Coveri jätetään

Taisin kuulla tänään Groove FM:ltä ensimmäistä kertaa Tainted Loven alkuperäisversion. Oli se parempi kuin Soft Cellin versio, mutta ei aivan yhtä hyvä kuin Coilin versio. Soft Cellin Tainted Lovesta en tosin osaa enää sanoa mitään mielipidettä, koska se on muiden megahittien tapaan niin kulunut, ettei voi tietää onko se soitettu puhki vai onko se oikeasti tylsä.

Satuin aiemmin tänään ihan sattumalta lueskelemaan tuota kappaletta koskevaa Wikipedia-artikkelia ja hämmennyin siitä kuinka coveroitu ja samplattu kappale tuo on ollut, varsinkin viimevuosina. 2000-luvulla on muutenkin tuntunut tulevan ärsyttävän vallitsevaksi trendi, jossa coveroidaan ja samplataan samoja kasarihittejä kuoliaaksi asti. Minusta coverointi ja samplaaminen ovat valideja taidemuotoja siinä missä originaalikappaleidenkin tekeminen, mutta miksi versioinnin kohteeksi pitää valita aina ne tutut ja turvalliset kappaleet, jotka ovat jo valmiiksi ihan kuluneita? Toinen hyvä esimerkki on Depeche Moden Personal Jesus, joka sekin on joutunut Marilyn Mansonin coveroinnin ja mainstream-diskohittiin samplaamisen uhriksi.

JOS minä olisin muusikko (rakastan lauseen aloittamista näin) niin valitsisin kyllä coveroitavaksi ja samplattavaksi kappaleita, joita kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Soft Cell taisi näin tehdäkin aikoinaan kun otti versioitavakseen kappaleen josta ainakaan tuon ajan futuristi/uusromantikkopiirit eivät varmaan juuri mitään tienneet. Heidän versionsa on muutenkin hieno esimerkki hyvän coverversion kaavasta: otetaan kappale aivan eri genrestä ja tehdään siitä ihan omannäköinen versio. Ikään kuin oma kappale, ja Soft Cellinkin versio toimii parhaiten albumikontekstissa; kappaleen sanoituskin tuntuu sopivan täydellisesti heidän Non-Stop Erotic Cabaret -mestariteokseensa.

Vaikka suosinkin tuntemattomista kappaleista persoonallisesti omaksi omittuja coverversiota, minua silti ärsyttää suuresti se kun jotain kappaletta luullaan uuden mainstream-artistin alkuperäiseksi. Esimerkkejähän on vaikka kuinka, Tainted Lovesta Hurtiin. Wikipediassa jopa sanotaan että jotkut ovat coveroineet Johnny Cashin versiota tuosta kappaleesta. Eiköhän se ole kuitenkin Nine Inch Nails -cover edelleenkin, vaikka sovitus perustuisikin Cashin eikä Reznorin sovitukseen. Cover on kuitenkin aina cover, vaikka kuinka omaperäinen ja hyvä, ja sinänsä alkuperäisesittäjä vaatii kunnioitusta. Tällä kunnioituksella en kuitenkaan tarkoita sitä, että Pink Floydin Comfortably Numbista ei saisi tehdä homodiskoversiota.

Kaiku on rakkautesi

Tällä kertaa keikka-arviossa on Echo Is Your Love Telakalla. Bändi yhdistelee musiikissaan indietä noise rockiin suhteellisen ainutlaatuisella tavalla ja toisen kitaristin Mudhoney-paita taisi paljastaa yhden ainesosan lisää: seattlelaisen grungen. Keikka oli suhteellisen lyhyt mutta intensiivinen. Melu taisteli tasapuolisesti popimman ilmaisun kanssa ja yhden kappaleen ajaksi bändi sai myös oman lavatanssijansa aitoon Happy Mondays -tyyliin.

Keikka parani koko ajan muuttuen loppua kohti vauhdikkaammaksi ja riehakkaammaksi. Encoreksi lavalle saatiinkin jo melkeinpä feminiininen Joy Division: post punk -kompin säestämän vokalisti Nea Helston hyperaktiivinen tärinä toi elävästi mieleen Ian Curtisin epileptisen venkoilun, tai ainakin sen millaisena populaarikulttuuri (ts. lähinnä elokuvat 24 Hour Party People ja Control) sen kuvaa.

Oli bändillä lämppärikin, oululainen Punaisen kuningattaren periaate, josta en kyllä osaa hirveästi sanoa mitään, sen enempää hyvää kuin pahaakaan. Tästä nyt tuli muutenkin häpeällisen suppea kirjoitus, ei taida sanallinen inspiraatio olla huipussaan.

Suuri rock-persoona

Trent Reznor taitaa olla aika äkkipikainen ja ailahtelevainen ihminen: seuraava kiertue on taas vaihteeksi se viimeinen (”The shows we have announced in 2009 and any more that may be announced will be a completely different approach with some different personnel and will likely be the last for the foreseeable future.”). Tulee ihan mieleen ”uutiset” vuoden takaa.

Tuo mesta.netin uutinen oli tunnetusti sanojen vääristelyä pahimmasta päästä, koska Reznor ilmoitti vuosi sitten ainoastaan, että bändin keikkailuformaatti muuttuu. Tuoreimman Lights in the Sky -kiertueen perusteella tuollaista muutosta ei ainakaan vuoden takaisen ilmoituksen jälkeen ole käsittääkseni tapahtunut; samaista rock-spektaakkelia Nine Inch Nails on yhä esittänyt, ehkä jopa aiempaakin suuripiirteisemmin. Ei tätä uusintakaan ”ilmoitusta” siis voi enää kauhean tosissaan ottaa, mutta ehkä tuo ”completely different approach” nyt tarkoittaa sitä lykkääntynyttä uutta keikkailuformaattia.

Nyt kun aiheesta innostuin, voisin analysoida Reznorin persoonaa enemmänkin! Tai lähinnä sen heijastumista hänen musiikissaan. Oikeastaan ainoa – joskin hyvin runsas – kritiikki, jota olen ikinä Nine Inch Nailsista kuullut, liittyy aina siihen että ”aikuinen mies laulaa teiniangstista”. Väittämä tietenkin pitää paikkansa, varsinkin bändin alkutuotannon kohdalla, mutta itse en ole koskaan ymmärtänyt tuota argumenttia. Mitä vikaa teiniangstissa muka on? Ehkä suhtautumiseni johtuu vain siitä että olen itsekin edelleen teiniangsteissani, vaikka aikuinen mies olenkin olevinani. Mieluiten minä kuuntelen sanoituksia jotka tulevat suoraan ja vilpittömästi taiteilijan sisimmästä, vaikka ne olisivatkin sitten ihan lapsellisia.

Toisekseen, Reznorin tuotannossa on mielestäni paljon muutakin kuin teiniangstia. Hän osaa tehdä hyviä biisejä, eikä sanoitusten sisällöllä ole sinänsä mitään tekemistä tuollaisen lahjakkuuden kanssa. Monet NIN:in instrumentaaleistakin ovat upeita, joskin taannoinen Ghosts I-IV oli mielestäni bändin ensimmäinen oikeasti huono julkaisu. Myös niissä synkissä sanoituksissa on piilossa syvällisempikin ulottuvuus, joka on ajattomampi ja yleismaailmallisempi kuin pelkkä teiniangsti. Nine Inch Nailsin musiikki on mielestäni aivan liian moniuloitteista että sen voisi sivuuttaa pelkällä ”aikuisen miehen teiniangstia” -argumentilla, vaikka toki tuo elementti onkin musiikin näkyvin ja huomiotaherättävin osio, jota ilman bändistä ei varmasti olisi tullut tuollaista suurmenestystä.

Liian suuri osuus tämän blogin päivityksistä käsittelee Nine Inch Nailsia, koska en oikeasti ole enää mikään fanaattinen kuuntelija. Minua ei edes enää harmita yhtään ajatus siitä, etten näkisi sitä enää koskaan livenä, tai jos NIN ei enää ikinä julkaisisi mitään. Pääosin kuuntelen ja ajattelen nykyään ihan muuta musiikkia, mutta jostain syystä Reznorin puuhista nyt vain on niin luontevaa kirjoittaa tänne.

Otsikko oli sitten ironiaa eikä henkilöpalvontaa.