Joskus aikalailla kymmenen vuotta sitten, uuden vuosituhannen alkuvuosina, futurepop hallitsi elektronista goottitanssimusiikkia (EBM kaikkine johdannaisineen). Se oli myös se musiikkityyli joka toi minut mukaan goottiskeneen, joskin pari vuotta kulta-aikansa jälkeen. Vaikka futurepop-klassikot vetävät yhä goottiklubien tanssilattiat täyteen, ei kyseistä tyyliä juurikaan enää tehdä vaan lähestulkoon kaikki uusi elektroninen goottitanssimusiikki on joko rankempaa aggrotechiä (a.k.a. dark electro, hellektro, harsh EBM) tai sitten koko genreperheen juurille haikailevaa retro-EBM:ää.
Pohdin tässä bloggauksessa mistä tämä trendin muutos on ehkä johtunut, ja miten futurepop mielestäni erosi ratkaisevasti tästä nykyään – tai sitä ennen – pinnalla olleesta alan musiikista. Koska kyse on tanssimusiikista, sitä ei voi täysin ymmärtää tanssimisesta ja klubikulttuurista erillisenä asiana. Tässä kuitenkin keskityn lähinnä analysoimaan lyriikoita, joissa se ratkaiseva ero futurepopin ja aggrotechin välillä onkin. On syytä kuitenkin muistaa että lyriikoiden tulkitseminen on erittäin subjektiivinen asia ja kaikki tässä käsittelemäni sanoitukset voikin ihan hyvin tulkita myös toisin.
En tässä kovin perusteellisesti tanssiin perehdy, heitän vain mutulla että tanssi on perinteisesti mm. ilon ja seksuaalisuuden ilmaisua, mutta se voi olla myös demonien manaamisena. Synkän ja rankan musiikin tanssiminen on katarttista, kehollinen tapa käsitellä vaikeita asioita ja puhdistautua. Tärkeitä ovat varmasti myös päihteet sillä humalaisessa tanssimisessa voi ylittää itsensä ja estonsa ja lakata välittämästä toisten katseista. Jälkimmäinen voi tietysti joillekin olla vaikeaa koska goottialakulttuuri on niin muotikeskeinen, vaikka toisaalta siinä suvaitaankin suuri määrä valtavirran ahtaista kauneuskäsityksistä poikkevia pukeutumistapoja, ja hyväksytään mm. sukupuoliroolien voimakas kyseenalaistamisen.
Elektroninen tanssimusiikki on tietyssä mielessä ”aivotonta jumputusta”, jonka tarkoituksena on ohittaa jatkuva analysointi ja rationaalisuus – yksinkertaisesti kokea asioita puhtaan kehollisesti. Järkeä ylikorostavassa kulttuurissa ”aivoton jumputus” on hyvä, ei huono asia (sanovat rokkipoliisit mitä sanovat). Sinänsä on siis yhdentekevää mitä biiseissä lauletaan, mutta toisaalta taas ei. Esimerkiksi Combichristin vihaisten biisien tahdissa on hyvä huutaa tanssiessaan, eikä sitä nyt voi ihan mitä tahansa kukkasista karjua.
Silti futurepop on itselleni henkilökohtaisesti arvokkaampaa musiikkia koska sen sanoituksiin voi samaistua myös kotikuuntelussa ja lyriikoilla on muukin funktio kuin olla instrumentti muiden joukossa. Käytän mielelläni esimerkkinä Assemblage 23:n Disappointia jonka Tom Shear kirjoitti oman isänsä itsemurhasta:
”And so I ask
For one more chance
To understand
This senseless circumstance
Help me to see
This through your eyes
The reasons I’ve been trying
To surmiseThough you are gone
I am still your son
And while your pain is over
Mine has just begunDid I disappoint you?
Did I let you down?
Did I stand on the shore
And watch you as you drowned?
Can you forgive me?
I never knew
The pain you carried
Deep inside of you”– Assemblage 23: Disappoint (2001)
Minun on aina ollut vaikea tanssia tuota biisiä itkemättä samalla koska sanat koskettavat minua niin syvästi ja varsinkin kertosäkeistön tunteellinen lataus on huikea. Juuri tässä biisissä parhaiten tiivistyy futurepopin kyky yhdistää tunteelliset ja mieleen vetoavat sanoitukset rytmiin jota keho ei voi vastustaa. Tapa jolla kappale käyttää konebiittiä korostamaan surumielisyyttä on melko ainutlaatuista – yleensä tanssimusiikki on joko iloista tai sitten puhtaan aggressiivista (kuten valtaosa EBM:stä), mutta futurepopissa on herkkyyttä jota rytmi korostaa sen sijaan että tanssittavuus olisi jotenkin automaattisesti pois tekstuaalisesta sisällöstä. Biitin vastustamaton transsimaisuus ikään kuin avaa mielen paremmin vastaanottamaan sanoituksen. Tähän kirjoitettuna koko juttu tietysti kuulostaa banaalilta, koska biisi on kehollinen kokemus joka vetoaa minuun sanoituksen, laulun ja rytmin alkemistisella yhteisvaikutuksella. Ei sitä voi toisintaa tähän tekstiin, tai edes kuuntelukokemukseen. Disappoint on minulle tärkeä kappale koska olen tanssinut sitä, eikä siihen olisi voinut pelkän kotikuuntelun perusteella muodostua yhtä läheistä sidettä.
Nykyään en enää tanssi, vaan olen sellainen yli 30-vuotias ikigootti joka pistää liian pienen bändipaidan päälle kun maha on vähän kasvanut, ja lähtee baariin skeneilemään. Pidän nykyään enemmän ihmisten tanssittamisesta DJ:nä kuin itse tanssimisesta. Etnomusikologian opiskelun myötä en oikein osaa muutenkaan olla ottamatta hieman uteliasta ja analyyttistä etäisyyttä tapahtumiin. Tämä pätee kaikissa alakulttuureissa, mutta goottiskenessä olen kaikkein syvimmällä, joten siinä se korostuu. Puhumattakaan siitä, etten enää käytä alkoholia, mikä väistämättä johtaa hieman etääntyneeseen tapaan kokea päihdekeskeisiä tapahtumia. Samalla kun futurepopista on tullut osa goottiskenen menneisyyttä, siitä on tullut sitä myös minulle. Skenen keskeisistä genreistä nykyään paljon lähempänä sydäntäni ovat post-punk, vanhan koulun industrial, dark ambient ja neofolk eli kaikki fiilistelymusa.
Alkuperäinen industrial-musiikki, (post-)punk ja synthpop olivatkin taustalla kun Keski-Euroopassa alettiin tehdä raskaampaa tanssimusiikkia. Electronic Body Music -termiä musiikistaan käytti ensimmäisenä Kraftwerk (The Man Machine, 1978), mutta yleisesti ottaen kunnia tuon genren luomisesta annetaan belgialaiselle Front 242:lle. Itse olen kaikkein taipuvaisin nimeämään minimalistista synapunkia soittaneen Deutsch Amerikanische Freundschaftin ja sen sisaryhtye Liaisons Dangereusesin merkittävimmiksi lähtökohdiksi (ks. Elektroninen Top 100: #90).
Joka tapauksessa sieltä löytyvät niin futurepopin, aggrotechin kuin oldschool-EBM:nkin juuret. Siinä rinnalla kehittyi kanadalaisjohtoisesti (Skinny Puppy, Front Line Assembly) myös vähemmän tanssittava electro-industrial, joka oli kokeellisempaa ja tietyllä tavalla synkempää. Toki näilläkin bändeillä on klubihittinsä, mutta musiikki ei nähdäkseni kokonaisvaltaisesti ollut tanssilattialle tähdättyä vaan tärkeämpää oli tekstuureilla kokeilu ja synkkä tunnelma.
Sekä EBM että electro-industrial ammensivat tematiikkaansa paljon science fictionista (etenkin kyberpunkista ja muista dystooppisista tulevaisuudenvisioista), ensimmäisen polven provokatiivisesta industrial-musiikista ja massamediasta. TV-uutisten välittämä väkivallan kulttuuri on yksi keskeisimmistä genren aiheista. Kappaleissa sekoittuvat samplet tv-evankelistoista, sotaraporteista sekä kauhu-, scifi- ja pornoelokuvista äänimosaiikiksi joka asettaa itsestäänselvänä pitämämme arkisen mediamaiseman kyseenalaiseen valoon. Toisaalta musiikkia luonnehti sama teknologian mahdollisuuksien ja uhkien problematisointi joka on ollut ominaista elektroniselle populaarimusiikille jo Kraftwerkin ajoista.
Paljon tästä perinnöstä on kuultavissa myös myöhemmissä goottitanssimusiikin genreissä, eikä vähiten futurepopissa ja aggrotechissa, joiden siemenet kylvettiin 1990-luvun puolivälissä. Ensin mainittu oli vahvasti ruotsalais-saksalainen ilmiö vaikka yksittäisiä merkkiyhtyeitä tulikin myös Norjasta (Apoptygma Berzerk), Brittein saarilta (VNV Nation) ja Yhdysvalloista (Assemblage 23). Futurepop syntyi kun Apoptygma, VNV ja ruotsalainen Covenant alkoivat lisätä musiikkiinsa vaikutteita melodisesta trancesta (ks. Elektroninen Top 100: #99) ja 1980-luvun uusromanttisesta synapopista. Sen sijaan että trancelle ominainen naisääni olisi voihkinut siitä kuinka ihanaa rakkaus on, tällä kertaa huonosti englantia lausuvat melankoliset miesäänet lauloivat sodasta, huipputeknologiasta ja futurismista ammennetuista aiheista informaatioajan kielikuvin. Myös mm. Gary Numanin ja Human Leaguen 1970-luvun lopun varhaistuotannosta otettiin paljon vaikutteita sanoituksiin ja visuaaliseen ilmeeseen.
1990-luvulla levytysuransa aloittivat myös raaempaa soundia tekevät bändit :wumpscut:in ja Suicide Commandon johdolla. Ne niputettiin silloin aikoinaan ensimmäisten futurepop-bändien kanssa samaan EBM-kategoriaan, mutta vuosituhannen taitteen lähestyessä oli selvää että kyse on kahdesta erillisestä kehityssuunnasta (puhumattakaan omille teilleen lähteneestä rytminoisesta). Wumpscutin ja Suicide Commandon perintö tuntuu elävän skenen nykyisissä musiikkisuuntauksissa vahvemmin, vaikka lieneekin pääasiassa futurepopin ansiota, että trance-vaikutteet kuuluvat myös nyky-aggrotechissa.
Futurepopin sanoitukset olivat melankolisia ja synkkiä, mutta toisaalta välillä myös optimistisia ja huipputeknologiaan avoimesti suhtautuvia. Sen sijaan aggrotechin noustua etualalle sanoitukset on vallannut hedonistinen nihilismi. EBM:ssä ja sen jälkeläisissä on oikeastaan aina ollut jossain määrin kyse eskapismista, pakenemisesta synkkiin fantasimaailmoihin, mutta futurepopissa on ollut mukana myös enemmän toiveikkuutta ja inhimillistä lämpöä kuin muissa alan genreissä.
Siirtymä futurepopista aggrotechiin kertoo mielestäni paljon kulttuurisen ilmapiirin muutoksesta ja koitan käsitellä sitä ennen kaikkea lyriikoiden kautta sekä keskittymällä vertaamaan Andy LaPleguan tuotantoa futurepopin (Icon of Coil, 2000-2004) ja aggrotechin (Combichrist, 2003-) parissa. Aluksi kuitenkin käsittelen futurepopin historiaa lyriikoiden kautta. Aloitan Covenantin debyyttilevystä vuodelta 1994.
Lyriikoiltaan Dreams of a Cryotankia on helppo verrata esimerkiksi Front Line Assemblyn kulta-ajan tuotoksiin, eikä tässä vielä futurepopista voikaan puhua. Levyn sanoituksissa on kuitenkin jo sävyjä, jotka erottivat sen muista tuon ajan ja alan bändeistä. Futurepopissa on kaikesta dystooppisuudestaan huolimatta enemmän inhimillisyyttä jäljellä kuin electro-industrialissa tai aggrotechissa, ja jo tämä levy erottuu siinä mielessä vertaisistaan.
”If this was a cavern of concrete
in a forest with trees like towers
I would have a place to seek retreat
from their poisoned plastic flowersIf this was a shelter I would endure
in a world with faceless strangers
I would have a place to feel secure
from the ever present dangers”– Covenant: Shelter (1994)
Tässä on nähtävissä paljon keskeisiä elementtejä niin electro-industrialin, futurepopin kuin 1970-luvun lopun minimalistisen synapopinkin tyypillisistä teemoista. Keskeisessä osassa on inhimillisen kontaktin katoaminen korostetun teknisessä yhteiskunnassa. Pilvenpiirtäjät ovat puita ja kukatkin myrkyllistä muovia. Sanoitus kertoo keinotekoisesta maailmasta jossa toiset ihmiset ovat kasvottomia muukalaisia jotka elävät betonimetsässä. Sampleineen se viittaa kyllä myös pommisuojaan ja ydinsodan pelkoon, mutta itse pidän tätä post-apokalyptistä skenaariota nimenomaan vertauskuvana omalle ajallemme. Lyriikoissa tuntuu olevan kaikuja ennen kaikkea Tubeway Armyn Replicas-levystä tai Numanin Cars-soolohitistä (molemmat 1979):
”Here in my car
I feel safest of all
I can lock all my doors
…
Here in my car
I can only receive
I can listen to you
It keeps me stable for days
…
Here in my car
Where the image breaks down
Will you visit me please
If I open my door”– Gary Numan: Cars (1979)
Teknologiaa siis käytetään kätevänä työkaluna itsensä suojelemiseen toisten ihmisten luomalta uhalta. Ihmiset eivät ole hallittavissa vaan kaikki inhimillinen luo maailmaan epävarmuutta ja kaaosta. Tekniikan avulla voi eliminoida kaikki nämä ikävät epävarmuustekijät. Ne puolestaan johtuvat postmodernin, urbaanin kilpailuyhteiskunnan sirpaloituneisuudesta: siitä ettei naapureita tunneta, eikä julkisessa tilassa vastaan tulevien ihmisten ystävällismielisyyteen voi luottaa.
Myös mediakriittisyys on futurepopissa keskeisessä osassa, mistä esimerkiksi löytyy pari biisiä 1990-luvun puolivälistä:
”We dance to the sound of sirens
We watch genocide to relax
We dance to the sound of sirens
We are the heroes of self-deception”– Covenant: Theremin (1994)
vrt.
”Come close, step inside
Bring me news from the dying world
…
Warm sweat, no regret
All you see is the TV set
While people around you
Are dying like flies
…
Non-stop violence, they feed us cascades
Of non-believers dying in the sand
Feeding us with violence, we face the fall of man”– Apoptygma Berzerk: Non-Stop Violence (1995)
Tähän loogiseksi vertauskohdaksi synapopin ensimmäisestä aallosta löytyy The Normal (ks. Elektroninen Top 100: #63):
”I don’t need no TV screen
I just stick the aerial into my skin
let the signal run through my veins
T.V.O.D”– The Normal: T.V.O.D. (1978)
Non-Stop Violencesta julkaistu ”CNN Version” samplaa kyseisen tv-kanavan uutislähetystä Balkanin sodasta ja koko futurepopin ymmärtämiseksi onkin hyvä keskittää huomio siihen että 1990-luku todella toi sodan ensimmäistä kertaa ihmisten olohuoneisiin. Ensimmäinen Persianlahden sota oli ensimmäinen reaaliajassa televisioitu sota ja NATO:n Jugoslavian-kampanja seurasi pian perästä.
Syntyi uusi väkivallan kulttuuri, jossa hyväosaiset ihmiset voivat katsoa kotisohviltaan lähestulkoon livenä kuinka heidän imperialistinen hallituksensa käy huipputeknologista ja mekaanista sotaa tv-ruudulla: sen enempää sotilaita kuin siviilejäkään ei nähdä vaan ainoastaan pommikoneita, ”sotilaallisia” kohteita ja ohjuksia. TV saa todelliset ihmiset muutenkin näyttämään fiktiivisiltä hahmoilta, kun ihmiselämä ja -kuolema alistetaan viihteen ja narratiivisuuden säännöille. Yhdysvaltojen armeijasta oli tullut juuri sellainen automatisoitu tappokone, jonka piti olla dystooppista kyberpunkia ja fiktiivisen electro-industrialin polttoainetta.
Covenantin debyyttialbumia luonnehtii vahvasti myös modernin kehitysuskon kritiikki:
”We wait and think that we are biding our time
We keep silent, we believe in our strength
We trust in propaganda of the wonders of tomorrow”– Covenant: Theremin (1994)
”we believe in human progress
we create the servants we need
we develop new ways of living
…
we search for power sources
we need energy to survive
we built on fragile ground
…
we went too far, we can’t turn back
we built too high, we can’t get down
we are the slaves of our servants
in the shadow of our ambitions”– Covenant: Hardware Requiem (1994)
Kraftwerkin ajoista ollaan aika kaukana. Eivät nuo saksalaisetkaan teknologiaan kritiikittömästi suhtautuneet, varsinkaan enää 1990-luvulla (ks. Elektroninen Top 100: #96), mutta industrial-kulttuurissa ei olla enää ambivalentteja asian suhteen vaan ollaan avoimesti teknologiapessimistejä. Toki musiikkityylinä futurepop myös kurottelee nimensä mukaisesti tulevaan ja on mahdollista ainoastaan kaikkein uusimman musiikkiteknologian avulla. Oikeastaan futurepop-bändit ottivatkin trancesta vaikutteita imelien synamelodioiden ja -arpeggioiden lisäksi myös sanoituksiin. Siirtymä 1990-luvun keskivälin EBM:stä vuosituhannen vaihteen futurepopiin olikin ehkä hienoinen goottialakulttuurin musiikissa kuultava valonpilkahdus: kaikki ei välttämättä ollutkaan aina niin synkkää. Sanoituksen suunta muuttuikin Dreams of a Cryotankin ajoista optimistisempaan suuntaan kun vuosituhat vaihtui.
Futurepopissa dystopiaa siis tasapainottaa trance-henkinen utopia ja usko ihmisyyteen kaikista pettymyksistä huolimatta. Colony 5 on sieltä naiivimmasta päästä:
”How does it feel
To be like you
How can you hate
The way you do”– Colony 5: Hate (2003)
Tulee mieleen ihan kaikuja Depeche Moden People Are Peoplesta:
”I can’t understand
What makes a man
Hate another man
Help me understand”– Depeche Mode: People Are People (1984)
Siirappisimmilleen futurepopin new age -flirttailun vei hollantilainen Angels & Agony, jonka debyytti-EP:nkin nimi oli Unity.
”Come with me to a different world
No need for lies, no need to be
Reach out and follow me
We are one, we go onHave no fear, we are strong
We’re just here where we belong
Don’t forsake when you are sore
As you and I can’t be ignored”– Angels & Agony: One (1999)
Tästä utopia-suuntauksesta voi ensi sijassa kiittää tai syyttää VNV Nationin siirappisia sanoituksia. Kuten genren keskeisimpiin kuuluva albumi Futureperfectkin (2002) alkaa:
”This is your world
These are your people
You can live for yourself today
or help build tomorrow for everyone”– VNV Nation: Foreword (2002)
Levy muuttuu kuitenkin edetessään synkemmäksi ja suurin osa sanoituksista kommentoi alun optimismin raukeamista tyhjäksi. Holding On -kappale käy esimerkiksi tästä pettymyksestä ja tarjoaa myös kurkistuksen futurepopin herkempään puoleen eli surullisiin synaballadeihin:
”And one day
I woke to find
The future had no place
for me
I was unwanted in a world
that with my hands I helped build
Where once was honesty and pride
I now stand broken and alone
Just a shadow
of what I was meant to be ”– VNV Nation: Holding On (2002)
”Meistä” puhuminen on muuten futurepopille hyvin ominaista retoriikkaa. Tavallaan sillä puhetavalla liitetään kaikki ihmiset yhdeksi, mutta tuon yhtenäisyyden ideologian pimeänä puolena on se että ”me” muodostamme aivottoman lammaslauman joka pysyy tyynenä raa’assa maailmassa. Samalla sanoituksissa vältellään tietynlaista omaelämäkerrallisuutta, joka on monille muille populaarimusiikin tyyleille ominaista.
Futurepop käsittelee usein ihmiskuntaa kokonaisuutena, sekä heikkouksien että vahvuuksien kautta. VNV Nationin nimikin on lyhenne sanoista Victory Not Vengeance, jossa on kaikuja sekä pasifismista että kehitysuskosta. VNV Nationin imagossakin on tietynlaista monumentaalisuutta, joka on ottanut vaikutteita niin Laibachin totalitarismiparodiasta kuin vasemmistolaisestakin kuvastosta. Futurepop-bändit noin keskimäärin problematisoivat kehityksen ideaa varsin hedelmällisellä tavalla; utopian ja dystopian välillä tasapainoittelu antaa kuulijalle paljon ajattelemista.
Tämä nyt kuitenkin oli vain lyhyt alustus futurepopin tematiikasta ja genren historiasta. Otan erityistarkasteluun Icon of Coilin, koska bändin vokalisti-sanoittaja Andy LaPleguan urakehitys havainnollistaa goottiskenen muutosta kaikkein parhaiten. Lasken futurepopin kulta-ajan osuvan aikalailla Icon of Coilin aktiiviseen kauteen (2000-2004). Sen jälkeen LaPlegua on keskittynyt sivuprojektina alkaneen Combichristin kehittämiseen, samalla kun koko skene siirtyi futurepopista raskaampaan suuntaan. Toisaalta monet genren merkkinimistä (etenkin VNV Nation ja Apoptygma Berzerk) siirtyivät soundissaan kohti popimpaa ilmaisua. Toki vuoden 2004 jälkeenkin on tehty paljon futurepopia, mutta genre on jo menettänyt ajankohtaisuutensa, eikä ole skenen keskeisintä tanssimusiikkia.
Pidän Icon of Coilin sanoituksista paljon, vaikka niissä onkin paikoitellen täysin käsittämättömiä kielivirheitä, mikä tekee vaikeaksi niiden ottamisen tosissaan. En tarkoita tällä mitään puhekielen tuplakieltoja, joita niitäkin kyllä riittää, vaan nimenomaan kohtia jotka särähtävät pahasti korvaan. Asiaa ei auta LaPleguan paikoin turhankin voimakas norjalainen korostus, joka tosin on Combichristin aikoina ollut täysin tiessään kun mies on muttanutkin Yhdysvaltoihin.
Osa Icon of Coilin materiaalista (varsinkin kakkoslevy The Soul Is in the Software, 2002) on jopa liian juustoista trancea omaan makuuni. Musiikillisesti bändin onnistunein albumikokonaisuus oli tarpeettoman imelyyden hienosti välttänyt debyytti Serenity Is the Devil (2000), mutta vasta yhtyeen kolmas albumi Machines Are Us (2004) vei yhtyeen ja futurepopin kyberneettisen dystopiavision konseptuaaliseen huippuunsa. Kehityksen tiivistää hyvin levyn introraita:
”all remaining traces of humanity disconnected
the third transmission is now initiated
stand by for new infrastructure
we do no longer fight the machines
the machines are us”– Icon of Coil: Comment v.2.0 (2004)
Kenties enemmän kuin yksikään toinen futurepop-yhtye, Icon of Coil omaksui Internet-ajan kielikuvat kokonaisvaltaiseksi käsitteistöksi kuvatessaan teknologisoituneen ihmisen etääntymistä inhimillisestä lämmöstä ja muuttumisesta jonkinlaiseksi teknologian ja biologian hybridiksi. Bändin biisien ja levyjen nimet kertovat jo paljon: Transfer:Complete, Disconnect ja Remove/Replace ovat niitä ilmiselvimpiä esimerkkejä. Soul Is in the Software ja Machines Are Us ovat teemalevyjä ihmisen ja teknologian välisen rajan katoamisesta. Icon of Coilin sanoituksissa ihminen muuttuu käyttämäkseen teknologiaksi, eli on palvelijansa orja, kuten Covenant edellä lauloi – tai kuten Kraftwerk epäsuoremmin vihjaili The Man Machine ja Computer World (1981) -albumeillaan.
Merkittävintä IOC:ssa kuitenkin on mielestäni selkeän dystooppisuuden välttely. Sanoitukset eivät vieraannuta kuulijaa tulevaisuudenvisioiden kautta kuten Covenant ja VNV Nation usein, vaan ne kertovat peittelemättä omasta ajastaan. Kuten edellinen sotaesimerkki osoittaa, 1990-luvulla tulevaisuudesta tulikin nykyisyyttä. Myös internet ja tietotekniikka lupailivat vaikka mitä hurjia mahdollisuuksia ennen kuin dot com -kupla palautti odotukset maan pinnalle. Kun vuosituhat vaihtui eikä maailma loppunutkaan, avautui uusi aika jossa ei ollutkaan enää mitään odotettavaa tulevaisuudelta.
Merkittävät tieteelliset ennustuksetkin liittyvät nykyään edessä väistämättä häämöttävään ilmastokatastrofiin tai muihin asioihin jotka ovat liian ahdistavia ajateltaviksi. Tärkeintä on hetkellinen mielihyvä, koska menneisyyden ajatteleminen muistuttaisi meitä toiveikkuudesta johon ei ole enää varaa, eikä tulevaltakaan voi enää oikeastaan odottaa mitään. Futurepop syntyi nimestään huolimatta tavallaan kertomaan asioista jotka ovat jo tässä ja nyt, aivan samalla tavalla kuin science fiction kertoo oikeastaan enemmän ympäröivästä yhteiskunnasta kuin fiktiivisistä maailmoista. Erinomainen esimerkki on hetken huumaan keskittyvää kulutushysteriaa käsittelevä Consumer, johon tiivistyy nykyajan pakkomielle kuluttajavalintojen voimasta ja mainonnan kaikkivoipaisuudesta:
”I became the consumer of the needs you created
alienating myself
…
I’ll set no limits for myself, no restraints
I’m the consumer of your needs
…
I’m in a loophole, inside, looking out
First shout, no sounds are coming out
It’s a fusion, of future, present and past
How long I’ll last, I’ll finally know”– Icon of Coil: Consumer (2004)
Covenantilla muuten on saman niminen biisi:
”Consumer
Hello
Hear me
Hello
Hear me out
…
Seduced by pride and want
Consumer or consumed?”– Covenant: Consumer (1999)
Näissä sanoituksissa teknologinen eristäytyminen toisista ihmisistä ja luonnosta saa jo banaaleja mittasuhteita. Dystooppisia vertauskuvia ei tarvita sillä verkottuneessa ja globaalissa nyky-yhteiskunnassa konsumerismin ja markkinoinnin kaikkialle tunkeutuvat lonkerot takaavat sen, että ihmiset näkevät jo kaiken ympärillään pelkkinä välineinä. Sen sijaan että ihminen olisi siirtynyt virtuaalisessa ihmemaailmassa vapaasti seikkailevaksi uudelle tietoisuuden tasolle nousseeksi teknologis-biologiseksi olennoksi, huipputeknologia tarkoittaakin käytännössä sitä että ihmiset pääsevät mobiililaitteillaan missä ja milloin tahansa katsomaan kissavideoita, lietsomaan vihapuheita keskustelupalstoilla tai päivittämään ostoslistansa Twitteriin.
Facebookin ja Googlen some-imperiumit ovat jo kyberpunkia. Ainakin kyseisten megakorporaatioiden haaveissa kaikki ”sosiaalinen” kanssakäyminen tapahtuu internetissä ja nivoutuu erottomasti kaupankäyntiin. Kaverilta saadun tuotesuosituksen ja mainoksen välillä ei ole mitään eroa. Koska yhteiskunnassamme suhtaudutaan niin moneen muuhunkin asiaan välineellisesti, ei tämä asenne voi olla vaikuttamatta myös ihmissuhteisiin. Niistä tulee kuluttamista.
Icon of Coilia ja Covenantia yhdistää myös toinen biisin nimi, Shelter:
”I can’t find shelter in this world
I’m searching for another world
Where I’ll feel safe”– Icon of Coil: Shelter (2004)
Sanoituksessa on kuultavissa paljon samaa kuin Covenantin saman nimisessä kappaleessa, mutta Machines Are Us -levyn kontekstissa Shelter avautuu nimenomaan verkottuneen aikakauden ilmaisuna. Toinen maailma, johon tässä halutaan paeta, on tietysti tietoverkko. IOC:n internet-estetiikkaa havainnollistaa hyvin esimerkiksi albumin sinkkubiisi:
”New start, re-start
Empty pages
Make some changes
Install everything new
I’m sick of you
Hunting my thoughts
I don’t wanna be your android anymore
…
New start, re-start
Install everything new
Erase me, re-boot, delete”– Icon of Coil: Android (2003)
Biisin voi ihan hyvin kyllä tulkita kertovan ihmissuhteista tietokoneajan kielikuvin, mutta itse olen taipuvainen ajattelemaan että kertoja laulaa vuotta vanhemman Simulated-kappaleen kertojalle:
”You walk, you talk, you breathe
’cause we need you to
Work, produce, be used
when we want you to
…
You eat, you taste
enjoy when we allow you to
Relax, you sleep, you feel
when we force you to”– Icon of Coil: Simulated (2002)
Kertoja ei halua enää olla kuluttaja, kaupallisen propagandan passiivinen vastaanottaja – eli tottelemaan rakennettu androidi. Simulated on helppo tulkita varsin marxilaisesti: media on omistavan luokan hallussa joten se luonnollisesti välittää sen maailmankuvaa ainakin vahingossa, ja luultavasti myös tahallaan. Hallitseva luokka kuitenkin tarvitsee työväenluokkaa (nykyaikana pitäisi tietysti puhua eliitistä ja prekariaatista), mutta heitä on hallittava jotenkin. Vapaa-aikaa on hyvä rytmittää esimerkiksi massamedian (johon se sosiaalinen mediakin sisältyy) puuduttavalla viihteellä. Kunhan kaikki on alisteista työelämän ritualistiselle rytmille. Teknologiakin on kääntynyt lisäämään kontrollia ja tehokkuuden optimointia sen sijaan että se olisi vapauttanut ihmisen tarpeettomasta työstä ja kaavamaisesta elämästä, eli tehnyt ihmisistä entistä robottimaisempia.
Icon of Coilin lopetettua LaPlegua tuntuu eräällä tavalla luovuttaneen inhimillisyyden suhteen täysin sillä Combichristin sanoitukset ovat puhdasta nihilististä hedonismia. Ikään kuin teknologia olisi tehnyt jo tehtävänsä tyhjentävästi – ei ole enää mitään epäinhimillistymisen peikkoa josta laulaa vaan kyberneettinen totaliteetti on jo toteutunut. Emme ole enää ihmisiä, olemme koneita ja koneet ovat me. Ainoa ”sisältö” elämässä ovat aistivirikkeet, jotka eivät kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi. Ehkä futurepop meni muodista juuri siksi että se muistutti liikaa menetetystä ihmisyydestä aikana jolloin ihmisyys on pois muodista.
Combichristin sanoitukset eivät oikeastaan eroa sisällöltään (ainoastaan muodoltaan) esim. DJ Assaultin Ass ’n’ Tittiesistä ja onhan LaPleguan electro-sivuprojekti Scandy coveroinutkin 2 Live Crew’n Me So Hornyn. Väkivallan ja naisten esineellistämisen estetisoinnissaan aggrotechiä on siis monessa mielessä loogista verrata gangsta rapiin ja booty bassiin (ks. Elektroninen Top 100: #88). En sano tätä arvottaakseni aggrotechiä ”yhtä huonoksi” kuin gangsta rapia (tai päinvastoin), koska molemmissa genreissä on hyvää kamaa. Ne vain ovat aika samalla viivalla sanoituksiensa suhteen eli eivät ehkä se päällimmäinen syy miksi musiikkia kuuntelisin. Misogyniasta goottitanssimusiikissa on kirjoittanut mm. Nadya Lev.
Tässä muutamia mairittelevia esimerkkejä:
”A lesson of life: It’s not what you want, but what you get
You’ll feel it from within as I work my way out
Such a pretty girl, but such a dirty mouthNow you want it in your ass, as I spit in your face
Face down on the floor, holding you by your neck
Do you feel like a wreck?
No, that is life, kiddo
Now shut up and swallow”– Combichrist: Shut Up and Swallow (2007)
”Militant rubber dolls, you know you want it
Give head if you got it
All teen schoolgirls, you know that you want it
Give head if you got it
All you dirty sluts you know that you want it
Give head if you got it
All you feminist cunts, you know that you want it
Give head if you got it”– Combichrist: Give Head If You Got It (2007)
Netissä syntyi jopa kohu parista musiikkivideosta, mikä oli myönteinen yllätys näin marginaalisessa genressä. Esimerkiksi nimimerkki Strigiform on kirjoittanut Combichristin Throat Full of Glass ja Nachtmahrin Can You Feel the Beat? -videoiden misogyynisyydestä. Jälkimmäisen yhtyeen Thomas Rainerin omia näkemyksiä asiasta on julkaistu I Die: You Die -sivustolla. Myös LaPleguaa haastateltiin naisvihakohusta.
On tietysti täysin perusteltua olettaa että sekä Icon of Coilissa että Combichristissa on enemmän kyse teatterista ja viihteestä kuin vakavasta elämänkatsomuksellisesta näkemyksestä. Ne pelaavat futurepopin ja aggrotechin genrekohtaisilla säännöillä – niillä nyt vain yksinkertaisesti on juuri sellaiset imago kuin kyseisten genrejen bändeillä on oltava. Olen valinnut tämän bloggauksen kuvitukseenkin tarkoituksella mahdollisimman saman näköisiä bändikuvia, jotta futurepopin genresäännöt tulisivat paremmin selviksi.
Jossain määrin LaPleguan kokoonpanot ovat kuitenkin vieneet teatterin enemmän yli kuin kukaan muu. Icon of Coilin korostuneen teknologisissa sanoituksissa se on vielä hienovaraista, mutta Combichrist on suoraviivaista sikailua: huumeita, seksiä, naisten alistamista ja hurmeista väkivaltaa. Nämä naisvihaiset aggrotech-sanoitukset ovat tietysti kuin täsmäsuunniteltu angstisille teinipojille jotka ovat katkeria ”kaikille maailman naisille”. On varmasti puhdistavaa tanssia ja huutaa Fuck You Bitch! ja on se paljon kehittävämpääkin kuin oikeasti purkaa turhautumiaan viattomiin ihmisiin. Aggressiivinen musiikki on genrestä riippumatta toiminut jo pitkään purkautumisväylänä negatiivisille tunteille.
Voi sitä silti paljon kehittävämpiäkin sanoituksia tehdä, niin että tuo halveksuva turhautuminen halutuksi koettuun sukupuoleen asettuu samalla kriittiseen valoon. LaPlegua jos kuka on osoittanut olevansa kykenevä myös kyseenalaistavaan lyriikkaan, mutta (ala)kulttuurin muutos on ilmeisesti saanut hänetkin laskemaan rimaa. LaPlegua taitaa itsekin tiedostaa sanoitustensa laadun laskun ja merkityksen vähenemisen, koska Icon of Coilin albumeiden mukana tuli sanoituksia paljon useammin kuin Combichristilla.
Osan aggrotechistä voi myös laskea kuuluvan BDSM-estetiikkaan jossa kyse on seksuaalisista fantasioista eikä todellisesta alistamisesta, mutta itse en sitä Combichristin kohdalla näe. Omana vertailukohtanani ovat kuitenkin SinMasters, Die Form ja Sleep Chamber, jotka ovat alleviivatun eroottisia projekteja – joskaan eivät sen enempää aggrotechiä kuin futurepopiakaan. Todennäköisesti kyse on ensisijaisesti mielikuvituksettomasta shokeeraamisesta ja huomiohakuisuudesta ilman Throbbing Gristlen kaltaisten edelläkävijöiden filosofisuutta tai edellä mainitsemieni bändien kokonaisvaltaista yhteyttä kinky-skeneen.
Voi olla ihan niinkin, että Combichrist tarkoitettiin aluksi levyn tai parin verran kantavaksi vitsiksi, mutta LaPlegua alkoi kehittää ideaa pitemmälle kun se näyttikin menestyvän Icon of Coilia paremmin. On mielenkiintoista pohtia, mistä laajemmista kulttuurisista syistä on voinut johtua se että futurepop toi skenen lyriikoihin häivähdyksen toivoa ennen kuin se lopullisesti katosi lyriikoista; tuntuu että sen jälkeen sanoitukset ovat nihilistisempiä kuin koskaan aikaisemmin.
VNV Nationin Ronan Harris on arvioinut että goottitanssimusiikissa korostui vuosituhannen taitteessa synapopin ja trancen vaikutteet, koska juuri silloin musiikinteon aloitti sukupolvi joka oli kasvanut 1980-luvun uusromanttisen synthpopin tahdissa ja oli toisaalta parhaassa klubi-iässä rave-kulttuurin kulta-aikana. Näistä syistä melodisuus ja sanoitukset korostuivat eri tavalla kuin skenen konemusiikissa aiemmin tai myöhemmin.
Voi myös olla että vuosituhannen vaihteeseen liittyi vielä jotain optimismia ihmisyyden suhteen. Tieto- ja kommunikaatioteknologian mahdollisuudet ja uhat vaikuttivat silloin vielä paljon nykyistä rajattomimmalta. Internet-kupla oli vasta puhjennut ja vielä saattoi uskoa virtuaalitodellisuuteen ihmiskunnan syvällisesti muuttavana mullistuksena. Nykyään suurin osa 1990-luvun IT-käsitteistä ja tulevaisuudenvisioista vaikuttaa kovin lapsellisilta. Ei mitään tulevaisuutta tullutkaan; tässä ne kaikki uuden teknologian lupaukset (ja uhat) nyt ovat.
Mitään hirveän dramaattista ei ole tapahtunut. Huipputeknologia on arkipäiväistynyt, eikä siitä ole enää mitään sanottavaa. Sanoitukset ovat kääntyneet vain aistiärsykkeiden maksimointiin, kuten tietyllä tapaa koko nykyaikainen nopeatempoinen internetkulttuuri muutenkin. Voi olla että maailmassa jossa musiikkia tehdään ja jaellaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin, seasta halutaan erottua rajulla imagolla.
Ei pidä myöskään väheksyä sitä genren nimen jälkimmäistä osaa. Kenties goottibändit lopettivat futurepopin tekemisen koska se oli liian poppia. Kaupallisimmillaan futurepop alkaa olla hyvinkin helposti lähestyttävää musiikkia ja vaarana olisi voinut olla genren valtavirtaistuminen. Skene ei tietenkään ole mikään itsestään tietoinen ja päämäärätietoisesti toimiva organismi, mutta tietyssä mielessä se silti alkoi ”suojella itseään” valtavirtavaikutteilta siirtymällä takaisin industrialin alkuperäiseen aggressiiviseen estetiikkaan – vaikka musiikillisesti ja filosofisesti Throbbing Gristlellä ja Alien Vampiresilla ei olekaan mitään yhteistä.
Futurepopia tehdään edelleen, mutta sillä ei ole enää kovin keskeistä roolia skenessä. Näkemykseni mukaan yksittäiset genret kestävät yleensä elinvoimaisena korkeintaan viitisen vuotta, kunnes aletaan tehdä vanhaa toistavaa kaavamaista musiikkia. Itse pidän uudemmasta materiaalista lähinnä Rotersandin ja Frozen Plasman tuotannosta. Tietynlaista futurepopin revivaliakin on jo nähtävissä sillä Icon of Coil on tehnyt paluukeikkoja ja yhden uuden biisin, mutta PerfectSex ei oikein vakuuta millään tasolla. Keskeistä kuitenkin on se, että futurepop oli vähän aikaa hallitseva trendi, nyt se on lähinnä nostalginen sivujuonne aggrotechin valtaamassa klubikulttuurissa.
Silloin kerran, hetken vuosituhannen taitteessa, futurepop onnistui tiivistämään uuden vuosituhannen uudesta uljaasta ihmisestä androidista jotain hyvin keskeistä.
Soitan sekä aggrotechiä että futurepopia DJ:nä kun Aesthetic Perfection esiintyy 22.3. Synapsi-klubilla Tampereella. Bändillä on keikka myös seuraavana iltana Helsingissä.
Covenant tulee Suomeen 28. syyskuuta, ja on se Alien Vampireskin Helsingissä 6. huhtikuuta.