Nuorgamin popklassikot 1992-93

Vuoden 1993 popklassikkoveikkaus meni kaikesta yrityksestä ja perehtymisestä huolimatta kuta kuinkin yhtä huonosti kuin vuoden 1992 veikkauskin. Totesin sen myötä että nyt saa riittää! Tämä veikkaus nyt muutenkin tuntui huonolta korvikkeelta oman listauksen jatkamiselle, sillä välin kun kahlaan lähdemateriaalin loputtomassa suossa. Koitan nyt marraskuussa skarpata; kirjoittaa enemmän ja lukea vähemmän. Vuoden 1993 veikkauksista sentään yksi meni täsmälleen oikein, joten on siihen varmaan ihan hyvä lopettaa. Erityisen vaikeaa veikkauksesta tekee Nuorgamin tapa määritellä biisien vuodet vähän miten sattuu – vaikka se toki onkin joissain tapauksissa (esim. Beckin Loser) oikeasti vaikeasti määriteltävä ja tulkinnanvarainen luku.

Lähimmäksi osui: Suede – Animal Nitrate (Täsmälleen oikein!)
Oikein veikatut biisit: 7/25
Bändi oikein mutta väärä biisi: 4/25
Ei sinne päinkään: 14/25

Nuorgamin listat ovat kyllä jo pahasti alkaneet toistaa itseään, kuten Smashing Pumpkinsiin liittyvät höpinät teini-iästä ja vastakkaisesta sukupuolesta osoittavat. Tai britit ja perverssi seksuaalisuus. Tämä heteronormatiivinen nuoruuden ihannointi liittyy kyllä vahvasti popklassikoihin, mutta eikö se ala jo tuntua tylsältä toistolta? Populaarimusiikki on kuitenkin muutakin kuin tuon lyhyen elämänjakson loputonta luuppaamista. Onneksi listauksessa sentään kirjoitettiin Nirvanasta resepti ja Björkistä miellekartta, eikä vain toistettu samoja fraaseja tekstin muodossa.

On minunkin tietysti myönnettävä, että oma tapani kirjoittaa esimerkiksi elektronisen musiikin historiasta on myös toisteinen ja jatkuvasti samoja elementtejä korostava. Mutta kai se nyt on väistämätöntä kun yksin kirjoittaa. Ja on se nyt parempi luupata asioita jotka nousevat populaarimusiikista kirjoittaessa suhteellisesti harvemmin esille kuin teini-ikä ja vastakkainen sukupuoli.

Björk - Human Behaviour; singlen kansikuva

Vuoden 1993 popklassikko olikin Björkiä, ehkä Beckin vuoro onkin vasta 1994?

#46 Jean-Michel Jarre – Oxygène Part IV (1976)

Spotify
YouTube

Jean-Michel Jarre - Oxygene (Part 4); singlen kansikuvaRanskalainen Jean-Michel Jarre oli jo nuorella iällä kiinnostunut manipuloimaan perinteisten rock-soitinten ääniä. Keskeiseksi kokemukseksi hänen musiikillisessa kasvussa osoittautui liittyminen pariisilaiseen Groupe de Recherche de Musique Concrète‎en -ryhmään vuonna 1969. GRM:n johtohahmo ja perustaja oli musique concrèten pioneeri Pierre Schaeffer, jonka alaisuudessa Jarre toimi kolme vuotta. Jarre oli saanut koulutusta klassisessa musiikissa, ja hän kiinnostuikin ajatuksesta yhdistää musique concrèten, elektronisen musiikin, klassisen ja popin elementtejä toisiinsa.

Hän ei olisikaan tässä voinut yhtään paremmin onnistua kuin debyyttialbumillaan Oxygène (1976), jonka singlejulkaisu Oxygène IV:stä tuli yksi ensimmäisistä instrumentaaleista ja kokonaan elektronisista listahiteistä. Toisiin sen ajan elektronisiin artisteihin verrattuna Jarren tyyli oli häpeilemättömän rytmistä ja melodista ja Kraftwerkin lisäksi tällaisia tarttuvia konebiisejä oli tullut lähinnä yhden hitin ihmeiltä aina Hot Butterin Popcornista (1972) lähtien – Oxygène IV perustuukin vahvasti tuohon Gershon Kingsleyn alunperin vuonna ’69 säveltämään instrumentaaliklassikkoon. Jarre oli myös itsekin Hot Butterin tapaan coveroinut kappaletta jo aiemmin nimellä Pop Corn Orchestra.

Oxygene-albumilla hyödynnettiin laajasti sen ajan analogisyntetisaattorien lämpöä: soittimina olivat mm. ARP, ensimmäinen eurooppalainen syntetisaattori VCS3, Farfisa-urut ja Mellotron. Levyn helpon lähestyttävyyden ansiosta siitä tuli kaupallinen hitti ja syntetisaattorit alkoivat vaikuttaa suurten massojenkin mielestä hauskoilta ja oleelliselta osalta modernia elämää. Myös Jarren suhde Oxygenen henkilökuvatkin ottaneseen näyttelijätär Charlotte Ramplingiin auttoi medianäkyvyyden saamisessa. Levyllä, ja varsinkin tällä sen hittikappaleella, on ollut suuri merkitys myös teknon ja trancen kehittymiseen.

Oxygenen jälkeen Jarren panos elektroniselle musiikille on kuitenkin ollut ihan muualla kuin hänen levytyksissään, jotka huononivat tasaista vauhtia kammottavaan Revolutions (1988) -kikkareeseen asti. Jostain käsittämättömästä syystä Jarrea on levytysten laadun roimasta laskusta huolimatta myyty maailmanlaajuisesti arviolta 80 miljoonaa kappaletta. Kekseliäs Zoolook (1984) on pieni valopilkku Jarren muuten onnettomassa kasarituotannossa, mutta tuolla vuosikymmenellä Jarren merkittävimmäksi ansioksi nousi kuitenkin elektronisen musiikin popularisointi massiivisten ilmaiskonserttien kautta.

Jarre on rikkonut omia yleisöennätyksiään niin Yhdysvalloissa, Ranskassa kuin Venäjälläkin, ja vienyt samalla konemusiikkia valtaville yleisöille kolmanteen maailmaan (mm. Egypti ja Marokko) ja rautaesiriipun taakse – hän oli ensimmäinen länsimainen musiikko joka konsertoi Maon jälkeisessä Kiinassa. Massiiviset lava- ja lasershow’t ovat osoittaneet että konemusiikki voi olla spektaakkelia siinä missä stadion-rockikin. Kustomoidut laitteet, kuten Laser Harp, tekivät elektronisen musiikin soittamisesta visuaalista: sitä soitettiin katkaisemalla näkyviä ylöspäin jakautuvia lasersäteitä.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 145-156; Prendergast (2000): s. 309-312.

Kuuntele myös: Jarren varhaisia musique concrète -kokeiluja on viimein julkaistu kokoelmalla Essentials & Rarities (2011). Ne kuulostavatkin paljon mielenkiintoisemmalta kuin suurin osa hänen Oxygènen jälkeisistä julkaisuistaan: La Cage (1971) lienee Jarren tunnetuin varhainen sävellys. Zoolookologie (1984) hyödynsi näitä nuoruuden kollaasitekniikoita virkistävästi digitaalisella ajalla: Zoolook-albumi oli yksi ensimmäisiä Fairlightin CMI-samplerisyntikkaa hyödyntäneistä levyistä. Samplerin avulla levyllä koostettiin digitaalisesti paloja erikielisistä puheista ympäri maailman niin, että tuloksena oli laulua joka ei ollut mitään varsinaista kieltä vaan hybridi lukemattomista kielistä ympäri maailmaa. Konseptiiin vaikutti vahvasti Karlheinz Stockhausenin ajatus ”universaalista musiikista” joka tuo kaikkien maailman kulttuurien musiikit samaan taiteenmuotoon.

Spotify: 241/500.

#47 The KLF – Stadium House Trilogy (singletrilogia, 1988-92)

Kuuntele: 1. What Time Is Love? / 2. 3.A.M. Eternal / 3. Last Train to Trancentral /
Koko trilogia
(huompi laatu mutta oikea järjestys ja kaikki videomateriaali)

KLF on aina kiehtonut minua poikkeuksellisen paljon pop/house-ryhmäksi. Kun nyt tuli tämän listauden muodossa tekosyy perehtyä Bill Drummondin ja Jimmy Cautyn (The Justified Anciets of Mu Mu, The Timelords, The KLF, 2K, jne.) tekemisiin tarkemmin, innostuin tietysti melkoisesti. Ihmiset, jotka erehtyvät perehtymään kaksikon musiikkiin ja mytologiaan läheisesti, on tapana hieman mennä sekaisin päästään. Niin kävi luonnollisesti myös minulle, koska haukkaan helposti liian isoja paloja pureskeltavaksi ja sitten projektit venyvät ja venyvät. Nytkin hankin lähdekirjallisuutta kirjastosta ja netistä ja koko postaus alkoi paisua ja rupesi tuntumaan siltä että teen kohta aiheesta kirjan. Ilmankos tästä tuli tämän listauksen pisin tauko ja pisin bloggaus.

Leftfieldin (#49) yhteydessä mainitsin jo stadium housen, Drummondin ja Cautyn lanseeraman ”genren” kuvaamaan juurikin tätä nyt käsittelyssä olevaa sinkkukolmikkoa: 3 A.M. EternalLast Train to Trancentral ja What Time Is Love?. Ensin kuitenkin yhtyeen historiaa ja taustoja, koska KLF:stä on mahdotonta puhua ilman ”ulkomusiikillisia” asioita. Kaksikon tekemiset olivat vähintään yhtä paljon käsite- ja performanssitaidetta kuin popmusiikkiakin. Situationalistit, diskordianismi ja Illuminatus!-trilogia olivatkin heille luultavasti vähintään yhtä suuria vaikutteita kuin heidän vertaismuusikkonsa.

Kaksikko aloitti yhteistyönsä sample-housen luvattuna vuonna 1987. Art of Noisen (#70) ja hip hopin inspiroimana Britanniassa syntyi tuona vuonna valtava määrä DJ- ja tuottajavetoisia hittejä. Digitaalisen samplerin yleistyminen johti siihen että koko levytetyn musiikin historia tuli kätevästi uusien artistien ulottuville, pilkottavaksi ja uudelleenjärjestettäväksi. Britti-DJ:t rakensivat monisyisiä kollaaseja koko tallennetun populaarikulttuurin historiasta ja kutoivat ne yhteen biitillä, joka toimi kappaleiden selkärankana. Suuria hittejä loivat tällä kaavalla mm. M/A/R/R/S, Bomb the Bass ja Coldcut, sekä vuotta myöhemmin Drummondin ja Cautyn Timelords.

Ennen listaykköstään Cauty ja Drummond kuitenkin perustivat Illuminatus!-kirjojen vastarintaliikkeen mukaan nimetyn The Justified Ancients of Mu Mun (JAMs), anarkistisen hip hop -bändin joka ei kumartanut ketään. Kirjasarjassa Justified Ancients of Mummu oli vuosituhansia vanha anarkistis-myyttinen salaseura joka palvoi babylonialaista kaaoksen jumalaa Mummua. Kirjassa heidän vihollisenaan on valaistuneiden salaliitto Illuminatus, joka hallitsee teoksen psykedeelisestä maailmaa ja pyörittää luonnollisesti myös koko musiikkiteollisuutta. Mummulle Uskolliset Muinaiset, kuten suomentaja on nimen tulkinnut, oli kuolleeksi lavastetun pankkiryöstäjä John Dillingerin johdolla perustanut oman kilpailevan levy-yhtiönsä Laughing Phallus Productions.

MUMmut tai JAMsit, riippuen mitä kieltä haluaa seurata, olivat olleet välillä myös osa Illuminatia, mutta heidät potkittiin lopulta pihalle, mihin kirjan maailmassa viittaa myös MC5:n Kick Out the JAMs -kappale, joka tietysti sisälsi esoteerista vittuilua salaseuralta toiselle ilman että bändi itse tajusi koko asiaa. Kyseisen kappaleen intron huudahdus ”Kick out the JAMs motherfucker!!!” päätyikin sitten Drummondin ja Cautyn ensimmäiseen julkaisuun All You Need Is Love sekä myöhemmin KLF:n hittiin What Time Is Love.

Samaten Last Train to Trancentralin puhesample ”lay down on the floor and stay calm” on suoraan Illuminatus!-trilogiasta: se oli Dillingerin pankkikeikkojen että JAMs-salaseuran tunnuslause, jonka julkisella sanomisella pankkiryöstäjä vittuili Illuminatiin kuuluvalle FBI-johtaja J. Edgar Hooverille. Vastaavanlaisia pieniä viittauksia Illiminatusiin löytyy pitkin Drummond/Cauty-kronologiaa, eikä vähiten Justified Ancients of Mu Mun ja KLF Productions -levymerkin logossa jossa Illuminatin pyramidi ja kaikkinäkevä silmä oli muokattu pyramidiksi ja (kaikkialle kuuluvaksi?) ghettoblasteriksi.

The Justified Ancients of Mu Mu -logo; yksityiskohta What the Fuck Is Going On? -levyn kannesta

Lue loppuun

Perifeeristä punkia

Kaikesta laadukkaasta eklektismistään huolimatta Svart Records ei vastaa tämän vuoden jännittävimmästä suomalaisesta uusintajulkaisusta. Simon Reynoldsin mainitsema kaiken mahdollisimman obskuurin ug-kaman uudelleenjulkaisubuumi on hitaasti levinnyt viime vuosina myös Suomeen. Asiaan kuuluu jonkin vinyyliaikana julkaistun ja sittemmin unohdetun bändin koko tuotannon kasaaminen yhteen CD-julkaisuun, kaiken maailman demojen ja historiikkien kanssa höystettynä. Paitsi Svartilla, joka julkaisee vain vinyyliä. Etenkin suomalainen punk on ollut vahvasti esillä 2000-luvulla tällaisten CD-uusintajulkaisujen myötä.

Maaseudun Tulevaisuus - Complete; kansikuva Olen ehtinyt kirjoittaa tännekin siitä kuinka hankalaa Maaseudun Tulevaisuus -yhtyettä on kuulla missään, joten olin hyvin iloinen – ja oikeastaan myös epäuskoisen yllättynyt – kun huomasin että Rocket Records on tänä vuonna julkaissut tiukan asiallisesti nimetyn Complete-kokoelman yhtyeen kaikesta levytetystä tuotannosta. Ennen tätä yhtyeeltä oli julkaistu vain yksi kappale digitaalisessa formaatissa, Verenkuva vuoden 2009 Punk ja yäk -boksilla, joten uudelleenjulkaisu oli erittäin tervetullut.

Suomalainen punk keskittyi enimmäkseen Helsinkiin ja Tampereelle, mutta muutama vähemmän genreensä sitoutunut omalaatuisempi yhtye tuli pienemmiltä paikkakunnilta. Näin ainakin jos on uskominen Completen kansilehtistä. Kyllähän nyt ainakin nämä Pihtiputaan (Ratsia), Salon (Vaavi) ja Kyyjärven (Maaseudun Tulevaisuus) punk-bändit olivatkin vähemmän perinteisen punk rock -kaavan orjia ja monessa mielessä olivatkin – Mustan Paraatin ynnä muiden mustahuulien ohella (ks. Eilisen jälkeen -kokoelma, 2010) – suomalaisia vastineita angloamerikkalaiselle post-punkille, joka oli alkuperäistä punkia kokeellisempaa ja ”taiteellisempaa”.

Kansilehtinen ei kyllä ole tässä tapauksessa varsinainen historiikki vaan kronologinen kokoelma anekdootteja Hiljaisten levyjen Jukka Junttilalta. Oli se tosin sen verran valaisevaa tekstiä että sain nyt viimein selville mikä se yhtyeen yhteys Dorian Gray -orkesteriin oli (siinä muuten olisi oivallinen bändi uudelleenjulkaistavaksi!): bändin basisti Juha Kaski korvasi MT:n alkuperäisen basistin bändin toiselle ja viimeiselle albumille, Kylmäojalle (1989).

Maaseudun Tulevaisuus: Jaakko Uusitalo (rummut, vas.), Juissi Vainiola (laulu ja kitara, kesk.) ja Jouni Nieminen (basso, oik.)

Maaseudun Tulevaisuus: Jaakko Uusitalo (rummut, vas.), Juissi Vainiola (laulu ja kitara, kesk.) ja Jouni Nieminen (basso, oik.)

Monelle suomalaiselle (post-)punk-bändille tyypillisesti Maaseudun Tulevaisuus teki hyvin tiiviin ja ytimekkään uran, joka olisi keskeisiltä osiltaan mahtunut kyllä yhdellekin CD:lle: tämän kokoelman ykköslevy sisältää bändin molemmat täyspitkät (Periferia, 1988 ja Kylmäoja) sekä bändin ensimmäisen ja ainoan EP:n (Agrikulture, 1987). Kakkoslevyllä on vain enimmäkseen aiemmin julkaisemattomia demoja sekä bändin joulusingle Adventtilaulu (1987).

Onhan se tietenkin hienoa saada ihan kaikki bändin koskaan levyttämä kerralla CD:lle. Usein nämä kokoelmat jäävät muutamaa kappaletta vajaaksi koko tuotannosta mikä on hyvin turhauttavaa, ja pitää tietysti alkuperäisten vinyylien hinnat pilvissä. Esimerkiksi Vaavilta on julkaistu CD:llä vain singlepainotteinen kokoelma Tytöt hymyilee (1995), vaikka molemmat bändin täyspitkätkin olisivat mahtuneet vaikka sille kakkos-CD:lle jos kokoelmasta olisi tehty tupla.

Ei Complete tietenkään olisi mitenkään edustava, jos mukana ei olisi uhmakasta versiota Adventtilaulusta. Soiton vimma ja laulaja Juissi Vainiolan räkäinen raivo kuulostavat hyvinkin harhaoppiselta tulkinnalta tästä hartaasta laulusta: sen sijaan että uskovaisen hengellisyydellä toivotettaisiin ihmiskunnan pelastaja tervetulleeksi, Maaseudun Tulevaisuus tuntuu lähinnä huutavan pilkallisesti Jumalalle jota ei ole olemassa: en olisi uskonut että ”Hoosianna, hoosianna / saavu jo kuningas luoksemme / täyttämään toivomme” voi kuulostaa näinkin epäkunnioittavalta. Eipä bändi pahemmin mihinkään suuntaan muutenkaan kumarrellut. Olen poikkeava esimerkiksi kertoo nekrofiliasta, sikäli kun Vainiolan laulusta mitään selvää saa. Isoin puute kokoelmalla onkin oikeastaan lyriikoiden puute, koska bändillä oli selvästi paljon sanottavaa.

Kyllä maaseutukin siinä musiikissa kuuluu, ainakin näin kansanperinteestä vieraantuneen kaupunkilaisen stereotyyppisissä mielikuvissa. Rock-bändin Maaseudun Tulevaisuus - Agrikulture-EP; kansikuvaperussoittimisto laajeni yhtyeen viimeisellä Kylmäoja-levyllä: Petteri Kukkonen (kyseessä lienee Kumikamelin ja Eläkeläisten Lassi Kinnunen) vierailee hanuristina parilla kappaleella ja Jimi Tenorkin soittaa koskettimia Ahoilla. Kansitaidekin kuvasi ihmisiä kansanpuvuissa traktorin vieressä. Varmaan kyse oli siinäkin jonkinasteisesta pilkasta, kapinasta kotiseudun perinteitä vastaan. Koska tuosta levynkannesta ei ole säällisen kokoista versiota netissä, täytyy tyytyä EP:n puimurikuvaan.

Bändin viimeisen levyn musiikillinen ilme onkin entistä monimuotoisempi. Kansanmusiikin lisäksi vaikutteita on myös ainakin rockabillystä (Luvattu luola). Kylmäoja onkin yksi omintakeisimmista ja parhaista Suomessa tehdyistä punk-johdannaisista levyistä. Käytän sanaa johdannainen, koska tässä vaiheessa yhtyeen soundi oli siirtynyt jo aika kauas punk rockista. Finnmusicissa bändin genreksi määritellään ”herrasmiespunk”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Oli korkea aika että tämä unohdettu ja siksi aliarvostettu yhtye suomalaisen punkin historiasta on saanut nyt kunnollisen uusintajulkaisun ja laajan digitaalisen levityksen. Bändi on myös keikkaillut harvakseltaan 2000-luvulla alkuperäiskokoonpanolla, mutta uutta materiaalia ei kai ole tulossa. Ja hyvä niin, ei se voisi tälle 80-luvun tuotannolle pärjätäkään.