Gregoriaaninen kirkkolaulu ja Hildegard Bingeniläinen

Gregoriaanisen kirkkolaulun puuttuminen 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -listalta ei jätä minua rauhaan, joten päätin kirjoittaa siitä enemmänkin. Listan toinen levytys, Hildegard Bingeniläisen (1098-1179) antifoneista, myös liittyy gregoriaaniseen perinteeseen niin vahvasti, että niistä on loogista puhua samalla.

Länsimaisen taidemusiikin synty on yhtä kuin kirkkolaulun synty. Toki maallista musiikkia on sävelletty ja esitetty todennäköisesti vähintään yhtä kauan kuin hengellistäkin, mutta sitä ei kirjoitettu kovin aktiivisesti ylös ennen renessanssia. Siksi Carmina Buranasta ja muusta ei-kirkollisesta keskiajan musiikista voi puhua vain pirstaleina jostain pääosin unohtuneesta perinteestä, joka tosin todennäköisesti on myös vaikuttanut kirkkomusiikin kehitykseen.

Palatkaamme siis kristillisen kirkon alkuaikoihin, jolloin uskonnolliset tapaamiset jouduttiin pitämään salassa roomalaisten vainon vuoksi. Jotkut ovat selittäneet tällä sitä, että kristillinen musiikki oli jo alkujaan säestyksetöntä. Instrumentit pitivät enemmän ääntä kuin pelkkä laulu, joten siten pysyi paremmin salassa. Enemmän säestyksen puuttumisessa oli kuitenkin kyse siitä, että haluttiin tehdä pesäero antiikin pakanallisiin menoihin ja tanssiin – eli soitinmusiikkiin.

Vastaavasti nuori uskonto tarvitsi laulua, koska siten kristillinen sanoma kuului parhaiten isoissa basilikoissa, joiden korkea katto ja juhlava arkkitehtuuri oli suunniteltu luomaan kävijöissä jumalaista ihmetystä. Aivan kuten upeasti kaikuva kuoromusiikkikin. Juutalaisen synagogaperinteen pohjalta syntyi uusi kristillinen liturgia, joka perustui enemmän lauluun kuin puheeseen.

Kun kristinuskosta tuli laillista Rooman valtakunnassa (v. 313), kirkko ja sen musiikki levisivät nopeasti ympäri Eurooppaa, Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-Itää. Vuonna 392 kristinuskosta tuli Rooman virallinen valtionuskonto, ja kolme vuotta myöhemmin valtakunta jakautui Länsi- ja Itä-Roomaksi. Länsipuoli romahti 400-luvulla, mutta itä pysyi vahvana kulttuurina vielä tuhat vuotta ennen ottomaanien valloitusta. Tämän valtiollisen vakauden vuoksi ensimmäinen vahva kirkkolaulun perinne, bysanttilainen kirkkolaulu, syntyi juuri itäisen kirkon piirissä.

Legendan mukaan bysanttilaisen virsiperinteen toi länteen Milanon piispa Ambrosius (n. 340-397), jonka mukaan kaupunkiin syntynyt kirkkolaulun perinne nimettiin ambrosialaiseksi. Milanosta kirkkolaulu levisi Roomaan ja edelleen ympäri Eurooppaa, muodostaen lukemattomia paikallisia muotoja. Näitä olivat mm. kelttiläinen, gallialainen, beneventolainen ja mozarabinen kirkkolaulu.

Kristillisen kirkon täyttäessä Rooman jättämää valtatyhjiötä, syntyi halu yhtenäistää nämä laulutyylit yhdeksi kristilliseksi kirkkolauluksi. Paavi Gregorius I:llä (n. 540-604) oli tärkeä rooli tässä kirkon liturgian yhtenäistämisessä, ja siksi syntynyttä ”yleiskristillistä” laulua kutsuttiin gregoriaaniseksi. Hän ei kuitenkaan säveltänyt mitään, vaan ainoastaan standardoi messun ja muun liturgisen tekstin; siihen sävelletty musiikki seurasi myöhemmin perästä.

Gregoriaaninen kirkkolaulu muodostettiin etenkin gallialaisen ja roomalaisen (nyk. vanharoomalaisen) tyylin pohjalta ja 800-luvulla se syrjäytti lähes kaikki paikalliset kirkkolaulun muodot. Tämä siis tapahtui kaksi vuosisataa Gregoriuksen jälkeen; musiikkityylien nimet ja syntyhistoriat olivat siis jo silloin enemmän mytologiaa kuin faktaa. Ainoastaan vanharoomalainen ja ambrosialainen laulu pitivät pitempään pintansa gregoriaanista uudistusta vastaan, ja nykypäivään asti näistä perinteistä on säilynyt vain jälkimmäinen, joka elää Milanon seudulla edelleen.

Paavi Gregorius I kuuntelee kyyhkyä (Pyhää Henkeä) ja välittää kirkkolaulut kirjurille.

Paavi Gregorius I kuuntelee kyyhkyä (Pyhää Henkeä) ja välittää kirkkolaulut kirjurille. Tämä maalaus n. vuodelta 1000 kertoo legendan gregoriaanisen kirkkolaulun synnystä, joka todellisuudessa tapahtui n. kaksi vuosisataa Gregoriuksen kuoleman jälkeen.

Lue loppuun

1001 klassista levytystä: Johdanto

Muutoksen tuulet puhaltavat Melomaanikolle! Blogini, ja sen some-liitännäiset Facebookissa ja Twitterissä, ovat perinteisesti keskittyneet melkein kokonaan populaarimusiikkiin. Viime vuosina olen kuitenkin kuunnellut sitä koko ajan vähemmän, ja enemmän taidemusiikkia. Se väistämättä alkaa näkyä myös kirjoituksissani.

Esimerkiksi Vuoden parhaat levyt -perinteeni loppui, tai ainakin katkesi vuonna 2015, koska ei minulla yksinkertaisesti ollut juuri sanottavaa uusista albumijulkaisuista. Kuuntelin koko vuoden lähinnä taidemusiikin klassikkolevytyksiä, sekä tietysti blogiprojekteihin liittyvää musiikkia (elektronista musiikkia, Children of Bodomia, jne.). Vuoden parhaista biiseistä tein kyllä tänäkin vuonna Spotify-soittolistan, ja Facebookin joulukalenterissa kävin läpi musiikkivuoden kohokohtia.

1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirjan Eurooppa-version kansiTänä vuonna käynkin uuden ikuisuusprojektin kimppuun, ja se tulee todennäköisesti dominoimaan ainakin Facebook-sivuani: ryhdyn kuuntelemaan 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirjan suosittelemia levytyksiä. Olen kirjoittanut kirjasta lyhyesti jo aiemmin, ja kuunnellut joitakin näistä levytyksistä satunnaisesti, mutta nyt alan käydä niitä systemaattisesti läpi. Raportoin tietysti kuuntelukokemuksista Facebookiin, ehkä ajoittain tännekin. Jatkan toki myös elektroninen top 100 -listaa, enkä hylkää populaarimusiikkia muutenkaan!

Kuten tavallista, voit tässä vaiheessa joko mennä kuuntelemaan ensimmäistä teosta, tai sitten jatkaa lukemista ja tutustua projektiini tarkemmin.

Lue loppuun

10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa

Elektronisen listan edellistä sijoitusta kirjoittaessani innostuin listaamaan Facebookiin 10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa, mutta listasta tuli niin pitkä että tämä blogi on sittenkin luontevampi paikka sille, joten hieman laajensin ja viimeistelin tekstiä ja siirsin sen tänne.

Kyse ei siis ole välttämättä kirjallisesti ansioituneista teoksista vaan kirjoista, jotka ovat ratkaisevalla tavalla muuttaneet suhdettani musiikkiin. Olen tutustunut kaikkiin näihin teoksiin 2010-luvulla, ja suhteeni musiikkiin onkin muuttunut valtavasti näinä viitenä vuotena. Se on heijastunut suoraan myös tähän blogiin, ja tapaani kirjoittaa musiikista. Jos siis haluatte jotain syyttää siitä, että blogini on muuttunut harvoin päivittyväksi tl;dr-esseekokoelmaksi, syyttäkää näitä kirjoja.

Bibliografiset tiedot löytyvät täältä.

1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan klassista samalla järjestelmällisyydellä kuin populaarimusiikkia. Opin käyttämään HelMet-musiikkivarastoa ja metsästämään juuri oikeita levytyksiä klassisista teoksista. Ennen tätä en vain yksinkertaisesti pystynyt keskittymään vakavasti klassisen musiikin kuunteluun, koska perfektionismini ei antanut minun kuunnella mitä tahansa levytyksiä.

Bromell, Nick: Tomorrow Never Knows – Rock and Psychedelics in the 1960s

Tämän kirjan ansiosta opin viimein arvostamaan Beatlesin, Rolling Stonesin ja Bob Dylanin musiikkia. Siihen asti olin pitänyt heitä maailman yliarvostetuimpina artisteina (mitä he ehkä ovatkin), mutta tämän luettuani tajusin miten 1960-luvun lopun psykedeelinen kulttuuri muutti musiikin ja länsimaisen yhteiskunnan suuntaa peruuttamattomasti. Se myös vahvisti käsitystäni siitä, kuinka länsimainen sivilisaatio tarpeettomasti rajoittaa henkistä kehitystään pitämällä osaa itse kehittämistään kemikaaleista tabuina. Bromellin käyttämä kaksoistietoisuuden käsite oli kantavana teemana listan sijoilla 32, 31 ja 30.

Bull, Michael: Sounding Out the City

Tämän kirjan ansiosta aloin suhtautua uudella tavalla mobiiliteknologiaan ja taustamusiikin rooliin kaupallisessa kaupunkikulttuurissa. Kirja käsittelee Walkmanin käyttöä, mutta lukukokemuksesta teki erityisen antoisan se, että samalla pystyi pohtimaan miten se soveltuu 2010-luvun yhteiskuntaan, jossa musiikki on levittäytynyt ennenkuulemattoman laajalle. Olen kirjoittanut kirjasta esseen.

Kernfeld, Barry: What to Listen for in Jazz?

Tämän kirjan ansiosta opin ymmärtämään jazzin rakennetta ja kuuntelemaan sitä analyyttisesti – mikä ei suinkaan sulje pois musiikin kuuntelusta seuraavaa nautintoa ja tunnereaktiota, vaan jazzin tapauksessa nimenomaan mahdollisti sen. Kirjassa oli mukana myös biisinäyte-CD ja runsaasti nuottiesimerkkejä. Tästä alkoikin tapani tutustua uuteen musiikkiin (pääasiallisesti klassiseen) monimediallisesti, lukemalla tekstiä ja nuotteja samalla kun kuuntelen.

Moisala, Pirkko (toim.): Kansanmusiikin tutkimus – Metodologian opas

Kansanmusiikin tutkimus; kansikuvaTämä kirja on listan merkittävin, mikä on perin yllättävää, koska se on ainoa näistä, jonka olen joutunut lukemaan. Yleensä lukemisen liittäminen tentteihin ja opintopisteisiin on paras tapa tappaa oppimisen ilo, mutta tämä tenttikirja oli suuri nautinto, joka on kanssani loppuelämäni. Kansanmusiikin tutkimus kyseenalaisti suunnilleen kaiken mitä kuvittelin tietäväni musiikista, joten en tiedä edes mistä aloittaa Se mitä pidämme länsimaisessa populaari-musiikissamme itsestäänselvänä, on vain kapea historiallinen ja alueellinen suikale ihmiskunnan musiikista. Toki se koskettaa useampaa ihmistä kuin mikään aiempi musiikkikulttuuri, mutta se edustaa vain pientä osaa siitä mitä kaikkea musiikki voi olla.

Opin ymmärtämään, että klisee musiikista ”universaalina kielenä” on huuhaata. Edes länsimaisten ”sivistyskielten” rajat ylittävä nuottikirjoitus ei päde muuhun kuin länsimaiseen musiikkijärjestelmään. Musiikin ja kielen vertailu on muutenkin hyvin kyseenalaista, mutta yksinkertaistaen niitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat ovat kulttuurisidonnaisia merkitysjärjestelmiä. Vieraan kulttuurin musiikkia ei voi sen paremmin ymmärtää kuin vierasta kieltäkään. Siksi lupaavasti alkanut kansanmusiikki-innostukseni lopahtikin: tuntui väärältä kuunnella musiikkia tuntematta sen synnyttänyttä kulttuuria.

Tässä pari yksityiskohtaa, jotka erityisesti palautuivat mieleeni kirjaa selaillessani: Timo Leisiön seligregaatti-käsite sai minua ymmärtämään skenen/alakulttuurin/uudisyhteisön merkitystä, kun taas Heikki Laitisen ansiosta ymmärsin levytyksen, teoksen ja esityksen välisen perusteellisen eron; levytysten saavuttama ylivoimainen asema kulttuurissamme on sumentanut musiikillisen kokemuksen monimuotoisuutta, mikä on tietysti vain pieni osa koko yhteiskunnan läpäisevää mediallistumista.

Laitinen myös kuvailee artikkelissaan varsin eksoottista tutkimusmetodia, kuvitteellisia kenttäretkiä, jossa parhaan tutkijan tiedon mukaan kuvitellaan olevansa tutkittavan musiikin syntysijoilla ja -ajoissa. Olen käyttänyt menetelmää ahkerasti etenkin top 100 -listalla, vaikka minun onkin vaikea pitää sitä uskottavana tieteellisenä metodina. Nämä olivat vain helpoimmin mieleen muistuneet yksityiskohdat, tärkeämpää kirjassa oli kokonaisvaltainen musiikillisen maailmankuvan ja asenteen muutos.

Negus, Keith: Popular Music in Theory

Tämän kirjan ansiosta opin irti vanhanaikaisesta jaosta ”epäkaupalliseen taiteeseen” ja ”kaupalliseen viihteeseen”. Sain nykyaikaista perspektiiviä Theodor Adornon ajatuksiin, mikä tasapainotti hienosti hänen elitististä ja seksististä setämäisyyttään. Pääasiallisesti tämä oli Simon Frithiä käsittelevien osuuksien ansiosta.

Pääasiallisesti Adornon, Frithin ja Leisiön ajatusten pohjalta kirjoitin Neljä musiikkia -juttusarjan, jota voi pitää monessa mielessä Melomaanikon käännekohtana. Se oli eräänlainen synteesi kaikesta siitä mitä luin ja opin musiikista vuosina 2010-2012, ja siitä lähtien olen kirjoittanut paljon aiempaa harvemmin, pitemmin, perusteellisemmin ja rönsyilevämmin – tavalla, jota ei tiukasti määriteltynä voi oikeastaan enää pitää bloggaamisena.

Plotkin, Fred: Classical music 101 – a complete guide to learning and loving classical music

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan länsimaista taidemusiikkia; kiinnittämään huomioita yksityiskohtiin, joiden avulla lyhytmittaisen populaarimusiikin piirissä kasvaneena kuulijana sain otteen suurimuotoisista sävelteoksista. Löysin klassisen musiikin sielun ja opin kuuntelemaan sitä tunteella. Sen jälkeen siitä kuitenkin puuttui vielä itselleni välttämätön diskografinen järjestelmällisyys, johon auttoi listan ensimmäinen kirja.

Revill, David: The Roaring Silence – John Cage, A Life

Tämän kirjan ansiosta opin suhtautumaan kaikkeen ääneen, ja elämäänkin, uudella tavalla. Kaikki ääni on musiikkia, jos sitä sellaisena kuuntelee. Ja koska hiljaisuutta ei ole olemassa, olen koko ajan musiikin ympäröimä. Mutta John Cage, kenties historian väärinymmärretyin säveltäjä, meni tätäkin pidemmälle. Hän ei tehnyt eroa eri taiteenlajien välille, eikä taiteen ja muun elämän välille.

Sillä ei ole merkitystä, onko kukkien kasteleminen tai drinkin tekeminen musiikkia tai mitään muutakaan taidetta. Kukkien kasteleminen on yhtä tärkeä kokemus kuin parhaankin taideteoksen kokeminen. Kaikki tapahtuva on elämää, ei asioita tarvitse jakaa taiteeseen ja ei-taiteeseen. Jokainen tietoinen hetki tässä maailmassa on ääretön kokemus, johon sisältyy koko kaikkeus. Jokainen hetki on uusi, kaunis ja ainutkertainen, eikä mikään ole banaalia tai merkityksetöntä. Jokainen hetki on musiikkia. Yksikään ääniaistimus tai muukaan kokemus ei ole turha. Kaikkeen, mitä teen, panostan yhtä paljon intohimoa kuin rakastamani musiikin kuuntelemisen. Vain siten voin elää täysillä tämän lyhyen maallisen taipaleeni.

Tämä, listan ainoa elämäkerta, ei oikeastaan siis ollut minulle musiikkikirja, koska Cagen ajatuksilla on mielestäni enemmän yhteistä tietoisen läsnäolon ja zenin kuin musiikin teorioiden kanssa. Kirja oli keskeisin lähde listan sijalla 33.

Rodgers, Tara: Pink Noises – Women on electronic music and sound

Tämän kirjan ansiosta opin lukemaan musiikkijournalismia ja musiikin historiaa sukupuolen näkökulmasta, ja kyseenalaistamaan patriarkaaliset totuudet etenkin elektronisesta musiikista – kirja olikin tärkeä inspiraatio top 100 -listalleni. Olen sivunnut aihetta omassa bloggauksessaan.

Strinati, Dominic: An Introduction to Theories of Popular Culture

Tämä kirja sai minut suhtautumaan populaarimusiikkiin osana kapitalistisen talousjärjestelmän tuotantokoneistoa. Adornon omia tekstejä ei hullukaan jaksa lukea, mutta Strinatin kirjan luku Frankfurtin koulukunnasta (ja Esteettisen teorian johdanto) tiivistivät adornolaisen ajattelun minulle tajuttavaan muotoon. Myös feminististä populaarikulttuurin tutkimusta käsitellyt luku oli vaikutusvaltainen.

Paulan ja Miran musiikillinen perintö

Musiikkimedian omistussuhteiden muutosten lisäksi syksyn tärkeimpiä suomalaisia popmusiikkitapauksia on PMMP:n vetäytyminen määrittelemättömän pituiselle tauolle. Yhtye lopettaa toimintansa toistaiseksi tämän syksyn kiertueeseen, joka huipentuu ensi viikolla, lokakuun 26. ja 27. päivä Helsingin Jäähallissa pidettäviin konsertteihin. Ajattelin itsekin käsitellä aihetta, koska kyse on minulle poikkeuksellisen läheisestä pop-yhtyeestä. Pohdin omaa suhdettani PMMP:hen ja samalla hieman mietin bändin laajempaakin merkitystä suomalaisessa populaarikulttuurissa. Ensin kuitenkin analysoin lopettamispäätöstä, tai lähinnä sen käsittelyä (sosiaalisessa) mediassa.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä että bändit pitävät taukoja ja lopettavat aivan liian harvoin – vasta sen jälkeen kun kaikki ideat ja energia on tuhlattu ja päädytty toistamaan itseään. Nalle Österman on kuitenkin syyttänyt PMMP:tä fanien huijaamisesta ja rahastamisesta. Pääosa hänen kritiikistään kohdistuu mediaan ja promoottoreihin, jotka saavat paisuteltua ”määrittelemättömän pituisen” tauon dramaattiseksi lopettamispäätökseksi. ”Toistaiseksi viimeisestä” keikasta on tullut ihan vain Viimeinen Keikka ilman mitään muttia, ja kiertueestakin Jäähyväiskiertue.

Östermanin mielestä suuren melun pitäminen tauolle lähtemisestä on vain laskelmoitu yritys maksimoida keikkatulot. Se on hyvä tapa saada itselleen mediahuomiota ja mainosta, toisin kuin se että vain jäätäisin tauolle kertomatta asiasta kenellekään. Kun bändi jättää hyvästit, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät vielä kerran; sitten kun he eittämättä aikanaan tulevat takaisin, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät pitkästä aikaa. Tämä omien tekemisten arvon nostaminen keinotekoista niukkuutta luomalla on näkynyt myös bändin tiedotuslinjassa: alunperin heidän piti kieltäytyä kokonaan haastatteluista, mutta kummasti Helsingin Sanomien kohdalla pyörrettiin päätös.

Päteviä vasta-argumentteja on esittänyt Jussi Mäntysaari, jonka mukaan kyse on populaarimusiikkiin kuuluvasta teatterista. Eihän tällaisessa menettelyssä olekaan mitään uutta ja ihmeellistä. Vuonna 1999 CMX ilmoitti pitävänsä taukoa keikkailusta, mutta kohtuutta ymmärtämättömän median silmissä siitä tulikin keikkailun lopettaminen tai jopa koko bändin uran päätepiste. He kuitenkin halusivat vain viheltää pelin hetkeksi poikki ja rauhoittua tekemään seuraavaa levyään, ”jotta emme alkaisi esittää itseämme, leipääntyä, mielistellä yleisöä ja pitää asioita itsestäänselvinä” (Kysy-palsta 1/99), eli juuri niistä syistä miksi monen muunkin bändin olisi kannattanut lopettaa tai mennä tauolle paljon aiemmin. Mediassa asia paisui kohtuuttomuuksiin ja lopulta bändi vaikutti sanansa syöneeltä kun he palasivat keikoille pari vuotta myöhemmin.

CMX onkin laskenut omaksi ansiokseen sen, että tuon tapauksen jälkeen suomalaiset bändit eivät ole uskaltaneet ilmoittaa lopettavansa vaan ovat siitä lähtien ”jääneet määrittelemättömän pituiselle tauolle”. Vuodesta 2008 hiljaiseloa viettänyt Zen Café taitaa olla pisimpään päätöksessään pysynyt iso kotimainen bändi, joka on jäänyt CMX:n jälkeen ”tauolle”. Ulkomailta löytyy tietenkin loputtomasti esimerkkejä isoista bändeistä joiden joka toinen kiertue on jäähyväiskiertue ja joka toinen comeback-kiertue. Kyllähän jokainen populaarikulttuuria seuraava osaa lukea rivien välistä ettei mikään tauko ole rockissa ikuista, paitsi tietysti jos bändin luovat moottorit kuolevat – keulahahmon kuolema ei vielä riitä, kuten esim. Doorsin ja Queenin kohtalosta on pääteltävissä.

Sekä Österman että Mäntysaari ovat omalla tavallaan oikeassa. Mäntysaaren argumentit kuitenkin särähtävät lopulta enemmän korvaani, koska hän näkee popmusiikin eskapistisuuden ongelmattomana asiana:

”Me HALUAMME uskoa että juuri se keikka on viimeinen, juuri sillä keikalla dramaattisen finaalin päätteeksi Paula Vesala laulaa Matkalaulun, tirauttaa kyyneleen ja halaa Juho Vehmasta. Sitten Mira laittaa mikrofonin telineeseen ja kävelee pimeyteen. Esirippu. Katharsis.”

”Fantasiaa harjoitetaan siellä lavalla, ja yleisön mielissä sen parituntisen ajan minkä keikka kestää … Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun se vie meidät jonnekin muualle.” Jussi Mäntysaari, 5.9.2013

En tiedä keihin Mäntysaari viittaa ”meillä”, mutta minä en ainakaan laske itseäni siihen joukkoon. En minä halua uskoa fantasioihin, sillä en mene keikoille matkustakseni jonnekin muualle. Haluan olla läsnä, sillä minun mielestäni musiikki on parhaimmillaan silloin kun se juurruttaa minut kuulijana aikaan ja paikkaan. Keikat ovat minulle parhaimmillaan messumaisia itsensä hukkaamisen ja löytämisen tiloja.

Yhtye on kovan keikkabändin maineessa, osin heidän live-esiintymistensä tunteellisuuden vuoksi. Heidän musiikillaan on hämmentävä kyky saada minut kyyneliin suunnilleen joka toisella kuuntelukerralla, ja keikoilla se on väistämätöntä. Tähän tunnelataukseen Mäntysaarikin viittaa, mutta jokseenkin kyynisellä tavalla. Paula Vesala ja Mira Luoti ovat useasti kertoneet kuinka he ovat lavalla vilpittömästi ja tunteet pinnassa, eivätkä feikkaa mitään. Voimakkaat tunteet ovat tosiasia sekä esiintyjän että yleisön kohdalla kun kyseessä on PMMP. Ajatus siitä että se on vain teatteria tekee esiintyjien ja kuulijoiden tunnereaktioista ”ikään kuin tuntemista”, samalla kun lopettamisesta tulee ”ikään kuin lopettamista”. Tällaisessa markkinointikikkojen maailmassa tunteistakin tulee kauppatavaraa.

Vaikka olen lukenut kokonaisen kirjan situationalisteista, en ole saanut selvyyttä siihen mitä ”spektaakkelin yhteiskunta” oikeastaan tarkoittaa, mutta luulen että tässä ollaan aika lähellä tuota Guy Debordin lanseeraamaa käsitettä. Hänen näkemyksessään kapitalistinen kulutusyhteiskunta on pelkkää teatteria. Tuotteiden ostamiseen liittyvät tunne-elämykset ovat valheellisia ja ihmiset menettävät muutenkin kykynsä tuntea oikeasti. Tunnekokemukset pelkistetään kulutustapahtumiksi ja teatteriksi, spektaakkeliksi.

Mäntysaari käyttää rockin illuusiomaisuudesta esimerkkinä encoreja, jotka ovat eräänlaisia pienen mittakaavan comebackeja. Minusta encoret nimenomaan ovat ärsyttävää ja tyhjää teatteria, ja se velvollisuudentuntoinen taputusnäytelmä vain vieraannuttaa minut musiikin kokemisesta. Minulle musiikki ei ole totuuspakoa, se on totuuden löytämistä. Rituaali, ei spektaakkeli. Valtaosa populaarimusiikista ei mahdollista sitä, varsinkaan ne jäähalliluokan bändit. PMMP on kuitenkin poikkeus.

Siitä huolimatta että kyse on (pintapuolisesti) varsin kevyestä ja kaupallisesta musiikista, PMMP:tä kuuntelemalla vai oppia paljon itsestään ja maailmasta. Toki musiikilla on tärkeä viihdyttävä funktionsa, ja heilläkin on iso liuta hauskanpidosta kertovia eskapistisia biisejä kuten Kesäkaverit ja Päät soittaa – tunnetuimpana tietysti Rusketusraidat, joka olisi voinut pahimmillaan muodostua yhtyeelle ylitsepääsemättömäksi taakaksi ja jättää heidät ikuisesti ”yhden hitin ihmeeksi”. Nämä eivät kuitenkaan lukeudu omiin suosikkibiiseihini, enkä muutenkaan halua erityisemmin korostaa tai hehkuttaa tätä puolta PMMP:n tuotannosta. Siinä on kuitenkin myös se toinen puoli.

Näin suoraviivaisessa pop-ilmaisussa on harvoin mitään mikä minua niin voimakkaasti voisi koskettaa, mutta PMMP on jotenkin onnistunut yhdistämään helpon musiikillisen lähestyttävyyden ja pintaa syvemmät tekstit. Yhtye onkin tasapainoitellut herkullisella tavalla vastakohtien välillä, mikä on varmasti ollut avain heidän skeneistä ja genreistä piittamattomaan suosioonsa:

”Tulee jokin bändi, jota kaikki kuuntelevat ja josta kaikki puhuvat. Bändi, jonka laulujen melodinen tarttuvuus ja miellyttävyys sekä sanoitusten oivaltavuus vetoavat muihinkin kuin musiikin suurkuluttajiin. Ja silti hekin ovat innoissaan, rokkipoliisit ja muusikkokollegat ja kriitikot ja naistenlehtien toimittajat ja kaikki muut itseään edelläkäviköinä ja asiantuntijoina pitävät tyypit. Bändissä on paitsi jotain tuttua ja tunnistettavaa myös ihan uutta särmää.” – Pasi Kotilainen (2008: s. 13)

Näitä kahta puolta – Paulan ja Miran molempia – voisi kutsua ”kevyeksi” ja ”vakavaksi” puoleksi, mutta se olisi liian mustavalkoista. Esimerkiksi Rusketusraidat on oikeastaan varsin emansipoitunut kappale: normaalisti populaarimusiikissa tällainen aktiivinen seksuaalisuus on ollut miesten yksityisomaisuutta. Koko debyyttilevy Kuulkaas Enot! (2003) tuntuu nykyään aliarvostetulta, sillä se on kuitenkin pohjimmiltaan poikkeuksellisen anarkistista pop-musiikkia: ”girl poweria” jota ei ole kaupallistettu ja siloiteltu vaarattomaksi; keskarinväläytys miehisen median vallalle määritellä mikä on vakavastiotettavaa.

Levy oikeastaan leimaantui median käsissä pinnallisemmaksi popiksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Ehkä aika ei ollut vielä kypsä sille, ja voi olla että PMMP:n myöhemmät ja vakavammat tekstit saavat senkin näyttäytymään jälkikäteen aivan erilaiselta albumilta. Joka tapauksessa Rusketusraitojen kummitus vainosi bändiä pitkään ja vielä toisenkin levyn jälkeen heitä pidettiin ”Nylon Beatin manttelinperijänä” (Salla Brunou, ilosaarirock.fi) ja ”roskapoppina” (Antti Lähde, Rumba 12/2005), vaikka näitä ilmaisuja alettiinkin käyttää hitusen myönteisessä sävyssä.

Tuo toinen levy, Kovemmat kädet, olikin yhtyeen portti ”vakavastiotettavien” rock-bändien joukkoon. Monen ”uskottavamman” musiikin ystävän tie ristesi yhtyeen kanssa sen myötä, niin minunkin. Seuraavaksi käsittelen yhtyettä oman kokemukseni kautta, muutaman esimerkkikeikan ja -biisin avulla.

Lue loppuun

Soundi-lehden kansissa 2000-2013

Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Lue loppuun