74. ikonisin video: Jenni Vartiainen – Nettiin (2010)

Ohjaus: Misko Iho
Ladattu YouTubeen: 7.6.2010
Näyttökertoja: 1 431 714 (24.1.2019)

Jenni Vartiainen - Nettiin (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Jenni Vartiaisen Nettiin on harvinaislaatuinen kappale: internetistä kertova pop-biisi joka ei ole vanhentunut tippaakaan yhdeksässä vuodessa. Avain tähän tekstin kestävyyteen on tietysi siinä, että siinä ei käytetä liian spesifejä viittauksia aikaan sidottuun terminologiaan. Internetiä kutsuttiin netiksi vuonna 2010 ja niin tehdään edelleenkin. Myös tekstin kostopornon ympärillä pyörivä tematiikka on ollut vuosien saatossa varmaan paljon ajankohtaisempikin kuin julkaisunsa aikaan.

Erityisen ajattoman mestariteoksen kappaleesta kuitenkin tekee sen musiikkivideo. Se on täydellinen esimerkki siitä miten video voi paitsi tukea, myös laajentaa tekstin merkityksiä. Lyriikat kertovat yksittäistapauksesta, video yleistää aiheen käsittelyn yhteiskunnalliselle tasolle. Videossa kun ei kerrota tekstin tarinaa kirjaimellisesti vaan allegorisesti: se esittää Vartiaisen elämässä arkeaan huoneessa, jonka isoista ikkunoista kaikki näkyy ohikulkijoille.

Nettiin on siis puhtaasti tekstillistä lähtökohdista pelkistettävissä biisiksi luottamuksen rikkomisesta, mutta videon kanssa katsottuna sen voi ajatella käsittelevän/ennustavan nykyaikaista avoimuuden yhteiskuntaa, jossa yksityisyys ei enää merkitse sitä mitä se merkitsi vielä silloin kun tämä kappale tehtiin. Kostopornosta ei tietenkään ole tullut onneksi yhtään hyväksyttävämpää, mutta ihmiset jakavat sosiaalisessa mediassa elämäänsä suunnilleen yhtä avoimesti kuin Vartiainen tämän videon näyteikkunassa. Huomionarvoista on esimerkiksi se, että videon alussa artisti itse avaa verhot kokonaan, vaikka ”joku Ilpo” katseleekin häntä jo niiden raosta. Hän siis jakaa kaiken, tai jatkaa jakamista, ainakin näennäisesti vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti.

Toisena puolena ilmiöstä on suuryritysten ja viranomaisten harjoittama valvonta, joka on tunkeutunut vaivihkaa kaikille yhteiskunnan osa-alueille. Toisin sanoen ja tekstiä mukaillen: mikään ei ole enää omaa. Toisaalta voi myös ajatella, että videon kritiikki kohdistuu siihen miten perinteinen(kin) media käsittelee julkisuutta. Rivikansalaisen arki ei ehkä kiinnosta muita kuin lähipiiriä, mutta ikkunan peseminenkin on jännää jos sen tekee joku kuuluisa.

Vartiainen oli kuitenkin todennäköisesti vuoden 2010 kuumin suomalainen artisti: Nettiin löytyy Seililtä, joka on historian 14. myydyin kotimainen albumi ja Vartiaisen uran kaupallinen huippukohta. En muista näin vanhoja asioita, mutta varmasti hän oli varsin paljon esillä mediassakin tuolloin. Tätä autobiografista tulkintaa tietysti haittaa se, että teksti ei ole Vartiaisen vaan Teemu Brunilan käsialaa. Mutta kuten sanoin, teksti ja video ovat vain yksittäisiä kokonaistaideteoksen aspekteja. Nettiin on klassinen musiikkivideo,  joka on enemmän kuin osiensa summa.

75. ikonisin video: Justin Bieber – Baby (2010)

Viraileva artisti: Ludacris
Ohjaus: Ray Kay
Ladattu YouTubeen: 19.2.2010
Näyttökertoja: 2 055 637 732 (22.1.2019)

Justin Bieber - Baby (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Harva artisti havainnollistaa YouTuben kasvua dominoivaksi musiikkimediaksi yhtä hyvin kuin Justin Bieber. Hänen virallinen kanavansa kattaa YouTube-ajan koko kirjon, sillä siellä on tallessa hänen vanhimmatkin videonsa. Kaikki alkoi tammikuun 19. päivä 2007 julkaistusta epäselvästä videosta, jolla Bieber esittää Ne-Yon kappaleen So Sick. Videosta on mahdotonta tunnistaa kasvoja, ja se olisikin ilmiselvä feikki minkä tahansa muun tilin julkaisemana. Videossa silti näkee ja kuulee kaiken sen, miksi Bieberistä tuli varsin nopeasti megatähti. Jo tuosta 12-vuotiaan varhaisteinin esiintymisestä näkee että hänessä on juuri sitä vastustamatonta karismaa, jota suurelta viihdyttäjältä edellytetään.

Tämän huomasi myös manageri Scooter Braun, joka löysi Bieberin YouTubesta klikkaamalla vahingossa väärää videota. Pian Justinilla olikin jo levytyssopimus ja kolmen vuoden kuluttua So Sickin julkaisusta YouTubeen ladattiin video kappaleesta Baby. Viidessä kuukaudessa siitä tuli YouTuben katsotuin ja vihatuin (eniten peukkuja alaspäin) video moneksi vuodeksi. Bieber oli yksi ensimmäisistä YouTubesta löydetyistä laulajista, joista tuli suuri menestys myös ns. perinteisessä mediassa. Eikä kukaan YouTube-tähti ole sittemminkään ohittanut hänen statustaan.

YouTube ennen Babyä (tai VEVO:n perustamista edellisenä vuonna – rajan vetäminen on täysin mielivaltaista) oli hajautettu julkaisualusta kenelle tahansa omatoimiselle sisällöntuottajalle. Sellainen oli myös aloitteleva Bieber, jonka esiintymisiä hänen perheensä alkoi ladata YouTubeen, jotta myös poissa olleet sukulaiset voisivat nähdä ne. Vaikka aluksi monet sitä toivoivatkin, mitään DIY-tuotannon vallankumousta palvelu ei kuitenkaan käynnistänyt. Se vain loi uuden väylän, jolla monikansalliset viihdekorporaatiot etsivät talenttia omaan voitontavoitteluunsa. Tästä mekanismista Bieberin ura on täydellinen esimerkki. Hänen kanavaltaan löytyy dokumentaationa kaikesta tästä sekä isolla budjetilla tehtyjä yli miljardin katselukerran HD-videoita että alle miljoonan katselun kotivideoita. Kanavalta näkee myös kätevästi miten lapsesta kasvoi aikuinen koko maailman silmien edessä.

Baby on musiikkivideona varsin vanhanaikainen, mikä on tietysti sopivaa näin perinnetietoiselle biisille. Se olisi voitu ihan hyvin tehdä 1990-luvullakin, eikä siitä ole olemassa edes HD-versiota. Minua aina vähän harmittaa jakaa tällä listalla jotain 480p-laatuisia videoita. Tästä syystä olenkin sijoittanut Babyn varsin alhaisella sijalle, vaikka ulkotaiteellisesta näkökulmasta sen voikin sanoa olevan paljon merkittävämpi. On siinä silti yksi ikoninen kuva: Justin Bieber (ja välillä Ludacris) vihersävyisten ruutukuvioiden edessä. Tämä yksi visuaalinen elementti on videon tunnistettavin osa ja videon thumbnail luo välittömän assosiaation tiettyyn aikaan ja ilmiöön.

76. ikonisin video: Lykke Li – Get Some (2010)

Ohjaus: Johan Söderberg
Ladattu YouTubeen: 15.11.2010
Näyttökertoja: 13 698 443 (15.1.2019)

Lykke Li - Get Some (kuvankaappaus musiikkivideosta)

YouTube-ajalla musiikkivideoiden kuvastoon on ilmestynyt paljon okkulttista symboliikkaa, enimmäkseen puhtaasti visuaalisena elementtinä ilman mitään salatieteellisiä merkityksiä. Raskaassa rockissa näin on toki tehty aiemminkin, mutta uutta 2000-luvulla on ollut se, kuinka laajalle tämä kuvasto levisi valtavirran popissa. Kolmansia silmiä, pentagrammeja, ristejä ylösalaisin ynnä muuta hauskaa voi nykyään nähdä vaikka listaykkösten musiikkivideoissa. Viihdyttävin osa tätä ilmiötä on eittämättä fundamentalistikristittyjen villit teoriat globaalista saatanallisesta pop-salaliitosta, mutta siihen aiheeseen palataan listalla myöhemmin.

Tässä yhteydessä hyväksi esimerkiksi riittäköön vaikka tämä lista 30:sta musiikkivideosta jotka sisältävät okkulttisia rituaaleja (osa ajalta ennen YouTubea). Joukosta löytyvä Lykke Lin video Get Some vaikuttaisi kuvaavan jonkinlaista seksuaalimagiaa. Artisti suorittaa rituaalia, jossa piirretään etäisesti pentagrammia muistuttava kuvio maahan, kirjoitetaan paperi täyteen sanaa SEX, keitellään mystisiä kasveja ja käytetään voodoo-nukkea. Artistin itsensä mukaan biisi kuitenkin kertoo vallasta, ei seksistä. Inspiraatio tekstiin tuli Haruki Murakamin romaanista Nejimakitori Kuronikuru (1994-1995), jossa esiintyy jonkin sortin seksuaalista vallankäyttöä.

Eli kyllä biisi seksiin liittyy, mutta ainoastaan vallan välineenä. Li on korostanut asiaa haastatteluissa koska on niin turhautunut siihen, että mieskatsojan näkevät naisartistin ensisijaisesti seksuaalisina. Oletan hänen tarkoittavan sitä, että naisoletettu artisti nähdään helposti joko passiivisena ”seksiobjektina” tai aktiivisena ”seksisubjektina”, mutta ei kritisoimassa seksuaalisuutta osana vallantavoittelua. Kyllähän sen pitäisi olla selvää kun vain katsoo tätä videota: ei tässä ole kyse mistään konsensuaalisesta seksistä jossa nainen on aloitteellisessa roolissa. Get Some ei kerro viettelystä vaan manipulaatiosta.

Rituaalin lisäksi videossa nähdään kuvastoa B-elokuvasta The Wild Women of Wongo (1958) sekä psykedeelisiä kaleidoskooppiefektejä. Vaikka se ei ole täysin kaksivärinen, lasken sen silti yhdeksi tämän listan kolmesta mustavalkoisesta videosta. Yhdessä nämä visuaaliset elementit muodostavat videon, joka on selvästi aikansa tuote. Pelkästään hyvässä mielessä toki.

77. ikonisin video: Haloo Helsinki! – Beibi (2014)

Ohjaus: Sami Joensuu
Ladattu YouTubeen: 14.8.2014
Näyttökertoja: 10 543 785 (10.1.2019)

Haloo Helsinki! - Beibi (kuvankaappaus musiikkivideosta)

En ole sitä vielä sanonut eksplisiittisesti, mutta normaalisti käyttämäni ”yksi teos per artisti” -periaate ei oikein toimi tämän listan yhteydessä. Haloo Helsinki! on ensimmäinen poikkeama tästä normista, ja kyseessä onkin ainoa suomalainen bändi jolta on mukana monta videota. Itseasiassa, jos ajatelee pelkästään ”perinteisiä” rock-bändjä, tämä on ainoa sellainen yhtye koko listalla. Kuten listan aloituksessa totesin, YouTube-ajan valtavirta kuuluu artiseille, ei yhtyeille. Tämä on ollut popin, EDM:n ja räpin aikaa, ei rockin. Ja se on ihan ok.

Se syy, miksi Haloo Helsinki! on tällä listalla poikkeus, johtuu nimenomaan siitä että ”perinteinen” oli lainausmerkeissä. Yhtye on relevantti nykyajassa, koska se ei takerru puristisesti rockin keinoihin vaan lainaa häpeilemättä myös muusta mainstream-musiikista. Beibistäkin löytyy rock-soiton lisäksi mm. breakbeateja ja puun takaa tuleva Enya-pastissi ajassa 2:47.

Myös yhtyeen ikimuistoisimmat videot poikkeavat normista ja venyttävät perinteisen soittovideon rajoja. Beibi on tässä suhteessa vielä varsin konservatiivinen, mutta silti videon kuvauspaikka, puvustus ja erilaisten kameroiden käyttö ylläpitävät 2010-luvun katsojan mielenkiintoa hyvin yllä. Video on kuvattu bulgarialaisessa terästehtaassa – varmaankin samalla matkalla jolla kuvattiin Kiitos ei ole kirosana -albumin kansikuvitus, jossa yhtye seikkailee Buzludzhassa (turistikierroksen paikkaan saa Vihaan kyllästynyt -musiikkivideosta). Erityisesti otokset, joissa kitaristi Leo Hakanen seisoo massiivisessa holvissa, ovat hyvin vaikuttavia.

Puvustuksessaan video käyttää värejä nerokkaasti: kitaristit ovat pukeutuneet siniseen ja punaiseen, rumpali valkoiseen. Koska Elli on yhtyeen keulahahmo, hänellä on päällään kaikkia näitä värejä. Ratkaisu on yksinkertainen, mutta tiivistää bändidynamiikan paljon tehokkaammin kuin valtaosa soittovideoista. Vokalisti saa myös ansaitusti omaa aikaa otoksissa, joissa hän laulaa yksin vanhanaikaisen auton takapenkillä. Videon viimeistelevä visuaalinen elementti on analogisten videokameroiden käyttö. Tämä värisevä lo-fi on keskeinen osa YouTube-ajan estetiikkaa (ks. Famous), ja tässä videossa se yhdistyy hienosti digitaaliseen HD-laatuun.

78. ikonisin video: Miike Snow – Genghis Khan (2016)

Ohjaus: Ninian Doff
Ladattu YouTubeen: 12.1.2016
Näyttökertoja: 33 012 979 (3.1.2019)

Miike Snow: Genghis Khan (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Musiikkivideo ei suinkaan ole ainoa taiteenmuoto, jolle internet on niin ominainen media, että aikaamme voidaan pitää sen kultakautena. Toinen esimerkki on fanifiktio. Vaikka se onkin paljon nettiä vanhempi genre, voi sanoa että nettiajan helppo ja halpa/ilmainen julkaiseminen, ja toisaalta erityinen painotus kulttuuristen sisältöjen kierrättämiseen, on tehnyt 2000-luvusta otollisen ajan tämän tekstilajin kukoistukselle. Paras esimerkki lienee Fifty Shades of Grey, joka alkoi Twilight-fikkinä mutta muodostui silti ihan omaksi media-franchisekseen.

Fanifiktiota voi kirjoittaa ja piirtää mistä vain, vaikka musiikkivideoista. Yksi parhaita esimerkkejä on ruotsalaisen Miike Snow’n Genghis Khan, eikä vähiten siksi että myös sen omat lähtökohdat ovat hyvin fanifiktiomaiset. Yhteydet James Bondin ja Bond-pahisten välisiin suhteisiin ovat niin ilmiselvät. Kun Blofeld Goldfingerissä (1964) sanoo ”No Mr. Bond, I expect you to die”, mutta antaa salaiselle agentille kuitenkin riittävästi aikaa paeta laserinsa alta, todellinen syy on tietenkin se, että Blofeld rakastaa Bondia. Eikä kultaa, kuten hän edellä linkatussa klipissä väittää.

Tämä kohtaus on kaikkein ilmiselvin inspiraation lähde Genghis Khanille, ja videossa ajatus salaisen agentin (Edward Hayes Neary) ja pahiksen (Adam Jones) välisestä dynamiikasta viedään loogiseen päätepisteeseen. Pahis väittää haluavansa tappaa sankarin, mutta luo olosuhteet järjenvastaisen hidasta kuolemaa varten, koska ei oikeasti halua häntä hengiltä. Vaikka video ei suoraan perustukaan Bondin ja Blofeldin hahmoihin, on se silti dramaturgisesti ilmiselvää slash-fiktiota, jossa lähdemateriaalissa antagonistiset mieshahmot paritetaan yhteen. Vihoittelun todelliseksi syyksi paljastuu seksuaalinen jännite, joka tässä videossa tosin purkautuu varsin viattomaan perheidylliin. Siinä sivussa video myös vastaa kaikkien huulilla olevaan kysymykseen: millainen olisi James Bond -musikaali?

Erityinen neronleimaus videossa on sen lopputwisti. Kun näin videon ensimmäisen kerran, rupesin jo videon loppuessa ihmettelemään, että entäs se pahiksen vaimo, miksei kukaan ajattele hänen tunteitaan? Ja heti kun ajattelin tätä, video vastasi: hänestä tuli se uusi pahis, jonka lausumana ”I get a little bit Genghis Khan / don’t want you to get it on with nobody else but me” kuulostaa uskottavammalta kuin kertaakaan varsinaisen biisin aikana.

Musiikkivideosta tuli viraalinen hitti, ja ylivoimaisesti katsotuin Miike Snow’n video. Esimerkiksi samalla työryhmällä tehdyn, ja lähes yhtä huikean, My Triggerin katsojamäärä on kymmenen kertaa pienempi. Sitä videon inspiroimana syntynyttä fanifiktiota esitellään mm. tässä artikkelissa. Genghis Khan on siis oivallinen esimerkki siitä miten taide imitoi taidetta, joka imitoi taidetta.