Kymmenen vuotta skroplausta, osa 3

Audioscrobbler-trilogiani huipentuu nyt kuuntelutilastojeni vuositason syväanalyysiin. Kvantitatiivisen aineiston lisäksi näkökulmaa kuunteluhistoriaani tuo Last.fm journalini, jota kirjoitin vuosina 2005-2010. Tilastojen ohella onkin tarpeen käyttää aikalaislähteitä: olen muuttunut ihmisenä ja musiikin kuuntelijana niin valtavasti, etten muistaisi enää muuten kuka olin kymmenen vuotta sitten. Olen toki kirjoittanut tätä blogiakin jo kuusi vuotta, ja varsinkin Melomaanikon nostalgiatripistä on hyötyä historiallisen perspektiivin saamisessa.

Valitettavasti API-kehittäjät keskittyvät vahvasti vain artisteihin, joten raitojen ja varsinkin albumien osalta tilastot ovat hyvin puutteellisia, kuten aiemminkin jo totesin. Se kuitenkin korostuu tässä päätösosassa, koska vuosikohtaisia tilastoja minulla on käytettävissä koko tältä ajalta ainoastaan artistien osalta. Olen hakenut ne Last.fm Explorerin avulla.

Käytän esimerkkeinä kultakin vuodelta eniten kuuntelemaani kappaletta, mutta ne ovat kalenterivuosilta, eivät jäsenyysvuosiltani. Ne olen hakenut Shikakan tilastoista.

Lue loppuun

Gootti-DJ:n vuosi 2012

Vielä kerran muistelen viime vuotta! Tällä kertaa DJ:n näkökulmasta. Lähinnä kyse on siitä, mitä ei ollut, sillä 2012 oli ensimmäinen vuosi sitten 2003:n kun minulla ei ollut yhtään DJ-keikkaa. Hiljaiseloon tulee kuitenkin ensi kuussa viimein loppu kun olen Synapsissa soittamassa levyjä. Erittelen tässä välivuoteni syitä sekä kirjoitan lyhyesti muiden gootti-DJ:den toiminnasta tänä vuonna (soittotilastot!).

Syytän ”keikkatauostani” tekijänoikeuslainsäädäntöä, vaikka ei se niin yksinkertaista oikeasti olekaan. Kyse oli ensi sijassa omasta formaattikriisistäni. En haluaisi enää ostaa fyysisiä levyjä, koska ne ovat epäekologisempia kuin tiedostot. Asia ei tosin ole aivan noin yksiselitteinen ja palaankin aiheeseen luultavasti lähitulevaisuudessa. Kuuntelen joka tapauksessa kaiken musiikkini tietokoneelta, joten CD:t ja vinyylit ovat parhaimmillaankin vain varmuuskopioita, hyllynkoristeita ja statussymboleita, eli eivät sinänsä mitään kovin tärkeää – varsinkin kun varmuuskopiot saa ulkoisella kovalevyllä paljon pienempään tilaan. Hienot kansitaiteet ovat tietenkin asia erikseen, mutta eipä niitäkään rehellisyyden nimissä tule kovin usein ihailtua.

Tiedostomuotoista musiikkia ei kuitenkaan ole mitään järkeä ostaa jos on DJ, ja ajattelee joskus soittavansa kyseisen teoksen julkisesti. Latauksen hintaan ei nimittäin sisälly oikeutta soittaa teos julkisesti, vaikka se sisältyy fyysiseen äänitteeseen. Käytännössä on siis maksettava musiikista kahdesti: ensin oikeudesta käyttää sitä yksityisesti, sitten oikeudesta esittää se julkisesti. Teostossa on perinteisesti viilattu lain pilkkua ja intetty että samasta asiasta ei tarvitse maksaa kahdesti, mikä teoriassa onkin totta. DJ:n näkökulmasta kyse on kuitenkin yhdestä, ei kahdesta, tuotteesta: julkisesti soitettavasta teoksesta. Tero Uuttana on tehnyt absurdeja, mutta valitettavan todenmukaisia, laskelmia eri levyjen DJ-käytön kustannuksista formaatista riippuen.

Ilmeisesti formaattien tasa-arvoisuutta paremmin tekijänoikeusjärjestöjen logiikkaan sopii paljon paremmin seuraava, todellinen tilanne: esimerkiksi  Coph Nian Shape Shifter ja Deutsch Nepalin Erotikon ovat loppuunmyytyjä CD-levyjä, jotka voi ostaa BandCampista haluamassaan tiedostoformaatissa. Olisin tuossa tovi sitten ostanut jomman kumman, mikäli olisin samalla vaivalla ja hinnalla voinut soittaa tiedostoja julkisesti. Koska se ei ole mahdollista, ostan luultavasti nuo levyt joskus käytettynä. Vaikka levyt eivät olisi loppuunmyytyjä, suosisin silti käytettyä ekologisista syistä. Eli tekijänoikeuslainsäädäntö johtaa tässä tapauksessa konkreettisesti ja yksiselitteisesti siihen että tekijä ei saa rahaa työstään.

Deutsch Nepalin levy Erotikon; julkinen esittäminen kielletty!!

Ongelma on tietysti sekin, etten suostu maksamaan MP3-tiedostoista. Jotta olisin valmis ostamaan musiikkia yksinomaan latauksina, haluan sen häviöttömässä formaatissa. En voi sanoa oikeasti nykyisellä äänentoistolla kuulevani mitään eroa 320 kbps-MP3:n ja FLAC:in väliltä, mutta kyse on periaatteesta ja siitä, että kuuntelen ehkä musiikkiani tulevaisuudessa jollain toisella laitteistolla. Lataaminen ei ole mikään syy siihen että haluaisin musiikkini huonompilaatuisena kuin CD:llä.

Muutoksia asiaan on ehkä tulossa. Nyt on käynnissä kansalaisaloite Järkeä tekijänoikeuslakiin, mutta en tiedä vaikuttaako se tähän asiaan. Aloitteessa mainitaan DJ:t yhdessä kappaleessa, jonka sisältö on kuitenkin niin vaikeaa kieltä etten tajua mitä se tarkoittaa. Harmi kyllä, että tieto lakialoitteesta kantautui korviini vasta tässä vaiheessa, kun sille ei ilmeisesti voi tehdä enää muuta kuin allekirjoittaa sellaisenaan. Eduskuntatasolla Oras Tynkkynen teki aiheesta kirjallisen kysymyksen vajaa vuosi sitten, mutta ministeri Paavo Arhinmäen vastaus (luettavissa edellisen linkin takana) oli aivan Teostolle tyypillistä tyhjänjauhamista, josta ei oikeastaan huomaa mistään että kirjoittaja olisi edes lukenut Tynkkysen kysymystä. Joku uudistus DJ-lisenssimenettelyyn on joka tapauksessa tulossa, mutta en pidätä henkeäni.

Pienempi DJ-indentiteettikriisi on liittynyt musiikkityyleihin. Goottialakulttuuriin kuuluu niin monenlaisia musiikkityylejä, että kaikkiin on hankala keskittyä. Puhumattakaan siitä, että olen alkanut enenevissä määrin kuunnella myös ihan muuta musiikkia. En ole siis osannut päättää mitä soittaisin DJ:nä tai mitä levyjä ostaisin. Molemmat kriisini oikeastaan ratkaisi se, että sain n. 50 alan levyä käytettynä ja ilmaiseksi, joten kokoelmani sai kaipaamansa piristysruiskeen ilman että minun tarvitsi käyttää rahaa tai tehdä varsinaisesti omia päätöksiä musiikkilinjausteni suhteen.

Koska en itse tehnyt keikkoja, saatoin keskittyä tarkkailemaan toisten DJ:den toimintaa. Viime vuonna esimerkiksi huomasin ensimmäisen kerran että DJ biittimiksasi goottiklubilla. On niin varmasti aiemminkin tapahtunut, mutta luultavasti olen vasta nyt oppinut kiinnittämään siihen tarpeeksi huomiota noteeratakseni. Elektronisen Top 100:n kautta olen myös oppinut ymmärtään DJ-kulttuuria laajemminkin ja tajuan miksi tämä goottikulttuurissa yleinen soittolistojen julkistaminen netissä on vähän niin kuin vanhan koulun DJ-periaatteiden vastaista.

Soittolistan julkistaminen on kuin liikesalaisuuden paljastaisi; ennen internetiä ja CD:ät DJ:t tietoisesti suttasivat levyjään ettei kukaan vain saisi tietää mitä ne sisältävät. Samalla biittimiksaava ja musiikkia luovasti muokkaava DJ myös antaa seteistään kunnian levyttäneille artisteille ja vähättelee omaa työtään. Nämä jutut ovat tietysti vähemmän tärkeitä goottiklubeilla, kun DJ:t eivät varsinaisesti kilpaile keskenään ja ovat muutenkin enemmän musiikinvalitsijoita kuin miksaajia. Ehkä tämä asetelma on kuitenkin muuttumassa, koska miksaus on mutuni mukaan yleistynyt ja soittolistoja julkistetaan aiempaa vähemmän. En minä oikeastaan itseänikään voi DJ:ksi kutsua koska painan lähinnä play-nappia oikeassa kohdassa ja valitsen levyt huolella. Tekisi mieli kyllä harjoitella biittimiksausta, mutta se on aika vaikeaa ilman omia laitteita.

Sitä en osaa sanoa, onko muilla gootti-DJ:llä ollut vastaavaa formaattikriisiä kuin minulla. CD taitaa olla edelleen se ykkösformaatti, vinyyliltä soitetaan lähinnä musiikkia jota ei ole julkaistu CD:llä – jos levysoitin on käytettävissä. Tein soittolistatilastot soitetuimmista kotimaisista bändeistä ja kappaleista vuosina 2000-2012 ja siellä on kyllä paljon materiaalia joka on julkaistu CD:llä vasta aivan viime vuosina ja yksi biisi joka ei vieläkään ole saatavilla digitaalisena. Tiedostomuotoista musiikkiakin ilmeisesti joskus soitetaan, mutta en tiedä onko se lisensoitua vai luvatonta. Itse en kyllä uskalla ruveta kokeilemaan onneani kun ratsioitakin todistettavasti tehdään. Ei tosin välttämättä ole tuon viime kevään tapauksen jälkeen tehty, kun sillä saatiin niin paljon kielteistä julkisuutta.

Lopuksi vielä tilastoista tarkemmin. Jatkoin vuosina 2010-2011 hyväksi havaistemaani suhteellista laskemistapaa eli listasin sitä mitkä esittäjät ja yhtyeet ovat kasvattaneet soittomääriään suhteellisesti eniten viime vuonna. Tuloksena siis Nousijalista 2012, joka on osittain saatavilla myös Spotifyssa. Yhden vuoden ajalta tuli kasaan kuitenkin sen verran vähän DJ-soittolistoja (verrattuna vuosiin ’10-’11), ettei näistä tilastoista tullut yhtä jännittäviä kuin edellisistä – biisitkin ovat enimmäkseen vanhoja klassikkoja eikä uusia julkaisuja. Kotimaisten esittäjien soittojen tilastointiin (koko siltä ajalta jolta olen soittolistoja kerännyt) minua innosti vuoden 2012 suuri suomalaisten julkaisujen tulva, joka ei kuitenkaan tilastoissa vielä erityisemmin näy.

PS. Lainsäädäntö ei sinänsä ole syypää moniin näistä ongelmista, koska se ei millään tapaa määrittele lisenssimaksujen määrää tai keräämisen tapaa, vaan syyttävällä sormella on oikeampaa osoittaa Teoston ja etenkin Gramexin suuntaan, jälkimmäisellä kun on täysin järjettömät käsitykset kohtuullisista korvauksista.

Vuoden 2007 parhaat levyt

Vanhojen blogimerkintöjen siirtäminen takautuvasti tähän blogiin innosti minua aloittamaan uuden projektin: listaan takautuvasti ”jokaisen” vuoden kymmenen parasta levyä! Kunnianhimoa minulta ei näemmä puutu.

En tosin ajatellut, että tämä projekti edes tulee koskaan valmiiksi, mutta kiva näitä on listailla menneisyydestäkin, vaikka sitten listauksista tuleekin luonteeltaan hyvin erilaisia kuin sellaisista jotka on tehty tuoreeltaan vuoden päättyessä. Mitä kauemmas menneisyyteen menee, sitä enemmän listaukset perustuvat vakiintuneeseen mielipiteeseen (henkilökohtaiseen tai kulttuuriseen) ja sitä vähemmän hetkellisiin trendeihin.

Päivitän näitä satunnaisessa järjestyksessä, vaikka aluksikin sain päähäni että nämä pitäisi päivittää taaksepäin menevässä kronologiassa. Sitten tajusin että sehän on ihan turha rajoitus. Kirjoitan siis sen mukaan, mikä vuosi minua milloinkin sattuu inspiroimaan! Tässä aluksi vuoden 2007 parhaat levyt siltä kuin ne tänä päivänä 2012 tuntuvat. Vuodesta 2008 eteenpäin tehdyt listaukset siis ovat perustuneet siihen mitä kyseisen vuoden lopussa olen ajatellut. Kaikki nämä bloggaukset löytyvät kategoriasta Vuoden parhaat levyt.

10. Herbst9 vs. Z’EV – Through Bleak Landscapes

Spotify

Herbst9 vs. Z'EV - Through Bleak Landscapes; levynkansiKun rituaalisen ambientin kuninkaat Herbst9 laittavat hynttyyt yhteen rytmimagiikan konkari Z’evin kanssa, tulos ei voi mitenkään epäonnistua! Kollaboraatiosta kyllä kuulee helposti mikä on minkäkin osapuolen osuutta, mutta nämä elementit silti sopivat täydellisesti yhteen eivätkä kuulosta toisistaan irrallisilta.

Näin siitäkin huolimatta että kansilehtisestä päätellen yhteistyö on ollut lähinnä virtuaalista – Z’eville on merkitty krediitteihin ”additional material” kun taas Herbst9 on kirjoittanut kappaleet. Tämän lisäksi instrumenteista tarjotaan vielä kappalekohtainen jako, josta käy ilmi että Herbst9 on tehnyt tunnelmalliset dark ambient -taustat, joiden päälle Z’ev hakkaa metallia.

 Välillä Z’evin metalliset paukutukset rakentavat tunnelmaa yhdessä Herbst9:n syntikkamattojen kanssa, välillä ne taas ottavat dominoivan roolin kappaleissa joissa intoudutaan kunnon industrialmättöön. Nämä äänekkäämmät ja nopeammat kappaleet on sijoitettu juuri oikeisiin kotiin levyn draaman kaarta ja ovat sen kohokohtia (esim. Maschinenkult-kappaleen molemmat osat).

Äänimaisemat ovat parhaimmillaan kovin massiivisia ja kylmiä; levylle ei osuvampaa nimeä voisi keksiä. Tämä on rituaalimusiikkia jälkiteolliselle ajalle, jossa rappeutuva teknologia ja hylätyt teollisuusalueet ympäröivät pienen ihmisen joka puolelta. Parhaimmillaan tämä metallinen rytmiikka vie melkein transsiin, johon taustalla humisevat syntikat ja surisevat dronet tuovat vielä oman hypnoottisen lisänsä.

9. Puissance – Grace of God

Spotify

Puissance - Grace of God; levynkansiRuotsalainen martial industrial -bändi Puissance on aika hellyyttävä tapaus. Varsinkin yhtyeen varhaistuotanto on huvittavan rupuisilla soundeilla toteutettua huminaa jonka päälle höpistään lapsellisen vihaista misantropiavuodatusta. Tällä kaavalla syntyi pari erinomaista kappaletta (Hail the Mushroom Cloud ja Release the World), mutta kokonaisuutena Puissancen levyt olivat oikeastaan kuuntelukelvottomia. Kaikesta hölmöydestään huolimatta juuri karismaattinen puhelaulu on parasta Puissancessa, ja aiemmat yhtyeen levyt ovatkin kaatuneet viimeistään siihen että suurin osa kappaleista on ollut mitäänsanomattomia instrumentaaleja, joista ei saa mitään otetta.

Tuorein albumi Grace of God kuitenkin muuttaa kaiken tämän täysin. Tällä levyllä onkin vain yksi instrumentaali, päätösbiisi Loreto, eikä sekään ole hullumpi. Puhelaulussa se puheen ja laulun tasapaino on parempi kuin aikaisemmin ja musiikki on aiempaa melodisempaa. Monella tapaa levy on paljon aiempaa ”popimpia”, mutta se Puissancen tapauksessa on vain hyvä asia. Soundeiltaan Grace of God on Puissancen viimeistellyin ja samalla äänimaailma on myös pehmentynyt. Sanoituksetkaan eivät ole aivan yhtä vihaisia kuin aiemmin, mutta ei niiden taustalla oleva maailmankatsomus silti yhtään valoisammaksi ole muuttunut.

Martial industrial on puhtaimmillaan ja pahimmillaan erittäin monotoninen ja tylsä musiikkityyli. Varsinkin jos ja kun sitä tehdään kohtuullisen halvoin soundein, kuten Puissancen tapauksessakin aiemmin. Jotta siitä saisi kiinnostavaa, on jokin tällainen muista tyyleistä vaikutteiden ammentaminen välttämätöntä. Juuri siinä Puissance onnistuu tällä levyllä täydellisesti.

Levyllä on myös digitaalinen ”bonusraita”, jonka sai ladattua kansitaiteesta löytyvällä linkillä silloin muinoin vuonna 2007 mutta ostin levyn pari vuotta myöhemmin, eikä kyseinen linkki enää silloin ollut tietenkään käytössä. Vastinetta rahoille ja silleen.

8. Coph Nia – The Dark Illuminati: A Celestial Tragedy in Two Acts

Coph Nia - The Dark Illuminati: A Celestial Tragedy in Two Acts; levynkansiThe Dark Illuminati on kovin Laibach-henkinen levy. Tarkoitan tällä nyt Aldenon Satorialin laibachmaista tapaa tehdä hyvin itsensä näköisiä coverbiisejä, jotka saavat uudessa albumikontekstissaan aivan uudenlaisen merkityksen. Laibach käyttää poliittisia teemoja, Coph Nia telemaattisia ja okkultistisia: Saatana onkin tällä levyllä vahvasti esillä niin coverkappaleissa kuin Aldenonin omissakin sanoituksissa, joita ei edes osaisi erottaa toisistaan, elleivät coveroidut kappaleet olisi jo entuudestaan tuttuja.

Laibach tulee vahvasti mieleen Rolling Stonesin Sympathy for the Devilistä, koska hekin ovat tästä versionsa tehneet, ja Coph Nian tulkinta on sille selvästi paljon velkaa. Vähintään yhtä jylhiä ovat myös coverit Arthur Brownin Firesta ja Front 242:n Religionista. Coph Nian parhaaksi tätä ei voi oikein sanoa, koska levyn parhaat palat ovat kaikki coverkappaleita.

Kohokohdat levyllä ovat bändin uran parhaita, mutta valitettavasti osa Aldenonin omista kappaleista on liian heikkoja. Pääasiallisesti tulevat mieleen melko tylsä levyn avaava ambient-teos The End sekä Credo V. Ehkä nämä kappaleet tuntuvat vähän irrallisilta, koska ovat instrumentaaleja. ”Lauletut” kappaleet The New Oath, Drinking to the Angel of the East ja Hymn to Lucifer ovat kuitenkin täyttä rautaa. The New Oath on sanoituksena Coph Niaa kauneimmillaan, mutta en osaa silti kuunnella kappaletta haikailematta Flowers Made of Snow -kokoelmalla julkaistun The Oath -version sovituksen perään. Jousisoittimet toimivat The Dark Illuminatilla muuten hienosti, mutta tässä kappaleessa ne tuntuvat kovin ylimääräisiltä.

7. Nine Inch Nails – Year Zero

Spotify

Nine Inch Nails - Year Zero; levynkansiEn osaa päättää, onko tämä levy lopulta nerokasta surinapoppia vai tylsää nupinvääntelyä, jossa ei ole enää mitään jäljellä Trent Reznorin menneestä loistosta. Ehkä tässä on sitten vähän molempia. Year Zero -albumikokonaisuuden vahvuus ja samalla heikkous on siinä, että se on paljon muutakin kuin vain CD. Tai oli; levyn julkaisun jälkeen herkullisesti alkanut mainoskampanja kuihtui ikävästi. Ainakaan levyn sanoituksista olisi kovin vaikea saada mitään irti, jos ei olisi tutustunut taustatarinaan. Musiikillisestihan levy sisältää lähinnä äänikokeiluja eikä popkappaleita, mutta onneksi hittipotentiaaliakin on hippunen seassa, tuomassa monipuolisuutta materiaaliin.

Reznorin yhteistyö Saul Williamsin kanssa kuuluu tällä levyllä vahvasti ja äänimaiseman puolesta Year Zero voisi vaikka olla The Inevitable Rise and Liberation of NiggyTardustin sisarlevy. Särötetyt biitit ovat tällä levyllä mielestäni muutenkin enemmän velkaa hip hopilla ja mustalle rytmimusiikille kuin NIN:in industrial-taustalle. Tässä valossa joku Great Destroyerin pörinäkohtauskin tuntuu enemmän pop-kappaleen lopussa olevalta persoonalliselta mausteelta kuin varsinaisesti musiikin rakenteita kyseenalaistavalta melukohtaukselta. Levyn kokeellisuus on siis varsin tuttua ja turvallista verrattuna Reznorin magnus opukseen The Downward Spiral (1994).

 Aivan kuten The Downward Spiral, myös Year Zero on teemalevy. Mutta siinä missä Downward Spiral on henkilökohtainen teiniangstin mesteriteos, Year Zero on sen aikuisempi ja yhteiskunnallisesti valveutuneempi versio. Sisäänpäinkääntyneen angstin tilalla on ulospäinkääntynyt angsti, ahdistus siitä mihin yhteiskunta on menossa. Reznor on lopettanut päihteiden väärinkäytön ja saanut elämäänsä muutakin sisältöä kuin oman ahdistuksensa. Tässä samalla NIN on tietysti menettänyt osan hohdostaan, mutta Year Zero osoittaa että Reznor ei ole yhden tempun mies. Kyseessä onkin tämän ”aikuisemman” vaiheen toimivin albumikokonaisuus. The Fragilen (1999) jälkeen Reznor ei ole onnistunut tekemään oikein mitään muuta toimivaa albumikokonaisuutta kuin tämän.

6. no Xivic – Yksityisyys

no Xivic - Yksityisyys; levynkansiYksityisyys on hienoa hieman noiseen ja droneen kallellaan olevaa dark ambientia, joka kuulostaa samanaikaisesti hyvin orgaaniselta ja tutulta, mutta myös mystiseltä ja epätodelliselta. Suurin osa kappaleista avautuu mentaalisina mielikuvina selväpiirteisistä elokuvan kohtauksista, joille en kuitenkaan ainakaan itse ole löytänyt mitään yhteistä nimittäjää.

Flexal Dental Zwei kuulostaa aika humoristiseltakin tarinalta helvetillisestä hammaslääkärikäynnistä kun taas Koirantappo on ihan sitä mitä nimestäkin voi päätellä ja levyn selvästi painajaismaisin ja ahdistavin kappale. Etelään tuo mieleen Andrei Tarkovksin Stalkerin upean seesteisen resiinakohtauksen ja Pakomatka pohjoiseen tuntuu jatkavan samaa teemaa. Mukana oleva VR:n junakuulutus tosin kuulostaa hassulta siinä seassa.

Samplenkäyttö on muutenkin tällä levyllä ehkä omituisinta ikinä: junakuulutuksia sekä asiakkaan ja hammaslääkärin välisiä höpinöitä. Kyllä ne kappaleiden teemoihin sopivat, mutta jotenkin tuntuvat vaan turhan arkisilta ja siten banalisoivat muuten melko aavemaista tunnelmaa. Tosin ehkä sen voi laskea myös levyn hyväksi puoleksi: tässä on todellisuuden tuntua, eikä naurettavaa yltiösynkkyyttä johon jotkin genren edustajat välillä sortuvat. Paras kappale on kuitenkin päätösraita Manala jonka pitkät maalailevat dronet ovat yhtä hypnoottisia kuin genren parhaimmisto tai no Xivic livenä.

5. Recoil – subHuman

Spotify

Recoil - subHuman; levynkansiRecoil on koko uransa aikana osoittanut selvää potentiaalia suuruuteen, mutta tähän mennessä ideoiden toteutus on jäänyt aina jotenkin puolitiehen. SubHumanilla kuitenkin kuulostaa siltä, että Alan Wilder on vihdoinkin saanut toteutettua musiikillisen visionsa. Vuosien työn jälkeen kaikki osaset ovat loksahtaneet paikalleen.

Kyse taitaa olla lähinnä siitä, että Wilder on vain tarvinnut oikean työkumppanin; Depeche Modesta lähdettyään Wilderillä ei ole ollut Martin L. Goreen verrattavaa loisteliasta lauluntekijää jonka sävellyksien ja sanoitusten ympärille loihtia upeita sovituksiaan. Tällä levyllä blues-muusikko Joe Richardson on kuitenkin omaksunut tuon roolin täydellisesti, ja kerrankin tuntuu siltä, että Recoilin kappaleet ovat toimivia kokonaisuuksia, joista mitään ei jää puuttumaan, ja jotka käyvät upea vuoropuhelua keskenään.

Tuloksena on levy, jolta löytyy niin upeita äänimaisemia sekä hienoja ja vaikeamman kautta kulkevia kappalerakenteita kuin juurevaa tulkintaa ihmisyyden synkästä puolesta. Allelujahin Tangerine Dream -lainakin tuntuu hienolta kumarrukselta menneeseen, eikä mielikuvituksettomalta samplekikkailulta.

4. The Angels of Light – We Are Him

Spotify

The Angels of Light - We Are Him; levynkansiMichael Giran musiikki haki suuntaansa pitkään Swansin lakkauttamisen jälkeen. Bändin lopetuspäätöstä edeltänyttäkin levyä, Soundtracks for the Blindia (1996), vaivasi suorastaan hämmentävä tyylillinen rönsyily, ja Swansin jälkeiset Giran projektit olivat nekin kovin monimuotoisia.

Näistä tärkein eli The Angels of Light on tehnyt kovin hajanaisia levyjä, jotka parhaimmillaankin ovat kaatuneet liian pitkään kestoon. Riisutun Sing ’Other People’ -levyn jälkeen tuntui jo melkein siltä, että Gira on jo kaiken annettavan antanut, mutta onneksi We Are Him edusti parasta mitä hän oli saanut aikaiseksi sitten The Great Annihilatorin (1995). Tietyllä tavalla se myös hienosti ennakoi Swansin tylytyksen paluuta.

Tämä levy on täynnä väkeviä ja monimuotoisia sovituksia hienoista kappaleista, kauniin folkahtavasti helkkyen. Tässä on juuri sitä wall of sound -meininkiä ja mahtipontisuutta joka Swansista teki upean yhtyeen, mutta Angels of Light esittää sen vähemmän päällekäyvällä ja vapautuneemmalla tavalla. Good Bye, Mary Lou on ”iloisinta” AoL:ää ikinä, vaikka sanoitus toki onkin kaikkea muuta. Lyriikat ovatkin tällä levyllä huippuluokkaa, ja ainoan musiikillisesti tylsänkin kappaleen (The Visitor) pelastaa juurikin koko levyn hienoin sanoitus.

3. CMX – Talvikuningas

Spotify

CMX - Talvikuningas; rajoitetun painoksen kansiTalvikuningas on CMX:n ehein albumikokonaisuus, ja myös yksi niistä parhaista. Tällaista temaattisuutta ja yksittäisten raitojen saumatonta yhteispeliä toivoisi useammaltakin levyltä. Mielestäni on kyllä liioiteltua sanoa, että levyllä olisi vain yksi kappale, mutta kokonaisuus on kyllä niin paljon enemmän kuin osiensa summa, ettei tätä oikein ole mielekästä kuunnella muuten kuin alusta loppuun tarkoitetussa järjestyksessä.

Tämän lisäksi levyllä on myös yksittäisiä kohokohtia jotka saavat haukkomaan henkeä, mutta ne eivät ole tavallisen rock-levyn tapaan yksittäisiä kappaleita vaan yksittäisiä osia kappaleissa tai kappaleesta toiseen toistuvia teemoja. Olen ehkä kasvanut liikaa ulos scifi-vaiheestani arvostaakseni levyn sanoitusta erityisemmin, mutta kyllähän se on tavallaan Yrjänää parhaimmillaan. Ainakin niiden kosmologisten sivistyssanojen käyttäminen on kerrankin perusteltua!

Levyn soundit ja kappalerakenteet tarjoavat kylmyydessään ja massiivisuudessaan täydellisen ääniraidan kosmiselle kertomukselle, joka käsittelee ihmiselle käsittämättömän suuria etäisyyksiä ja ajanjaksoja. Yrjänä on scifinsä lukenut, ja tekstistä kuultaa läpi rakkaus tätä tyylilajia kohtaan. A.W. ei ole myöskään ruvennut yhtään jarruttelamaan vaan on kunnolla revitellyt niin suurieleistä scifiä että Suomessa harvoin mitään tällaista nähdään – tai kuullaan.

Tuntuu kuitenkin, että nimenomaan rock-levyn muodossa tämä toimii kaikkein parhaiten. Koska tarina esitetään tietyllä tapaa pirstaloituneena – jokainen kappale on irrallinen kohtaus tarinasta ja ne kerrotaan aina eri näkökulmasta – tietynlainen unenomaisuus ja fantastisuus toimii kenties paremmin kuin proosamuotoisessa tekstissä. Koska tapahtumat myös sijoittuvat ajallisesti ja tilallisesti jonnekin niin kauas, ei synny sellaista kotimaisen scifin kanssa ongelmallista ”ei tämä ole uskottavaa suomeksi” -vieraannusefektiä. Tämäkin ongelma johtuu varmaan vain ennakkoluuloista, eikä todellisesta epäuskottavuudesta.

2. Sutcliffe Jügend – This Is the Truth

Sutcliffe Jügend - This Is the Truth; levynkansiPower electronics -legenda Sutcliffe Jügendin levy This is the Truth on upeasti aaltoileva hiljaisuuden ja sietämättömän metelin meri. Silloinkin, kun äänimatto on minimalistisimmillaan ja hiljaisimmillaan, se on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Levyllä rakennetaan upeasti jännitteitä, jotka jäävät toisten kappaleiden lopussa roikkumaan uhkaavina, kun taas toisissa kappaleissa se purkautuu hurjana metelinä. Nämä meluisat kohdat lisääntyvät levyn loppua kohden, joten levyä on luonnollista verrata voimistuvaan myrskyaallokkoon, jossa jokainen aalto on edellistä voimakkaampi ja intensiivisempi.

This Is the Truth on aggressiivinen, pelottava ja vaikea kuuntelukokemus joka saavuttaa sen mitä yrittäessä yleensä päädytään vain korniin lopputulokseen. Siihen kiteytyy power electronicsin poliittinen epäkorrektius, pidäkkeetön aggressio ja epämusikaalinen metelöinti paremmin kuin yhteenkään toiseen kuulemaani levyyn.

Kokonaisuus toimii erityisen hyvin loistavan dynamiikan ansiosta: joka toinen kappale on meluisa, päällekäyvä ja pohjattoman vihainen, joka toinen taas hieman hiljaisempi mutta vähintään yhtä vihainen. Jokainen äänekäs biisi on kuitenkin vuorollaan edellistäkin raskaampi ja päällekäyvämpi ja näin jännite kasvaa koko levyn läpi. Nämä hiljaisemmat kappaleet ovat välttämättömyyksiä: jos koko levy olisi pelkkää suodattamatonta paahtoa, se menettäisi tehoaan koska siihen turtuisi. Tämän levyn sisäinen vaihtelu kuitenkin tehostaa sekä hiljaisten että äänekkäiden kappaleiden tehoa. Ne ovat molemmat ahdistavaa ja pelottavaa kuultavaa, mutta eri tavoilla.

Koko levyn pituudella nerokkaasti rakennettu jännite purkautuukin sitten äärimmäisessä päätösraidassa Blind Ignorance, joka sattuu myös olemaan levyn ainoa biisi joka löytyy Spotifystä. Se on se kappale, jota kuuntelen kun olen todella vihainen. Olen sitä aika harvoin, eikä tuota kappaletta – kuten ei myöskään koko levyä – voi kovin usein kuunnellakaan. Blind Ignorance on täydellinen isku kasvoille, kenties raa’in kappale jonka olen koskaan kuullut.

Biisin teho on juuri albumikontekstissa. Sen puhdistava voima tulee juuri levyn jännitteen purkamisesta, mutta tuo jännite on jäänyt mieleeni sen verran pysyvästi, että olen ehdollistunut siihen: sama puhdistava vaikutus, joskin lievempänä, tulee nykyään myös siitä että kuuntelen tämän kappaleen yksinään.

This Is the Truthin kuultuaan on todellakin puhdas olo. Tuntuu, että osa aggressioista ja synkistä tunteista ja ajatuksista on täysin kadonnut, koska ”musiikki” on antanut minun kohdata ne ja jättää oman onnensa nojaan. Nimenomaan ”sanoitusten” täydellinen epäkorrektius on ratkaisevaa. Koska mikään ei ole tabu eikä mikään ole pyhää, minkä tahansa likaisen ajatuksen kohtaaminen on sallittua. Niitä on aivan varmasti kaikilla, mutta kulttuuri yrittää tukahduttaa ne.

Toiminta on kuitenkin se mikä tarvitsee tukahduttamista, eivät ajatukset. Sutcliffe Jügend auttaa kohtaamaan ne ajatukset rehellisesti, ilman moraalista arviointia ja tuomitsemista. Silloin voi saavuttaa paremman mielenrauhan ja hallinnan toiminnastaan.

1. Desiderii Marginis – Seven Sorrows

Spotify

http://open.spotify.com/track/3GWTKLgjrGE6206kA3TlNiVuonna 2007 julkaistiin kaksi yhtä täydellistä, mutta hyvin erilaisia tunnetiloja vastaavaa levyä. This Is the Truth on lääke vihaan, Seven Sorrows on lääke suruun. Desiderii Marginis on yksi ruotsalaisen Cold Meat Industry -tallin parhaimmista dark ambient -akteista, joka viimeistään tällä levyllä nousi genren tasaisen massan yläpuolelle. Levy on meditatiivista dark ambientia, joka ei kuitenkaan ole niin synkkää kuin genren edustajat yleensä. CMI-tyylisen tasokkaan mutta yllätyksettömän perusambientin päällä kuullaan akustista kitaraa, rytmisiä perkussioita, kevyen meluisia efektejä ja mitä tärkeintä, täydellisiä puhesampleja. Juuri tuo jälkimmäinen elementti nostaa tämän levyn elämäni tärkeimpien joukkoon.

Yleensä industrial- ja ambient-biiseissä käytetään puhesampleja melko sattumanvaraisesti, ilman että niillä on kovin syvällistä merkitystä, vaikka ne osuisivatkin lähelle esimerkiksi sanoituksen teemaa. Seven Sorrowsin samplet ovat kuitenkin huolella valikoituja ja jokaiseen niistä sisältyy syvä viisaus. Ne koostuvat rauhallisen miesäänen lausumista lyhyistä filosofisista totuuksista joita toistetaan sitten läpi kappaleen. Normaalisti tämä toistokin saattaisi olla häiritsevä tekijä, mutta kun ääni on niin rauhallinen ja sisältö niin ytimekäs ja totuutta täynnä, toisto vain toimii sisällön tehostamisessa loistavasti.

Raamatullisia viittauksia näistä puhesampleista löytyy yhdestä kappaleesta (Why Are You Fearful?), mutta muuten ne ovat uskonnosta riippumattomia hengellisiä lausahduksia, jotka koskevat ihmisen pohjatonta kykyä ottaa vastuu itsestään ja kasvaa henkisesti, omin avuineen. Jeesuksen lisäksi lainataan mm. Khalil Gibrania (The Bitter Potion) ja James Allenia (Night Pretenders, I Tell the Ancient Tale). Paikoitellen puhe kuulostaa melkeinpä meditaatioharjoituksen ohjeistukselta. Puhetta on vain noin joka toisessa kappaleessa, ja niiden väliin jäävät täysin instrumentaalit raidat ovat nekin kokonaisuuden kannalta oleellisia. Ikään kuin mietiskelytaukoja, joiden aikana saa sulatella edellisen kappaleen sisältöä.

Tämän pienen new age -vivahteen vuoksi levy voi jonkun kuulijan karkoittaa pois, mutta minulle Seven Sorrows on hyvin emansipoiva albumi, jolla musiikki ja puhe täydentävät toisiaan upeasti. Levystä saa paljon voimaa ja inspiraatiota. Nimestäkin voi päätellä, että sävy on melankolinen, mutta kirkkaasti toivoa säteilevien puhesamplejen vuoksi kyse on enemmän siitä miten melankolia voitetaan, ei siitä miten sille alistutaan romantisoiden – kuten goottiestetiikassa ja dark ambientissakin turhan usein tehdään. Tämä ei ole kuoleman ihannointia vaan elämän ylistys, kaiken pahan ja hyvän mitä siihen kuuluu.

”As a being of Power, Intelligence, and Love, and the lord of his own thoughts, man holds the key to every situation, and contains within himself that transforming and regenerative agency by which he may make himself what he wills.” (James Allen: As a Man Thinketh)

Cover-EP vs. cover-EP

Vertailen tässä kahta kohtalaisen uutta cover-EP:tä keskenään: suomalais-amerikkalaisen Vukin Rakkauden liekistöä ja ruotsalaisen Coph Nian Qliphothic Phantasmagoriaa.

Vuk - Rakkauden liekistä - Vuk esittää Maj Karma -yhtyeen lauluja; levynkansi

Aloitetaan niistä eroavaisuuksista. Vuk on valinnut coveroinnin kohteeksi yhden ainoan yhtyeen – Maj Karman, joka itse otti vastaavaan käsittelyyn Mustan Paraatin joitakin vuosia sitten. Suurin osa kappaleista on levyn alaotsikon vastaisesti ajalta jolloin yhtye oli vielä Maj Karman Kauniit Kuvat. Tämän julkaisun suhde on näistä kahdesta huomattavasti läheisempi alkuperäisyhtyeeseen: Karman Herra Ylppö on tehnyt kansitaiteet ja saman yhtyeen Häiriö laulaa taustoja kahdella kappaleella. Coph Nia sen sijaan on ottanut coveroinnin kohteensa maantieteellisesti ja historiallisesti kauempaa: englantilaisilta ja amerikkalaisilta 1970- ja 80-lukujen heavy metal ja space rock -bändeiltä. Vaikka jokaisen kappaleen on alunperin esittänyt eri yhtye, on niissä silti paljon temaattista yhtenäisyyttä, lähes yhtä paljon kuin Maj Karman kappaleissa.

Sekä Vuk että Coph Nia ovat kokeneita coverkappaleiden esittäjiä. Vuk on käsittääkseni esittänyt Maj Karmaa jo pitkään livenä ja Coph Nialta on nopean laskutoimituksen mukaan julkaistu tähän mennessä yhdeksän coverkappaletta. Molempien tapa muokata toisten kappaleita oman estetiikkansa ja äänimaailmansa mukaiseksi onkin jalostunut hyvin pitkälle. Vuk tekee harmoonivoittoisia ja alkuperäistä hiljaisempia, hieman abstraktejakin versioita Karman kappaleista. Coph Nian coverointikaava on oikeastaan vieläkin tutumpi ja turvallisempi: tempo pudotetaan ainakin puoleen, Aldenon Satorial mörisee hitaasti ja matalalta, taustalla humiseen synkkä ambient ja välillä kokonaisuutta maustetaan kuorosampleilla ja martial-henkisellä rummutuksella.

Coph Nia - Qliphothic Phantasmagoria: Exorcising Old Demons; levynkansi

Molemmat yhtyeet ovat parhaimmillaan juuri sitä mitä hyviltä covereilta mielestäni vaaditaan: kappaleet uskalletaan vetää läpi tarpeeksi persoonallisella ja omalla otteella, joka liittää toisten teokset saumattomasti artistien omaan tuotantoon. Rakkauden liekistö ja Qliphothic Phantasmagoria ovat molemmat hyvin toimivia ja eheitä kokonaisuuksia, mutta on toisaalta lähtömateriaalikin ollut melko homogeenistä. Vukin kappaleita yhdistää luonnollisesti sama säveltäjä/sanoittaja, Coph Nian esittämiä covereita lähinnä okkultistiset ja esoteeriset teemat.

Koska musiikki ei ole kilpailu, tuntuu tarpeettomalta päättää kumpi näistä EP:istä voittaa ”kaksintaistelun”, mutta jos valinta olisi pakko tehdä, se olisi kuitenkin melko helppo. Levyjen päätöskappaleet ovat tässä ratkaisevassa asemassa. Vukin EP:n päättää paras veto, Valaiden laulu, jossa on mukavasti kieroa groovea torvisovituksen kruunatessa kokonaisuuden. Coph Nia taas päättää oman EP:nsä harmittavan ennalta-arvattavasti ja tylsästi: versioinnin kohteena on tälle bändille luultavasti itsestäänselvin valinta – Ozzy Osbournen Mr. Crowley. Kaiken lisäksi suurin osa kappaleesta menee itse Aleister Crowleyn puheen kuuntelemiseen. Kukaanhan ei ole koskaan aiemmin samplannut Crowleytä, mihinkään. Parhaimmillaan kappale on melko mahtipontinen, mutta kokonaisuutena jotenkin turhan hajanainen ja yllätyksetön.

Genreistä parhain ja pahin

En sinänsä usko genrerajoihin, muuten kuin suuntaa-antavina apuvälineinä musiikin loputtomalla kentällä. En anna niiden rajoittaa kuuntelutottumuksia, koska musiikin genrellä ei ole sinänsä mitään vaikutusta siihen, onko se hyvää musiikkia vai ei. Uskon vakaasti että aivan jokaisessa musiikkigenressä on hyvää musiikkia. Aivan jokaisessa genressä on myös huonoa musiikkia. Tämä hukka-aste tosin vaihtelee genren mukaan: joissakin genreissä on toisia enemmän (minun mielestä) hyvää musiikkia huonoon musiikkiin verrattuna.

Kyseinen hukka-aste on harmittavan suuri martial industrialissa. Teoriassa tuon pitäisi olla suosikkigenreni, koska pidän musiikista, jossa on paljon mahtipontisuutta, dramatiikkaa ja dynamiikkaa. Pidän musiikista, joka herättää tunteita silkalla suureellisuudellaan ja apokalyptisistä sanoituksista, jotka maalailevat helvetillisiä kuvia sivilisaatioiden sortumisesta. Valitettavasti martial industrial tuntuu todella harvoin tavoittavan sen tunnelman mitä se yrittää saavuttaa. Kaksi suurinta sudenkuoppaa genressä ovat halvat soundit ja sävellysten monotonisuus.

On vaikea ottaa tosissaan mahtipontista ja sankarillista musiikkia, jos se kuulostaa 90-luvun tietokonepelimusiikilta jonka joku on tehnyt kotikoneellaan ilman ainuttakaan ”oikeaa” soitinta. Ei tietokone tietenkään ole yhtään vähemmän oikea soitin kuin mikään muukaan, kunhan vaan äänet kuulostavat hyviltä. Suurimmassa osassa martial-musiikkia ne kuulostavat lähinnä naurettavilta. Loputkin uskottavuuden rippeet karisevat pois siinä vaiheessa kun näkee jonkin yhtyeen ”livenä”: lavalla on mies läppärin ja kaljapullon kanssa. Jos yleisö on onnekas, seurana on myös toinen mies hakkaamassa patarumpua. Musiikin mahtipontisuuden ja live-esityksen aneemisuuden välinen ristiriita on parhaimmillaankin vain huvittavaa.

Toinen sudenkuoppa on se, että kappaleet ja varsinkin kokonaiset levyt ovat todella monotonisia. Pahimpia genren helmasyntejä on se, että kappaleet eivät tunnu etenevän oikein mihinkään. Kappaleissa on kyllä lupaavaa tunnelmaa ja nostatuksiakin, mutta sitä lupailtua kliimaksia ei vain tule. Musiikissa ei ole tarpeeksi vaihtelua, se vain junnaa paikallaan. Levymitassa ongelma kasvaa vielä suuremmaksi, koska yksittäisiä hyviä martial-kappaleita maailmasta kyllä löytyy, mutta en ole vielä kuullut yhtäkään martial-albumia, joka olisi alusta loppuun toimiva ja laadukas kokonaisuus.

Kyseessä on tavallaan siis aika ”hittipainotteinen” genre, vaikka kaupallista menestystä tällaiselta musiikilta ei koskaan voikaan odottaa. Parhaita martial-kappaleita ovat mm. Triariin Heaven and Hell (YouTube), In Slaughter Nativesin As My Shield (YouTube), Blood Axisin Storm of Steel (Spotify) ja Coph Nian Holy War, Part 1 (YouTube). Niissä on juuri sellaista mukaansatempaavaa voimaa, joka tekee martial industrialista potentiaalisesti maailman parhaan genreen. Potentiaali vain menee pahasti hukkaan suurimmassa osassa kappaleita. Usein ongelmana on myös laulettujen kappaleiden vähyys. Pääosin martial-kappaleet ovat instrumentaaleja tai pitävät sisällään puhetta. Se on suuri sääli, koska lähes poikkeuksetta ne harvat lauletut kappaleet ovat niitä parhaita; näitä ovat esimerkiksi kaikki edellä mainitut kappaleet.

Hyvä martial-albumi pitäisi sisällään sopivassa määrin ja sopivassa järjestyksessä laulettuja, puhuttuja ja instrumentaaleja kappaleita. Sopivassa suhteessa rauhallisempia, dark ambient -sävytteisiä uhkaa huokuvia kappaleita, ja emotionaalisia, mahtipontisia kliimakseja, jotka todella kuulostavat siltä kuin kansakunnat – tai kenties jopa Taivas ja Helvetti – kävisivät vimmattua taistelua olemassaolonsa puolesta.

Lähimmäksi tätä on mielestäni päässyt Tribe of Circlen albumi Children of a Weakened God, vaikka sekin käy loppua kohden hieman puuduttavaksi, eikä sillä ole lainkaan laulua yhtä kappaletta lukuunottamatta. Myös Karjalan Sissit ovat tehneet mainioita albumeita, joihin oman persoonallisen lisävärinsä tuo omituinen musta huumori. Odotan silti edelleenkin sitä täydellistä martial-albumia kuin kuuta nousevaa, koska sellainen olisi aivan varmasti lähellä maailman parasta albumia.