Feminististä folkia 1970-luvulta

Röda bönor: Röda bönor (levynkansi)Mitä tehdä kun on kuunnellut 1970-luvun suomalaisen poliittisen laululiikkeen puhki, harvinaisimmat keräilylevyt mukaanlukien? No tietysti pitää kääntyä naapurimaan puoleen! Tutustuin jonkin sattuman kautta viime vuonna ruotsalaiseen Musiknätet Waxholmiin, jota voi varsin huoletta kutsua ”Ruotsin Love Recordsiksi”. Kun kuunteluhaastessa tuli vastaan ”Musiikkia, jossa on poliittinen sanoma”, oli minulle itsestäänselvää, että kuuntelen jotain tämän levy-yhtiön katalogista.

Aktiivinen lukija varmaan ajattelee, että kylläpä tämä kuunteluhaaste on ollut Ruotsi-keskeinen. Osin tämä on ollut omaa valintaani (esim. lastenlevy), mutta asiaan on vaikuttanut myös sattuma (viimeviikkoinen Larsson). Minulle tämä on sopinut enemmän kuin hyvin, koska ruotsalaisessa musiikissa on kulttuurisen läheisyyden vuoksi paljon tuttua, mutta se on myös jäänyt itselleni varsin vieraaksi. Kaiken lisäksi olen tutustunut viime aikoina ruotsalaisen musiikin historiaan, koska olen pelannut Europa Universalis IV:ää Ruotsilla ja haluan kuunnella historiallisesti sopivaa musiikkia pelin taustalla. Eikä ruotsin kielen taidon virkistäminen ole sekään pahitteeksi.

Toki olen Ruotsissa tehtyä musiikkia kuunnellut koko ikäni, mutta se on ollut yleensä englanninkielistä ja tyyliltään leimallisen kansainvälistä, joten ei se ole ollut mikään varsinainen syväsukellus naapurimaamme rikkaaseen musiikkitarjontaan. Yksi merkittävimmistä ruotsalaisen musiikin vaiheista, josta ei ulkomaille pahemmin kuulunut, oli 1970-luvun musikrörelsen, josta käytettiin myös sanaa progg. Osa näistä bändeistä soitti progressiivista rockia (esim. Kebnekajse ja Blå Tåget), mutta sitä tällä jälkimmäisellä sanalla ei kuitenkaan tarkoitettu. Lähemmäksi osuu ensimmäisen termin suora käännös, sillä yhteydet Suomen poliittiseen laululiikkeeseen ovat selviä.

Yksi musikrörelsenin tärkeimmistä levy-yhtiöistä oli juuri idepependent-yhtiö Musiknätet Waxholm (tai Music Network Waxholm, MNW), joka julkaisi tyylillisesti hyvin samankaltaista materiaalia kuin Love Records, eli progea, folkia ja poliittisia lauluja.  Yhtiö nojasi vahvasti vasemmalle ja lyriikoissa on paljon samaa kuin taistolaislauluista. Ruotsissa kuitenkin feminismi oli Suomea vahvemmin esillä tässä aatemaailmassa, ja yksi sen ensimmäisistä ilmentymistä oli Sånger om kvinnor -kokoelmalevy (1971), jota tekemässä oli varta vasten levyä varten koottu kertaluonteinen kokoonpano. Tavoitteena oli että levyllä olisi esiintynyt ainoastaan naisia, mutta taustabändi koostui lopulta kuitenkin miehistä. Laulajat ja sanoittajat olivat kyllä lähes kaikki naisia.

Feminismi ja vasemmistolaisuus kulkivat tietenkin käsi kädessä, eivätkä olleet kilpailevia ideologioita: MNW:n vuonna 2004 julkaiseman kokolmalevyn (hämmentävästi nimeltään myös Sånger om kvinnor) takakannen mielenosoitusplakaatissa lukee ”Kvinnokamp = klasskamp”. Tämä kokoelma onkin erinomainen kooste musikrörelsenin feministisestä laidasta. Alkuperäisen Sånger om kvinnor -kollektiivin lisäksi tällä kokoelmalla esiintyvät mm. KOM-teatteriin vertautuva musiikki-teatteriryhmä Nationalteatern, kirjailija Kjerstin Norén sekä yhtyeet Tjejclown, Kärkleksföreställningen, Jösses flickor ja Röda bönor. Joukon merkittävin kokoonpano oli viimeksimainittu, yhdeksänhenkinen ”tyttöbändi”, joka sai ulos kaksi LP-levyä: Röda bönor (1976) ja Sköna Skrönor (1978). Kuten näissä kuvioissa usein, vain ensimmäinen näistä on julkaistu uudelleen CD-formaatissa, ja sen bonusraidoiksi on valittu toisen levyn parhaimmistoa.

Kuunteluhaasteeseen valikoituneen debyyttilevyn avaa nerokas cover Neil Sedakan Oh Carolista (1959). Alkuperäisen tekstin lomassa kulkee ruotsinkielinen vaihtoehtoinen teksti (”Du Kalle”), joka kommentoi lyriikkaa toisesta näkökulmasta. Aluksi ruotsinkieliset sanat ovat käytännössä suoraa käännöstä alkuperäisestä, mutta lopulta kääntyvät ylösalaisin ja lopputuloksena on dialogi joka ei ole dialogi vaan kaksi irralla toisistaan olevaa kertojaa joista toinen ei enää rakasta toista, ja toinen roikkuu epätoivoisesti kiinni suhteessa jota ei enää ole.

Erityisen hyvin tämä toimii kommentaarina pop-sanoitusten mieskeskeisyyteen, jossa nainen on pelkkä passiivinen objekti. Kyllähän esimerkiksi ”if you ever leave me, I will surely die” kuulostaa todella läheisriippuvaiselta ja passiivis-aggressiiviselta (varsinkin Sedakan teini-idolihymyn takaa laulettuna), olkoonkin kuinka klassista pop-lyriikkaa. Röda bönor muistuttaa että suhteissa on kaksi tasa-arvoista ihmistä, ei subjekti ja objekti; että tässä nyt ei eletä enää millään konservatiivisella 1950-luvulla vaan liberaalilla ’70-luvulla.

Avausraita määrittää levyn sävyn selvästi: vapautuvat naiset laulavat siitä miten patriarkaatin valtakausi on ohi ja on uusi tasa-arvon aika. Perinteiset naisen roolit yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa saavat siis huutia. Ruotsintaitoni ei ihan riitä koko ajan, ja joidenkin biisien pointti menee ohi, mutta kokonaisuus avautuu siltii erinomaisesti. Ja se on hyvä, koska musiikillisesti levy on varsin yksipuolinen. Akustisen kitaran ja a cappella -laulun lisäksi mukana on varsin vähän elementtejä.

Vaikka Röda bönor näytetään määriteltävän internetissä yleisesti folk rockiksi, kutsuisin sitä ennemminkin akustisesti säestetyksi laulelmamusiikiksi, sillä tekstit ovat niin keskeisessä osassa, eikä musiikki itsessään ole kovin kiinnostavaa. Varsinaista folkia lähimmäksi osuu Kärlek, joka on musiikillisesti levyn tähtihetki mutta samalla myös sen epäpoliittisin biisi. Molempia ei ilmeisesti voi saada samassa paketissa, koska politiikka tulee musiikin tielle ja päinvastoin.

Albumi päättyy siihen mistä se alkoi: 1950-luvun pop-musiikin parodiaan. Tällä kertaa ylösalaisin käännetään Paul Ankan ja Micki Marlon duetto What You’ve Done to Me (1957). Tässäkin pirteän rock ’n’ rollin takaa paljastuu jälkiviisaasti varsin kammottava sanoma: kaksikko laulaa kaikesta siitä mitä miehen ”rakkaus” on tehnyt sen kohteena olevalle naiselle (esim. ”I took your tender lovin'”, ”I stole your sweet little kisses”  ja ”you’ve driven me into madness”).

Kertosäkeistössä lauletaan että ”I never will forget what you’ve done to me”, ja Röda bönorin versio tekee ekspliittiseksi sen, että se ei todellakaan ole millään tapaa romanttista. Tässä feministisessä versiossa (Sången om kvinnans otäcka roller) luetellaan rakkauslaulukliseiden sijaan patriarkaatin naisille asettamia stereotyyppisiä ja alistavia rooleja yhteiskunnassa: äiti, madonna, kylkiluu, noita, huora, jne. Ja kertosäkeistössä aina toistetaan ”jag ska aldrig glömma vad du gjort mot mej”. Kappaleen loppu on kuitenkin optimistinen, ja siinä väännetään rautalangasta feminismin tahallaan väärin ymmärtäville, että tässä ei ole mitään miesvastaista vaan kyse on paremman tulevaisuuden rakentamisesta kaikille.

Kuten 1970-luvun poliittista musiikkia kuunnellessa aina, jälkiviisaus on kivuliasta ja silloisen optimistisen idealismin katsominen vuosikymmeniä tulevaisuudesta tuntuu lähinnä surulliselta; että ainoa asia joka länsimaissa on sen jälkeen kehittynyt, on markkinaliberalismi (vaikka ei se nyt ihan niin olekaan). Yksi Röda bönorin parhaista biiseistä on levyn bonusraidoista löytyvä Sången om sexualmyterna, minkä kuunteleminen on todella pysäyttävää, kun tajuaa että vielä 40 vuotta kappaleen levyttämisen jälkeenkin on huutava tarve #MeToo-kampanjalle. Ei se tulevaisuus ollutkaan ihan niin valoisa kuin silloin luultiin, ja paljon on edelleen tehtävää sukupuolten tasa-arvon eteen.

Röda bönor: Röda bönor (MNW, 1976)
15. musahaasterasti: Musiikkia, jossa on poliittinen sanoma
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Gregoriaaninen kirkkolaulu ja Hildegard Bingeniläinen

Gregoriaanisen kirkkolaulun puuttuminen 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -listalta ei jätä minua rauhaan, joten päätin kirjoittaa siitä enemmänkin. Listan toinen levytys, Hildegard Bingeniläisen (1098-1179) antifoneista, myös liittyy gregoriaaniseen perinteeseen niin vahvasti, että niistä on loogista puhua samalla.

Länsimaisen taidemusiikin synty on yhtä kuin kirkkolaulun synty. Toki maallista musiikkia on sävelletty ja esitetty todennäköisesti vähintään yhtä kauan kuin hengellistäkin, mutta sitä ei kirjoitettu kovin aktiivisesti ylös ennen renessanssia. Siksi Carmina Buranasta ja muusta ei-kirkollisesta keskiajan musiikista voi puhua vain pirstaleina jostain pääosin unohtuneesta perinteestä, joka tosin todennäköisesti on myös vaikuttanut kirkkomusiikin kehitykseen.

Palatkaamme siis kristillisen kirkon alkuaikoihin, jolloin uskonnolliset tapaamiset jouduttiin pitämään salassa roomalaisten vainon vuoksi. Jotkut ovat selittäneet tällä sitä, että kristillinen musiikki oli jo alkujaan säestyksetöntä. Instrumentit pitivät enemmän ääntä kuin pelkkä laulu, joten siten pysyi paremmin salassa. Enemmän säestyksen puuttumisessa oli kuitenkin kyse siitä, että haluttiin tehdä pesäero antiikin pakanallisiin menoihin ja tanssiin – eli soitinmusiikkiin.

Vastaavasti nuori uskonto tarvitsi laulua, koska siten kristillinen sanoma kuului parhaiten isoissa basilikoissa, joiden korkea katto ja juhlava arkkitehtuuri oli suunniteltu luomaan kävijöissä jumalaista ihmetystä. Aivan kuten upeasti kaikuva kuoromusiikkikin. Juutalaisen synagogaperinteen pohjalta syntyi uusi kristillinen liturgia, joka perustui enemmän lauluun kuin puheeseen.

Kun kristinuskosta tuli laillista Rooman valtakunnassa (v. 313), kirkko ja sen musiikki levisivät nopeasti ympäri Eurooppaa, Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-Itää. Vuonna 392 kristinuskosta tuli Rooman virallinen valtionuskonto, ja kolme vuotta myöhemmin valtakunta jakautui Länsi- ja Itä-Roomaksi. Länsipuoli romahti 400-luvulla, mutta itä pysyi vahvana kulttuurina vielä tuhat vuotta ennen ottomaanien valloitusta. Tämän valtiollisen vakauden vuoksi ensimmäinen vahva kirkkolaulun perinne, bysanttilainen kirkkolaulu, syntyi juuri itäisen kirkon piirissä.

Legendan mukaan bysanttilaisen virsiperinteen toi länteen Milanon piispa Ambrosius (n. 340-397), jonka mukaan kaupunkiin syntynyt kirkkolaulun perinne nimettiin ambrosialaiseksi. Milanosta kirkkolaulu levisi Roomaan ja edelleen ympäri Eurooppaa, muodostaen lukemattomia paikallisia muotoja. Näitä olivat mm. kelttiläinen, gallialainen, beneventolainen ja mozarabinen kirkkolaulu.

Kristillisen kirkon täyttäessä Rooman jättämää valtatyhjiötä, syntyi halu yhtenäistää nämä laulutyylit yhdeksi kristilliseksi kirkkolauluksi. Paavi Gregorius I:llä (n. 540-604) oli tärkeä rooli tässä kirkon liturgian yhtenäistämisessä, ja siksi syntynyttä ”yleiskristillistä” laulua kutsuttiin gregoriaaniseksi. Hän ei kuitenkaan säveltänyt mitään, vaan ainoastaan standardoi messun ja muun liturgisen tekstin; siihen sävelletty musiikki seurasi myöhemmin perästä.

Gregoriaaninen kirkkolaulu muodostettiin etenkin gallialaisen ja roomalaisen (nyk. vanharoomalaisen) tyylin pohjalta ja 800-luvulla se syrjäytti lähes kaikki paikalliset kirkkolaulun muodot. Tämä siis tapahtui kaksi vuosisataa Gregoriuksen jälkeen; musiikkityylien nimet ja syntyhistoriat olivat siis jo silloin enemmän mytologiaa kuin faktaa. Ainoastaan vanharoomalainen ja ambrosialainen laulu pitivät pitempään pintansa gregoriaanista uudistusta vastaan, ja nykypäivään asti näistä perinteistä on säilynyt vain jälkimmäinen, joka elää Milanon seudulla edelleen.

Paavi Gregorius I kuuntelee kyyhkyä (Pyhää Henkeä) ja välittää kirkkolaulut kirjurille.

Paavi Gregorius I kuuntelee kyyhkyä (Pyhää Henkeä) ja välittää kirkkolaulut kirjurille. Tämä maalaus n. vuodelta 1000 kertoo legendan gregoriaanisen kirkkolaulun synnystä, joka todellisuudessa tapahtui n. kaksi vuosisataa Gregoriuksen kuoleman jälkeen.

Lue loppuun

1001 klassista levytystä: Johdanto

Muutoksen tuulet puhaltavat Melomaanikolle! Blogini, ja sen some-liitännäiset Facebookissa ja Twitterissä, ovat perinteisesti keskittyneet melkein kokonaan populaarimusiikkiin. Viime vuosina olen kuitenkin kuunnellut sitä koko ajan vähemmän, ja enemmän taidemusiikkia. Se väistämättä alkaa näkyä myös kirjoituksissani.

Esimerkiksi Vuoden parhaat levyt -perinteeni loppui, tai ainakin katkesi vuonna 2015, koska ei minulla yksinkertaisesti ollut juuri sanottavaa uusista albumijulkaisuista. Kuuntelin koko vuoden lähinnä taidemusiikin klassikkolevytyksiä, sekä tietysti blogiprojekteihin liittyvää musiikkia (elektronista musiikkia, Children of Bodomia, jne.). Vuoden parhaista biiseistä tein kyllä tänäkin vuonna Spotify-soittolistan, ja Facebookin joulukalenterissa kävin läpi musiikkivuoden kohokohtia.

1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirjan Eurooppa-version kansiTänä vuonna käynkin uuden ikuisuusprojektin kimppuun, ja se tulee todennäköisesti dominoimaan ainakin Facebook-sivuani: ryhdyn kuuntelemaan 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirjan suosittelemia levytyksiä. Olen kirjoittanut kirjasta lyhyesti jo aiemmin, ja kuunnellut joitakin näistä levytyksistä satunnaisesti, mutta nyt alan käydä niitä systemaattisesti läpi. Raportoin tietysti kuuntelukokemuksista Facebookiin, ehkä ajoittain tännekin. Jatkan toki myös elektroninen top 100 -listaa, enkä hylkää populaarimusiikkia muutenkaan!

Kuten tavallista, voit tässä vaiheessa joko mennä kuuntelemaan ensimmäistä teosta, tai sitten jatkaa lukemista ja tutustua projektiini tarkemmin.

Lue loppuun

10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa

Elektronisen listan edellistä sijoitusta kirjoittaessani innostuin listaamaan Facebookiin 10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa, mutta listasta tuli niin pitkä että tämä blogi on sittenkin luontevampi paikka sille, joten hieman laajensin ja viimeistelin tekstiä ja siirsin sen tänne.

Kyse ei siis ole välttämättä kirjallisesti ansioituneista teoksista vaan kirjoista, jotka ovat ratkaisevalla tavalla muuttaneet suhdettani musiikkiin. Olen tutustunut kaikkiin näihin teoksiin 2010-luvulla, ja suhteeni musiikkiin onkin muuttunut valtavasti näinä viitenä vuotena. Se on heijastunut suoraan myös tähän blogiin, ja tapaani kirjoittaa musiikista. Jos siis haluatte jotain syyttää siitä, että blogini on muuttunut harvoin päivittyväksi tl;dr-esseekokoelmaksi, syyttäkää näitä kirjoja.

Bibliografiset tiedot löytyvät täältä.

1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan klassista samalla järjestelmällisyydellä kuin populaarimusiikkia. Opin käyttämään HelMet-musiikkivarastoa ja metsästämään juuri oikeita levytyksiä klassisista teoksista. Ennen tätä en vain yksinkertaisesti pystynyt keskittymään vakavasti klassisen musiikin kuunteluun, koska perfektionismini ei antanut minun kuunnella mitä tahansa levytyksiä.

Bromell, Nick: Tomorrow Never Knows – Rock and Psychedelics in the 1960s

Tämän kirjan ansiosta opin viimein arvostamaan Beatlesin, Rolling Stonesin ja Bob Dylanin musiikkia. Siihen asti olin pitänyt heitä maailman yliarvostetuimpina artisteina (mitä he ehkä ovatkin), mutta tämän luettuani tajusin miten 1960-luvun lopun psykedeelinen kulttuuri muutti musiikin ja länsimaisen yhteiskunnan suuntaa peruuttamattomasti. Se myös vahvisti käsitystäni siitä, kuinka länsimainen sivilisaatio tarpeettomasti rajoittaa henkistä kehitystään pitämällä osaa itse kehittämistään kemikaaleista tabuina. Bromellin käyttämä kaksoistietoisuuden käsite oli kantavana teemana listan sijoilla 32, 31 ja 30.

Bull, Michael: Sounding Out the City

Tämän kirjan ansiosta aloin suhtautua uudella tavalla mobiiliteknologiaan ja taustamusiikin rooliin kaupallisessa kaupunkikulttuurissa. Kirja käsittelee Walkmanin käyttöä, mutta lukukokemuksesta teki erityisen antoisan se, että samalla pystyi pohtimaan miten se soveltuu 2010-luvun yhteiskuntaan, jossa musiikki on levittäytynyt ennenkuulemattoman laajalle. Olen kirjoittanut kirjasta esseen.

Kernfeld, Barry: What to Listen for in Jazz?

Tämän kirjan ansiosta opin ymmärtämään jazzin rakennetta ja kuuntelemaan sitä analyyttisesti – mikä ei suinkaan sulje pois musiikin kuuntelusta seuraavaa nautintoa ja tunnereaktiota, vaan jazzin tapauksessa nimenomaan mahdollisti sen. Kirjassa oli mukana myös biisinäyte-CD ja runsaasti nuottiesimerkkejä. Tästä alkoikin tapani tutustua uuteen musiikkiin (pääasiallisesti klassiseen) monimediallisesti, lukemalla tekstiä ja nuotteja samalla kun kuuntelen.

Moisala, Pirkko (toim.): Kansanmusiikin tutkimus – Metodologian opas

Kansanmusiikin tutkimus; kansikuvaTämä kirja on listan merkittävin, mikä on perin yllättävää, koska se on ainoa näistä, jonka olen joutunut lukemaan. Yleensä lukemisen liittäminen tentteihin ja opintopisteisiin on paras tapa tappaa oppimisen ilo, mutta tämä tenttikirja oli suuri nautinto, joka on kanssani loppuelämäni. Kansanmusiikin tutkimus kyseenalaisti suunnilleen kaiken mitä kuvittelin tietäväni musiikista, joten en tiedä edes mistä aloittaa Se mitä pidämme länsimaisessa populaari-musiikissamme itsestäänselvänä, on vain kapea historiallinen ja alueellinen suikale ihmiskunnan musiikista. Toki se koskettaa useampaa ihmistä kuin mikään aiempi musiikkikulttuuri, mutta se edustaa vain pientä osaa siitä mitä kaikkea musiikki voi olla.

Opin ymmärtämään, että klisee musiikista ”universaalina kielenä” on huuhaata. Edes länsimaisten ”sivistyskielten” rajat ylittävä nuottikirjoitus ei päde muuhun kuin länsimaiseen musiikkijärjestelmään. Musiikin ja kielen vertailu on muutenkin hyvin kyseenalaista, mutta yksinkertaistaen niitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat ovat kulttuurisidonnaisia merkitysjärjestelmiä. Vieraan kulttuurin musiikkia ei voi sen paremmin ymmärtää kuin vierasta kieltäkään. Siksi lupaavasti alkanut kansanmusiikki-innostukseni lopahtikin: tuntui väärältä kuunnella musiikkia tuntematta sen synnyttänyttä kulttuuria.

Tässä pari yksityiskohtaa, jotka erityisesti palautuivat mieleeni kirjaa selaillessani: Timo Leisiön seligregaatti-käsite sai minua ymmärtämään skenen/alakulttuurin/uudisyhteisön merkitystä, kun taas Heikki Laitisen ansiosta ymmärsin levytyksen, teoksen ja esityksen välisen perusteellisen eron; levytysten saavuttama ylivoimainen asema kulttuurissamme on sumentanut musiikillisen kokemuksen monimuotoisuutta, mikä on tietysti vain pieni osa koko yhteiskunnan läpäisevää mediallistumista.

Laitinen myös kuvailee artikkelissaan varsin eksoottista tutkimusmetodia, kuvitteellisia kenttäretkiä, jossa parhaan tutkijan tiedon mukaan kuvitellaan olevansa tutkittavan musiikin syntysijoilla ja -ajoissa. Olen käyttänyt menetelmää ahkerasti etenkin top 100 -listalla, vaikka minun onkin vaikea pitää sitä uskottavana tieteellisenä metodina. Nämä olivat vain helpoimmin mieleen muistuneet yksityiskohdat, tärkeämpää kirjassa oli kokonaisvaltainen musiikillisen maailmankuvan ja asenteen muutos.

Negus, Keith: Popular Music in Theory

Tämän kirjan ansiosta opin irti vanhanaikaisesta jaosta ”epäkaupalliseen taiteeseen” ja ”kaupalliseen viihteeseen”. Sain nykyaikaista perspektiiviä Theodor Adornon ajatuksiin, mikä tasapainotti hienosti hänen elitististä ja seksististä setämäisyyttään. Pääasiallisesti tämä oli Simon Frithiä käsittelevien osuuksien ansiosta.

Pääasiallisesti Adornon, Frithin ja Leisiön ajatusten pohjalta kirjoitin Neljä musiikkia -juttusarjan, jota voi pitää monessa mielessä Melomaanikon käännekohtana. Se oli eräänlainen synteesi kaikesta siitä mitä luin ja opin musiikista vuosina 2010-2012, ja siitä lähtien olen kirjoittanut paljon aiempaa harvemmin, pitemmin, perusteellisemmin ja rönsyilevämmin – tavalla, jota ei tiukasti määriteltynä voi oikeastaan enää pitää bloggaamisena.

Plotkin, Fred: Classical music 101 – a complete guide to learning and loving classical music

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan länsimaista taidemusiikkia; kiinnittämään huomioita yksityiskohtiin, joiden avulla lyhytmittaisen populaarimusiikin piirissä kasvaneena kuulijana sain otteen suurimuotoisista sävelteoksista. Löysin klassisen musiikin sielun ja opin kuuntelemaan sitä tunteella. Sen jälkeen siitä kuitenkin puuttui vielä itselleni välttämätön diskografinen järjestelmällisyys, johon auttoi listan ensimmäinen kirja.

Revill, David: The Roaring Silence – John Cage, A Life

Tämän kirjan ansiosta opin suhtautumaan kaikkeen ääneen, ja elämäänkin, uudella tavalla. Kaikki ääni on musiikkia, jos sitä sellaisena kuuntelee. Ja koska hiljaisuutta ei ole olemassa, olen koko ajan musiikin ympäröimä. Mutta John Cage, kenties historian väärinymmärretyin säveltäjä, meni tätäkin pidemmälle. Hän ei tehnyt eroa eri taiteenlajien välille, eikä taiteen ja muun elämän välille.

Sillä ei ole merkitystä, onko kukkien kasteleminen tai drinkin tekeminen musiikkia tai mitään muutakaan taidetta. Kukkien kasteleminen on yhtä tärkeä kokemus kuin parhaankin taideteoksen kokeminen. Kaikki tapahtuva on elämää, ei asioita tarvitse jakaa taiteeseen ja ei-taiteeseen. Jokainen tietoinen hetki tässä maailmassa on ääretön kokemus, johon sisältyy koko kaikkeus. Jokainen hetki on uusi, kaunis ja ainutkertainen, eikä mikään ole banaalia tai merkityksetöntä. Jokainen hetki on musiikkia. Yksikään ääniaistimus tai muukaan kokemus ei ole turha. Kaikkeen, mitä teen, panostan yhtä paljon intohimoa kuin rakastamani musiikin kuuntelemisen. Vain siten voin elää täysillä tämän lyhyen maallisen taipaleeni.

Tämä, listan ainoa elämäkerta, ei oikeastaan siis ollut minulle musiikkikirja, koska Cagen ajatuksilla on mielestäni enemmän yhteistä tietoisen läsnäolon ja zenin kuin musiikin teorioiden kanssa. Kirja oli keskeisin lähde listan sijalla 33.

Rodgers, Tara: Pink Noises – Women on electronic music and sound

Tämän kirjan ansiosta opin lukemaan musiikkijournalismia ja musiikin historiaa sukupuolen näkökulmasta, ja kyseenalaistamaan patriarkaaliset totuudet etenkin elektronisesta musiikista – kirja olikin tärkeä inspiraatio top 100 -listalleni. Olen sivunnut aihetta omassa bloggauksessaan.

Strinati, Dominic: An Introduction to Theories of Popular Culture

Tämä kirja sai minut suhtautumaan populaarimusiikkiin osana kapitalistisen talousjärjestelmän tuotantokoneistoa. Adornon omia tekstejä ei hullukaan jaksa lukea, mutta Strinatin kirjan luku Frankfurtin koulukunnasta (ja Esteettisen teorian johdanto) tiivistivät adornolaisen ajattelun minulle tajuttavaan muotoon. Myös feminististä populaarikulttuurin tutkimusta käsitellyt luku oli vaikutusvaltainen.

Paulan ja Miran musiikillinen perintö

Musiikkimedian omistussuhteiden muutosten lisäksi syksyn tärkeimpiä suomalaisia popmusiikkitapauksia on PMMP:n vetäytyminen määrittelemättömän pituiselle tauolle. Yhtye lopettaa toimintansa toistaiseksi tämän syksyn kiertueeseen, joka huipentuu ensi viikolla, lokakuun 26. ja 27. päivä Helsingin Jäähallissa pidettäviin konsertteihin. Ajattelin itsekin käsitellä aihetta, koska kyse on minulle poikkeuksellisen läheisestä pop-yhtyeestä. Pohdin omaa suhdettani PMMP:hen ja samalla hieman mietin bändin laajempaakin merkitystä suomalaisessa populaarikulttuurissa. Ensin kuitenkin analysoin lopettamispäätöstä, tai lähinnä sen käsittelyä (sosiaalisessa) mediassa.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä että bändit pitävät taukoja ja lopettavat aivan liian harvoin – vasta sen jälkeen kun kaikki ideat ja energia on tuhlattu ja päädytty toistamaan itseään. Nalle Österman on kuitenkin syyttänyt PMMP:tä fanien huijaamisesta ja rahastamisesta. Pääosa hänen kritiikistään kohdistuu mediaan ja promoottoreihin, jotka saavat paisuteltua ”määrittelemättömän pituisen” tauon dramaattiseksi lopettamispäätökseksi. ”Toistaiseksi viimeisestä” keikasta on tullut ihan vain Viimeinen Keikka ilman mitään muttia, ja kiertueestakin Jäähyväiskiertue.

Östermanin mielestä suuren melun pitäminen tauolle lähtemisestä on vain laskelmoitu yritys maksimoida keikkatulot. Se on hyvä tapa saada itselleen mediahuomiota ja mainosta, toisin kuin se että vain jäätäisin tauolle kertomatta asiasta kenellekään. Kun bändi jättää hyvästit, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät vielä kerran; sitten kun he eittämättä aikanaan tulevat takaisin, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät pitkästä aikaa. Tämä omien tekemisten arvon nostaminen keinotekoista niukkuutta luomalla on näkynyt myös bändin tiedotuslinjassa: alunperin heidän piti kieltäytyä kokonaan haastatteluista, mutta kummasti Helsingin Sanomien kohdalla pyörrettiin päätös.

Päteviä vasta-argumentteja on esittänyt Jussi Mäntysaari, jonka mukaan kyse on populaarimusiikkiin kuuluvasta teatterista. Eihän tällaisessa menettelyssä olekaan mitään uutta ja ihmeellistä. Vuonna 1999 CMX ilmoitti pitävänsä taukoa keikkailusta, mutta kohtuutta ymmärtämättömän median silmissä siitä tulikin keikkailun lopettaminen tai jopa koko bändin uran päätepiste. He kuitenkin halusivat vain viheltää pelin hetkeksi poikki ja rauhoittua tekemään seuraavaa levyään, ”jotta emme alkaisi esittää itseämme, leipääntyä, mielistellä yleisöä ja pitää asioita itsestäänselvinä” (Kysy-palsta 1/99), eli juuri niistä syistä miksi monen muunkin bändin olisi kannattanut lopettaa tai mennä tauolle paljon aiemmin. Mediassa asia paisui kohtuuttomuuksiin ja lopulta bändi vaikutti sanansa syöneeltä kun he palasivat keikoille pari vuotta myöhemmin.

CMX onkin laskenut omaksi ansiokseen sen, että tuon tapauksen jälkeen suomalaiset bändit eivät ole uskaltaneet ilmoittaa lopettavansa vaan ovat siitä lähtien ”jääneet määrittelemättömän pituiselle tauolle”. Vuodesta 2008 hiljaiseloa viettänyt Zen Café taitaa olla pisimpään päätöksessään pysynyt iso kotimainen bändi, joka on jäänyt CMX:n jälkeen ”tauolle”. Ulkomailta löytyy tietenkin loputtomasti esimerkkejä isoista bändeistä joiden joka toinen kiertue on jäähyväiskiertue ja joka toinen comeback-kiertue. Kyllähän jokainen populaarikulttuuria seuraava osaa lukea rivien välistä ettei mikään tauko ole rockissa ikuista, paitsi tietysti jos bändin luovat moottorit kuolevat – keulahahmon kuolema ei vielä riitä, kuten esim. Doorsin ja Queenin kohtalosta on pääteltävissä.

Sekä Österman että Mäntysaari ovat omalla tavallaan oikeassa. Mäntysaaren argumentit kuitenkin särähtävät lopulta enemmän korvaani, koska hän näkee popmusiikin eskapistisuuden ongelmattomana asiana:

”Me HALUAMME uskoa että juuri se keikka on viimeinen, juuri sillä keikalla dramaattisen finaalin päätteeksi Paula Vesala laulaa Matkalaulun, tirauttaa kyyneleen ja halaa Juho Vehmasta. Sitten Mira laittaa mikrofonin telineeseen ja kävelee pimeyteen. Esirippu. Katharsis.”

”Fantasiaa harjoitetaan siellä lavalla, ja yleisön mielissä sen parituntisen ajan minkä keikka kestää … Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun se vie meidät jonnekin muualle.” Jussi Mäntysaari, 5.9.2013

En tiedä keihin Mäntysaari viittaa ”meillä”, mutta minä en ainakaan laske itseäni siihen joukkoon. En minä halua uskoa fantasioihin, sillä en mene keikoille matkustakseni jonnekin muualle. Haluan olla läsnä, sillä minun mielestäni musiikki on parhaimmillaan silloin kun se juurruttaa minut kuulijana aikaan ja paikkaan. Keikat ovat minulle parhaimmillaan messumaisia itsensä hukkaamisen ja löytämisen tiloja.

Yhtye on kovan keikkabändin maineessa, osin heidän live-esiintymistensä tunteellisuuden vuoksi. Heidän musiikillaan on hämmentävä kyky saada minut kyyneliin suunnilleen joka toisella kuuntelukerralla, ja keikoilla se on väistämätöntä. Tähän tunnelataukseen Mäntysaarikin viittaa, mutta jokseenkin kyynisellä tavalla. Paula Vesala ja Mira Luoti ovat useasti kertoneet kuinka he ovat lavalla vilpittömästi ja tunteet pinnassa, eivätkä feikkaa mitään. Voimakkaat tunteet ovat tosiasia sekä esiintyjän että yleisön kohdalla kun kyseessä on PMMP. Ajatus siitä että se on vain teatteria tekee esiintyjien ja kuulijoiden tunnereaktioista ”ikään kuin tuntemista”, samalla kun lopettamisesta tulee ”ikään kuin lopettamista”. Tällaisessa markkinointikikkojen maailmassa tunteistakin tulee kauppatavaraa.

Vaikka olen lukenut kokonaisen kirjan situationalisteista, en ole saanut selvyyttä siihen mitä ”spektaakkelin yhteiskunta” oikeastaan tarkoittaa, mutta luulen että tässä ollaan aika lähellä tuota Guy Debordin lanseeraamaa käsitettä. Hänen näkemyksessään kapitalistinen kulutusyhteiskunta on pelkkää teatteria. Tuotteiden ostamiseen liittyvät tunne-elämykset ovat valheellisia ja ihmiset menettävät muutenkin kykynsä tuntea oikeasti. Tunnekokemukset pelkistetään kulutustapahtumiksi ja teatteriksi, spektaakkeliksi.

Mäntysaari käyttää rockin illuusiomaisuudesta esimerkkinä encoreja, jotka ovat eräänlaisia pienen mittakaavan comebackeja. Minusta encoret nimenomaan ovat ärsyttävää ja tyhjää teatteria, ja se velvollisuudentuntoinen taputusnäytelmä vain vieraannuttaa minut musiikin kokemisesta. Minulle musiikki ei ole totuuspakoa, se on totuuden löytämistä. Rituaali, ei spektaakkeli. Valtaosa populaarimusiikista ei mahdollista sitä, varsinkaan ne jäähalliluokan bändit. PMMP on kuitenkin poikkeus.

Siitä huolimatta että kyse on (pintapuolisesti) varsin kevyestä ja kaupallisesta musiikista, PMMP:tä kuuntelemalla vai oppia paljon itsestään ja maailmasta. Toki musiikilla on tärkeä viihdyttävä funktionsa, ja heilläkin on iso liuta hauskanpidosta kertovia eskapistisia biisejä kuten Kesäkaverit ja Päät soittaa – tunnetuimpana tietysti Rusketusraidat, joka olisi voinut pahimmillaan muodostua yhtyeelle ylitsepääsemättömäksi taakaksi ja jättää heidät ikuisesti ”yhden hitin ihmeeksi”. Nämä eivät kuitenkaan lukeudu omiin suosikkibiiseihini, enkä muutenkaan halua erityisemmin korostaa tai hehkuttaa tätä puolta PMMP:n tuotannosta. Siinä on kuitenkin myös se toinen puoli.

Näin suoraviivaisessa pop-ilmaisussa on harvoin mitään mikä minua niin voimakkaasti voisi koskettaa, mutta PMMP on jotenkin onnistunut yhdistämään helpon musiikillisen lähestyttävyyden ja pintaa syvemmät tekstit. Yhtye onkin tasapainoitellut herkullisella tavalla vastakohtien välillä, mikä on varmasti ollut avain heidän skeneistä ja genreistä piittamattomaan suosioonsa:

”Tulee jokin bändi, jota kaikki kuuntelevat ja josta kaikki puhuvat. Bändi, jonka laulujen melodinen tarttuvuus ja miellyttävyys sekä sanoitusten oivaltavuus vetoavat muihinkin kuin musiikin suurkuluttajiin. Ja silti hekin ovat innoissaan, rokkipoliisit ja muusikkokollegat ja kriitikot ja naistenlehtien toimittajat ja kaikki muut itseään edelläkäviköinä ja asiantuntijoina pitävät tyypit. Bändissä on paitsi jotain tuttua ja tunnistettavaa myös ihan uutta särmää.” – Pasi Kotilainen (2008: s. 13)

Näitä kahta puolta – Paulan ja Miran molempia – voisi kutsua ”kevyeksi” ja ”vakavaksi” puoleksi, mutta se olisi liian mustavalkoista. Esimerkiksi Rusketusraidat on oikeastaan varsin emansipoitunut kappale: normaalisti populaarimusiikissa tällainen aktiivinen seksuaalisuus on ollut miesten yksityisomaisuutta. Koko debyyttilevy Kuulkaas Enot! (2003) tuntuu nykyään aliarvostetulta, sillä se on kuitenkin pohjimmiltaan poikkeuksellisen anarkistista pop-musiikkia: ”girl poweria” jota ei ole kaupallistettu ja siloiteltu vaarattomaksi; keskarinväläytys miehisen median vallalle määritellä mikä on vakavastiotettavaa.

Levy oikeastaan leimaantui median käsissä pinnallisemmaksi popiksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Ehkä aika ei ollut vielä kypsä sille, ja voi olla että PMMP:n myöhemmät ja vakavammat tekstit saavat senkin näyttäytymään jälkikäteen aivan erilaiselta albumilta. Joka tapauksessa Rusketusraitojen kummitus vainosi bändiä pitkään ja vielä toisenkin levyn jälkeen heitä pidettiin ”Nylon Beatin manttelinperijänä” (Salla Brunou, ilosaarirock.fi) ja ”roskapoppina” (Antti Lähde, Rumba 12/2005), vaikka näitä ilmaisuja alettiinkin käyttää hitusen myönteisessä sävyssä.

Tuo toinen levy, Kovemmat kädet, olikin yhtyeen portti ”vakavastiotettavien” rock-bändien joukkoon. Monen ”uskottavamman” musiikin ystävän tie ristesi yhtyeen kanssa sen myötä, niin minunkin. Seuraavaksi käsittelen yhtyettä oman kokemukseni kautta, muutaman esimerkkikeikan ja -biisin avulla.

Lue loppuun