1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut

Tänä vuonna tuli täyteen kaksi vuosikymmentä kahdesta suomalaisen pop/rock-musiikin merkkiteoksesta, jotka sattuivat tekemään veljekset. Vuonna 1993 Ismo ja Ilkka Alanko julkaisivat koneellisimmat levynsä ja tämän juhlan kunniaksi otan tarkasteluun Neljän Ruusun Pop-uskonnon (Spotify) ja Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (Spotify). Vertailen levyjä, tarkastelen niitä osana tekijöidensä diskografiaa sekä niiden roolia elektronisten soundien rantautumisessa suomalaiseen rock-musiikkiin. Erityisesti kuitenkin syvennyn levyjen teksteihin, niiden samankaltaisuuksiin ja niiden relevanssiin nyt 20 vuotta myöhemmin. Lähteinä olen käyttänyt vuoden 1993 Rumban ja Soundin numeroita, sekä tietenkin Internetiä!

Ismoa ja Ilkkaa pidetään helposti toistensa vastakohtina, ehkä jopa pahoina kaksoisvelinä (mutta kumpi on kumpi?). He ovat kuin yö ja päivä, eikä heidän yleisöissään taida olla hirveästi päällekkäisyyttä. Ismo on rock ja tekee kriittistä taidetta, Ilkka on pop ja tekee eskapistista viihdettä; Ismo tekee parodian Vain elämää -sarjasta, Ilkka menee Vain elämää -sarjaan. Ei heidän välillään kuitenkaan välttämättä ole niin suurta eroa kuin monet haluaisivat väittää. Eniten heidän musiikilliset polkunsa ristesivät juuri näillä kahdella levyllä.

Vuoteen 1993 mennessä Ismo oli jo ikuistanut itsensä suomirockin historiaan Sielun Veljissä ja Hassisen Koneessa, mutta oli soolourallaan vasta toisen studioalbumin kohdalla. Ismo pitikin vasta tätä levyä ensimmäisenä varsinaisesti omana levynään, koska Kun Suomi putos puusta (1990) oli tavallaan vain Sielun Veljien sivuprojekti ja vasta nyt Ismo oli toden teolla sooloartisti. Ilkka oli puolestaan viimein päässyt esiin isoveljensä varjoista, sillä Neljän Ruusun läpimurron myötä hän oli noussut mm. ”Suomen seksikkäimmäksi mieheksi” (jos Vain elämää on uskominen). Bändillä oli tuoreeltaan alla  läpimurtohitti Juppihippipunkkarin sisältänyt menestyslevy Haloo (1992), joka on edelleen heidän myydyin studioalbuminsa.

Ismo Alanko - Jäätyneitä lauluja & Neljä Ruusua - Pop-uskonto; levynkannet

Olen laatinut vertailun helpottamiseksi taulukon molempien albumien keskeisimmistä tiedoista (T= Toimituksen lista, L = Lukijoiden lista):

  Jäätyneitä lauluja Pop-uskonto
Julkaisupäivä 19.5.1993 20.10.1993
Korkein listasijoitus #6 #1
Myyntimäärä 27 359 55 863
Tuottajat Izmo & Mitro (Raptori) Tommi Lindell & PeeWee
Kansitaide Stefan Lindfors Hannele E. Vanha-aho
Pituus 44:25 (9 biisiä) 47:48 (11 biisiä)
Hitit Extaasiin (Pornografiaa,
Kuolemalla on monet kasvot)
Poplaulajan vapaapäivä (Luen, Kuka näkee)
Studio(t) Sound Art Studio Hot House, Finnvox
Ristiinpölytys Ilkka laulaa taustoja,
Lindell soittaa tivoliurkua,
Kämy soitti rumpuja livenä
Ismo soittaa selloa,
Mitro remixaa
(Energiaa-levyllä)
Masterointi Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Soundin arvosana 4,5 3,5
Rumban arvosana 3,5 4,5
Vuosilista, Rumba T #4 #3
Vuosilista, Rumba L #2 #1
Vuosilista, Soundi L #2 #1

Lue loppuun

Delta Machine, irstaiden vanhojen setien rivo kone

Depeche Mode - Delta Machine; levynkansiUskonnollinen hurmos ja pakottava maskuliininen seksuaalisuus ovat olleet aina tärkeitä teemoja Depeche Moden tuotannossa, ja uudella Delta Machine -albumilla (Spotify) nämä aiheet ovat erityisen korostuneita. Pääbiisintekijä Martin L. Goren sanoitukset eivät sinänsä poikkea kovin radikaalisti aiemmasta, mutta bändin jäsenten vanheneminen luo mieleeni uusia piilomerkityksiä. Levy kuulostaa virkistävältä myös soundiensa puolessa ja se on huomattava parannus viimeisen vuosikymmenen aikana julkaistuun DM-materiaalin verrattuna.

Yritän mielelläni pitää musiikin irrallaan sen tekijöistä, vaikka tekijöiden henkilökohtaisten taustojen ymmärtäminen avaakin usein teoksia hienosti. Varsinkin mainstream-musiikissa näkyvyys mediassa on yhtä keskeinen osa menestynyttä pop-aktia kuin ne levytetyt kappaleetkin. Jos artisti selkeästi vetäytyy taka-alalle, en ala kaivella musiikista henkilökohtaisuuksia, mutta Depeche Moden kaltaiset mammuttiyhtyeet personoituvat niin vahvasti esittäjiinsä, että ns. ”ulkomusiikilliset” asiat väistämättä vaikuttavat kuuntelukokemukseen.

Ei siis ole merkityksetöntä laulaako esimerkiksi Delta Machinen biisit parikymppinen kiimainen teini vai yli 50-vuotias setä. Bändin päävokalisti Dave Gahan tämän hetkinen julkisuusimagokin koostuu nahkatakeista ja tyylikkään tyylittelemättömästä parransängestä. Hänen rietas karismansa on alkanut saavuttaa jo lähes gainsbourgilaisia tasoja. Kun tällainen mies laulaa seuraavanlaisia lauseita, mielleyhtymät ovat väistämättä erilaisia kuin 1980-luvun tuotannon biiseissä:

”I’m taking my place
by your side
and I’m not leaving
until I’m satisfied
….
I’ll come to your house
break down the door
girl I’m shaking
and I need more”
Soothe My Soul

Sisällöllisesti nämä sanat eivät välttämättä hirveästi eroa Goren 26 vuotta sitten laulamasta I Wan’t You Now’sta:

”I want you now
Tomorrow won’t do
There’s a yearning inside
And it’s showing through
Reach out your hands
and accept my love
We’ve waited for too long
enough is enough

And I don’t mean to sound
Like one of the boys
That’s not what I’m trying to do
I don’t want to be
Like one of the boys
I just want you now”
I Want You Now (1987)

Enää ei tarvitse laulaa pojista tai sen pelosta että kuulostaisi samalta kuin muut. Irstaat vanhat sedät kuulostavat aina jokseenkin epäilyttäviltä, eikä halua tarvitse erikseen perustella. Tytöistä silti lauletaan edelleen, mikä saakin kaiken kuulostamaan entistä limaisemmalta.

Dave Gainsbourg, Heaven-musiikkivideo

Goren laulujen tulkitsijana ja bändin julkisena keulahahmona baritoni Gahan on tavallaan suojellut omalla rock-kukkoilullaan tenori Goren herkkyyttä, ja samalla tuonut kappaleisiin myös oman tulkintansa myötä uusia konnotaatioita. Silloinkin kun vielä pidin itseäni bändin fanina, Gahan jäi etäisemmäksi hahmoksi, eräänlaiseksi hieman koomiseksikin viihdyttäjäksi, stereotyyppiseksi rocktähdeksi, jonka tärkeimpiin tehtäviin bändikemiassa kuului julkisen huomion vieminen pois muista jäsenistä. Gore on bändin sydän, Gahan sen kasvot. Toinen vertauskuva olisi pitää Gahanin ääntä ainoastaan yhtenä instrumenttina muiden joukossa, jota Gore on käyttänyt oman visionsa ilmaisemiseen. Olen kuitenkin pikkuhiljaa luopumassa ajatuksestä että yhtye olisi Goren henkilökohtainen ilmaisukanava, koska Gahanin tulkinnalla on niin suuri merkitys siihen miltä lopputulos kuulostaa ja näyttää.

Yhtyeen ilmaisun purevuus on perinteisesti perustunut nimenomaan tuon kaksikon dynamiikkaan jossa heillä on ollut selkeästi erilaiset roolit. Tästä on seurannut se että bändin klassisessa tuotannossa biisien kertoja on säveltäjä-sanoittajan ja esittäjän hybridi, ”GoreGahan”, joka on enemmän kuin osiensa summa. Goren sanoitukset eivät vielä itsessään ole välttämättä erityisen riettaita tai sielukkaita – ja nämä kaksi määrettä kulkevat aina yhdessä kun kyse on tästä yhtyeestä – mutta kaksikon yhteispelistä syntyy Depeche Moden uskonnollis-seksuaalinen ääni.

Nykyäänhän tilanne on hieman erilainen kun myös Gahan on alkanut tehdä biisejä, joita tälläkin albumilla on kolme. Ne eivät kuitenkaan lukeudu bändin keskeisimpiin vaikka osa niistä on kyllä ihan oikeasti hyviä. Niihin ei mitenkään tiivisty se Goren musiikin sielu, joka tekee Depeche Modesta Depeche Moden. Tämäkin albumi voisi toimia paremmin ilman Gahanin kappaleita koska niiden simppelimmät ihmissuhdelyriikat eivät oikein sovi Goren tyylin kanssa yhteen. Secret to the End on tosin niin tärkeä palanen levyn dramaturgiassa, että ilman sitä kokonaisuus ei luultavasti toimisi yhtä hyvin. Oikeastaan se tämän levyn kiintiöbiisi, jolla Gore itse laulaa (The Child Inside), olisi ennemmin kannattanut jättää pois. Ilman sitä ja kahta heikompaa Gahanin biisiä albumista olisi tullut tiivis 44-minuuttinen yhdelle LP-levyllekin mahtuva paketti, mutta nyt se on hieman ylipitkä ja kokonaisuudessa on jonkin verran tyhjäkäyntiä.

Delta Machinen avainkappale on mielestäni minimalistinen balladi My Little Universe, jonka solipsistinen sanoitus määrittää koko albumin ja (Goren) sanoitusten sävyn. Kyse on miehisestä egosta ja alistavasta seksuaalisuudesta, siitä että maailmaan ei mahdu muuta kuin oma halu. Jos Nick Cave lauloi murhaballadeja vuonna 1996, Delta Machinen alaotsikko voisi melkein olla Rape Ballads, paitsi että Goren teksteissä ihmisten väliset valtasuhteet eivät lopulta ole koskaan yksiselitteisiä. Niissä rakkautta ei voi erottaa pakkomielteestä tai riippuvuudesta yhtään sen enempää kuin uskonnosta tai seksistäkään. Cave-assosiaatiot ovat vahvimmillaan kakkosraita Angelissa, joka kuulostaa likimain siltä miltä Bad Seeds varmaan kuulostaisi nykyään jos Cave olisi tarttunut 1970-luvun lopulla kitaran sijasta syntetisaattoriin.

Jonkun toisen esittämänä levyn lyriikat siis eivät välttämättä kuulostaisi niin rivoilta, mutta vanhojen setien laulu saa minut etsimään kaksimielisyyksiä kaikkien rivien välistä. Se ehkä houkuttelee turhankin lapsellisiin tapoihin tulkita lyriikoita, joka ei syntyisi jos mieli olisi tyhjä taulu eikä minulla olisi mitään havaintoa siitä mitä Gore ja Gahan ovat aiemmin tehneet. Mutta A Question of Time, Little 15 ja monet muut vanhat DM-klassikot luovat raskaan painolastin, jonka vuoksi yhtyeen limainen puoli ei pääse niin vain unohtumaan. Siispä seuraavatkin sanat kuulostavat kohtuuttoman irstailta:

 ”I was always looking
looking for someone
someone to stick my hook in
pull it out and run”
Goodbye

”Body parts are starting
to appear and scare
the child inside away”
The Child Inside

Soft Touch / Raw Nervekin kuulostaa irstauksia jokaisesta sanakäänteestä etsivälle kuulijalle kertomukselta miesten välisestä lihallisuudesta, joskin tämä assosiaatio tulee ihan vain tästä lyhyestä katkelmasta:

”Oh brother, give me a helping hand
Oh brother, tell me you understand
Have I hit a raw nerve
Have I hit a raw nerve”
Soft Touch / Raw Nerve

Säkeen jälkimmäinen puolisko luonnollisesti viittaa anaaliseksin kivuliaisuuteen. Tuskin Gore on asioita näin tarkoittanut, mutta tämä tulkinta syntyy albumin musiikillisesta ja ulkomusiikillisesta kontekstista sekä bändin kokonaistuotantoon suhteutettuna.

Angel toisaalta edustaa sitä DM:n seksuaalisuuden toista puolta, jossa himon kohdetta pidetään jumalaisena voimana jolle alistuminen on tie niin lähelle pyhyyttä kuin ihminen ylipäänsä voi päästä. Sanoituksesta löytyy mm. hienoja viittauksia kielilläpuhumiseen. Alonessa puolestaan esitetään taas vaihteeksi harmistusta siitä ettei kertojasta ollutkaan toisen ihmisen henkilökohtaiseksi pelastajaksi. Kertojan rooli sanoituksissa siis vaihtelee jatkuvasti.

Soundit ovat levyllä tuoreimpia sitten Exciterin (2001), sillä kahden edellisen levyn retroilu on korvattu pääosin nykyaikaisemmilla pörinöillä. Dubstep-vaikutteita ei onneksi sentään ole keitokseen eksynyt! Toisaalta albumi lähestyy myös orgaanisempia musiikkimaisemia, sillä esimerkiksi Slow ja Goodbye tuovat Goren blues-vaikutteet aiempaa vahvemmin esille. Onhan levyn nimikin viittaus bändin nimikirjainten lisäksi myös Delta-bluesiin. Depeche Modesta 18 vuotta sitten lähteneen Alan Wilderin yhteistyö Joe Richardsonin kanssa Recoilin subHuman-albumilla tulee väistämättä mieleen näistä syvän etelän soundien ja synteettisten rutinoiden likaisista yhteenliittymistä. En lainkaan ihmettelisi jos jompi kumpi näistä kappaleista löytäisi tiensä vaikkapa True Bloodin seuraavan kauden ääniraidalle.

Playing the Angel (2005) ja Sounds of the Universe (2009) olivat niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin melko köyhiä levyjä, mutta (Goren) sanoitukset Delta Machinella muodostavat toimivan ja särmikkään temaattisen kokonaisuuden joka on erehtymätöntä Depeche Modea mutta sisältää kuitenkin uudenlaisia sivumerkityksiä. Myös sävellyksissä ja sovituksissa on käytetty enemmän luovuutta kuin kahdella edellisellä levyllä yhteensä ja tuloksena saattaa olla yhtyeen relevantein albumi tällä vuosituhannella.

Depeche Mode vuonna 2013: Martin Gore, Andrew Fletcher, Dave Gahan

Kuinka tulevaisuuden popista tuli menneisyyden musiikkia

Joskus aikalailla kymmenen vuotta sitten, uuden vuosituhannen alkuvuosina, futurepop hallitsi elektronista goottitanssimusiikkia (EBM kaikkine johdannaisineen). Se oli myös se musiikkityyli joka toi minut mukaan goottiskeneen, joskin pari vuotta kulta-aikansa jälkeen. Vaikka futurepop-klassikot vetävät yhä goottiklubien tanssilattiat täyteen, ei kyseistä tyyliä juurikaan enää tehdä vaan lähestulkoon kaikki uusi elektroninen goottitanssimusiikki on joko rankempaa aggrotechiä (a.k.a. dark electro, hellektro, harsh EBM) tai sitten koko genreperheen juurille haikailevaa retro-EBM:ää.

Pohdin tässä bloggauksessa mistä tämä trendin muutos on ehkä johtunut, ja miten futurepop mielestäni erosi ratkaisevasti tästä nykyään – tai sitä ennen – pinnalla olleesta alan musiikista. Koska kyse on tanssimusiikista, sitä ei voi täysin ymmärtää tanssimisesta ja klubikulttuurista erillisenä asiana. Tässä kuitenkin keskityn lähinnä analysoimaan lyriikoita, joissa se ratkaiseva ero futurepopin ja aggrotechin välillä onkin. On syytä kuitenkin muistaa että lyriikoiden tulkitseminen on erittäin subjektiivinen asia ja kaikki tässä käsittelemäni sanoitukset voikin ihan hyvin tulkita myös toisin.

En tässä kovin perusteellisesti tanssiin perehdy, heitän vain mutulla että tanssi on perinteisesti mm. ilon ja seksuaalisuuden ilmaisua, mutta se voi olla myös demonien manaamisena. Synkän ja rankan musiikin tanssiminen on katarttista, kehollinen tapa käsitellä vaikeita asioita ja puhdistautua. Tärkeitä ovat varmasti myös päihteet sillä humalaisessa tanssimisessa voi ylittää itsensä ja estonsa ja lakata välittämästä toisten katseista. Jälkimmäinen voi tietysti joillekin olla vaikeaa koska goottialakulttuuri on niin muotikeskeinen, vaikka toisaalta siinä suvaitaankin suuri määrä valtavirran ahtaista kauneuskäsityksistä poikkevia pukeutumistapoja, ja hyväksytään mm. sukupuoliroolien voimakas kyseenalaistamisen.

Elektroninen tanssimusiikki on tietyssä mielessä ”aivotonta jumputusta”, jonka tarkoituksena on ohittaa jatkuva analysointi ja rationaalisuus – yksinkertaisesti kokea asioita puhtaan kehollisesti. Järkeä ylikorostavassa kulttuurissa ”aivoton jumputus” on hyvä, ei huono asia (sanovat rokkipoliisit mitä sanovat). Sinänsä on siis yhdentekevää mitä biiseissä lauletaan, mutta toisaalta taas ei. Esimerkiksi Combichristin vihaisten biisien tahdissa on hyvä huutaa tanssiessaan, eikä sitä nyt voi ihan mitä tahansa kukkasista karjua.

Silti futurepop on itselleni henkilökohtaisesti arvokkaampaa musiikkia koska sen sanoituksiin voi samaistua myös kotikuuntelussa ja lyriikoilla on muukin funktio kuin olla instrumentti muiden joukossa. Käytän mielelläni esimerkkinä Assemblage 23:n Disappointia jonka Tom Shear kirjoitti oman isänsä itsemurhasta:

”And so I ask
For one more chance
To understand
This senseless circumstance
Help me to see
This through your eyes
The reasons I’ve been trying
To surmise

Though you are gone
I am still your son
And while your pain is over
Mine has just begun

Did I disappoint you?
Did I let you down?
Did I stand on the shore
And watch you as you drowned?
Can you forgive me?
I never knew
The pain you carried
Deep inside of you”

– Assemblage 23: Disappoint (2001)

Minun on aina ollut vaikea tanssia tuota biisiä itkemättä samalla koska sanat koskettavat minua niin syvästi ja varsinkin kertosäkeistön tunteellinen lataus on huikea. Juuri tässä biisissä parhaiten tiivistyy futurepopin kyky yhdistää tunteelliset ja mieleen vetoavat sanoitukset rytmiin jota keho ei voi vastustaa. Tapa jolla kappale käyttää konebiittiä korostamaan surumielisyyttä on melko ainutlaatuista – yleensä tanssimusiikki on joko iloista tai sitten puhtaan aggressiivista (kuten valtaosa EBM:stä), mutta futurepopissa on herkkyyttä jota rytmi korostaa sen sijaan että tanssittavuus olisi jotenkin automaattisesti pois tekstuaalisesta sisällöstä. Biitin vastustamaton transsimaisuus ikään kuin avaa mielen paremmin vastaanottamaan sanoituksen. Tähän kirjoitettuna koko juttu tietysti kuulostaa banaalilta, koska biisi on kehollinen kokemus joka vetoaa minuun sanoituksen, laulun ja rytmin alkemistisella yhteisvaikutuksella. Ei sitä voi toisintaa tähän tekstiin, tai edes kuuntelukokemukseen. Disappoint on minulle tärkeä kappale koska olen tanssinut sitä, eikä siihen olisi voinut pelkän kotikuuntelun perusteella muodostua yhtä läheistä sidettä.

Nykyään en enää tanssi, vaan olen sellainen yli 30-vuotias ikigootti joka pistää liian pienen bändipaidan päälle kun maha on vähän kasvanut, ja lähtee baariin skeneilemään. Pidän nykyään enemmän ihmisten tanssittamisesta DJ:nä kuin itse tanssimisesta. Etnomusikologian opiskelun myötä en oikein osaa muutenkaan olla ottamatta hieman uteliasta ja analyyttistä etäisyyttä tapahtumiin. Tämä pätee kaikissa alakulttuureissa, mutta goottiskenessä olen kaikkein syvimmällä, joten siinä se korostuu. Puhumattakaan siitä, etten enää käytä alkoholia, mikä väistämättä johtaa hieman etääntyneeseen tapaan kokea päihdekeskeisiä tapahtumia. Samalla kun futurepopista on tullut osa goottiskenen menneisyyttä, siitä on tullut sitä myös minulle. Skenen keskeisistä genreistä nykyään paljon lähempänä sydäntäni ovat post-punk, vanhan koulun industrial, dark ambient ja neofolk eli kaikki fiilistelymusa.

Alkuperäinen industrial-musiikki, (post-)punk ja synthpop olivatkin taustalla kun Keski-Euroopassa alettiin tehdä raskaampaa tanssimusiikkia. Electronic Body Music -termiä musiikistaan käytti ensimmäisenä Kraftwerk (The Man Machine, 1978), mutta yleisesti ottaen kunnia tuon genren luomisesta annetaan belgialaiselle Front 242:lle. Itse olen kaikkein taipuvaisin nimeämään minimalistista synapunkia soittaneen Deutsch Amerikanische Freundschaftin ja sen sisaryhtye Liaisons Dangereusesin merkittävimmiksi lähtökohdiksi (ks. Elektroninen Top 100: #90).

Joka tapauksessa sieltä löytyvät niin futurepopin, aggrotechin kuin oldschool-EBM:nkin juuret. Siinä rinnalla kehittyi kanadalaisjohtoisesti (Skinny Puppy, Front Line Assembly) myös vähemmän tanssittava electro-industrial, joka oli kokeellisempaa ja tietyllä tavalla synkempää. Toki näilläkin bändeillä on klubihittinsä, mutta musiikki ei nähdäkseni kokonaisvaltaisesti ollut tanssilattialle tähdättyä vaan tärkeämpää oli tekstuureilla kokeilu ja synkkä tunnelma.

Sekä EBM että electro-industrial ammensivat tematiikkaansa paljon science fictionista (etenkin kyberpunkista ja muista dystooppisista tulevaisuudenvisioista), ensimmäisen polven provokatiivisesta industrial-musiikista ja massamediasta. TV-uutisten välittämä väkivallan kulttuuri on yksi keskeisimmistä genren aiheista. Kappaleissa sekoittuvat samplet tv-evankelistoista, sotaraporteista sekä kauhu-, scifi- ja pornoelokuvista äänimosaiikiksi joka asettaa itsestäänselvänä pitämämme arkisen mediamaiseman kyseenalaiseen valoon. Toisaalta musiikkia luonnehti sama teknologian mahdollisuuksien ja uhkien problematisointi joka on ollut ominaista elektroniselle populaarimusiikille jo Kraftwerkin ajoista.

Paljon tästä perinnöstä on kuultavissa myös myöhemmissä goottitanssimusiikin genreissä, eikä vähiten futurepopissa ja aggrotechissa, joiden siemenet kylvettiin 1990-luvun puolivälissä. Ensin mainittu oli vahvasti ruotsalais-saksalainen ilmiö vaikka yksittäisiä merkkiyhtyeitä tulikin myös Norjasta (Apoptygma Berzerk), Brittein saarilta (VNV Nation) ja Yhdysvalloista (Assemblage 23). Futurepop syntyi kun Apoptygma, VNV ja ruotsalainen Covenant alkoivat lisätä musiikkiinsa vaikutteita melodisesta trancesta (ks. Elektroninen Top 100: #99) ja 1980-luvun uusromanttisesta synapopista. Sen sijaan että trancelle ominainen naisääni olisi voihkinut siitä kuinka ihanaa rakkaus on, tällä kertaa huonosti englantia lausuvat melankoliset miesäänet lauloivat sodasta, huipputeknologiasta ja futurismista ammennetuista aiheista informaatioajan kielikuvin. Myös mm. Gary Numanin ja Human Leaguen 1970-luvun lopun varhaistuotannosta otettiin paljon vaikutteita sanoituksiin ja visuaaliseen ilmeeseen.

1990-luvulla levytysuransa aloittivat myös raaempaa soundia tekevät bändit :wumpscut:in ja Suicide Commandon johdolla. Ne niputettiin silloin aikoinaan ensimmäisten futurepop-bändien kanssa samaan EBM-kategoriaan, mutta vuosituhannen taitteen lähestyessä oli selvää että kyse on kahdesta erillisestä kehityssuunnasta (puhumattakaan omille teilleen lähteneestä rytminoisesta). Wumpscutin ja Suicide Commandon perintö tuntuu elävän skenen nykyisissä musiikkisuuntauksissa vahvemmin, vaikka lieneekin pääasiassa futurepopin ansiota, että trance-vaikutteet kuuluvat myös nyky-aggrotechissa.

Futurepopin sanoitukset olivat melankolisia ja synkkiä, mutta toisaalta välillä myös optimistisia ja huipputeknologiaan avoimesti suhtautuvia. Sen sijaan aggrotechin noustua etualalle sanoitukset on vallannut hedonistinen nihilismi. EBM:ssä ja sen jälkeläisissä on oikeastaan aina ollut jossain määrin kyse eskapismista, pakenemisesta synkkiin fantasimaailmoihin, mutta futurepopissa on ollut mukana myös enemmän toiveikkuutta ja inhimillistä lämpöä kuin muissa alan genreissä.

Siirtymä futurepopista aggrotechiin kertoo mielestäni paljon kulttuurisen ilmapiirin muutoksesta ja koitan käsitellä sitä ennen kaikkea lyriikoiden kautta sekä keskittymällä vertaamaan Andy LaPleguan tuotantoa futurepopin (Icon of Coil, 2000-2004) ja aggrotechin (Combichrist, 2003-) parissa. Aluksi kuitenkin käsittelen futurepopin historiaa lyriikoiden kautta. Aloitan Covenantin debyyttilevystä vuodelta 1994.

Covenant, se ruotsalainen futurepop-bändi

Lue loppuun

Kappale kauheinta suomiriimiä – Vuoden 2012 huonoimmat kotimaiset poplyriikat

Tässä vuoden parhaiden levyjen listan laatimisen ohessa taidan ensin vähän paskalistata. Itselleni Suomen musiikkivuosi 2012 ei tunnu tarjonneen Hexvesselin ja maamme tärkeimmän goottibändin kakkosalbumien lisäksi muuta kuin uskomattoman huonoja poplyriikoita. Tässä viisi pahinta tapausta.

5. Jippu – Eva (Nukutaan kielletyllä iholla)

Sanoitus (LyricsHall)
Musiikkivideo
(Vimeo)
Biisi (Spotify)

Luulen että pääsyy suomilyriikan rappioon on se, että sanoittajat ovat luovuttaneet äidinkielensä suhteen. Juice kääntyy haudassaan kun nykysanoittajat eivät osaa riimitellä suomeksi vaan apua on haettava vieraista kielistä (ei ruotsi kyllä ole vieras kieli, mutta kuitenkin):

”Sä oot mun ängel i rummet / sinä vain minut tunnet”

Kappaleen Eva Dahlgren -viittaukset ovat toisaalta yksittäistä riimiä kokonaisvaltaisemmat, joten ehkä voin antaa anteeksi. Laina ruotsista on kokonaisuuden kannalta perusteltu ja ymmärrettävä, mutta Jippu nyt vain on niin ärsyttävä että tämä pääsee kai mukaan ihan vain ad hominem -syistä. Ja kyllä se vain kuulostaa tosi typerältä, vaikka kuinka on Dahlgrenin biisin nimi. Musiikkivideokin olisi varmaan vuoden paras kotimainen ellei siinä tarvitsisi katsoa Jipun maneereita.

Jippu on ehkä Jippu kaikista maailman naisista (yksityiskohta Evan musiikkivideosta)

4. Anna Eriksson – Jos mulla olisi sydän

Sanoitus (viralliset nettisivut)
Musiikkivideo (Vimeo)
Spotify (biisi)

Jos mulla olisi sydän on oikeasti yksi vuoden suosikkikappaleistani, koska pidän popista juuri tällaisena: synteettisenä, synkkänä ja suurieleisenä. Sellainen Jipunkin biisi on, mutta tässä laulajan persoona ei tule liikaa biisin tielle kuten Evassa. Kappaleen sanoituksessa on kuitenkin joitakin melko käsittämättömiä kohtia, joista ”paras” on tämä:

”Olen ruokalan tuoli / räystään katkennut pää”

Anna Eriksson - Jos mulla olisi sydän; singlen kansikuvaMitä helvettiä nämä ontuvat vertaukset ovat oikein tarkoittavinaan? Toisaalla tekstissä mainitut poltettu rööki ja rispaantunut peitto ovat jotenkin ymmärrettävissä, koska ne kuvastavat traumojen kuluttamaa psyykeä ainakin jotenkuten, mutta räystäs? Ruokalan tuoli?? Ovatko nämä jotain kulttuurissamme yleisesti tunnettuja symboleja joita en jostain autistisesta syystä tajua? Toisaalta, jostainhan ne kulttuuriset symbolitkin lähtevät liikkeelle. Ehkä ”ruokalan tuoli” on parin vuosikymmenen päästä ihan vakiintunut ilmaisu, jonka kaikki ymmärtävät.

3. Herra Ylppö & Ihmiset – Ikuiset

Sanoitus (TuneWiki)
Musiikkivideo
(YouTube)
Biisi (Spotify)

Herra Ylppö & Ihmiset - Mies ja nainen; levyn kansikuvaMiten ihmeessä esoteerisia kirjallisuuviittauksia teksteissään viljelleestä härörockarista tuli banaalin reality rock -ulinan mestari? Suosikkiteoriani on, että Samuli Putro ja Herra Ylppö aloittivat Genesis P. Orridgen ja edesmenneen Lady Jaye Breyerin kaltaisen pandrogynia-projektin jossa pariskunta yrittää mm. plastiikkakirurgian keinoin muokata itseään fyysisesti mahdollisimman samanlaiseksi. Projektiin kuuluu ulkonäön samankaltaisuuden tässä tapauksessa myös lyyrisen tuotannon erottamattomaksi saattaminen.

Tosiasiassa Putro on kuitenkin jo Ylppöä edellä ja siirtynyt Zen Café -imagostaan ja -ilmaisustaan uuteen vaiheeseen urallaan, kun Ylppö tuntuu pyrkivän imitoimaan nimenomaan menneisyyden Putroa. Eikä oikea Samuli ole ikinä keksinyt mitään näin kammottavaa riimiä:

”me keksimme jotain aivan neroa / me emme eroa”

MITÄ??? ”Mikähän rimmaa eroa-verbin kanssa… no keksinpä tässä uuden adjektiivin kun laiskottaa!” Tai tästä vielä parempi syntytarina: Ylppö oli Bar Loosessa sopertamassa kännissä Kauko Röyhkälle tai jollekin muulle uskottavalle suomirockarille: ”mä keksin jotain aivan neroa / rimmasin sanan ”eroa””.

Olisin oikeastaan voinut listata pelkästään Mies ja nainen -levyn biisejä; tässä lisää esimerkkejä Paula puree -kappaleesta, joka on kaikesta käsittämättömyydestään huolimatta levyn paras biisi:

”omatunto soimaa / olenko heikko / vai omaanko voimaa”

”tarviitko kuittia tuleeko muuta / hotellihuoneen sänky on puuta”

Kuulen kuinka äidinkielen opettajani huutaa tuskasta!

2. Neljä Ruusua – Katkera kuu

Sanoitus (ks. ”videon” kuvaus)
Musiikkivideo
(YouTube)
Spotify (biisi)

Voikohan tätä(kään) kutsua edes suomiriimiksi koska biisin huippukohdassa Ilkka Alanko unohtaa millä kielellä laulaa:

”alfa, macho ja inter / mahtava seuramies, kaiken center”

Neljä Ruusua - Katkera kuu; singlen kansikuvaNeljän Ruusun sanoitukset eivät nykyään ole kyllä muutenkaan kovin kummoisia, mutta tämä kappale on täysi rimanalitus. Esimerkiksi kohta ”olen hyvä lykkäämään näitä arkaluontoisia hommia” ei kuulostaa ihmissuhdetilitykseltä vaan siltä että kertoja on mafiaveli joka ei millään haluaisi lähteä hoitamaan bisneksiä. Pelkkiä kökköjä ilmaisuja ja epäonnistuneita sanavalintoja koko lyriikka. Teksti on niin kömpelö että tuntuu kuin asialla olisi ollut aloittelija, eikä henkilö joka tekee poplyriikkaa jo kolmatta vuosikymmentä. Eikä biisi edes liity mitenkään Roman Polanskin mestariteokseen, kuu vain rimmaa suun kanssa!

1. Dingo – Facebookissa

YouTube (vain ääni)
Spotify
(biisi)

Neumann ei ole ollut yhtä ajankohtainen 20 vuoteen. Vain elämää -sarja oli jostain käsittämättömästä syystä (no ei se oikeastaan ole niin käsittämätöntä kun tarkemmin ajattelee) vuoden merkittävin suomalainen populaarimusiikki-ilmiö ja uusi ”Dingo”-single tiivistää some-aikamme hengen täydellisesti. Facebookissa on kuin suomalainen vastine San Marinon tämän vuoden euroviisuehdokkaalle The Social Network Song (Oh Oh Uh Oh Oh). En usko että tätä valintaa tarvitsee yhtään enempää avata:

”olen tässä / sun Ritari Ässä / nettitikkuja sydämessä”

Dingo - Facebookissa; singlen kansikuvaKappaleen sanoitus on muutenkin aika käsimätöntä sekoilua enkä osaa päättää kertooko se prostituoituun rakastumisesta (”myit rakkautta eniten tarjoavalle”) vai harhaisesta nettistalkkerista (”en elä toivossa / asun sun makuuhuoneessa, Facebookissa”). Tiedän kyllä että eivät prostituoidut rakkautta myy, mutta se onkin ilmiselvästi kiertoilmaisu ja tästä tulkinnastani kappale avautuukin hyvin jännittävän erilaisella tavalla.

En silti usko että tekijöillä oli tavoitteena kumpikaan tarjoamistani vaihtoehtoisista tulkintatavoista vaan kaiketi tarkoituksena on ollut laulaa romanttisesta rakkaudenkaipuusta. Minusta kappale kuitenkin kertoo aika kieroutuneesta suhteesta, eli on se kuitenkin aika monitulkintainen sanoitus! Poplyriikkaa pahimmillaan parhaimmillaan! Valitettavasti kukaan ei ole vielä rikkonut tekijänoikeuksia kirjoittamalla tätä nettiin.

#44 Underworld – Born Slippy .NUXX (1995)

YouTube:
Audio + lyriikat (Original Version)
Musiikkivideo (Short Version)
Everything, Everything -liveversio
Trainspottingin loppukohtaus

Trainspotting Soundtrack; levynkansiUnderworldin Born Slippy .NUXX on paitsi yksi 1990-luvun tärkeimmistä elektronisista hittibiiseistä, myös havainnollistava esimerkki tanssimusiikin usein hämmentävistä versiosotkuista. Kappale on julkaistu singlenä monena eri vuotena ja siitä on lukuisia eripituisia versioita, joita ei välttämättä erota nimen perusteella mitenkään. Lisäksi vuonna siitä 2003 julkaistiin uusi remix sekä uusi Edit-versio, joka on luultavasti tätä nykyä kappaleen helpoimmin saatavilla oleva versio, ainakin Underworldin omilla julkaisuilla.

Tämä kaikki nyt on vielä täysin normaalia, mutta erityisen hämmentävää on se, että ”Born Slippy .NUXX” on itseasiassa täysin eri biisi kuin ”Born Slippy”. Alkuperäinen Born Slippy oli vuonna 1995 julkaistu instrumentaali, jota ei ole yhdelläkään bändin albumilla. Singlen b-puolelta löytyi .NUXX-versio joka sai oman a-puoli-julkaisunsa vuotta myöhemmin ja löytyy lyhennettynä versiona bändin kokoelmalevyiltä 1992-2002 ja 1992-2012. Kokonaisena se löytyy ainoastaan alkuperäisiltä (harvinaisilta) sinkuilta ja Trainspottingin soundtrackilta.

Tämän Danny Boylen elokuvan ikonisesta loppukohtauksesta kappale parhaiten tunnetaankin. Trainspottingin vedossa siitä tuli yhtyeen suurin hitti, brittilistan kakkonen ja lähtemätön osa 1990-luvun soundtrackia. Alkuperäinen ”Born Slippy” unohtui niin täysin että kun nykyään ihmiset puhuvat siitä, he tarkoittavat juuri .NUXX-versiota. Kappaleen nimi tuli Underworldin jäsenille veikkausvoiton tuoneen vinttikoiran nimestä, .NUXX-pääte puolestaan tietokonebugista, joka lisäsi .NUXX-päätteen heidän biisiensä työtiedostoihin.

Sanoitus on bändin vokalistille Karl Hydelle tyypillistä tajunnanvirtaa, jossa luetellaan sanoja ilman ilmeistä yhteyttä toisiinsa, minkä vuoksi tulos on usein varsin monitulkintainen. Hänen sanoitustyylinsä tuo bändin musiikkiin myös oman päihtyneen tunnelmansa – Hyden assosiaatioketjut ovat kuin huumeissa olevan ihmisen ajatuksenjuoksua, jota eivät enää sido kieliopin tai selväpäisen mielen rajoitukset. ”A drunk sees the world in fragments and I wanted to recreate that”, kertoi Hyde tästä kyseisestä kappaleesta Guardianille helmikuussa 2006. Hän kirjoitti kappaleen eräänlaiseksi alkoholistin sisäiseksi keskusteluksi aikana jolloin hän itsekin oli sellainen.

Henkilökohtaisten tilitysten sisällyttäminen elektronisen tanssimusiikin sanoituksiin on aina hieman hankalaa, kuten sanoitusten rooli klubmusiikissa muutenkin. Jos kappaleessa on niin uskomattoman upea ja jyräävä biitti kuin Born Slippy .NUXX:issa, se pakottaa ihmiset aivottomina sätkynukkeina tanssilattialle vaikka siinä laulettaisiin lapsenmurhasta. Toki tanssimusiikki taipuu myös syvällisten ja henkilökohtaisten sanomienkin ilmaisuun, mutta aina sillä riskillä että kappaleista tulee kuitenkin ensisijassa tanssi- ja bilebiisejä.

Born Slippystäkin on muodostunut melkeinpä päihteiden ylistyslaulu vaikka se kirjoitettiin alkoholistin avunhuudoksi. Etenkin kohta ”lager lager lager shouting” suorastaan kerjää tullakseen huudelluksi kännissä kadulla. Jalkapallofanit omaksuivatkin sen omaksi taisteluhuudokseen. Kun kappale esitettiin ensimmäistä kertaa livenä, Hyde kauhistui kuinka yleisö nosti tuossa kohdassa kaljatuoppinsa innoissaan ylös, mutta on sittemmin kuulemma jo tottunut siihen.

Toisaalta on kyllä hyvä että elektronisessa tanssimusiikissa lauletaan muustakin kuin tanssimisesta ja bailaamisesta, koska se on kehollista eikä sanallista toimintaa. Siitä laulaminen on lähes aina banaalia, vaikka se toimintana sitä ei olekaan. Siksi klubimusiikki toimiikin usein hyvin instrumentaalina. Mutta jos musiikki sopii myös kotikuunteluun, sillä voi hyvin olla jotain sanottavaakin. Jos sitä kuitenkin voi myös tanssia, niin myös tehdään täysin riippumatta sanoista. Lyriikoista on tietysti esitetty muitakin tulkintoja, milloin mistäkin muusta päihteestä aina LSD:stä PCP:hen. Varsinkaan biisin ikuinen assosioituminen Trainspottingiin ei oikein edes mahdollista enää helposti muita kuin huumetulkintoja. Joidenkin mukaan sanoitus kuitenkin kertoo seksin harrastamisesta transvestiitin kanssa.

Born Slippy siirsi Underworldin rave-alakulttuurin suosikista rock-festareiden päälavoille. Yhtyeestä tuli Orbitalin, Leftfieldin (#49), Faithlessin, Prodigyn ynnä muiden ohella yksi niistä ”post-rave”-akteista jotka vetivät kovia keikkoja isoille yleisöille. Bändin perustajajäsenten, Hyden ja Rick Smithin, juuret uuden aallon pop-rockissa, ja toisaalta yhtyeessä sen kulta-aikana vaikuttaneen DJ Darren Emersonin rave-osaaminen, toivat Underworldin musiikkiin jotain genrenrajojen yli vetoavaa. Tämä mahdollisti musiikin tekemisen lukuisille kohderyhmille jotka eivät usein kohtaa.

Underworld on yksi maailman parhaista elektronista tanssimusiikkia livenä esittävistä kokoonpanoista, ja heidän Helsingin-keikkansa vuonna 2006 on luultavasti paras näkemäni keikka tuossa genreperheessä. Karl Hyde on bändin vokalistina juuri sopivan energinen ja rock-henkinen johtohahmo, kun taas muut jäsenet vääntelevät nuppeja laitteiden takana varsin vähäeleisesti. Konsertissa heidän kappaleensa eivät useinkaan muistuta kovin paljoa niiden levytettyjä versioita, ja he osaavat reagoida yleisön fiilikseen spontaanisti.

Bändi saattaa esimerkiksi pidentää kappaleidensa instrumentaaleja rytmiosioita kymmenenkin minuuttia jos yleisö tuntuu rakastavan kyseistä kohtaa. Heidän musiikkiinsa yhtä keskeisesti kuuluvia ambientimpia kohtia tai laulettuja säkeistöjä voidaan hyvinkin siirtää pois niille ”kuuluvilta” paikoilta jos livetilanne sitä vaatii. Tietyllä tapaa tanssimusiikkikeikat voivatkin olla interaktiivisempia kuin monet rock-keikat koska yleisö osoittaa suosiota kehoillaan ja Underworld reagoi siihen reaaliajassa, päättäen kappaleittensa rakenteen lennossa.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 270-271; Rule & Melville (1996/2011): s. 144-148.

Kuuntele myös: Trainspottingin ohella 1990-luvun raven jälkeistä elektronista populaarimusiikkia popularisoivat mm. seuraavat elokuvat: Blade (1998, esim. remixattu New Order), Pi (1998, esim. Aphex Twin), Lola rennt (1998, pääosanesittäjä Franka Potente lauloi usean soundtrackin biiseistä), Matrix (1999, esim. The Prodigy), Fight Club (1999, The Dust Brothers) ja Virgin Suicides (1999, Air).

PS. Underworldin paras biisi ei kuitenkaan ole Born Slippy .NUXX vaan loistavalle Everything, Everything (2000) -livelevyllekin nimen antanut Cowgirl.

Spotify: 254/500.