Kuinka tulevaisuuden popista tuli menneisyyden musiikkia

Joskus aikalailla kymmenen vuotta sitten, uuden vuosituhannen alkuvuosina, futurepop hallitsi elektronista goottitanssimusiikkia (EBM kaikkine johdannaisineen). Se oli myös se musiikkityyli joka toi minut mukaan goottiskeneen, joskin pari vuotta kulta-aikansa jälkeen. Vaikka futurepop-klassikot vetävät yhä goottiklubien tanssilattiat täyteen, ei kyseistä tyyliä juurikaan enää tehdä vaan lähestulkoon kaikki uusi elektroninen goottitanssimusiikki on joko rankempaa aggrotechiä (a.k.a. dark electro, hellektro, harsh EBM) tai sitten koko genreperheen juurille haikailevaa retro-EBM:ää.

Pohdin tässä bloggauksessa mistä tämä trendin muutos on ehkä johtunut, ja miten futurepop mielestäni erosi ratkaisevasti tästä nykyään – tai sitä ennen – pinnalla olleesta alan musiikista. Koska kyse on tanssimusiikista, sitä ei voi täysin ymmärtää tanssimisesta ja klubikulttuurista erillisenä asiana. Tässä kuitenkin keskityn lähinnä analysoimaan lyriikoita, joissa se ratkaiseva ero futurepopin ja aggrotechin välillä onkin. On syytä kuitenkin muistaa että lyriikoiden tulkitseminen on erittäin subjektiivinen asia ja kaikki tässä käsittelemäni sanoitukset voikin ihan hyvin tulkita myös toisin.

En tässä kovin perusteellisesti tanssiin perehdy, heitän vain mutulla että tanssi on perinteisesti mm. ilon ja seksuaalisuuden ilmaisua, mutta se voi olla myös demonien manaamisena. Synkän ja rankan musiikin tanssiminen on katarttista, kehollinen tapa käsitellä vaikeita asioita ja puhdistautua. Tärkeitä ovat varmasti myös päihteet sillä humalaisessa tanssimisessa voi ylittää itsensä ja estonsa ja lakata välittämästä toisten katseista. Jälkimmäinen voi tietysti joillekin olla vaikeaa koska goottialakulttuuri on niin muotikeskeinen, vaikka toisaalta siinä suvaitaankin suuri määrä valtavirran ahtaista kauneuskäsityksistä poikkevia pukeutumistapoja, ja hyväksytään mm. sukupuoliroolien voimakas kyseenalaistamisen.

Elektroninen tanssimusiikki on tietyssä mielessä ”aivotonta jumputusta”, jonka tarkoituksena on ohittaa jatkuva analysointi ja rationaalisuus – yksinkertaisesti kokea asioita puhtaan kehollisesti. Järkeä ylikorostavassa kulttuurissa ”aivoton jumputus” on hyvä, ei huono asia (sanovat rokkipoliisit mitä sanovat). Sinänsä on siis yhdentekevää mitä biiseissä lauletaan, mutta toisaalta taas ei. Esimerkiksi Combichristin vihaisten biisien tahdissa on hyvä huutaa tanssiessaan, eikä sitä nyt voi ihan mitä tahansa kukkasista karjua.

Silti futurepop on itselleni henkilökohtaisesti arvokkaampaa musiikkia koska sen sanoituksiin voi samaistua myös kotikuuntelussa ja lyriikoilla on muukin funktio kuin olla instrumentti muiden joukossa. Käytän mielelläni esimerkkinä Assemblage 23:n Disappointia jonka Tom Shear kirjoitti oman isänsä itsemurhasta:

”And so I ask
For one more chance
To understand
This senseless circumstance
Help me to see
This through your eyes
The reasons I’ve been trying
To surmise

Though you are gone
I am still your son
And while your pain is over
Mine has just begun

Did I disappoint you?
Did I let you down?
Did I stand on the shore
And watch you as you drowned?
Can you forgive me?
I never knew
The pain you carried
Deep inside of you”

– Assemblage 23: Disappoint (2001)

Minun on aina ollut vaikea tanssia tuota biisiä itkemättä samalla koska sanat koskettavat minua niin syvästi ja varsinkin kertosäkeistön tunteellinen lataus on huikea. Juuri tässä biisissä parhaiten tiivistyy futurepopin kyky yhdistää tunteelliset ja mieleen vetoavat sanoitukset rytmiin jota keho ei voi vastustaa. Tapa jolla kappale käyttää konebiittiä korostamaan surumielisyyttä on melko ainutlaatuista – yleensä tanssimusiikki on joko iloista tai sitten puhtaan aggressiivista (kuten valtaosa EBM:stä), mutta futurepopissa on herkkyyttä jota rytmi korostaa sen sijaan että tanssittavuus olisi jotenkin automaattisesti pois tekstuaalisesta sisällöstä. Biitin vastustamaton transsimaisuus ikään kuin avaa mielen paremmin vastaanottamaan sanoituksen. Tähän kirjoitettuna koko juttu tietysti kuulostaa banaalilta, koska biisi on kehollinen kokemus joka vetoaa minuun sanoituksen, laulun ja rytmin alkemistisella yhteisvaikutuksella. Ei sitä voi toisintaa tähän tekstiin, tai edes kuuntelukokemukseen. Disappoint on minulle tärkeä kappale koska olen tanssinut sitä, eikä siihen olisi voinut pelkän kotikuuntelun perusteella muodostua yhtä läheistä sidettä.

Nykyään en enää tanssi, vaan olen sellainen yli 30-vuotias ikigootti joka pistää liian pienen bändipaidan päälle kun maha on vähän kasvanut, ja lähtee baariin skeneilemään. Pidän nykyään enemmän ihmisten tanssittamisesta DJ:nä kuin itse tanssimisesta. Etnomusikologian opiskelun myötä en oikein osaa muutenkaan olla ottamatta hieman uteliasta ja analyyttistä etäisyyttä tapahtumiin. Tämä pätee kaikissa alakulttuureissa, mutta goottiskenessä olen kaikkein syvimmällä, joten siinä se korostuu. Puhumattakaan siitä, etten enää käytä alkoholia, mikä väistämättä johtaa hieman etääntyneeseen tapaan kokea päihdekeskeisiä tapahtumia. Samalla kun futurepopista on tullut osa goottiskenen menneisyyttä, siitä on tullut sitä myös minulle. Skenen keskeisistä genreistä nykyään paljon lähempänä sydäntäni ovat post-punk, vanhan koulun industrial, dark ambient ja neofolk eli kaikki fiilistelymusa.

Alkuperäinen industrial-musiikki, (post-)punk ja synthpop olivatkin taustalla kun Keski-Euroopassa alettiin tehdä raskaampaa tanssimusiikkia. Electronic Body Music -termiä musiikistaan käytti ensimmäisenä Kraftwerk (The Man Machine, 1978), mutta yleisesti ottaen kunnia tuon genren luomisesta annetaan belgialaiselle Front 242:lle. Itse olen kaikkein taipuvaisin nimeämään minimalistista synapunkia soittaneen Deutsch Amerikanische Freundschaftin ja sen sisaryhtye Liaisons Dangereusesin merkittävimmiksi lähtökohdiksi (ks. Elektroninen Top 100: #90).

Joka tapauksessa sieltä löytyvät niin futurepopin, aggrotechin kuin oldschool-EBM:nkin juuret. Siinä rinnalla kehittyi kanadalaisjohtoisesti (Skinny Puppy, Front Line Assembly) myös vähemmän tanssittava electro-industrial, joka oli kokeellisempaa ja tietyllä tavalla synkempää. Toki näilläkin bändeillä on klubihittinsä, mutta musiikki ei nähdäkseni kokonaisvaltaisesti ollut tanssilattialle tähdättyä vaan tärkeämpää oli tekstuureilla kokeilu ja synkkä tunnelma.

Sekä EBM että electro-industrial ammensivat tematiikkaansa paljon science fictionista (etenkin kyberpunkista ja muista dystooppisista tulevaisuudenvisioista), ensimmäisen polven provokatiivisesta industrial-musiikista ja massamediasta. TV-uutisten välittämä väkivallan kulttuuri on yksi keskeisimmistä genren aiheista. Kappaleissa sekoittuvat samplet tv-evankelistoista, sotaraporteista sekä kauhu-, scifi- ja pornoelokuvista äänimosaiikiksi joka asettaa itsestäänselvänä pitämämme arkisen mediamaiseman kyseenalaiseen valoon. Toisaalta musiikkia luonnehti sama teknologian mahdollisuuksien ja uhkien problematisointi joka on ollut ominaista elektroniselle populaarimusiikille jo Kraftwerkin ajoista.

Paljon tästä perinnöstä on kuultavissa myös myöhemmissä goottitanssimusiikin genreissä, eikä vähiten futurepopissa ja aggrotechissa, joiden siemenet kylvettiin 1990-luvun puolivälissä. Ensin mainittu oli vahvasti ruotsalais-saksalainen ilmiö vaikka yksittäisiä merkkiyhtyeitä tulikin myös Norjasta (Apoptygma Berzerk), Brittein saarilta (VNV Nation) ja Yhdysvalloista (Assemblage 23). Futurepop syntyi kun Apoptygma, VNV ja ruotsalainen Covenant alkoivat lisätä musiikkiinsa vaikutteita melodisesta trancesta (ks. Elektroninen Top 100: #99) ja 1980-luvun uusromanttisesta synapopista. Sen sijaan että trancelle ominainen naisääni olisi voihkinut siitä kuinka ihanaa rakkaus on, tällä kertaa huonosti englantia lausuvat melankoliset miesäänet lauloivat sodasta, huipputeknologiasta ja futurismista ammennetuista aiheista informaatioajan kielikuvin. Myös mm. Gary Numanin ja Human Leaguen 1970-luvun lopun varhaistuotannosta otettiin paljon vaikutteita sanoituksiin ja visuaaliseen ilmeeseen.

1990-luvulla levytysuransa aloittivat myös raaempaa soundia tekevät bändit :wumpscut:in ja Suicide Commandon johdolla. Ne niputettiin silloin aikoinaan ensimmäisten futurepop-bändien kanssa samaan EBM-kategoriaan, mutta vuosituhannen taitteen lähestyessä oli selvää että kyse on kahdesta erillisestä kehityssuunnasta (puhumattakaan omille teilleen lähteneestä rytminoisesta). Wumpscutin ja Suicide Commandon perintö tuntuu elävän skenen nykyisissä musiikkisuuntauksissa vahvemmin, vaikka lieneekin pääasiassa futurepopin ansiota, että trance-vaikutteet kuuluvat myös nyky-aggrotechissa.

Futurepopin sanoitukset olivat melankolisia ja synkkiä, mutta toisaalta välillä myös optimistisia ja huipputeknologiaan avoimesti suhtautuvia. Sen sijaan aggrotechin noustua etualalle sanoitukset on vallannut hedonistinen nihilismi. EBM:ssä ja sen jälkeläisissä on oikeastaan aina ollut jossain määrin kyse eskapismista, pakenemisesta synkkiin fantasimaailmoihin, mutta futurepopissa on ollut mukana myös enemmän toiveikkuutta ja inhimillistä lämpöä kuin muissa alan genreissä.

Siirtymä futurepopista aggrotechiin kertoo mielestäni paljon kulttuurisen ilmapiirin muutoksesta ja koitan käsitellä sitä ennen kaikkea lyriikoiden kautta sekä keskittymällä vertaamaan Andy LaPleguan tuotantoa futurepopin (Icon of Coil, 2000-2004) ja aggrotechin (Combichrist, 2003-) parissa. Aluksi kuitenkin käsittelen futurepopin historiaa lyriikoiden kautta. Aloitan Covenantin debyyttilevystä vuodelta 1994.

Covenant, se ruotsalainen futurepop-bändi

Lue loppuun

#87 Nine Inch Nails – Head Like a Hole (1989)

Spotify
YouTube

Nine Inch Nails - Head Like a Hole; CD-singlen kansiIndustrial metal ja rock eivät nimistään huolimatta ole mielestäni industrial-musiikin alalajeja. Tai oikeastaan nimestähän se pitäisi nimenomaan päätellä että ne ovat ensi sijassa metallia ja rockia, joita sitten tarkennetaan ”industrial” -määritteellä. Toki tällä musiikilla oli selkeitä lähteitä alkuperäisessä industrialissa – kun EBM (ks. #90) siirsi industrial-hälyn osaksi tanssittavaa musiikkia, industrial rock ja metal tekivät niin perineisen kitararockin kanssa.

Industrial rockin/metallin peruselementteinä on yleensä melko tavallinen vaihtoehtoinen raskas rock ja metalli, joihin sitten yhdistetään rumpukoneita ja syntikkamattoja. Toisaalta esimerkiksi The Young Gods nimenomaan käytti liverumpuja mutta ei oikeita kitaroita. Tuon yhtyeen musiikki koostuu lähes yksinomaan laulusta, rummuista ja monipuolisista sampleista, joiden lähteinä on kaikkea sähkökitarasta sinfoniaorkesterista. Yhtyeen laajan, ja varmaan useimmiten laittoman, lähdemateriaalin ansiosta heidän musiikkinsa on paikoin massiivisempaa kuin muiden genren yhtyeiden.

Sydämessään kappaleet ovat siis kuitenkin enemmän perinteisen rock- ja pop-kaavan mukaan tehtyjä, eivät niinkään abstraktin industrialin sääntöjä noudattaen. Tämän vuoksi se on luontevampaa mieltää rockin kuin kokeellisen industrialin alagenreksi. Toisaalta esimerkiksi Nine Inch Nailsin Trent Reznorin tausta on nimenomaan elektronisessa populaarimusiikissa, ei rockissa tai hevissä. Tämän näkee esim. katselemalla YouTubesta hänen vanhempien bändien, kuten Option 30:n, esityksiä jotka ovat lähinnä melankolista uuden aallon synapoppia.

Myös Nine Inch Nailsin debyyttilevy Pretty Hate Machine (1989) on oikeastaan aika kesyä kamaa myöhempään verrattuna, eikä sitä voikaan siis pitää metallina vaan rockina. Industrial rockin ja metallin välinen ero on vaikea huomata, enkä tiedä onko sitä edes, mutta mielestäni tämä levy on vielä selvästi industrial rockia, mutta kaikki bändin tekemä sen jälkeen industrial metalia. Industrial rockissa ei ole yhtä jyrääviä kitaravalleja kuin metallissa, siinä kai se merkittävä ero on.

Young Godsin tapaan Nine Inch Nailsin alkupään tuotantokin nojaa ratkaisevasti sampleihin ja ns. ”oikeat soittimet” tulivat mukaan vasta vähän myöhemmin. Pretty Hate Machinen kaikki rumpusoundit ovat kuulemma napattu muilta levyiltä ja paljon Reznorin pop-lähtökohdista kertookin se että levyn rumpujen lähteinä olivat mm. Prince ja Public Enemy. NIN:in ensimmäinen single Down in It oli puolestaan melko suoraan ottanut inspiraationsa Skinny Puppyn Dig Itistä, joten ei se industrialin perinne ihan vieras Reznorille ollut. Hän kuitenkin lainasi sieltä soundeja, ei oikeastaan muuta.

Levyn avausraita Head Like a Hole oli levyn toinen singlejulkaisu ja takuuvarma livehitti seuraavien 20 vuoden ajan. Sanoituksena se on melko hukassa tällä levyllä, joka keskittyy muuten lähinnä kiimaisen ja angstisen teinin ahdistuneeseen vonkaamiseen ja siitä seuraavaan synnintuntoon. Lyriikat ovat enemmän sukua Ministryn poliittisella kantaaottavuudelle joka muutenkin muodostui ehkä toiseksi tärkeimmäksi industrial metalin aiheeksi, heti sen seksin jälkeen. Kun Nine Inch Nails nousi valtavirtakuuluisuuteen 1990-luvulla ja teki yhteistyötä mm. Marilyn Mansonin ja David Bowien kanssa, hänestä tuli yksi tärkeimmistä vaikuttajista siihen, että elektronisista soundeista tuli täysin hyväksytty osa vaihtoehtoista rockia ja metallimusiikkia.

Nine Inch Nails - Head Like a Hole; singlen kansi

Head Like a Hole -singlen limited editionin kansikuva.

Kuuntele myös: Vuosi 1989 oli muutenkin merkittävin industrial rockin/metallin historiassa, ainakin vuotta 1992 lukuunottamatta. Genreä määritelleitä levyjä julkaisivat silloin mm. Godflesh (Tiny Tears) ja The Young Gods (Longue Route). Jälkimmäinen oli tehnnyt melko samantyylistä musiikkia jo edellisellä levyllään ja Ministryn Land of Rape of Honeya (1988) voi pitää ensimmäisen puhdasverisenä industrial metal -levynä (Stigmata).

#90 Liaisons Dangereuses – Los Niños del Parque (1981)

YouTube (pelkkä ääni)
YouTube (livevideo)

Liaisons Dangereuses - Niños del Parque; singlen kansiMainitsinko muuten että Kraftwerk keksi myös electronic body musicin? No nyt tiedätte senkin: Ralf Hütter kutsui bändin The Man Machinen (1978) musiikkia tuolla termillä, varmaankin erotuksena heidän vähemmän rytmisestä varhaisemmasta tuotannosta. Nykyiseen sanan merkitykseen sen käytön taisi kuitenkin vakiinnuttaa belgialainen Front 242. 1980-luvun Belgia oli todellakin hyvin tärkeä aika ja paikka elektronisen tanssimusiikin historiassa (vrt. #91).

Saksalaisten heiniä se EBM taisi kuitenkin alunperin olla. Sinne Kraftwerkin kotikaupunkiin Düsseldorfiin EBM:n synnyn voi mielestäni aivan huoletta sijoittaa. Siellä toimi vuonna 1978 perustettu synthpunk-bändi Deutsch Amerikanische Freundschaft, joka sai vuotta myöhemmin riveihinsä basisti-saksofonisti Chrislo Haasin. Vuonna 1980 Berliinissä perustettiin legendaarinen industrialyhtye Einstürzende Neubauten, jonka alkuperäiskokoonapanossa vaikutti hetken Baete Bertel. Vuonna 1981 Haas ja Bertel löivät hynttyyt yhteen yhden albumin julkaisseessa Liaisons Dangereuses -kokoonpanossa, johon kolmanneksi jäseneksi saatiin vielä vokalisti Krishna Goineau.

Yhtyeen ainoa levy on suurelta osin sille ajalle tyypillisempää teollista kolinaa ja melua, mutta kakkosraita Los Niños del Parque on ehdokkaani maailman ensimmäiseksi EBM-biisiksi. Älkää kysykö miksi saksalaisen bändin nimi on ranskaa ja biisin lyriikat espanjaa, koska en osaa vastata. Haasin pääprojekti DAF julkaisi kyllä Der Mussolini -klassikkonsa samana vuonna enkä saanut netistä selville kumpi julkaistiin aiemmin.

Eipä sillä niin väliä kuitenkaan ole, koska nämä kaksi bändiä kuitenkin olivat ensimmäisenä julkaisemassa näitä tanssittavia kappaleita joissa 1970-luvun kaoottinen industrial-melu joutui minimal synthin ja synth punkin rytmikäsittelyyn niin, että tuloksena oli melodista tanssimusiikkia. Samalla siinä kuitenkin säilyi samaa meluisaa kokeilumieltä kuin vanhan koulun industrialissakin. Myös visuaalinen puoli pysyi lähellä vanhan industrialin estetiikkaa. Liaisons Dangereuses lopetti toimintansa jo vuonna 1982 mutta EBM:stä tuli goottiklubien vakiomusiikkia, ja se teki industrialista hieman aiempaa helpommin lähestyttävää musiikkia. Yhtyettä on pidetty myös merkittävänä esikuvana Detroit-teknon synnylle muutama vuosi myöhemmin.

Kuuntele myös: Deutsch Amerikanische Freundschaftin tyypillistä synthpunk-soundia edustaa Alles ist gut -levyn Der Räuber und der Prinz (1981), vaikka levyltä tosiaan löytyisi myös se tanssihitti Der Mussolini. Yksittäisiä EBM-levyjä tehtiin pitkin 80-lukua, mutta ensimmäisiä genren megahittejä jouduttiin kuitenkin odottamaan vuosikymmenen lopulle jolloin syntyivät Nitzer Ebbin Join in the Chant (1987) ja Front 242:n Headhunter (1988). Siinä missä EBM oli varsin minimalistista musiikkia, sen sivussa syntyi monipuolisempia äänimaisemiä käyttävä synkän tanssimusiikin alalaji, electro-industrial. Tuon tyylin kenties ikimuistoisin tanssihitti on Skinny Puppyn Assimilate (1985) (vrt. #98 Front Line Assembly – The Blade [Technohead]).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 20; Henderson (2010): s. 193-194, 224-226.

Vuoden 1992 parhaat levyt

Tällä kertaa matkataankin aikakoneella 20 vuotta menneisyyteen. Joku musiikkilehti listasi viime vuoden päätteessä normaalista poiketen vuoden 1991 eikä vuoden 2011 parhaat levyt koska ’91 oli niin legendaarisen laadukas levyvuosi ja siitä tuli pyöreitä vuosia kuluneeksi. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että ’92 oli vielä parempi levyvuosi, ja listaan nyt sen vuoden parhaat levyt!

Lue loppuun