Kymmenen vuotta skroplausta, osa 2

Mulle taisi nyt käydä Hobitit: piti tulla vain kaksi elokuvaa bloggausta, mutta peterjacksonmainen suuruudenhulluuteni ajoi minut venyttämään tästä tikusta asiaa kokonaiseksi trilogiaksi asti. Ihan vain siksi että ensimmäisestä osasta unohtui sellaisia mitättömiä pikkuasioita kuin kokonaistilastot siitä mitä kaikkea tuli ensimmäisenä kymmenenä skroplausvuotena kuunneltua.

Käytän samalla tilaisuuden kiinnittämään huomionne Melomaanikon Facebook-kanavalle, jossa alkaa huomenna ensimmäinen Melomaanikon joulukalenteri: jouluaattoon asti jaan seinälläni 20 vuoden 2014 parasta biisiä (ts. parasta biisiä jotka löytyvät netistä muodossa joka on helppo jakaa somessa) ja neljä ”muuta juttua”. Yksi näistä neljästä muusta luukusta sisältää tämän tilastotrilogian päätösosan; kolmen muun luukun sisältö jääköön vielä salaisuudeksi.

Tässä siis ennen vuosikohtaista syväanalyysiä vielä käsittelyssä artisti-, raita- ja albumilistani viimeiseltä 10 vuodelta.

Artistit

1

Swans

4,311

11

Einstürzende Neubauten

1,252

2

Depeche Mode

3,242

12

Icon of Coil

1,150

3

Nine Inch Nails

2,558

13

Sleep Chamber

1,126

4

Current 93

2,282

14

Front Line Assembly

1,100

5

The Legendary Pink Dots

2,027

15

The Tiger Lillies

1,025

6

Coil

2,009

16

Foetus

1,021

7

CMX

1,968

17

Dead Can Dance

922

8

Covenant

1,730

18

Deine Lakaien

911

9

Death in June

1,501

19

Laibach

887

10

KMFDM

1,340

20

Combichrist

868

Monet näistä bändeistä tuli toki käsiteltyä jo edellisessä osassa. Ehkä on kuitenkin syytä nostaa esille seitsemän kärjestä vielä Current 93 ja Coil, joihin toki palaan vuosikohtaisissa tilastoissa. Ne ovat Swansin jälkeen kovimmat bändilöytöni viimeisen 10 vuoden ajalta, mutta molemmat löytyivät sen verran samaan aikaan Swansin kanssa että tuo suurin löytöni jätti nämä kaksi parhaimmillaankin vuosilistojen toiselle sijalle (Current 93 vuonna 2006 ja Coil vuonna 2007).

Vastaavasti Sleep Chamber oli yhden vuoden kuunnelluin (2008), mutta se oli niin selkeä piikki bändin kuuntelussa, että kokonaisuutena se jää vasta sijalle 13. Tilastot ovat jo lähes kuukauden vanhat ja sen jälkeen onkin jo tapahtunut muutoksia: Johann Sebastian Bach (vuoden 2014 kuunnelluin) on päässyt tonnikerhoon ja noussut sijalle 17.

Mielenkiintoisemman visualisoinnin top 50 -artisteistani saa tekemällä siitä pilven Last Chart! -nettisovelluksella. Artistit liitetään toisiinsa sen mukaan kuinka voimakkaasti niiden kuuntelu korreloi keskenään: ts. sitä lähempänä artistit ovat mitä selvemmin niitä kuuntelevat aina samat ihmiset. Monessa kohtaa tämä tarkoittaa ihan vain sitä että saman genren artistit ovat samassa klusterissa, mutta ei aina. Artistien samankaltaisuus tulee siis kaikkien Last.fm:n käyttäjien tiedoista, mutta kaaviossa mukana olevat artistit (joiden suhteellista kuuntelumäärää kuvastaa pallon koko) omasta top 50 -listastani.

Top 50 -artistipilvi samankaltaisuuden mukaan

Tässä hienosti näkyy aiemmin mainitsemani industrial-käsitteen monimerkityksellisyys: Nine Inch Nailsin ympärille muodostuu oma hajanaisempi klusterinsa, jossa on ns. mainstream-industrialia, mutta myös Test Dept:in ja Sleep Chamberin tapaisia erikoisuuksia. Current 93:n ja Coilin ympärille taas muodostuu yhtenäisempi ns. underground- tai oldschool-industrialin klusteri, josta löytyy sekä neofolkia että kokeellisempaa industrialia. Niiden väliin jää EBM/futurepop-klusteri. Osa neofolkista jää myös omiin pienempiin klustereihinsa.

Paljon informatiivisempi onkin top 100 -pilvi, mutta selvyyden vuoksi en upota sitä tähän. Siinä on niin paljon informaatiota että tekstit menevät väkisin pahasti päällekkäin, eikä se ole visuaalisesti järin miellyttävä. Interaktiivisena visualisointina (palloja voi siirrellä) se kuitenkin toimii. Olen numeroinut kuvasta keskeisiä klustereita, jotta tekstin seuraaminen on helpompaa.

Tässä pilvessä EBM/futurepop-klusteri yhdistyy mainstream-industrialin klusteriin (1) ja suurin osa neofolkista sisältyy underground-industrialiin (2). Osa on oldschool-industrialista on myös omina pienempinä klustereinaan, esimerkiksi Sleep Chamberin (3) ja Test Deptin (4) ympärillä on nyt omansa. Omat klusterinsa muodostuvat nyt myös goottirockille (5), barokkisäveltäjille (6), saksalaiselle darkwavelle (7) ja dark ambientille (8); Depeche Moden ympärille muodostuu epämääräinen electronic-klusteri (9). Swansin (10) ympärille kerääntyy bändin sivuprojekteja. Sekä Angels of Lightia että Jarboeta siis kuuntelevat enimmäkseen ihmiset jotka kuuntelevat myös Swansia, ja harvemmin kukaan muu. Tyylillisesti hajanaisin lienee tuo indie-henkinen Björkin ympärille rakentuva klusteri 11.

Vertailun vuoksi tein top 100:sta myös tageihin perustuvan pilven. Kaaviossa siis ovat nyt lähekkäin artistit jotka tagitetaan useimmin samoin, eikä kuuntelutottumuksilla ole yhtä suurta painoarvoa. Ehkä tämä siis osoittaa parhaiten sen, että ihmiset eivät ole kuuntelijoina välttämättä aina kovin genreuskollisia. En minä ainakaan! Tosin industrial (niin mainstream kuin undergroundkin) (1) ja neofolk (2) muodostavat nyt selvästi omat tagi/genrekohtaiset klusterinsa. Esimerkiksi Current 93:n ja Coilin vahva yhteys (samat ihmiset kuuntelevat yleensä molempia) katoaa tästä pilvestä kokonaan. Jostain syystä myös martial industrial (3) erottuu omana klusterinaan ainoastaan tagien perusteella.

Kaavio pyörii entistä enemmän yksittäisten artistien ympärillä. Covenant muodostuu EBM/futurepop-klusterin (4) selväksi keskipisteeksi ja The Legendary Pink Dots experimental-klusterin (5). CMX löytää tiensä nyt siihen edellisessä osassa mainitsemaani finnish-klusteriin (6); muita bändejä yhdistää genretagi, suomalaisia kansallisuustagi (se kolmas nimi PMMP:n lisäksi on Sara, mutta jää nyt Of the Wand and the Moonin taakse).

Mielenkiintoisin muutos on Swansin sijainti: samankaltaisuuden mukaan se löytää tiensä aina sivuprojektiensa lähelle, mutta nyt se on post-punk-klusterin keskipisteenä (7). Jarboe loikkaa experimental-klusteriin ja Angels of Light jää omilleen. Samoin The Sisters of Mercy jää yksin: sitä tagitetaan liikaa gothic rockiksi ja liian vähän post-punkiksi, toisin kuin ensimmäisen polven goottibändejä (Bauhaus, Banshees), joiden kanssa Sistersiä kuitenkin usein kuunnellaan.

Raidat

1

Nine Inch Nails

Something I Can Never Have

84

2

Swans

You Know Nothing

81

3

Musta Paraati

Romanssi

73

4

Nine Inch Nails

The Hand That Feeds

72

5

Swans

Love Will Save You

70

6

Swans

Failure

69

7

Swans

Song for the Sun

68

8

Coil

Sex with Sun Ra (Part One – Saturnalia)

66

9

Swans

Miracle of Love

64

9

Boyd Rice and Friends

People

64

Biisilistaani dominoi aika vahvasti albumilistan ylivoimainen ykkönen, Swansin White Light From the Mouth of Infinity. Tuon levyn kappaleet eroavatkin muusta listasta siinä mielessä selvästi, että olen oikeasti kuunnellut albumin kokonaisuudessaan lähemmäs 60 kertaa, ja kaikki sen biisit ovat siksi korkealla listalla. Muut tilastokärjestä löytyvät biisit taas ovat olleet enemmän niitä repeatilla puhkisoitettuja yksittäisiä hittibiisejä.

Koska tämä repeatiin ja hittibiiseihin perustuva tapa kuunnella musiikkia on jäänyt minulla pitkälti historiaan, top 50 -listan uusin biisi on lokakuussa 2007 ensimmäistä kertaa kuuntelemani Ulverin Solitude (49 soittokertaa, 35. sija). Sen jälkeen siellä ei ole oikein tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia ja biisikohtaiset vuosilistatkin ovat käyneet tylsiksi, koska ne ovat lähinnä muodostuneet eniten kuuntelemistani albumeista. Teini-iän viralliset sydänsuru- (Something I Can Never Have) ja ihmisvihabiisit (People) ovat siksi jumahtaneet luultavasti pysyvästi tuonne kärkisijoille. Usein spekuloinkin, mitä muita biisejä olisin luukuttanut listojen kärkeen jos olisin aloittanut skroplaamisen jo vuonna 2002 kun palvelu perustettiin. Vuosituhannen alku oli kuitenkin juuri sitä aikaa, jolloin käytin repeatia eniten.

Tähän väliin sopiikin sitten vielä täysin hyödytön käppyrä, mutta laitan sen tähän koska voin. Kokonaiskuuntelumäärieni kuukausittainen vaihtelu (via Last.fm Explorer), olkaa hyvä:

Kumulatiivinen toistomäärä kuukausittain

Kesällä on notkahdus koska silloin tulee oltua vähemmän koneella, mutta käytännössä tilastollinen merkitsevyys johtuu ihan vain siitä että kesällä 2005 minulla ei ollut käytössä omaa nettiliittymää. Siitä minulla taas ei ole mitään käsitystä, miksi kuuntelen alkuvuodessa enemmän kuin loppuvuodessa.

Albumit

1

Swans

White Light From the Mouth of Infinity

678

2

Swans

Children of God

378

3

Swans

The Great Annihilator

336

4

Depeche Mode

Sounds of the Universe

305

5

François Couperin

Oeuvres pour clavecin

298

6

Swans

World of Skin

282

7

Coil

The Ape of Naples

276

8

Swans

Love of Life

259

9

Boyd Rice and Friends

Music, Martinis And Misanthropy

257

10

Woven Hand

Mosaic

252

Albumilistat ovat ehkä epäluotettavin ja huonoimmin toimiva last.fm:n tilastotyyppi. Ensinnäkin on kyseenalaista mitata albumien kuunteluja tilastoimalla sitä kuinka monta kertaa levyn kappaleita on kuunneltu (eikä esim. sitä kuinka usein se on kuunneltu kokonaan alusta loppuun). Toiseksi, niitä on tilastoitu vasta maaliskuusta 2006 lähtien. Tai sitten olen lisännyt musiikkitiedostoihini albumitiedot vasta silloin; ei näin vanhoja asioita voi muistaa.

Ensin mainittuun ongelmaan liittyvät aika vahvasti se, että yhden CD:n albumit ovat samalla viivalla boksijulkaisujen kanssa. Depeche Moden Sounds of the Universea olen kuunnellut 4 CD:n boksina; Scott Rossin kokonaislevytys Couperinin Oeuvres pour clavecinista kattaa 12 CD:tä. Itseasiassa olen kuunnellut jälkimmäisen levyn ainoastaan kerran läpi, mutta koska se on niin laaja julkaisu, ja sen sisältämät teokset koostuvat enimmäkseen suuresta määrästä lyhyitä raitoja (boksilla on yhteensä 260 ”biisiä”), se on samalla viivalla ”normaalien” levyjen kanssa. Albumien eri levyjen tagittaminen erikseen (esim. Sounds of the Universe CD1, jne) ratkaisisi tämän ongelman tavallaan, mutta minusta tuollainen merkintätapa on jotenkin aivan liian epäesteettinen. Ja onhan se nyt hyvä että tuolla Swansin seassa on jotain vaihteluakin!

Tässä parhaiten tiivistyykin kuuntelutilastojen raitakeskeisyyten ongelma: miten minuutin pituisten tanssisarjojen osien (tai hc-punkbiisien) tilastointi voi olla mielekästä samalta viivalta kuin monen kymmenen minuutin pituisten teosten? Tähän moni last.fm-käyttäjä onkin ehdottanut sitä, että soitettujen raitojen sijaan tilastoitaisiin kuunteluun käytettyä aikaa, ja tällaisia vaihtoehtoisten tilastojen laskusovelluksia onkin olemassa, mutta ne perustuvat artistien biisien pituuden keskiarvoon, ei siihen kuinka kauan on tosiasiallisesti kuunnellut niitä. En niitä kokeillessani ole edes saanut kovin merkittäviä eroja raitoihin perustuviin artistitilastoihin. Albumitilastoissa vaikutus olisikin varmaan suurempi.

Ongelmistaan huolimatta tämä taitaa albumitilasto antaa nykyään kuuntelutottumuksistani kokonaisvaltaisemman kuvan kuin tracks-listat, koska kuuntelen kuitenkin edelleenkin albumikokonaisuuksia koneella. Viimeisen 10 vuoden aikana on ollut myös paljon jaksoja jolloin olen tietoisesti kuunnellut kokonaisia levyjä ainoastaan CD:ltä tai LP:ltä, eivätkä ne siksi näy näissä tilastoissa. Jossain vaiheessa ihan oikeasti kyllästyin tähän last.fm-obsessiooni siinä määrin, etten halunnut pahemmin kuunnella musiikkia koneella.

Lopuksi vielä pylväät kuvaamaan sitä kuinka paljon yleensä kuuntelen yksittäisiä raitoja viikottain (via Last.fm Explorer):

Viikottaisen soittomäärän jakautuminen

Useimmiten siis kuuntelen 221-440 biisiä viikossa, enimmillään luku on ollut 1092 (helmikuussa 2008).

Trilogian päätososassa käsittelen viimein jokaisen kymmenestä skroplausvuodestani erikseen!

#36 Massive Attack – Unfinished Sympathy (1991)

YouTube (musiikkivideo)
Spotify

Massive Attack - Unfinished Sympathy; singlen kansikuva1990-luvulla Lontoon, Manchesterin ja Sheffieldin rinnalle tärkeänä englantilaisena elektronisen musiikin keskuskaupunkina tunki Bristol, josta tulevaa soundia ryhdyttiin kutsumaan trip hopiksi. Syistä, joita en ymmärrä, itse muusikot ovat aina karsastaneet trip hop -termiä ja jotkut puhuvatkin mieluummin Bristol-soundista, joka tosin on kovin puristinen määritelmä joka sulkee pois kaiken paitsi yhden skenen. Trip hopin vaikutus kuitenkin kuului laajasti myös muualla maailmalla, joten termiä on mielestäni mielekästä käyttää myös monista Bristolin ulkopuolelta tulleista artisteista.

Bristolilla on tausta keskeisenä orjakauppasatamana, minkä vuoksi siellä on Britannian mittapuulla iso ja vakiintunut musta väestö. Trip hopin syntyyn vaikuttanut konteksti on kovin tuttu: tarvitaan rappioitunut kaupunki tai kaupunginosa jossa on niin alhaiset vuokrat, että siellä on mahdollista elää boheemisti. Etninen monimuotoisuus luo erilaisten musiikkikulttuurien välisiä synergiaetuja ja opiskelijoiden suuri osuus väestöstä tarjoaa nuoruuden intoa ja idealismia. Tällaisista olosuhteista yleensä syntyvät ne kaikkein innovatiivisimmat uudet musiikkityylit.

Bristolissa vaikutti 1980-luvun puolivälissä Wild Bunch -niminen DJ-kollektiivi, joka soitti tavanomaisen sound system -musiikin eli hip hopin ja reggaen lisäksi myös (post-)punkia, vaikka toisaalta musiikin keskimääräinen tempo oli tavallista matalampi eli ennakoi sen jäsenten tulevien bändien tunnelmaa. Ensimmäisenä joukosta ponnisti kuuluisuuteen omille teilleen lähtenyt Nellee Hooper, joka tuotti mm. Soul II Soulin (Back to Life) ja Björkin (Human Behaviour) debyyttilevyt Club Classics Volume 1 (1989) ja Debut (1993). Loput Wild Bunchista perustivat Massive Attackin, josta tuli kenties tunnetuin bristolilainen yhtye populaarimusiikin historiassa.

Triphopia voi pitää Brittien omana versiona Yhdysvaltojen hip hopista, yhdessä lontoolaisen junglen (#75) ohella. Trip hop riisui hip hopista valtaosan räpeistä ja yhdisteli siihen soulia, dub reggaeta ja jazzia, sekä tietysti hidasti tempoa roimasti. Varsinkin Isaac Hayesin sinfoninen soul vaikutti merkittävästi genren melodramaattisiin hittibiiseihin. Siinä missä Yhdysvalloissa rave ja hip hop -kulttuurit olivat lähes täysin erillään toisistaan, Britanniassa ne sekoittuvat eri tavalla, mikä on yksi syistä miksi trip hopin tai junglen näkeminen hip hopin muotoina voi vaikuttaa erikoiselta. Trip hopissa on kuitenkin mukana kaikki hip hopin musiikilliset elementit, tosin melko hidastettuina: breakbeatit, samplepohjaisuus, skrätsäys (ks. #38) ja muut DJ-efektit

Amerikkalaisen hip hopin painopiste oli alkanut 1980-luvun lopun lähestyessä siirtyä sanoituksiin, DJ:ltä MC:lle. Äänimaisemien tuominen takaisin etualalle 1990-luvulla synnytti instrumentaalisen hip hopin, jonka yhtenä muotona trip hopiakin voi pitää. Siinä bailaaminen, politiikka ja uho korvattiin sisäänpäinkääntyneellä fiilistelyllä. Trip hop ei kyllä yleensä ole kirjaimellisesti instrumentaalia mutta räppiä on hyvin vähän, sen sijaan kappaleissa kuiskailee usein surumielinen diiva. Kriitikot tietysti sanovat, että trip hop oli jälleen kerran uusi yritys tehdä mustasta musiikista salonkikelpoista ja epäuhkaavaa valkoisen keskivertokuluttajan silmissä.

Hip hopin painopisteen siirtyminen DJ-taiteilusta räppiin olikin osittain nimenomaan hip hop -kulttuurin yritys pitää musiikki ”aitona ja alkuperäisenä” samalla kun tyylisuuntaus oli tekemässä mainstream-läpimurtoaan. Sanoituksista paljastuu paljon paremmin onko muusikolla tai kuulijalla riittävästi (ala)kulttuurista pääomaa kuuluakseen skeneen. Ihan vain slangikielen valitseminen voi olla keino pitää ulkopuoliset poissa musiikin parista. Britanniassa hip hopilla ei kuitenkaan ollut samanlaista poliittista painotusta kuin Yhdysvalloissa, joten siellä ei koettu tarpeelliseksi vahtia sitä niin puristisesti. Englantilaisessa tanssimusiikkikulttuurissa etniset raja-aidat olivat muutenkin paljon pienemmässä osassa.

Olennaista trip hopin ymmärtämisen kannalta on tietysti myös se, että se on kannabismusiikkia. Sen tempo on juuri sopiva pilven aiheuttamaan ajan hidastumisen ja nykyhetken korostumisen tunteeseen. Tärkeämmäksi muodostuu musiikin hetkellinen kerroksellisuus kuin sen eteneminen ajassa. Myös muut, etenkin parempien lajikkeiden, aiheuttamat vaikutukset sopivat musiikkiin täydellisesti: kyky vapaaseen assosiaatioon kasvaa, aistit menevät synesteettisesti sekaisin ja lievät hallusinaatiot muuttavat tapaa kokea musiikki. Näin siis sanoo rave-kulttuurista päihdekeskeisesti kirjoittava Simon Reynolds, kenties kokemuksen syvällä rintaäänellä. Vastaavasti kyseisen aineen käytön kielteiset seuraamukset, kuten vainoharhaisuus, kuuluu tummasävyisimmässä trip hopissa, etenkin Trickyn tuotannossa.

Massive Attackin debyytti Blue Lines (1991) on varsinainen Bristol-skenen allstars-levy sillä Geoff Barrow (Portishead) oli studiossa harjoittelijana, ja ne vähäiset räpit hoiti Tricky. Blue Lines oli ensimmäinen trip hop -levy ja yksi ensimmäisiä englantilaisesta  klubilttuurista tulleita toimivia albumikokonaisuuksia, oli sitten kyse hip hopista tai ravesta. Massive Attackin musiikkissa samplet eivät erotu seasta vaan sulautuvat huomaamattomasti toisiinsa – se on saumatonta kollaasimusiikkia joka ei kuulosta yhdeltäkään samplatulta levyltä vaan ainoastaan itseltään.

Soul II Soulin tapaan he halusivat luoda musiikkia joka toimii muualla kuin tanssilattialla; kappaleita joita voi kuunnella missä tahansa tilanteessa ja jotka liikuttavat kehon lisäksi mieltä. Asenteessa on taustalla jälleen ajatus siitä että tanssittava musiikki turruttaa, estää kriittisen suhtautumisen maailmaan ja tekee tanssijoista passiivisia objekteja aktiivisten subjektien sijaan. Massive Attack halusi tehdä musiikkia joka stimuloi eikä turruta mieltä. Samalla tavalla ekstaasia pidettiin rahvaanomaisempana huumeena kuin kannabista, vaikka se joidenkin mielestä varmaan menee juuri toisinpäin.

Blue Linesin kakkossinkku Unfinished Sympathysta muodostui keskeisin varhainen trip hop -klassikko. Bristol-skenen kanssa jo Wild Bunch -aikoihin levyttäneen Shara Nelsonin laulu yhdistyy uskottavasti Abbey Roadilla äänitettyyn jousisovitukseen, pianoon, skrätsäykseen sekä funk- ja jazz-sampleihin. Unohtumattominta kappaleessa ovat Mahavishnu Orchestralta varastettu ”hey hey hey” -huudahdus ja ”kilkattava perkussiokomppi”, kuten Nuorgam asian ilmaisi. ”Hauskana” yksityiskohtana single julkaistiin alunperin pelkällä Massive-nimellä koska ”massiivista hyökkäystä” pidettiin huonona nimenä ensimmäisen Persianlahden sodan juuri sytyttyä.

Unfinished Sympathy toi klubimusiikin estetiikkaan haurauden ja kauneuden aivan uudella tavalla. Siinä missä keskeneräiset sinfoniat ovat ikuisesti kesken jääneitä sävellyksiä, ”keskeneräinen sympatia” lienee vertauskuva täyttymystä vaille jääneestä romanttisesta suhteesta. Elämässä kaikki kuitenkaan ei aina saa loogista päätepistettä. Sinfoniat jäävät kesken kun säveltäjät kuolevat, romanssit jäävät kesken lukemattomista syistä. Jäljelle jää vain jossittelu ja ristiriitaiset tunteet. Tässä kappaleessa ilmenee täydellisesti sekä ihastumisen nautinnollinen ensijännitys että kaipaus tulevaisuuteen joka jää toteutumatta. Tai ehkä se ei jää, mutta ainakin kertoja pelkää sitä ja haluaa kärsimättömästi nähdä mihin suhde voisi edetä.

Blue Linesin kappaleista on ehdottomasti mainittava myös sen seuraava single Safe From Harm, jonka keskeinen bassokuvio on samplattu Billy Cobhamin fuusiojazz-kappaleesta Stratus. Alkuperäisestä jazz-jamittelusta Massive Attack tiivisti vain oleellisen eikä heidän kappaleen ytimekkyydessä ole mitään alkuperäisen haahuilusta jäljellä. Safe From Harm on malliesimerkki siitä miten keskinkertaisesta kappaleesta voidaan löytää yksi sample, ”break”, joka syntyy aivan omaan elämäänsä uudessa kontekstissa.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 246-247, 252-253, 266-267; Prendergast (2000): s. 438-443; Reynolds (2008): s. 313-334; Poschardt (1995): s. 293-301.

Kuuntele myös: Varsinaisen Bristol-soundin kaksi muuta tukipylvästä olivat Portishead ja Tricky, joiden molempien juuret ovat Massive Attackissa. Itseasiassa Blue Linesin menestyksen mahdollistama dekadentti elämäntyyli johti Trickyn kohdalla syvään masennukseen, mikä puolestaan oli ratkaiseva inspiraatio hänen vainoharhaiselle Maxinquaye (1995) -debyytilleen, joka tiivisti marijuanan polton negatiiviset seuraamukset aivan kuin darkcore tiivisti ekstaasin liiallisen käytön seuraamuksia (ks. #55).

Portishead puolestaan oli elokuvallista ja melankolista surumusiikkia, jota dominoivat vinyylin rahina ja Beth Gibbonsin folk-vaikutteinen valituslaulu. Yhtyeen tapa yhdistellä 1990-luvun DJ-tekniikoita korostetun retroihin elementteihin (esim. Rhodes-piano ja vanhahtavat samplet), tekee Portisheadista anakronistisen ja samalla ajattoman yhtyeen, jonka soundi kuulostaa siltä ettei se kuulu mihinkään todelliseen aikaan tai paikkaan.

Bristol-skenen yhteyksistä kertoo paljon sekin, että Portisheadin Glory Box (1994) ja Trickyn Hell Is Around the Corner (1995) käyttävät samaa Isaac Hayes -samplea (Ike’s Rap II). Maxinquaye ja Portisheadin Dummy (1994) ja veivät trip hopin tummasävyisempään ja synkempään suuntaan – itse asiassa mediassa alettiinkin käyttää kyseistä sanaa vasta näihin aikoihin. Massive Attack jäi hetkeksi hieman seuraajiensa taustalle, vaikka myös heidän kakkoslevynsä Protection (1994) oli mainio. Albumin nimikkoraidalla lauloi pinnalle nousevan Everything But the Girlin Tracey Horn. Massive Attack kuitenkin osoitti pysyvänsä vertaisiaan pitempään pinnalla menestyslevyllään Mezzanine (1998), jolta irtosi jättihitti Teardrop.

Bristol-kolmikon lisäksi maininnan ansaitsevia englantilaisia trip hop -muusikoita ovat mm. Howie B (Allergy), DJ Food (Dark River), Funki Porcini (Venus), DJ Vadim (Relax With Pep Pt. 5) ja The Herbaliser (The Sensual Woman). Levymerkeistä Mo’ Wax ja Ninja Tune olivat keskeisimpiä kansainvälisen trip hopin lipunkantajia. Ensin mainitulle levyttänyt DJ Shadow (#41) oli yksi harvoista amerikkalaisista trip hop -artisteista, jonka In/Flux-debyyttisingle (1993) oli tiettävästi ensimmäinen julkaisu josta käytettiin painetussa mediassa sanaa ”trip hop”.

Monessa kohtaa turntablismi ja trip hop menevätkin sekaisin ja on vaikea sanoa kumpaan mikäkin artisti pitäisi sijoittaa. Myös acid jazz -genre osuu paikoitellen varsin lähelle, kuten esim. Funki Porcinin kappaleesta kuulee. Joku muu olisi varmasti rajannut edustavat trip hop -esimerkkinsä aivan muihin artisteihin.

Spotify: Soittolistalla on nyt 323/500 kappaletta. Saatavilla on myös pari vuotta sitten tekemäni soittolista Trip Hop Essentials 1988-1998.

Kymmenen tunnetun artistin tai yhtyeen salattua menneisyyttä

Listaan vielä lisää mielenkiintoisia trivianpalasia populaarimusiikin historian omituisista salaisuuksista. Minua on pitkään kiehtonut tieto siitä että monet tunnetut yhtyeet ja artistit ovat ennen kaupallista läpimurtoaan tehneet aivan erilaista musiikkia, josta suuri yleisö ei ole lainkaan tietoinen, joten nyt on vuorossa kymmenen yhtyettä ja artistia joilla on salattu menneisyys. Eivät kaikki näistä tosin mitään kovin suuria salaisuuksia ole.

Tähän kategoriaan ei pääse vielä sillä että on muuttanut tyyliään radikaalisti levytysuransa aikana. Tyylimuutoksen on nimenomaan täytynyt olla sellainen että artisti tai yhtye on saanut menestystä ainoastaan uudella tyylillään eikä heidän vanha tyylinsä ole saanut vastaavasti huomiota. Bändin kuitenkin pitää olla sellainen että sen varhaistuotantoa ehdittiin levyttää ja siitä on muutenkin runsaasti todistusaineistoa jäljellä.

Ekstrapisteitä saa, jos ns. vanhan inkarnaation levyt ovat loppuunmyytyjä harvinaisuuksia joiden olemassaolo halutaan kätevästi unohtaa kaikissa biografioissa ja promomateriaaleissa. Mitä isommissa hinnoissa vanhan tyylin loppuunmyydyt levyt, sitä parempi.

Lue loppuun

#42 Manuel Göttsching – E2-E4 (1984)

YouTube (soittolista)

Manuel Göttsching - E2-E4; levynkansiVaikka elektronisessa tanssimusiikissa onkin paljon samoja elementtejä kuin minimalistisessa taidemusiikissa (#43), on suorien yhteyksien löytäminen näin kaukana toisistaan olevien musiikkityylien väliltä melko vaikeaa. Varsinkin ambient housessa ja trancessa on monessa mielessä paljon samaa kuin minimalismissa, puhumattakaan kaikista niistä genreistä joiden nimessäkin tuo sana on – esimerkiksi minimal techno (#69) tai minimal wave (#63). Vaikuttaa silti epätodennäköiseltä että kaikissa näissä genreissä olisi otettu suoria vaikutteita minimalismista.

Konemusiikissa päivänselvimmät kunnioituksenosoitukset on usein löydettävissä remix-levyistä ja sampleista. Minimalistisia sävellyksiä ei tietääkseni ole pahemmin samplattu –  poikkeuksen muodostaa ainakin The Orbin Little Fluffy Clouds, jossa kuullaan samplea Steve Reichin Electric Counterpointista. Kaikki kolme merkittävää levyttänytttä minimalistisäveltäjää ovat kuitenkin päätyneet uudelleenmiksatuksi: Reich (Remixed, Vol. 1: 1999, Vol. 2: 2006), Terry Riley (In C Remixed, 2009) ja Philip Glass (Rework_, 2012).

Merkittävin puuttuva linkki minimalismin ja minimalistisen tanssimusiikin välillä, Brian Enon lisäksi, lienee Manuel Göttsching ja hänen lähes tunnin pituinen ja kokonaisen albumin täyttävä teoksensa E2-E4. Tässäkin tapauksessa on vaikea arvioida kuinka paljon minimalismi on lopulta vaikuttanut musiikkiin, mutta ainakin All Music Guiden mukaan hän olisi muuttanut lähestymistapaansa sävellystyöhön 1970-luvulla nimenomaan minimalistien innoittamana. Tämä muutos osui aikaan jolloin Göttschingin krautrock-bändi Ash Ra Tempel kutistui yhden miehen Ashraksi. Hän vaikutti myös superyhtye Cosmic Jokersissa, joka yhdessä Ashran kanssa oli sitä varhaista prototrancea jota DJ:t soittivat jo Goan psykedeliaskenen muinaishistoriassa (ks. #93). Suurimman ja suorimman vaikutuksensa elektroniseen tanssimusiikkiin Göttsching on kuitenkin tehnyt E2-E4:llä.

Minimalismin yhtäläisyyksiä elektroniseen nykymusiikkiin on toki selitetty monilla muillakin tavoilla kuin vain suoralla vaikutteiden ottamisella. Mahdollisesti 1900-luvun loppupuoliskon aikana yksinkertaisesti syntyi suuri sosiaalinen tarve johonkin pelkistettyyn ja toisteiseen, mihin sekä korkea- että populaarikulttuuri reagoivat. Kenties taiteilijat vastasivat samaan tarpeeseen itsenäisesti omilla tahoillaan, ilman että he olisivat välttämättä aina ottaneet vaikutteita toisiltaan.

Voi myös olla, että sekvensseri- ja sampleriteknologia on vaikuttanut tähän: tarjolla olleet ”soittimet” ovat kannustaneet minimalismin kaltaiseen sävellysprosessiin, joka perustuu mekaaniseen äänimateriaalin luuppaamiseen. Tämä selitys ei kyllä puutu sitten siihen miksi minimalistit tekivät minimalistista musiikkia, paitsi jos senkin selittää teknologialla, kuten vaikkapa Rileyn ja Reichin nauhakokeiluiden vaikutuksella.

Esimerkiksi krautrock (#51) itsessäänkin oli jo niin mimalistista, että ei Göttsching ole välttämättä enää mitään suoria vaikutteita minimalismista tarvinnut. Toisaalta berliiniläinen 1970-luvun bändi Agitation Free soitti Rileyn In C:tä keikoillaan, joten kyllä tähänkin musiikkityyliin selvästi tihkui vaikutteita minimalismista. 1980-luvulle tultaessa krautrock-bändin hiipuivat aika täydellisesti pois kuvioista, mutta tämä Göttschingin ainoa omalla nimellä julkaistu levy vuodelta 1984 piti saksalaisen innovatiivisuuden lippua sitäkin korkeammalla.

E2-E4 on minimalistinen teos jossa on 50 minuuttia samaa biittiä, mutta silti se ei käy pitkäveteiseksi. Se on jaettu monilla painoksilla teeman mukaan nimettyihin raitoihin – levyn kannessa on shakkilauta ja sotilas E2:sta E4:ään on yleisin shakin aloitussiirto. Levyä ei kuitenkaan mielestäni ole mitenkään järkevää kuunnella muuten kuin yhtenä teoksena, sillä sen läpi jatkuva rytmi on tauoton ja erilaiset synakuviotkin vaihettuvat sisään ja ulos miksauksesta huomaamatta ja asteittaisesti.

Teoksessa kuulee ilmiselviä ambient housen ja trance-musiikin kaikuja vaikka sen on sävelletty melkein 10 vuotta ennen näiden genrejen syntyä. Kuten tällaisista yksinkertaisista elektronisista sävellyksistä usein huulta heitetään, E2-E4 on ihan oikeasti tehty melkolailla läpällä. Göttsching teki sen yhdessä päivässä taustamusiikiksi lentomatkalleen joulukuussa 1981. Hän ei tarkoittanut sitä tanssilattialle, jonne se kuitenkin lopulta päätyi, tai välttämättä edes julkaistavaksi ja se näkikin päivänvalon vasta kolme vuotta myöhemmin. Tämä epätarkoituksenmukaisuus, ja osittainen satunnaisuuskin jonka myötä levy syntyi, ei tietenkään ole automaattisesti mitenkään pois teoksen arvosta. Aidossa minimalismin hengessä tämä voisi pikemminkin olla toivottavaa: teos ei ole olemassa minkään muun kuin itsensä vuoksi.

Tällaista musiikkia helposti kritisoidaan sanomalla että ”kuka tahansa voisi tehdä tällaista”. Niin voikin, ja siksi se on parasta! Minimalistinen konemusiikki on omiaan jyräämään artistin ja kuulijan välistä raja-aitaa, kuten Rileykin yritti tehdä In C:llään. Jos kuka tahansa voi saada tietokoneellaan aikaiseksi biisin joka säväyttää tuhansia kuulijoita, miten se voi olla huono asia? Itseäni ei ainakaan kiinnostaa nostaa jotain ainutlaatuisia lahjakkuuksia neron pallille.

Minimalististakin musiikkia voi silti tehdä hyvin tai huonosti. Niin A Rainbow in Curved Air (#43) kuin E2-E4:kin onnistuvat siinä hienovaraisessa erilaisten teemojen varioinnissa juuri oikealla tavalla. En oikein osaa edes kuvailla sitä sanoin ja se onkin osa koko jutun pointtia. Esimerkiksi Björk on ylistänyt minimalismia ”järjen haarniskan ravistamisesta”. Hän tosin viittasi Arvo Pärtiin ja muihin ”pyhiin minimalisteihin”, mutta mielestäni se pätee laajemminkin. Minimalismin ei ole tarkoitus olla analysoitavaa, vaan koettavaa musiikkia. Se on vähintään yhtä paljon uusi tapa kuunnella kuin uusi tapa säveltää.

E2-E4:ssä on lähinnä vain syntetisaattoreita ja kitaraa mutta toisteisuus ei käänny itseään vastaan, koska Göttsching on varioinnin mestari. Levyn summittainen jako raitoihin perustuu siihen, mikä soitin on milloinkin perusbiitin päällä luomassa hienovaraista vaihtelua. Tietyllä tapaa rakenne muistuttaa Mike Oldfieldin Tubular Bellsin a-puolen loppua, mutta Göttsching esittelee instrumenttissa paljon rauhallisemmin ja antaa kuulijan kunnolla upota soittonsa nyansseihin. Hänen teoksensa rakenne on paljon Oldfieldia pelkistetympi ja pitkäjänteisempi.

E2-E4 päätyi soittolistalle mm. New Yorkin Paradise Garage -klubille (#40) ja oli osa sitä eklektistä musiikkikeitosta joka oli synnyttämässä elektronista tanssimusiikkia, eli siirtämässä diskoa synteettiselle aikakaudelle sen jälkeen kun mainstream oli julistanut sen kuolleeksi. Teos voi olla jopa Kraftwerkin merkkiteosten vertainen prototeknoklassikko, josta afroamerikkalainen klubimusiikki ammensi keskeisimmät elementtinsä 1980-luvulla. Tosin ehkä tämä vaikutti enemmän Chicagon ja New Yorkin houseen Kraftwerkin inspiroidessa enemmän Detroitin teknoa. Muista saksalaisista pioneereista Tangerine Dream (#64) ja Neu! (#51) taas kenties vaikuttivat enemmän tranceen.

E2-E4 vertautuu Kraftwerkiin siinäkin mielessä että se ja Computer World (1981) ovat suunnilleen ainoat (entisten) krautrock-artistien siedettävät kasarilevyt. Muut bändit hajosivat, kuten Neu!, tai rupesivat haahuilemaan epäonnistuneesti digitaalisen teknologian parissa, kuten Tangerine Dream. Osin krautrockin ja Berliinin koulukunnan minimalismi johtuikin nimenomaan analogisen teknologian luovuutta ruokkivista rajoitteista, mutta ilmeisesti vain Göttsching osasi siirtää tämän estetiikan digitaaliselle ajalle.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 218; Prendergast (2000): s. 296-297; Reynolds (2008): s. 167; Reynolds (2000): s. 31; Toop (2005): s. 60-61.

Kuuntele myös: E2-E4 on ollut ahkeran samplauksen kohteena. Tunnetuimpana tuloksen Sueño Latinon nimikkobiisi. Tämä kappale oli mm. Alex Patersonin (The Orb) tsillausklubin soittolistalla ja oli eittämättä siis synnyttämässä myös ambient housea. Toisena esimerkkinä toimikoon Circulationin Limited #1.

LCD Soundsystemin 45:33 otti epäsuoremmin inspiraationsa Göttschingin sävellyksestä, vaikka kappaleiden rakenteissa ei paljoa yhteistä olekaan. Myös levyn kansitaide on kunnianosoitus alkuperäisen shakkilaudalle.

Spotify: 263/500.

Nuorgamin popklassikot 1992-93

Vuoden 1993 popklassikkoveikkaus meni kaikesta yrityksestä ja perehtymisestä huolimatta kuta kuinkin yhtä huonosti kuin vuoden 1992 veikkauskin. Totesin sen myötä että nyt saa riittää! Tämä veikkaus nyt muutenkin tuntui huonolta korvikkeelta oman listauksen jatkamiselle, sillä välin kun kahlaan lähdemateriaalin loputtomassa suossa. Koitan nyt marraskuussa skarpata; kirjoittaa enemmän ja lukea vähemmän. Vuoden 1993 veikkauksista sentään yksi meni täsmälleen oikein, joten on siihen varmaan ihan hyvä lopettaa. Erityisen vaikeaa veikkauksesta tekee Nuorgamin tapa määritellä biisien vuodet vähän miten sattuu – vaikka se toki onkin joissain tapauksissa (esim. Beckin Loser) oikeasti vaikeasti määriteltävä ja tulkinnanvarainen luku.

Lähimmäksi osui: Suede – Animal Nitrate (Täsmälleen oikein!)
Oikein veikatut biisit: 7/25
Bändi oikein mutta väärä biisi: 4/25
Ei sinne päinkään: 14/25

Nuorgamin listat ovat kyllä jo pahasti alkaneet toistaa itseään, kuten Smashing Pumpkinsiin liittyvät höpinät teini-iästä ja vastakkaisesta sukupuolesta osoittavat. Tai britit ja perverssi seksuaalisuus. Tämä heteronormatiivinen nuoruuden ihannointi liittyy kyllä vahvasti popklassikoihin, mutta eikö se ala jo tuntua tylsältä toistolta? Populaarimusiikki on kuitenkin muutakin kuin tuon lyhyen elämänjakson loputonta luuppaamista. Onneksi listauksessa sentään kirjoitettiin Nirvanasta resepti ja Björkistä miellekartta, eikä vain toistettu samoja fraaseja tekstin muodossa.

On minunkin tietysti myönnettävä, että oma tapani kirjoittaa esimerkiksi elektronisen musiikin historiasta on myös toisteinen ja jatkuvasti samoja elementtejä korostava. Mutta kai se nyt on väistämätöntä kun yksin kirjoittaa. Ja on se nyt parempi luupata asioita jotka nousevat populaarimusiikista kirjoittaessa suhteellisesti harvemmin esille kuin teini-ikä ja vastakkainen sukupuoli.

Björk - Human Behaviour; singlen kansikuva

Vuoden 1993 popklassikko olikin Björkiä, ehkä Beckin vuoro onkin vasta 1994?