1001 klassista levytystä: Tomás Luis de Victoria

18. klassinen levytysVictoria Voices & Viols, Andrew Hope: Motets; leyvyn kansikuva

Tomás Luis de Victoria:
O magnum mysterium (1572)

Victoria Voices and Viols
Andrew Hope, johtaja

Motets (2003)
Gaudeamus CD GAU 338 (Presto CD)

Kuuntele/osta:
The Sixteenin levytys (+ nuottikuva)
Presto Classical

Uskonpuhdistuksen pyörteissä Espanja oli yksi katolisuuden järkähtämättömistä linnakkeista ja synnytti mm. inkvisition ja jesuiittaliikkeen reaktioina protestanttiseen liikehdintään. Myös musiikissa yhteys Roomaan oli erityisen vahva, ja siellä Tomás Luis de Victoria (1548-1611) vaikutti kaksi vuosikymmentä, minkä aikana hän todennäköisesti opiskeli Palestrinan johdolla. Ainakin Victorian tyyli on selvästi johdettu häneltä.

Moralesin jälkeisen sukupolven tärkein espanjalaissäveltäjä Victoria sävelsi ainoastaan hengellistä musiikkia: tunnetuin näistä on neliääninen motetti O magnum mysterium, joka sävellettiin Kristuksen ympärileikkauksen juhlaa (1. tammikuuta) varten. Renessanssin yleisen käytännön mukaisesti Victoria sävelsi motettinsa pohjalta myös messun. Teoksen teksti on vanha gregoriaaninen joulunajan responsorio, jonka teksti (”oi suuri salaisuus”’) pohjautuu Luukaksen testamentin kertomukseen Kristus-lapsesta seimessä. Kyseessä on yksi renessanssin suosituimmista teksteistä, johon oman sävellyksensä tekivät myös mm. Palestrina, Gombert, Gabrieli ja Byrd.

Jälleen kerran totean, että myöhäisrenessanssin motetit eivät lukeudu suosikkiteoksiini, Spem in aliumin muodostaessa lähinnä poikkeuksen. Palestrinan polyfoniaa selkeyttävästä vaikutuksesta huolimatta O magnum mysterium kuulostaa minusta sekavalta ja homogeeniseltä. Tasaiselta äänimatolta, josta on vaikea löytää kiinnostavia yksityiskohtia. Partituurin lukeminen musiikkia kuunnellessa auttaa tälläkin kertaa huomattavasti, niin että teoksen rakenne ja lauluäänien päällekkäisyys ei tunnu pelkältä kaaokselta.

Vaikka teos onkin selvästi teknisesti hyvin rakennettu, se ei liikuta minua tavoilla, joilla polyfoninen kuoromusiikki parhaimmillaan tekee. Sen sijaan motetin pohjalta tehty messu (Westminsterin katedraalin kuoron esittämänä) miellyttää minua paljon enemmän, kuten yleensä: teoksen suurimuotoisuus tekee siitä jotenkin juhlavamman ja eloisamman, ja tekstin tuttuus tekee eri äänien erottamisesta helpompaa. Äänikuvaa selkeyttää myös soitinsäestyksen puute.

Victoria Voices and Violsin levytystä Victorian moteteista ei näytä löytyvän mistään streaming-palvelusta, ja CD:näkin sen voi ostaa ainoastaan ”Presto CD:nä”. Nämä ovat levyjä, joiden lisäkappaleiden polttamiseen CD-R:ille levykauppa Presto Classsicalilla on virallinen lisenssi. Äänenlaadussa tätä ”puolivirallisuutta” ei huomaa, koska lähteenä ovat tehdastasoiset DDP-tiedostot. Levyn etiketin ja tekstiliitteen painojälki on sen sijaan ruman ja halvan näköinen. Harmi ettei näitä levyjä voi vain ostaa FLAC-tiedostona, koska fyysinen pakkaus tuo niin vähän lisäarvoa. Vaikka tämä on ilmeisesti ainoa laillinen tapa saada tämä levytys kuultavakseen, levyn omistamisesta tulee yhtä likainen olo kuin Mustamäen torin Best of Metallica -tuotteista.

Koska tämä levytys on niin harvinainen, olen valinnut YouTube-linkiksi The Sixteenin version, koska siinä tulevat nuotit mukana.

1001 klassista levytystä: Giovanni Pierluigi da Palestrina

Allegri: Miserere; levynkansi16. klassinen levytys

Giovanni Pierluigi da Palestrina:
Missa Papae Marcelli (1567)

The Sixteen
Harry Christophers, johtaja

Allegri: Miserere (1990)
Coro 16014

Kuuntele/osta:
YouTube
Presto Classical

Renessanssin musiikkiin perehtyessäni olen erottanut kolme aikakaudelle erityisen leimallista muutosta. Yhdestä niistä, instrumentaalimusiikin yleistymisestä, olen jo kirjoittanut. Ne kaksi muuta, kirjapaino ja uskonpuhdistus, liittyvät läheisesti toisiinsa.

Mekaaninen painokone mahdollisti laajamittaisen nuottijulkaisutoiminnan ja musiikin kaupallisen levittämisen. Ottaviano Petruccin, Pierre Attaingnantin ja Pierre Phalèsen kaltaiset nuotinpainajat assosioituivat niin vahvasti julkaisemiinsa kokoelmiin, että vielä levytetyn musiikin aikakaudellakin teoksen kanteen saattaa päätyä heidän eikä säveltäjän nimi.

Painotuotteiden myötä levisi tietysti myös uskonpuhdistus, ja kaikkialla minne se levisi, vaikutukset olivat mittavia myös musiikissa. Anglikaaneille, kalvinisteille ja luterilaisille syntyi kaikille oma versionsa uudesta kansantajuisemmasta kirkkomusiikista. Yhteistä näille oli kansankielen käyttö latinan sijaan ja musiikin selkeys. Sanoista tuli saada selvää, ja monissa protestanttisissa kirkoissa seurakunnan tuli pystyä laulamaan mukana. Näistä uusista kirkkomusiikin muodoista olenkin tämän projektin aikana jo kirjoittanut, mutta nyt on aika ottaa käsittelyyn katolisen kirkon reaktio näihin muutoksiin.

Roomassa ei seisty kaikkien näiden mullistusten edessä tumput suorina vaan aloitettiin omat uudistukset, jotka tunnetaan nykyään vastauskonpuhdistuksena. Tärkein uudistusten keskus oli Trenton kirkolliskokous (toiminnassa 1545-1563), jossa pohdittiin myös kirkkomusiikkia.

Kokouksen johtopäätökset jäivät kuitenkin varsin yleiselle tasolle: kirkkomusiikista kiellettiin kaikki ”epäpuhtaus”. Epämääräisestä lausunnosta tehtiin sitten vaihtelevia johtopäätöksiä eri puolilla katolista Eurooppaa. Mullistukset eivät olleet siis yhtään niin isoja kuin uusissa kristillisissä kirkoissa, koska laulukielenä säilyi latina, eikä seurakunta osallistunut laulamiseen.

Tiukimmin asiaa tulkittiin Roomassa, missä päädyttiin siihen, että laulun sanoista on saatava selvää ja musiikin on palveltava Jumalaa, ei säveltäjien taiteellista itseilmaisua. Tämä tarkoitti hyvinkin vaikeaselkoiseksi ja monimutkaiseksi kehittyneen polyfonian yksinkertaistamista, sekä instrumenttien täydellistä kieltämistä kirkonmenoissa. Myös kirkkomusiikissa käytettävien tekstien määrää rajattiin, eikä kirkkomusiikissa saanut enää lainata melodioita maallisista sävelmistä.

Vastauskonpuhdistuksen musiikki henkilöityy vahvimmin juuri Roomassa vaikuttaneeseen Giovanni Pierluigi da Palestrinaan (1525-1594), joka työskenteli useissa eri kirkoissa ja loi niin leimallisen ilmaisumuodon, että sitä alettiin kutsua ”Palestrina-tyyliksi”. Alan kirjallisuudessa sanotaan, että tämä olisi ensimmäinen kerta länsimaisen taidemusiikin historiassa kun tulevat sukupolvet tarkoituksella yrittivät imitoida jotain aiemmin vakiintunutta tyyliä.

En sitä nyt yritä teoreettisesti selittää, mutta Palestrina eroaa aiemmasta renessanssimusiikista, ainakin tässä projetkissa, siinä että sanoista tosiaankin saa selvää. Aiempaa polyfoniaa selkeämpi yhden melodian korostaminen viittaa jo seuraavan vuosisadan varhaisbarokkiin. Jotain Wikipediassa puhutaan kontrapunktinkin korostamisesta.

Palestrinan tunnetuin teos on yksi hänen 104:stä messustaan, Missa Papae Marcelli, joka on nimetty paavina vain 22 päivää vuonna 1555 hallinneen Marcellus II:n mukaan. Paavin täsmällinen yhteys sävellykseen on epäselvä, ja teoksen ympärillä on liikkunut muutenkin paljon epämääräistä legendatietoa.

Tunnetuimman legendan mukaan tämä teos olisi vakuuttanut Trenton kirkolliskokouksen siitä että polyfonialla oli edelleen paikkansa kirkonmenoissa, ja että moniäänisenkin sävellyksen sanoista voi saada korvakuulolta selvää. Tämä perinnetieto tuskin pitää paikkansa, vaikka teos onkin sävelletty kirkolliskokouksen viimeisenä vuonna 1563. Se kuitenkin julkaistiin vasta 1567.

Palestrinan selkeyden tavoittelu tekee tästä teoksesta ainakin minulle nautittavampaa kuultavaa kuin moni muu myöhäisrenessanssin kuoromusiikki, koska kokonaisuus ei kuulosta sekavalta ja vaikeasti lähestyttävältä. Sen lisäksi että sanoista saa selvää, ne on monin paikoin myös helppo ymmärtää. Esimerkiksi katolisen messun Credo-osan sanat ovat käytännössä luterilainen uskontunnustus latinaksi.

Koska Palestrina-tyylissä ei voi käyttää eri ääniä yhtä vapaasti kuin vanhemmasa polyfoniassa, on sävellykseen haettava vaihtelua muualta, vaikkapa rytmiikasta ja laulavan kokoonpanon vaihtelemisesta. Esimerkiksi tässä messussa kuoro jaetaan monenlaisiin kokoonpanoihin ja täydet kuusi ääntä kuullaan samanaikaisesti ainoastaan tekstin tärkeimmissä kohdissa, mikä korostaa musiikin sanoja palvelevaa roolia.

1001 klassista levytystä: Thomas Tallis

Thomas Tallis (n. 1505-1585) on varhaisin säveltäjä, jolta löytyy enemmän kuin yksi teos 1001 Classical Recordings -kirjasta. En nyt tiedä mikä juuri hänestä tekee niin erityisen. Ainakin hän teki aktiiviuransa Englannissa sen suurimpien uskonnollisten ja samalla myös musiikillisten mullistusten keskellä.

Henrik VIII (vallassa 1509-1547) erotti Englannin paavin vallasta, mutta maa pysyi silti käytännössä katolisena. Edvard VI:n kaudella (1547-1553) Englannista tehtiin käytännönkin tasolla protestanttinen maa, eikä silloin saanut edes säveltää latinankielisiä tekstejä. Kirkkomusiikki piti laulaa englanniksi: messujen, vespereiden ja motettien tilalle tulivat servicet ja anthemit.

Maria I (1553-1558) teki Englannista jälleen katolisen, ja jonkinlainen vakaus löytyi Elisabet I:n kaudella (1558-1603), jolloin katolisuutta ja protestanttisuutta yhdistelevä kompromissi, nykyaikainen anglikaanisuus syntyi.

Samalla päädyttiin musiikissakin monimuotoiseen kompromissiin: vaikka kirkonmenot tuli pitää joitakin paikallisia poikkeuksia lukuunottamatta englanniksi, myös latinankielistä hengellistä musiikkia, messujakin, sai edelleen säveltää. Ainakin jos oli Thomas Tallis tai hänen oppilaansa William Byrd, jotka nauttivat Elisabetin henkilökohtaisesta suojeluksesta: kuningatar jopa myönsi heille yksinoikeuden nuottien painamiseen Englannissa.


Tallis: Lamentations of Jeremiah; levynkansi 14. klassinen levytys

Thomas Tallis:
Lamentations of Jeremiah (1565)

The Hilliard Ensemble
Paul Hillier, johtaja

Lamentations of Jeremiah (1986)
ECM 833 308-2

Kuuntele/osta:
Presto Classical

Lamentations of Jeremiah on yksi englantilaisen renessanssin ahkerimmin sävelletyistä teksteistä. Se perustuu Raamatun Valitusvirsiin, joita yleisesti pidetään profeetta Jeremiaan kirjoittamina. Kirjaa käytetään länsimaisen kirkon liturgiassa erityisesti kiirastorstain tenebrae-palveluksessa.

Tekstiä sävellettiin aikaisemmin jo manner-Euroopassa, mutta 1500-luvun puolivälissä siitä tuli erityisen suosittu Englannissa. Tätä on selitetty mm. sillä, että Valitusvirsien teksti Jerusalemin tuhosta saattoi olla metafora katolilaisuuden hävittämiselle Englannista. Lamentations oli muodissa nimenomaan Elisabet I:n kauden alussa 1560-luvulla.

Kuuluisimmat sävellykset tekstiin ovat Tallisin kaksi versiota, joissa on eri musiikin lisäksi myös hyvin erilaiset tekstit: kyse on tenebrae-palveluksen ensimmäisestä ja toisesta saarnasta.

Koska levyn on julkaissut ECM Records, sitä on turha yrittää etsiä muualta kuin levykaupasta tai kirjastosta. En siis voi jakaa tätä levytystä kanssanne, mutta korvikkeena teoksen (version 1) tässä esittää The Sixteen.


Tallis: Spem in alium; levynkansi17. klassinen levytys

Thomas Tallis:
Spem in alium (1569)

Winchester Cathedral Choir
David Hill, johtaja

Spem in alium (1989)
Hyperion CDA 66400

Kuuntele/osta:
YouTube (vaihtoehtoinen levytys)
Hyperion Records

Pelkistetyn ja helposti ymmärrettävän polyfonian (esim. Palestrina) ohella 1500-luvun lopulla sävellettiin myös ennenkuulumattoman monimutkaista moniäänisyyttä hyödyntäviä teoksia. Tähän mennessä projektissa on tainnut tulla vastaan korkeintaan 8-äänistä musiikkia, mutta moniäänisyys venyi lopulta peräti 40-äänisiin sävellyksiin, joista tunnetuin on Thomas Tallisin motetti Spem in alium. Teoksen teksti on mukailtu Raamatusta, Juditin kirjasta. 2010-luvun ihminen on todennäköisimmin törmännyt teokseen Fifty Shades of Greyn sivuilla.

Spem in alium ei ole ainoa 40-ääninen teos, sillä sen inspiraationa oli Alessando Striggion motetti Ecce beatam lucem, tai mahdollisesti saman säveltäjän messu Missa sopra Ecco sì beato giorno, joka on moniäänisin tunnettu renssanssisävellys (Agnus Dei -osassa on 60 ääntä). Nämä teokset on sävelletty 1567-1568, eli hieman ennen Tallisia.

Mielenkiinnosta latasin Spem in aliumin kuoropartituurin IMSLP:stä, mutta sitä on ihan mahdotonta seurata: kaikki äänet eivät edes mahdu kerralla näytölle niin että nuoteista saisi selvää. Siitä huolimatta teos ei ole sieltä vaikeaselkoisimmasta päästä, vaan on yllättävän helppoa kuunneltavaa.

Tarkasti ottaen kyseessä on 8×5-ääninen teos: itsenäisiä ääniä 40, mutta ne on jaettu kahdeksaan viiden laulajan ryhmään, niin että jokaisessa ryhmässä on yksi laulaja kustakin äänialasta (sopraano, altto, tenori, baritoni, basso). Aikalaisesityksissä lauluryhmät oli todennäköisesti sijoitettu eri puolille kirkkoa.

Ensivaikutelmani teokseen liittyy sen dynamiikkaan, joka on poikkeuksellisen suurta jopa klassisen musiikin mittapuulla. Ymmärtäähän sen, kun teoksen alussa äänessä on 2 laulajaa, lopussa 40. En ole pystynyt kuuntelemaan tätä kertaakaan ilman että olen välillä joutunut nostamaan tai laskemaan volyymiä.

Koska Tallisin ura tuli käsiteltyä yllä, keskityn tässä saman teoksen eri levytysten vertailuun. 1001 Classical Recordings -kirjassa Spem in aliumilla ei ole omaa ”Other Recommended Recordings” -laatikkoaan, mutta vaihtoehtoinen levytys (Tallis Scholars) löytyy epäintuitiivisesti Lamentations of Jeremiah’n yhteydestä. Lisäksi kokoelmiini on tämän projektin ulkopuolella päätynyt teoksesta myös Huelgas Ensemblen ja Oxford Cameratan levytykset, sekä Kronos Quartetin instrumentaalisovitus jousille.

Ymmärrän miksi kirjaan on valittu juuri Winchesterin katedraalin kuoron levytys, sillä se on näistä kaikkein kirkkain ja korostaa dynamiikkaa eniten. Tallis Scholarsin levytyksen soundi ei ole yhtä eriytynyt, vaan lauluäänet sulautuvat enemmän yhdeksi massaksi, ja muistuttaa paikoitellen jopa György Ligetin nykysävellysten kenttämäisyyttä. Siis soundillisesti, ei sävellyksellisesti: Ligetin ”mikropolyfonia” on kuitenkin hyvin erilaista kuin renessanssipolyfonia.

Tallis Scholarsin levytys myös hieman Wichester Cathedral Choiria hidastempoisempi: suurin osa levytyksistä kestää noin 10 minuuttia, tämä 11. Oxford Cameratan levytys on pisin, hieman yli 12 minuuttia.

Ehkä se johtuu temposta, tai jostain muusta syystä (julkaisija on halpisyhtiö Naxos, joka kyllä osaa tehdä myös upeita vanhan musiikin levytyksiä), mutta tämä on kuulemistani levytyksistä lattein. Äänekkäimpiin kohtiin ei vaan tule samanlaista kylmiä väreitä aiheuttavaa voimaa kuin paremmissa levytyksissä. Ehkä tämä on liian kompressoitu tai jotain – voin hyvin kuvitella että tämä teoksen äänittäminen, miksaaminen ja masterointi ovat erittäin haasteellisia tehtäviä. Huelgas Ensemble on sitten jostain sieltä väliltä: teknisesti toimiva levytys, joka ei kuitenkaan säväytä yhtä paljon kuin jotkut. Varsinkin loppuhuipennuksesta puuttuu potkua.

Nykymusiikkiin erikoistuneen Kronos-kvartetin sovitus on mielenkiintoinen erikoisuus. Jännittävällä tavalla neljällä jousisoittimella on luotu samankaltaista suuruuden tuntua kuin kuoroversioissakin, vaikka eihän tämä nyt aivan samaan mahtipontisuuteen ylläkään. Jousikvartetin äänenvärin ansiosta tunnelma on ennemminkin melankolinen kuin juhlava.

YouTubesta löytyy ainakin Tallis Scholarsin versio (linkki yllä), mutta jos haluaa ottaa kaiken hyödyn YouTuben teknologiasta, niin kannattaa tsekata 4K:na tallennettu 360 asteen taltiointi Breda Sacramentskoorin esityksestä, jossa on aivan erilainen tilan tuntu kuin näissä muissa.

1001 klassista levytystä: Instrumentaalimusiikin synty

1001 klassista levytystä -projektini töksähti omaan perfektionismiini. Ajattelin, etten voi siirtyä laulumusiikista instrumentaalimusiikin pariin ennen kuin teen jonkun laajemman kirjoituksen siitä miten laulusta itsenäinen soitinmusiikki syntyi. Keskiaika oli 1001:ssä levytyksessä varsin huonosti edustettuna, minkä vuoksi kirjoitin siitä paljon tänne ja Facebookiin. Renessanssi sen sijaan on varsin hyvin mukana, joskin painottuen laulumusiikiin; soitinmusiikkia tuntuu olevan mukana lähinnä satunnaisena otantana.

Tämän vuoksi koin velvollisuudekseni perehtyä aiheeseen tarkemmin. Olen ehkä asettanut itselleni turhan kunnianhimoisen tavoitteen: pyrin samanaikaisesti sekä laatuun (perehtynyt kuuntelu) että määrään (1001 levytystä). Tosin onhan se nyt selvää että ensin mainitun tulee olla kaikissa hölmöimmissäkin projekteissa se pääasia. Kyllä minulle on tärkeämpää nauttia kuulemastani ja oppia lisää musiikista, kuin saavuttaa joku mielivaltaisesti asetettu kvantitatiivinen tavoite. Jatkan siis tällä määrän ja laadun linjalla, eli projekteihini tulee kuukausien taukoja jos on tullakseen.

Mutta eiköhän tämä selittely jo riitä, mennään asiaan. Tässä bloggauksessa esittelen soitinmusiikin kehitystä renessanssin aikana ja nostan erityisesti esille neljä levytystä jotka kuuluvat 1001 Classical Recordings -projektiin. Hypin siis laulumusiikin yli ja palaan niihin levytyksiin myöhemmin.

Tässä ensin muistutuksena tähän mennessä käsitellyt levytykset:

1. Carmina Burana (anonyymi, 1100-luku)
Clemencic Consort (1975)

2. Hildegard von Bingen: Antifonit (1100-luku)
Sequentia: Canticles of Ecstacy (1994)

3. Guillaume de Machaut: Balladet (1300-luku)
Early Music Consort of London: The Art of Courtly Love (1973)

4. Francesco Landini: Ballatat (1300-luku)
Anonymous 4: The Second Circle – Love Songs of Francesco Landini (2000)

5. Guillaume Dufay: Isorytmiset motetit (1420-1442)
Huelgas-Ensemble: O gemma lux (2000)

6. Antoine Busnois: Motetit (1400-luku)
The Binchois Consort: Missa L’homme arme (2002)

7. Johannes Ockeghem: Alma redemptoris mater (1400-luku)
The Clerks’ Group: Missa Mi-mi (1994)

8. John Browne: Stabat mater (1490-luku)
The Tallis Scholars: Music from the Eton Choirbook (2005)

9. Josquin des Prez: Missa Pange lingua (1514)
The Tallis Scholars: Missa Pange lingua (1986)

10. John Taverner: Western Wynd Mass (1530-luku)
The Tallis Scholars: Western Wind Masses (1993)

11. Nicolas Gombert: Motetit (1530-1550)
Henry’s Eight: Eight-Part Credo (1996)

12.  Cristóbal de Morales: Motetit (1545-1547)
Ensemble Plus Ultra: Morales en Toledo (2005)

Lue loppuun

1001 klassista levytystä: Cristóbal de Morales

Morales en Toledo; levynkansi12. klassinen levytys

Cristóbal de Morales:
Motetit (1545-1547)

Ensemble Plus Ultra
Michael Noone, johtaja

Morales en Toledo  (2005)
Glossa GCD 922001

Kuuntele/osta
Asperges me (YouTube)
Presto Classical

Espanja tuntuu olleen aina vähän matalamman profiilin eurooppalainen musiikin suurvalta. Ei sentään mikään takapajula, sillä onhan siellä on sävelletty merkittäviä teoksia 1200-luvun Cantigas de Santa Maria -koodeksista 1900-luvun kansallisromantiikkaan. Englannissa, Alankomaissa, Ranskassa, Saksassa ja Italiassa on kaikissa kuitenkin ymmärtääkseni tehty suurempia musiikillisia innovaatioita kuin Espanjassa tai Portugalissa – sillä poikkeuksella, että suuri osa klassisesta kitararepertuaarista on kotoisin Iberian niemimaalta.

Tämä ei silti tarkoita sitä, että espanjalainen taidemusiikki olisi huonompaa. Kyse on vain muita maita enemmän tainnut olla siitä, että uusien muotojen kehittämisen sijaan viilataan vallitsevia muotoja. Ja koska Espanja oli renessanssin ja barokin aikaan ennen kaikkea johtava siirtomaavalta, he myös veivät klassisen musiikin Euroopan ulkopuolelle – eli olivat ensimmäisiä kulttuuri-imperialisteja.

Espanjalainen 1500-luvun musiikki otti vaikutteita etenkin alankomaalaisesta tyylistä, koska maiden välillä oli myös kuninkaallisia perhesiteitä. Kuuluisin tämän alankomaalaistyylisen espanjalaisen polyfonian säveltäjä oli Cristóbal de Morales (n. 1500-1553), jonka esikuvia olivat etenkin Josquin ja Gombert.

1001 Classical Recordings -kirja ei ole aina kauhean informatiivinen siitä, mitä teoksia se varsinaisesti suosittelee. YouTubessa, Spotifyssa – tai Moralesin tapauksessa Presto Classicalista ostamassani FLAC-paketissa – ei lue mitään genretietoja, joten en tiennyt mitkä Morales en Toledo -levyn kappaleista ovat niitä motetteja. Ongelma ei koske pelkästään tätä levyä. Läheskään aina lukijalle ei ole itsestäänselvää, mitä itseasiassa olisi tarkoitus kuunnella. Esimerkiksi Busnoisn’n motetteja suositellaan levyltä, jonka nimi on Missa L’hommé arme, joka sisältää myös messun ja muita sävellyksiä. Kansilehtisetkään eivät aina auta tässä asiassa, Morales-tiedostojen mukana ei tullut edes niitä.

All Music Guide onneksi kertoo, että kaikki tämän levyn teoksista ovat motetteja, mutta itse kirja ei kerro tätä eksplisiittisesti. Siinä ei esimerkiksi vaivauduta kertomaan näiden motettien nimiä. Tässä tapauksessa ratkaisu toimii, koska levyllä ei ole muita sävellyksiä. Minä tietysti pidän tällaisesta ylimääräisestä salapoliisityöstä ja selvitän levytysten taustat joka tapauksessa.

Niihin taustoihin perehtyessäni olen alkanut suhtautua skeptisesti tämän kirjan pakkomieteelle moteteista. Ne tuntuvat olevan yliedustettuna renessanssilevytyksissä: vuosina 1450-1550 sävellettyjä teoksia on kirjassa mukana 8, joista puolet ovat ”motetteja” (eivät siis yksittäisiä motetteja vaan epämääräisiä motettien joukkoja). Tämä oli eittämättä motetin kulta-aikaa, mutta silti painotus tuntuu väärältä: messuja on vai 2/8, vaikka monet asiantuntijat (ja minä) pitävät sitä aikakauden tärkeimpänä genrenä.

Ainakin nautin motettien kuuntelemisesta selvästi vähemmän kuin muiden teosten. Tähän vaikuttaa varmaan ainakin se, että aikana jolloin lauletuista sanoista ei useinkaan saa selvää, messuissa on kuitenkin aina liturgisesti vakioitu teksti jonka tunnen hyvin. Mutta kyllä siinä musiikissakin on jotain. Esimerkiksi sekä Moralesilla että Gombertilla on teoksia, joista pidän valtavasti, mutta yksikään motetti ei lukeudu niihin. Morales-suosikkini on Officium Defunctorum Jordi Savallin johtaman La Capella Reial de Catalunyan esittämänä.