yksinkertaisesti moraalisesti mittaamattomissa. Taide on taidetta, ehkä hyvääkin sellaista, riippumatta siitä miten ”moraalisesti” se on tehty tai miten ”moraalisia” asioita se käsittelee. En välttämättä hyväksy jonkin taideteoksen tekoprosessia tai sen edustamia arvoja, mutta voin silti arvostaa itse teosta. Voisin aivan hyvin nauttia esim. pedofiilin muusikon musiikista, koska taideteos on enemmän kuin tekijänsä. Tuollaiset mieltymykset saattaisivat kyllä estää minua ostamasta kyseisen artistin levyjä eli tukemasta hänen toimintaansa, mutta ei se silti hänen taiteensa arvoa vähentäisi. Kuten olen joskus kirjoitinkin, raha on mielestäni moraalin tapaan asia, joka on täysin yhteensovittamaton taiteen ideaalin kanssa.

Taiteen moraalin ja sananvapauden suhteen käyty keskustelu mediassa tuntuu olevan kovin mustavalkoista: toisessa ääripäässä on uskonnollinen oikeisto, joka syyttää musiikkia kaikesta. Toisessa päässä puolustetaan musiikkia aina täysin sokeasti ja yritetään todistella että musiikki on täysin vaaratonta. Molemmat osapuolet käyttävät köykäisiä argumentteja asiansa puolesta ja tulkitsevat bändien sanoituksia omien ennakkokäsitystensä mukaan. Tämä jo kertoo tietysti siitä, että kaiken taiteen voi tulkita ihan miten haluaa.

Esimerkiksi kouluammuskelujen kohdalla tuntuu vallitsevan erityisen yksisilmäinen ja kiihkeä keskustelu musiikin vaikutuksesta. Tosiasia kuitenkin taitaa olla, että ei sitä voi koskaan saada selville, olisiko joku ihminen ammuskellut koulutovereitaan ja itseään jos ei olisi sattunut kuuntelemaan KMFDM:ää, yhtä omista suosikkiartisteistani. Ei kaikista KMFDM:n kuuntelijoista tosiaankaan tule kouluammuskelijoita, mutta osa bändin sanoituksista on sen verran aggressiivisia ja väkivaltaisia, että ne on mielestäni helppo tulkita myös väkivaltaan kiihottaviksi. Voi ne tulkita väkivaltaa kritisoiviksikin, koska kaikki on aina tulkitsijan intentioista kiinni. Taide sinänsä on mielestäni arvolatautumatonta, ne lataukset tulevat ihmisten mielistä ja näkyvät vasta ihmisten tulkinnoissa.

Uskon – mutta minulla ei ole tästä minkäänlaista tieteellistä todistusaineistoa – että musiikki toimii useammin tervehdyttävänä henkireikänä kuin väkivaltaan laukaisevana tekijänä. Joskus se kuitenkin voi olla se laukaiseva tekijä, mutta minusta se on ihan hyväksyttävä hinta minulle tärkeistä arvoista – taiteesta ja sananvapaudesta. Aivan kuten jonkun mielestä kouluammuskelut ovat hyväksyttävä hinta oikeudesta kantaa tuliasetta. Toki tässä on keskeisintä huomauttaa, että väkivaltaa eivät synnytä viihde, taide tai lainsäädäntö, vaan pahoinvoiva yhteiskunta. Kaiken muun syyttäminen on vain syntipukkien etsimistä.

Lopuksi haluan jättää teille kohutaiteilija Teemu Mäen mainion esseen taiteesta, moraalista ja sananvapaudesta. Suosittelen lämpimästi.