Vuoden 2013 ikimuistoisin biisi

Sosiaalisessa mediassa liikkui joskus meemi, jossa tuli vastata tiettyihin loppunutta vuotta koskeviin kysymyksiin. Yksi niistä oli ”Mistä biisistä tulet ikuisesti muistamaan vuoden n?” tai jotain siihen suuntaan. Tuo kysymyksenasettelu on jäänyt mieleeni vielä kaiken tämän ajankin jälkeen. Siinähän ei todellakaan kysytä vuoden parasta biisiä.

Eivät parhaat biisit noin muutenkaan ole musabloggaamisen kannalta kaikkein inspiroivimpia, vaan ne mielenkiintoiset ja ikimuistoiset. En ole koskaan assosioinut henkilökohtaisia suosikkibiisejä mihinkään vuoteen, korkeintaan tiettyyn elämänvaiheeseen. Sen sijaan tuo kysymyksenasettelu tuntuu johdattelevan ajattelemaan niitä suurimpia hittejä, mieluiten tekijöidensä ainoita. Mainstream-poppia joka tiivisti vuoden hengen parhaiten. Nehän lopulta ovat niitä biisejä joista tulee heti mieleen ”2013” kun parin vuosikymmenen päästä yritän tätä aikaa muistella.

Sini Sabotage ft. VilleGalle - Levikset repee; singlen kansikuvaVuoden 2013 biiseistä se kaikkein eniten 2013 (se on nyt adjektiivi) on itselleni Sini Sabotagen läpimurtohitti Levikset repee (Spotify). Eikä se mielestäni edes ole huono biisi, mutta ei missään nimessä vuoden paraskaan. Mutta kaikista vuoden biiseistä se on eniten aikansa lapsi, ja myös vuoden aikana julkaisuista biiseistä se joka herättää minussa eniten ajatuksia ja sytykettä analyysille. Se on ensimmäinen kuulemani suomenkielinen hip hop -biisi joka täyttää virheettömästi kaikki kansainvälisen bisneksen kriteerit.

Ensinnäkin Sinin flow on mieletön; VilleGalle on vertailussa kömpelö ja aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Hänen feattauksensa on biisin ainoa muotovirhe. Toinen avaintekijä on Jaakko Salovaaran ja DJPP:n ensiluokkainen tuotanto, joka seuraa oikeaoppisesti ulkomaisia esikuviaan. Minulla on voimakas viha-rakkaussuhde näihin hip hopinkin puolelle tunkeutuneisiin EDM-synariffeihin, mutta tässä ne mielestäni toimivat. Biisi on sen verran kansainvälinen, että laulukieli ja sanat ovat tavallaan merkityksettömiä. Toisaalta lyriikat ovat myös kiehtovan monitulkintaiset, ja niiden merkityksestä on esitetty monenlaisia spekulaatioita internetin keskustelpalstoilla! Etelän puhuminen? Levisten repeäminen? Häläri? Äläri? Änäri? Bulli? Taagi? Mistä helvetistä tässä lauletaan!

Oikeastaan Levikset repee kuulostaa tulevan itselleni täysin vieraasta kulttuurista, koska en tajunnut lyriikoista mitään ennen ahkeraa googlailua. Ne lienevät autenttista nuorisokieltä, eikä minun kuulukaan tajuta vuoden 2013 nuorisomusiikkia, koska en ole enää nuori. Varsinkin kun katsoo listaani vuoden parhaista albumeista (puolet akteista aloitti uransa 1980-luvulla tai aiemmin), niin tätä vuotta voi kai pitää hyvällä syynä sinä hetkenä, kun minusta tuli virallisesti vanha!

Kappaletta olisi houkuttelevaa pitää naisellisen seksuaalisuuden itsemääräämisoikeuden ylistyksenä: etelän puhuminen tarkoittaa Pohjois-Suomessa suuseksin ”antamista” naiselle. Virallisen selityksen mukaan Sini tarkoittaa sillä kuitenkin stadin slangia, ja tämä rivompi merkitys olisi selvinnyt vasta biisien teon jälkeen. Tuo saattaa kuitenkin olla vain sensuroitu selitys jonka kehtaa Radio Novankin toimittajille kertoa. ”Levisten repeäminen” lienee ihan oikeasti vain ja ainoastaan tätä biisiä varten keksitty ilmaisu, mutta sen tulkitseminen orgasmin kiertoilmaisuksi on aivan liian houkuttelevaa. Tässä tulkinnassa myös ”katotaan kenen huulilla on tällä kertaa Sabotage” saa uuden merkityksen.

Tässä valossa olisi jokseenkin helppo ymmärtää miksi Sini Sabotage herättää niin voimakkaita negatiivisia intohimoja. Varsinkin kun huomio vielä riimiin ”ja koska mä oon toisenlainen, niin sen takii mä olin se toinen nainen”, biisi alkaa tuntua naispuoliselta vastineelta miehisen rockin ja hip hopin seksuaalisella itseuholle. Paitsi että seksuaalisesti aktiivinen nainen on helposti ”lutka” eikä seksikäs menestyjä, kuten vastaavasti käyttäytyvä mies. Tähän kaksinaismoraaliin monet kiinnittivätkin huomiota Cheekin kesäkumibiisissä Jossu. Ilmiö on ihan todellinen, vaikka linkkaamani analyysi juuri tästä nimenomaisesta tekstistä ei pitäisikään paikkansa.

Cheekin ja Sinin vertaaminen on sinänsäkin mielekästä, että kyseessä taitavat olla vuoden 2013 vihatuimmat suomalaiset artistit. Sini pääsi kaksi singleä julkaisseena artistina Idols-tuomariksi, Cheek veti olympiastadionin täyteen vaikka on tehnyt ”vain” 12-vuotisen levytysuran. Yleensä näitä ”kunnianosoituksia”, talent show -tuomarointeja ja stadionkeikkoja, on pidetty pitkän linjan konkarien yksinoikeutena. Toki myös Sabotage on tehnyt töitä musiikin parissa jo vuosikymmenen, hänen julkisuutta saanut levytysuransa vain on kovin tuore. Suomalaisen musiikkikulttuurin rock-voittoisuus on yhä voimakas ja monien estetiikkatajussa hip hop ei varmaan edes täytä musiikin kriteerejä. Kun tähän vielä lisää Sini Sabotagen kielenkäytön, ei ole ihmekään jos vanhat rock-patut suuttuvat. Ei suomeksi saa laulaa sanoja joita sedät eivät ymmärrä!

Cheek ja Sini Sabotage ovatkin kaksi ilmeisintä huipentumaa Suomeen rantautuneesta amerikkalaisesta hip hop -eetoksesta, ja kenties vuosi 2013 tullaan muistamaan suomalaisessa populaarimusiikissa juuri siitä. Sabotage on tosin näistä kahdesta mielestäni se huomattavasti luontevampi esiintyjä, jonka teoksissa ei kuulu minkäänlaista epävarmuutta suomalaiselle kulttuurille vieraan musiikkityylin omaksumisesta. Cheekin riimit ja taustat kuitenkin kuulostavat edelleen paikoitellen kömpelöiltä. Raptori ja Fintelligens on jo syytä unohtaa, hip hopista on tullut aidosti suomalaista mutta samalla kansainvälistä musiikkia, jossa ei pyydellä anteeksi omia tekemisiä ja luonteenpiirteitä.

Vuoden 2013 parhaat levyt

Uskallan jo julistaa vuoden 2013 parhaat levyt, vaikka vuotta onkin jäljellä yli viikko, ja tiedossa olisi useampikin lupaava uutuuslevy, joita en ole ehtinyt ollenkaan kuunnella. Enimmäkseen kyse on vertaispaineesta, siitä että muutkin musablogit julkistavat vuosilistansa yleensä ennen joulua. Lista on Top 10, koska vuonna 2013 julkaistiin n. kymmenen levyä, joista minulla on sanottavaa Melomaanikon kontekstissa. Itse asiassa vuodin tämän vahingossa internetiin ennen virallista julkaisupäivää! Tämä on kuitenkin vasta se virallinen versio, joten unohtakaa kaikki mitä luulette nähneenne.

Minun olisi helppo nimetä ainakin 15 muuta hyvää levyä, joten ne ovat tylsänä listana lopussa. Ne eivät ole merkittävästi Top 10 -listan levyjä huonompia, mutta en vain keksinyt niistä mitään sanottavaa. Jos haluaisin olla rehellisempi kuuntelukokemuksilleni, olisivat nämä 25 levyä vain yhdessä aakkosjärjestyksessä ilman sen enempiä selittelyjä. Koska ei musiikki ole kilpailu, ja sanat jäävät aina puolitiehen.

Lue loppuun

Vuoden 2013 rumimmat levynkannet

En perustanut tätä blogia haukkuakseni inhokkilevyjäni, enkä voi edes väittää enää sananmukaisesti inhoavani mitään musiikkia. En muutenkaan hirveästi painota musiikin arvottamista omien mieltymysteni mukaan, kuten uudesta Melomaanisesta manifestistanikin käy ilmi. Vuosilistat ovat kuitenkin heikko kohtani. Enimmäkseen olen listannut suosikkilevyjäni, mutta viime vuosi tuntui olevan erityisen huono suomalaisen pop-lyriikan kannalta, joten en voinut olla listaamatta kuutta kauheinta suomiriimiä. Tämä vuosi taas vaikutti poikkeuksellisen kamalalta levyjen kansitaiteiden suhteen.

Olen aina suhtautunut skeptisesti vuosilistoihin, jotka julkaistaan ennen kuin vuosi on edes loppu, mutta varsinkin tässä tapauksessa se on ihan perusteltua: vaikka kaikkia vuoden 2013 levyjä ei ole vielä julkaistu, niin niiden kansitaiteet kuitenkin todennäköisesti on. Vuosi alkoi niin räväkän epäesteettisesti, että aluksi näytti että listasta voisi tulla vaikka kuinka pitkä. Onneksi graafiset suunnittelijat ryhdistäytyivät vuoden loppupuolella, joten tästä tuli nyt vain Top 7. Tosin kriteereitäni lieventämällä tästä olisi tullut helposti se klassinen kymmenen kärki.

En ole nimittäin laskenut mukaan omasta mielestäni rumia kansia, joiden visuaalinen tyyli kuitenkin ilmiselvästi kuuluu bändin imagoon tai sen edustaman genren estetiikkaan (esim. Stratovarius tai Ministry). Vastaavasti monet levynkannet ovat kyllä perinteisessä mielessä amatöörimäisen tai muuten vain kökön näköisiä, mutta vaikuttavat kuitenkin mielestäni taiteellisesti perustelluilta ratkaisuilta (esim. The Knife). Shaking the Habitualin värit kuitenkin sattuvat silmiin vähemmän painettuna, jollaisena kansitaide tietysti pitäisi aina kokea.

Otinkin tehtäväkseni vähintäänkin hypistellä listan levyjä kaupassa, että osaan arvioida niiden epäesteettisyyttä muutenkin kuin vain Googlen kuvahaun perusteella. Mahdollisuuksien mukaan tutkailin myös kansilehtisen sisäsivuja jos vaikka niiden taiteesta löytyisi jokin avain kansikuvan ymmärtämiseen. Kuuntelin myös jokaisen näistä levyistä, jotta osasin suhteuttaa kansitaiteet musiikkiin.

Vaikein rajatapaus oli Puscifer, joka on kuitenkin tavallaan huumoribändi, jonka kansikuvat ovat aina olleet tarkoituksellisen kaameita. Donkey Punch the Night -EP kuitenkin on käsittämättömyydessään jollain ihan omalla tasollaan. Loppujen lopuksi listan tärkeimmäksi kriteeriksi kuitenkin päätyi varsin subjektiivinen ja vaistonvarainen WTF-ensireaktio, eikä Puscifer aiheuttanut sellaista. Jotain tuollaista olikin odotettavissa Maynard James Keenanin sivuprojektilta.

Tällä listalla on siis levynkansia, joita en ensinäkemältä uskonut oikeiksi levynkansiksi: luulin kaikkia näitä levyjä aluksi kannen perusteella joksikin epävirallisiksi kokoelmiksi. Edellä mainitsemani esimerkit olivat kyllä yllättäviä kansikuvia, mutta niihin en reagoinut järkytyksellä tai epäuskolla. Mitä korkeammille sijoille tällä listalla mennään, sitä enemmän kannet alkavat näyttää siltä kuin joku yli-innokas fani olisi juuri hankkinut Photoshopin ja tehnyt sillä kannen johonkin epämääräiseen bootleg-julkaisuun.

Bubblin' under: tavallaan rumia, mutta kuitenkin asiaankuuluvia kansia

Lue loppuun