82. ikonisin video: The Knife – Full of Fire (2013)

Ohjaus: Marit Östberg
Ladattu YouTubeen: 27.1.2013
Näyttökertoja: 2 212 802 (13.11.2018)

The Knife - Full of Fire (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Ihan vain osoittaakseni kuinka suuri hajonta näiden videoiden katsojamäärissä on, hyppään kahden miljardin näyttökerran videosta kahden miljoonan katselun videoon. Tietenkin tällaisia näitä teoksia on arvioitava täysin eri kriteereillä, ja The Knifen lähes 10-minuuttinen Full on Fire onkin lähempänä kokeellista lyhytelokuvaa kuin perinteistä musiikkivideota. Kappaleen poikkeuksellisen pitkä kesto mahdollistaa tämän erinomaisesti pariminuuttisiin mainosklippeihin verrattuna.

Musiikin visualisoinnin ja queer-pornon parissa työskentelevän Marit Östbergin videon synopsikseksi käy hyvin vaikkapa kappaleen keskeisin lyriikka, ”who looks after my story”. Sillä Knife viittaa valkoisten rikkaiden heteromiesten kulttuuriseen hegemoniaan. Kaikkien muiden tarinat jäävät kertomatta tai sitten ne kerrotaan muiden ehdoilla. Tässä lyhärissä näytetään irtonaisia pätkiä juuri näistä vaietuista tarinoista. Ohjaajan mukaan näiden tarinoiden välille on löydettävissä myös muitakin kuin temaattisia yhteyksiä, jos tarkkaan katsoo, mutta itse en ole niin tarkkakatseinen.

Joka tapauksessa kaikki hahmot edustavat jonkinlaista queer-identiteettiä. Sukupuoli ja seksuaalisuus ovatkin keskiössä sekä biisin lyriikassa että sen videossa (”let’s talk about gender baby, let’s talk about you and me”). On siellä seassa kyllä yksi valkoinen ydinperhekin, jonka vanhempia näyttelevät itse Knife, eli Dreijerin sisarukset Olof ja Karin. Minusta on jotenkin rehtiä että bändi itse edustaa kritisoimaansa valkoisen heteron etuoikeutta eikä asettele itselleen pelastavan sankarin viittaa.

Tuntuu turhalta luetella videolla esintyviä tarinoita mekaanisesti joten keskityn tässä vain siihen, joka tuntuu minusta henkilökohtaisesti samaistuttavimmalta ja helpoimmin analysoitavalta. Ydinperheen ja heidän kotiinsa saapuvan siivoojan välinen palvelijan ja palveltavan valtasuhde tuntuu minusta hyvin selvästi cis-identifioituvien ja queer-identifioituvien välisen valtasuhteen allegorialta. Vähemmistön edustajan tarinana on olla alisteinen etuoikeutettujen tarinalle.

Kesken tiskaamisen siivojalta tippuu lattialle viinilasi joka hajoaa sirpaleiksi, mistä hän inspiroituu kapinoimaan tätä vallitsevaa tilannetta vastaan, ja pistää kaikki muutkin lasit kappaleiksi. Kun perhe tulee kotiin, lasit ovat kuitenkin maagisesti taas ehjiä, ja pariskunta saa jatkaa viinistään nautiskelua merinäköalan ääressä, ikään kuin maailmassa kaikki olisi hyvin. Tämä videon piirtämä idylli symboloi keskiluokkaista etuoikeutta äärimmäisen hyvin, ja Dreijerit ovat olemuksessaan tavoittaneet tämän tietämättömän elitismin hengen täydellisesti.

Ajattelen, että nämä itsestään korjautuvat viinilasit kuvastavat siitä kuinka mahdottomalta vallitsevaa kulttuuria vastaan taisteleminen voi tuntua. Ehkä kapina olikin vain haaveilua, tai sitten lasien epärikkoutuminen kertoo yksittäisten kapinan turhuudesta systemaattista sortoa vastaan. Videon loppu ei onneksi ole aivan näin toivoton, sillä se päättyy siivoojan empaattiseen käteen kohtalotoverin olalla. Ehkä se videon tarinoita yhdistävä lanka onkin juuri solidaarisuus.

Twistinä siivoojan tarinassa on se, että pariskunnan lapsi näkee lattialla rikkoutuneen lasin vaikka vanhemmat jatkavat elämäänsä entiseen malliin. Ehkä tämä kuvastaa sitä, että lapseen ei ole vielä iskostettu yhteiskunnan pakottamia sukupuolen ja seksuaalisuuden leimoja, vaan toisenlainen todellisuus on vielä nähtävissä siinä vaiheessa ihmisen kehitystä. Muutos lähtee perusteista, eli alusta. Lapsista.

Evolutiivista rockia

Banco del Mutuo Soccorso - Darwin! (1991-version kansikuva)Haasteen 30. rasti tuotti minulle taas hieman enemmän ongelmia, koska ”kirjallisuusviite” kuulostaa minusta joltain Paperi T -tasoiselta intertekstuaalisuudelta, jossa on tärkeintä vain namedropata joku teos ilman että sillä on mitään oikeaa merkitystä kappaleelle tai sanoitukselle kokonaisuutena. Halusin mieluummin kuunnella levyn, joka perustuu mahdollisimman kokonaisvaltaisesti johonkin kirjaan, eikä jää vain viitteiden tasolle. Uuden kuunneltavan löytäminen sellaisista levyistä on vaikeaa, koska suuri osa ilmeisimmistä vaihtoehdoista on aika tunnettuja.

Löysin onneksi lopulta kirjastostani CD:llisen italialaista progea Charles Darwinin Lajien synnystä (1872). Banco del Mutuo Soccorson Darwin! (1972) on sinänsä hieman epätarkoituksenmukainen valinta, koska kirjallisuusviitteet menevät minulta lähes täysin ohi kun laulukielenä on italia. Kansilehtisessäkään ei ole käännöksiä, mutta Wikipediasta sentään sain selville mitä levyn seitsemän kappaleen nimet tarkoittavat.

Vaikka tämä oli minulle entuudestaan täysin vieras bändi, joka ei ole kotoisin progen sydänmailta Englannista, se ei kuulostanut yhtään vähemmän asiantuntevalta. Heti alun kitaratyöskentelystä tuli välittömästi Pink Floyd mieleen. Vokalisti Francesco Di Giacomon falsetti ja kosketinsoittaja Vittorio Nocenzin synatyöskentely loivat puolestaan assosiaatioita Demis Roussokseen ja Vangelikseen eli Aphrodite’s Childiin. Soundit eivät tosin yltäneet ison maailman esikuvien laatustandardeihin, ja koskettimet kuulostivat välillä myös harmillisen muovisilta. Jopa siinä määrin, että aloin epäillä levyn julkaisuvuotta; soundit ovat välillä epäilyttävän digitaaliset.

Viimeistään kansilehtistä tavatessani huomaankin, että jokin ei täsmää: Wikipediassa ja muuallakin tosiaan lukee, että tämä levy on julkaistu vuonna 1972, mutta käytetyissä soittimissa mainitaan mm. Akai Digital Piano PG5 ja Midi Production Center MPC60. MIDI, vuonna 1972? Enpä usko. Ja lukeehan siellä lopulta että ”registrato e mixtato … 1991”. Toki jo takakannen julkaisuvuosi olisi voinut soittaa kelloja – mutta vain jos levyteollisuutta kiinnostaisi johdonmukaisesti kertoa näkyvästi milloin mikäkin levy on äänitetty. Jokseenkin turhauttavan etsimisen jälkeen löysinkin sitten All Music Guidesta tiedon, että tässä onkin kyse albumin täydellisestä uudelleenlevytyksestä. Syynä tähän oli kuulemma se, ettei bändi ollut koskaan alkuperäisen levyn äänenlaatuun.

Banco Del Mutuo Soccorso - Darwin! (alkuperäisen 1972-version levynkansi)Ratkaisu tuskin kuitenkaan oli viisas, sillä tällainen populaarimusiikin historian kirjoittaminen uusiksi kääntyy lähes poikkeuksetta itseään vastaan. Se mikä tällä versiolla mahdollisesti voitetaan äänenlaadussa, hävitään moninkerroin soundissa. Nämä ”uudet soundit” ovat juuri se elementti musiikissa joka kuulostaa muoviselta. Alkuperäisessä käytetään mm. ihan oikeita urkuja ja cembaloa, mitkä ovat vanhentuneet paljon arvokkaammin kuin tämän ”remaken” digitaalipianot. Uuden version kansikuvakin on ihan ruma alkuperäiseen verrattuna.

On kuitenkin hauska ajatella tätä bändin tekemää ratkaisua levyn konseptin kautta: vuoden 1972 analogisen tuotantoympäristön muuttuessa 1990-luvun digitaaliseksi ympäristöksi, Darwin! kehittyi ja sopeutui uusiin olosuhteisiin. Levyn alkuperäinen versio on ehkä fossiili elämänmuodosta jota ei enää ole, mutta on Tyrannosaurus Rexkin kiinnostavampi kuin kottarainen. Vuonna 2018 kuunneltuna tämä uusi hieno ”hyväsoundinen” versio levystä saa ajattelemaan vain yhtä asiaa: alkuperäisen on pakko olla paljon parempi levy, mistä saan sen kuunneltavaksi? No, onneksi Spotifysta, josta löytyvät kätevästi molemmat version vertailua varten.

Se ratkaiseva ero on pitkälti juuri siinä missä oletinkin: alkuperäisen version kosketinosuudet kuulostavat paremmilta. Kitarasoundeissa on ehkä hieman vanhentunutta fuzz-säröä, mutta se saa levyn vaan kuulostamaan hyvällä tavalla aikansa lapselta; uusintaversio kuulostaa siltä vain huonolla tavalla. Muuten versiot soundaavat yllättävän samalta. Sitä ”huonoa äänenlaatua” en kyllä alkuperäisestä löydä. Voin siis sanoa että vuoden 1972 versio on ainoa kuuntelemisena arvoisen, enkä keksi uusintaversion olemassaololle yhtään kunnollista syytä.

Mitä Darwin-konseptialbumeihin tulee, ei se alkuperäinenkään vaikkapa Tomorrow, in a Yearin tasolle nouse. Se tosin käsitteli Darwinin elämää ja elämäntyötä, eikä vain hänen tunnetuinta teostaan. Bancon musiikissa on kuitenkin aihepiirille sopivaa mahtipontituutta, ja onkin vaikea kuvitella että progea parempaa genreä evoluution temaattiseen käsittelyyn.

Banco del Mutuo Soccorso: Darwin! (Ricordi, 1972/1991)
30. musahaasterasti: Levy / kappale, joka sisältää kirjallisuusviitteen
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta:1972 vs. 1991

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 3

Audioscrobbler-trilogiani huipentuu nyt kuuntelutilastojeni vuositason syväanalyysiin. Kvantitatiivisen aineiston lisäksi näkökulmaa kuunteluhistoriaani tuo Last.fm journalini, jota kirjoitin vuosina 2005-2010. Tilastojen ohella onkin tarpeen käyttää aikalaislähteitä: olen muuttunut ihmisenä ja musiikin kuuntelijana niin valtavasti, etten muistaisi enää muuten kuka olin kymmenen vuotta sitten. Olen toki kirjoittanut tätä blogiakin jo kuusi vuotta, ja varsinkin Melomaanikon nostalgiatripistä on hyötyä historiallisen perspektiivin saamisessa.

Valitettavasti API-kehittäjät keskittyvät vahvasti vain artisteihin, joten raitojen ja varsinkin albumien osalta tilastot ovat hyvin puutteellisia, kuten aiemminkin jo totesin. Se kuitenkin korostuu tässä päätösosassa, koska vuosikohtaisia tilastoja minulla on käytettävissä koko tältä ajalta ainoastaan artistien osalta. Olen hakenut ne Last.fm Explorerin avulla.

Käytän esimerkkeinä kultakin vuodelta eniten kuuntelemaani kappaletta, mutta ne ovat kalenterivuosilta, eivät jäsenyysvuosiltani. Ne olen hakenut Shikakan tilastoista.

Lue loppuun

Vuoden 2013 parhaat levyt

Uskallan jo julistaa vuoden 2013 parhaat levyt, vaikka vuotta onkin jäljellä yli viikko, ja tiedossa olisi useampikin lupaava uutuuslevy, joita en ole ehtinyt ollenkaan kuunnella. Enimmäkseen kyse on vertaispaineesta, siitä että muutkin musablogit julkistavat vuosilistansa yleensä ennen joulua. Lista on Top 10, koska vuonna 2013 julkaistiin n. kymmenen levyä, joista minulla on sanottavaa Melomaanikon kontekstissa. Itse asiassa vuodin tämän vahingossa internetiin ennen virallista julkaisupäivää! Tämä on kuitenkin vasta se virallinen versio, joten unohtakaa kaikki mitä luulette nähneenne.

Minun olisi helppo nimetä ainakin 15 muuta hyvää levyä, joten ne ovat tylsänä listana lopussa. Ne eivät ole merkittävästi Top 10 -listan levyjä huonompia, mutta en vain keksinyt niistä mitään sanottavaa. Jos haluaisin olla rehellisempi kuuntelukokemuksilleni, olisivat nämä 25 levyä vain yhdessä aakkosjärjestyksessä ilman sen enempiä selittelyjä. Koska ei musiikki ole kilpailu, ja sanat jäävät aina puolitiehen.

Lue loppuun

Vuoden 2013 rumimmat levynkannet

En perustanut tätä blogia haukkuakseni inhokkilevyjäni, enkä voi edes väittää enää sananmukaisesti inhoavani mitään musiikkia. En muutenkaan hirveästi painota musiikin arvottamista omien mieltymysteni mukaan, kuten uudesta Melomaanisesta manifestistanikin käy ilmi. Vuosilistat ovat kuitenkin heikko kohtani. Enimmäkseen olen listannut suosikkilevyjäni, mutta viime vuosi tuntui olevan erityisen huono suomalaisen pop-lyriikan kannalta, joten en voinut olla listaamatta kuutta kauheinta suomiriimiä. Tämä vuosi taas vaikutti poikkeuksellisen kamalalta levyjen kansitaiteiden suhteen.

Olen aina suhtautunut skeptisesti vuosilistoihin, jotka julkaistaan ennen kuin vuosi on edes loppu, mutta varsinkin tässä tapauksessa se on ihan perusteltua: vaikka kaikkia vuoden 2013 levyjä ei ole vielä julkaistu, niin niiden kansitaiteet kuitenkin todennäköisesti on. Vuosi alkoi niin räväkän epäesteettisesti, että aluksi näytti että listasta voisi tulla vaikka kuinka pitkä. Onneksi graafiset suunnittelijat ryhdistäytyivät vuoden loppupuolella, joten tästä tuli nyt vain Top 7. Tosin kriteereitäni lieventämällä tästä olisi tullut helposti se klassinen kymmenen kärki.

En ole nimittäin laskenut mukaan omasta mielestäni rumia kansia, joiden visuaalinen tyyli kuitenkin ilmiselvästi kuuluu bändin imagoon tai sen edustaman genren estetiikkaan (esim. Stratovarius tai Ministry). Vastaavasti monet levynkannet ovat kyllä perinteisessä mielessä amatöörimäisen tai muuten vain kökön näköisiä, mutta vaikuttavat kuitenkin mielestäni taiteellisesti perustelluilta ratkaisuilta (esim. The Knife). Shaking the Habitualin värit kuitenkin sattuvat silmiin vähemmän painettuna, jollaisena kansitaide tietysti pitäisi aina kokea.

Otinkin tehtäväkseni vähintäänkin hypistellä listan levyjä kaupassa, että osaan arvioida niiden epäesteettisyyttä muutenkin kuin vain Googlen kuvahaun perusteella. Mahdollisuuksien mukaan tutkailin myös kansilehtisen sisäsivuja jos vaikka niiden taiteesta löytyisi jokin avain kansikuvan ymmärtämiseen. Kuuntelin myös jokaisen näistä levyistä, jotta osasin suhteuttaa kansitaiteet musiikkiin.

Vaikein rajatapaus oli Puscifer, joka on kuitenkin tavallaan huumoribändi, jonka kansikuvat ovat aina olleet tarkoituksellisen kaameita. Donkey Punch the Night -EP kuitenkin on käsittämättömyydessään jollain ihan omalla tasollaan. Loppujen lopuksi listan tärkeimmäksi kriteeriksi kuitenkin päätyi varsin subjektiivinen ja vaistonvarainen WTF-ensireaktio, eikä Puscifer aiheuttanut sellaista. Jotain tuollaista olikin odotettavissa Maynard James Keenanin sivuprojektilta.

Tällä listalla on siis levynkansia, joita en ensinäkemältä uskonut oikeiksi levynkansiksi: luulin kaikkia näitä levyjä aluksi kannen perusteella joksikin epävirallisiksi kokoelmiksi. Edellä mainitsemani esimerkit olivat kyllä yllättäviä kansikuvia, mutta niihin en reagoinut järkytyksellä tai epäuskolla. Mitä korkeammille sijoille tällä listalla mennään, sitä enemmän kannet alkavat näyttää siltä kuin joku yli-innokas fani olisi juuri hankkinut Photoshopin ja tehnyt sillä kannen johonkin epämääräiseen bootleg-julkaisuun.

Bubblin' under: tavallaan rumia, mutta kuitenkin asiaankuuluvia kansia

Lue loppuun