Aihearkisto: Keikat ja tapahtumat

Kirjoitukset, jotka keskittyvät musiikkitapahtumiin.

7 syytä miksi klassisen musiikin konsertissa on hauskempaa kuin rock-keikalla

Julkaistu , kirjoittanut
1

Musiikkitottumuksieni muutosta on viime vuosina hallinnut perehtyminen länsimaiseen taidemusiikkiin. Levyltä kuultuna populaari- ja taidemusiikki ovat nykyään musiikkikulttuureina itselleni suunnilleen yhtä tärkeitä, mutta elävän musiikin osalta klasari on jo vienyt selvän ykköspaikan.

Levytetyssä klassisessa musiikissa on kyllä se hyvä puoli, että sillä alalla ei olla lähdetty tähän typerään vinyylin fetisointiin mukaan. Ehkä syynä on taidemusiikin hyvin erilainen äänitteen ja teoksen suhde. Tässä kuitenkin keskityn siihen livemusiikkiin.

Hyvin pitkälti kyse on varmaan siitä stereotyyppisestä kehityskulusta että kun ikää karttuu, alkaa arvostaa eri asioita kuin nuorena. Nuorena on tärkeintä päästä riehumaan äänekkään musiikin tahdissa, aikuisena haluaa istua mukavasti ja keskittyä.

Täsmennän näin aluksi vielä, että vastakkainasettelu on lähinnä klassisen ja rockin välillä, muista populaarimusiikin genreistä (kuten elektroninen tanssimusiikki tai jazz) en tässä kauheasti puhu. Rock-keikoilla tapahtuu myös paljon sellaista hyvää mitä ei taidemusiikin konserteissa kuule, mutta niistä asioista on tullut vuosien saatossa vähemmän tärkeitä.

Tässä siis seitsemän syytä, miksi klassisen musiikin konsertissa on hauskempaa kuin rock-keikalla:

1. Konsertissa on parempi akustiikka

Rock-konsertit järjestetään oikeastaan aina tiloissa, joita ei ole suunniteltu kyseiseen tarkoitukseen. Ne ovat yleensä muussa käytössä olleita ankeita varasto- tai jäähalleja, eivätkä ne tuo musiikin akustisia ominaisuuksia kovin hyvin esille. Esim. Tampereen Klubilla on n. neliömetrin kokoinen alue miksaustasanteen vieressä, jossa musiikki kuulostaa säännöllisesti hyvältä.

Klassista musiikkia puolestaan soitetaan enimmäkseen sille suunnitelluissa rakennuksissa kuten kirkoissa ja konserttisaleissa. Viimeksi mainituissa tosin on usein menty arkkitehtuuri edellä ja jouduttu tekemään jälkikäteen akustointitöitä, jotta sali toimii siinä tarkoituksessa johon se rakennettiin. Klassista kuunnellessa ei myöskään tarvitse käyttää korvatulppia.

Sähköisten ja akustisten soittimien ero on suuri. Akustisten soittimien fyysiset ominaisuudet pääsevät parhaiten esille akustisessa tilassa, sähköisten soittimien soundiin fyysinen läsnäolo ei oikeastaan tuo mitään uutta. Keikalla käynnissä on tietysti se ero kotiäänentoistoon, että ääneen saa kunnon toistolaitteilla enemmän tehoa. Varsinkin bassovoittoisessa musiikissa keikalla käynti on usein mielekästä, koska klubeilla matalat taajuudet voi tuntea fyysisesti kehossaan.

Mielestäni tämä ei ole luddiittinen näkemys: sähköinen äänentoisto ja -vahvistus ovat upeita keksintöjä, mutta ne toimivat mielestäni parhaiten studiossa äänitetyssä musiikissa. Tämän vuoksi pidänkin populaarimusiikista nykyään eniten levytetyssä muodossa.

2. Konserttipaikat ovat miellyttävämpiä

Niissä pääsee istumaan ja kaikilta paikoilta näkee yleensä hyvin, vaikka toki perältä huonommin kuin edestä. Ja akustiikan kannaltakin on kovin eritasoisia istumapaikkoja. Rock-klubit ovat yleensä ankeita halleja, joissa voi vain seistä – vessatkin ovat rikki ja pahanhajuisia.

Konserttipaikat eivät myöskään samalla tavalla rakennu muun (ts. alkoholin) kuluttamisen ympärille, vaikka niissäkin usein on väliaika-anniskelua. Konsertit ehkä maksavat enemmän kuin keskimääräinen rock-keikka, mutta ainakin tiedän ettei esiintyjien saama palkkio ole riippuvainen siitä, kuinka monta kaljaa käyn ostamassa konsertin aikana. Koska en juo lainkaan alkoholia, tämä on aika iso asia; esim. ilmaiskeikat ovat kamalia, koska tunnen velvollisuudekseni tukea tapahtumaa ostamalla jotain mikä ei voisi vähempää kiinnostaa.

3. Yleisö käyttäytyy kunnioittavammin esiintyjiä ja toisiaan kohtaan

Rock-klubeilla tuntuu olevan ihan hyväksyttyä käytöstä puhua koko keikan läpi, mikä häiritsee melkoisesti hiljaisemman musiikin aikana. Konsertissa olen toistaiseksi kuullut lähinnä yskimistä ja sitä että joku on unohtanut laittaa puhelimensa pois päältä. Ajatelkaa nyt, jos ihmiset laittaisivat puhelimen pois päältä rock-keikalla! Luonnotonta!

Kuten edellisessä kohdassa mainitsin, rock-keikalla musiikki ei aina ole pääasia. Konsertissa se on, ja kaikki ovat yhteisesti sitoutuneet keskittymään siihen. Keikalla – tai siis baarissa jossa sattuu olemaan keikka – käy kaikenlaista hiihtäjää. Ihmisillä on eri motiiveja olla paikalla, ja siksi siitä voi seurata ristiriitoja jotka pilaavat kuuntelukokemuksen.

4. Konsertissa käyminen ei ole kuluttamista

Populaarimusiikissa noin muutenkin ottaa nykyään päähän se, että enää ei ole mitään materiaalista tai teknologista pakkoa ostaa levyjä. Mutta ostaminen, kuluttaminen, on ainoa tapa tukea populaarimuusikkoa. En voi osoittaa arvostustani ja tukeani millään muulla tavalla kuin ostamalla tavaroita, joilla en tee mitään. Keikalla käyminen on puolestaan ”elämyksen” ostamista – soittajat eivät saa työstään palkkaa vaan siivun kaupankäynnistä. Sinfoniaorkesterissa kaikki ovat ammattilaisia ja saavat palkkaa riippumatta siitä onko minulla varaa ostaa täysihintaista lippua vai alennuslippu, vai voinko vain mennä vitosella katsomaan kenraaliharjoituksia.

5. Minulla on ”oma” sinfoniaorkesteri

Joskus teininä kun populaarimusiikkiin suhtautui kaikkein suurimmalla intohimolla, suosikkiyhtyeet tuli tietyllä tapaa omittua itselleen. Tähän kuului muusikoiden persoonan ihannointi ja henkilökohtaisen elämän tutkiminen, oheistuotteiden kuluttaminen ja musiikin mustasukkainen suojelu liian suurelta ja ”vääränlaiselta” suosiolta. Nyt kun olen aikuinen, tällaiset omistussuhteet ovat hieman kypsempiä ja rakentavampia. Sen sijaan että edellä mainitulla tavalla kuluttaisin musiikkia fanina, olen oikeasti mukana tekemässä omaa sinfoniaorkesteriani, Tampere Filharmoniaa.

Populaarimusiikissahan joukkorahoitus ja muu joukkoistaminen on uusi trendi, mutta siinä ei oikeasti ole mitään vallankumouksellista. Sinfoniaorkesterit ovat olleet ainakin Suomessa aina joukkoistettuja ”bändejä” (esim. Yhdysvalloissa ne toimivat filantrooppimiljonäärien lahjoituksilla, mikä vastaa lähemmin tätä uusvanhaa mesenaattiratkaisua). Toki niitä tuetaan myös lipputuloilla ja muulla kaupankäynnillä, mutta se ei ole niiden elinehto. Niiden olemassaolo perustuu pohjimmiltaan verotuloihin, siihen että niiden olemassaoloa on päätetty yhteisesti tukea markkinoista riippumattomasti.

Tampere Filharmonia on siis orkesteri, jonka toimintaa tuen omilla veroillani eli tavallaan omistan osan orkesterista. Koska sen toiminta on subventoitua, pääsen toisaalta työttömyyden aikana nauttimaan kulttuurista halvemmalla. Itse en ainakaan ole koskaan saanut rock-keikalle työttömän alennusta.

Sinfoniaorkesteri tuntuu aidosti omemmalta kuin rock-bändi myös siksi, että samassa konserttisalissa käymisestä ja samojen soittajien naamojen näkemisestä tulee mukava tapa. Olen nähnyt CMX:n livenä 14 kertaa ja olen totaalisen kyllästynyt yhtyeeseen – heidän musiikkiinsa, heidän settilistoihin, heidän keikkamaneereihin. Filharmonian olen nähnyt paljon useammin, mutta he soittavat joka kerta eri ”setin” ja koska heitä on niin paljon, jokaisessa soittajassa on aina jotain uutta.

Orkesterin jäsenistä alkaa pikkuhiljaa löytyä omia suosikkeja. Osan tunnen jo nimeltä, osan olen itse nimennyt: esim. Mark Gatissin näköinen altisti tai (vain lasit päässä) Jyrki Kataisen näköinen basisti. Soittajista löytyy jännittäviä persoonallisuuseroja: toinen viulisti on täysin eleetön ja pokerinaamainen silloin kun ei ole hänen vuoronsa soittaa, toinen kohentaa vaatetustaan ja hiuksiaan neuroottisesti. Yleisesti ottaen vaikuttaisi siltä, että solistit elävät voimakkaimmin musiikin mukana, ne vähäeleisemmät soittajat eivät yleensä ole solisteja. Jokaisella soittajalla on omat rituaalinsa ja oma pieni mutta tärkeä osansa kokonaisuudessa. Aika ei käy konsertissa koskaan tylsäksi, koska on niin paljon yksityiskohtia joihin voi katseensa tai kuulonsa kiinnittää.

6. Konserttirituaalit tuntuvat mielekkäiltä

Taidemusiikkia pidetään syystäkin kaavoihin kangistuneena ja jäykkänä musiikkikulttuurina. Musiikillisten horisonttien laajenemisen, ja varmaan hyvin pitkälti iän karttumisen, myötä olen kuitenkin oppinut arvostamaan sitä ja ymmärtämään sen keskeisen roolin vanhassa kulttuuriperinteessä. Taidemusiikin ajanlasku mitataan vuosisadoissa, populaarimusiikin vuosikymmenissä. Tai nykyään varmaan kuukausissa.

Rock syntyi kapinana tuota taidemusiikin historiallisesti edustamaa porvarillista elämäntapaa vastaan, mutta siitä on tullut ihan yhtä kaavoihin kangistunutta ja jäykkää. Oleellinen ero on siinä, että rockissa on klassista suurempi vallankumouksellinen potentiaali ja se on paljon nuorempi taidemuoto. Tämän vuoksi rockin kangistuminen on pahempi juttu kuin taidemusiikin. Hyvä esimerkki tästä on punkin kesyyntyminen konsumeristiseksi elämäntavaksi.

Tämä saa rock-konserttien rituaalinomaisuuden tuntumaan tyhjältä ja merkityksettömältä. Encoret tuntuvat halpamaiselta teatterilta. Taidemusiikissa encore todella tuntuu encorelta, jota vaaditaan myrskyisästi ja itsepintaisesti, mutta joka siitä huolimatta jää usein kuulematta. Myös se, että aplodit säästetään teoksen loppuun eikä teosten osien välissä juuri muuta tehdä kuin yskitään, tuntuu itselleni merkityksekkäältä kollektiiviselta rituaalilta.

Rock-keikalla kuuluu hurrata mahdollisimman usein, monesti kesken kappaleidenkin. Ja esiintyjät laulattavat yleisöä ja ohjaavat heitä taputtamaan käsiä yhteen musiikin tahdissa. Se kaikki tuntuu minusta täysin epäaidolta. Ehkä siksi, että rock on olevinaan vapaamuotoinen musiikkikulttuuri, mutta sitä sitovat tietyt käyttäytymissäännöt aivan kuten klassistakin. Jälkimmäinen vain on itsetietoinen niistä säännöistä ja vaikuttaa siksi vilpittömämmältä. Taidemusiikki on tietoisesti ja tarkoituksellisesti perinteikästä. Tämä ei kuitenkaan onneksi johda väistämättä musiikin yllätyksettömyyteen ja varman päälle pelaamiseen (kuten ei se tee rockissakaan).

7. Konsertista pääsee ajoissa nukkumaan

Keskellä viikkoa järjestettävän konsertin loppumisaikaa ei tarvitse miettiä, koska bussit kuitenkin kulkevat vielä klassisen musiikin jälkeenkin. Muutenkin on mukavaa, että konsertti soitetaan ns. normiaikaan, eikä jokainen elävän musiikin kokemus tarkoita poikkeamaa unirytmissä. Tämä on ehkä kaikkein keski-ikäisin näistä kaikista argumenteistani.

Tampere filharmonian koti, Tampere-talon iso sali

Paulan ja Miran musiikillinen perintö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Musiikkimedian omistussuhteiden muutosten lisäksi syksyn tärkeimpiä suomalaisia popmusiikkitapauksia on PMMP:n vetäytyminen määrittelemättömän pituiselle tauolle. Yhtye lopettaa toimintansa toistaiseksi tämän syksyn kiertueeseen, joka huipentuu ensi viikolla, lokakuun 26. ja 27. päivä Helsingin Jäähallissa pidettäviin konsertteihin. Ajattelin itsekin käsitellä aihetta, koska kyse on minulle poikkeuksellisen läheisestä pop-yhtyeestä. Pohdin omaa suhdettani PMMP:hen ja samalla hieman mietin bändin laajempaakin merkitystä suomalaisessa populaarikulttuurissa. Ensin kuitenkin analysoin lopettamispäätöstä, tai lähinnä sen käsittelyä (sosiaalisessa) mediassa.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä että bändit pitävät taukoja ja lopettavat aivan liian harvoin – vasta sen jälkeen kun kaikki ideat ja energia on tuhlattu ja päädytty toistamaan itseään. Nalle Österman on kuitenkin syyttänyt PMMP:tä fanien huijaamisesta ja rahastamisesta. Pääosa hänen kritiikistään kohdistuu mediaan ja promoottoreihin, jotka saavat paisuteltua ”määrittelemättömän pituisen” tauon dramaattiseksi lopettamispäätökseksi. ”Toistaiseksi viimeisestä” keikasta on tullut ihan vain Viimeinen Keikka ilman mitään muttia, ja kiertueestakin Jäähyväiskiertue.

Östermanin mielestä suuren melun pitäminen tauolle lähtemisestä on vain laskelmoitu yritys maksimoida keikkatulot. Se on hyvä tapa saada itselleen mediahuomiota ja mainosta, toisin kuin se että vain jäätäisin tauolle kertomatta asiasta kenellekään. Kun bändi jättää hyvästit, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät vielä kerran; sitten kun he eittämättä aikanaan tulevat takaisin, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät pitkästä aikaa. Tämä omien tekemisten arvon nostaminen keinotekoista niukkuutta luomalla on näkynyt myös bändin tiedotuslinjassa: alunperin heidän piti kieltäytyä kokonaan haastatteluista, mutta kummasti Helsingin Sanomien kohdalla pyörrettiin päätös.

Päteviä vasta-argumentteja on esittänyt Jussi Mäntysaari, jonka mukaan kyse on populaarimusiikkiin kuuluvasta teatterista. Eihän tällaisessa menettelyssä olekaan mitään uutta ja ihmeellistä. Vuonna 1999 CMX ilmoitti pitävänsä taukoa keikkailusta, mutta kohtuutta ymmärtämättömän median silmissä siitä tulikin keikkailun lopettaminen tai jopa koko bändin uran päätepiste. He kuitenkin halusivat vain viheltää pelin hetkeksi poikki ja rauhoittua tekemään seuraavaa levyään, ”jotta emme alkaisi esittää itseämme, leipääntyä, mielistellä yleisöä ja pitää asioita itsestäänselvinä” (Kysy-palsta 1/99), eli juuri niistä syistä miksi monen muunkin bändin olisi kannattanut lopettaa tai mennä tauolle paljon aiemmin. Mediassa asia paisui kohtuuttomuuksiin ja lopulta bändi vaikutti sanansa syöneeltä kun he palasivat keikoille pari vuotta myöhemmin.

CMX onkin laskenut omaksi ansiokseen sen, että tuon tapauksen jälkeen suomalaiset bändit eivät ole uskaltaneet ilmoittaa lopettavansa vaan ovat siitä lähtien ”jääneet määrittelemättömän pituiselle tauolle”. Vuodesta 2008 hiljaiseloa viettänyt Zen Café taitaa olla pisimpään päätöksessään pysynyt iso kotimainen bändi, joka on jäänyt CMX:n jälkeen ”tauolle”. Ulkomailta löytyy tietenkin loputtomasti esimerkkejä isoista bändeistä joiden joka toinen kiertue on jäähyväiskiertue ja joka toinen comeback-kiertue. Kyllähän jokainen populaarikulttuuria seuraava osaa lukea rivien välistä ettei mikään tauko ole rockissa ikuista, paitsi tietysti jos bändin luovat moottorit kuolevat – keulahahmon kuolema ei vielä riitä, kuten esim. Doorsin ja Queenin kohtalosta on pääteltävissä.

Sekä Österman että Mäntysaari ovat omalla tavallaan oikeassa. Mäntysaaren argumentit kuitenkin särähtävät lopulta enemmän korvaani, koska hän näkee popmusiikin eskapistisuuden ongelmattomana asiana:

”Me HALUAMME uskoa että juuri se keikka on viimeinen, juuri sillä keikalla dramaattisen finaalin päätteeksi Paula Vesala laulaa Matkalaulun, tirauttaa kyyneleen ja halaa Juho Vehmasta. Sitten Mira laittaa mikrofonin telineeseen ja kävelee pimeyteen. Esirippu. Katharsis.”

”Fantasiaa harjoitetaan siellä lavalla, ja yleisön mielissä sen parituntisen ajan minkä keikka kestää … Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun se vie meidät jonnekin muualle.” – Jussi Mäntysaari, 5.9.2013

En tiedä keihin Mäntysaari viittaa ”meillä”, mutta minä en ainakaan laske itseäni siihen joukkoon. En minä halua uskoa fantasioihin, sillä en mene keikoille matkustakseni jonnekin muualle. Haluan olla läsnä, sillä minun mielestäni musiikki on parhaimmillaan silloin kun se juurruttaa minut kuulijana aikaan ja paikkaan. Keikat ovat minulle parhaimmillaan messumaisia itsensä hukkaamisen ja löytämisen tiloja.

Yhtye on kovan keikkabändin maineessa, osin heidän live-esiintymistensä tunteellisuuden vuoksi. Heidän musiikillaan on hämmentävä kyky saada minut kyyneliin suunnilleen joka toisella kuuntelukerralla, ja keikoilla se on väistämätöntä. Tähän tunnelataukseen Mäntysaarikin viittaa, mutta jokseenkin kyynisellä tavalla. Paula Vesala ja Mira Luoti ovat useasti kertoneet kuinka he ovat lavalla vilpittömästi ja tunteet pinnassa, eivätkä feikkaa mitään. Voimakkaat tunteet ovat tosiasia sekä esiintyjän että yleisön kohdalla kun kyseessä on PMMP. Ajatus siitä että se on vain teatteria tekee esiintyjien ja kuulijoiden tunnereaktioista ”ikään kuin tuntemista”, samalla kun lopettamisesta tulee ”ikään kuin lopettamista”. Tällaisessa markkinointikikkojen maailmassa tunteistakin tulee kauppatavaraa.

Vaikka olen lukenut kokonaisen kirjan situationalisteista, en ole saanut selvyyttä siihen mitä ”spektaakkelin yhteiskunta” oikeastaan tarkoittaa, mutta luulen että tässä ollaan aika lähellä tuota Guy Debordin lanseeraamaa käsitettä. Hänen näkemyksessään kapitalistinen kulutusyhteiskunta on pelkkää teatteria. Tuotteiden ostamiseen liittyvät tunne-elämykset ovat valheellisia ja ihmiset menettävät muutenkin kykynsä tuntea oikeasti. Tunnekokemukset pelkistetään kulutustapahtumiksi ja teatteriksi, spektaakkeliksi.

Mäntysaari käyttää rockin illuusiomaisuudesta esimerkkinä encoreja, jotka ovat eräänlaisia pienen mittakaavan comebackeja. Minusta encoret nimenomaan ovat ärsyttävää ja tyhjää teatteria, ja se velvollisuudentuntoinen taputusnäytelmä vain vieraannuttaa minut musiikin kokemisesta. Minulle musiikki ei ole totuuspakoa, se on totuuden löytämistä. Rituaali, ei spektaakkeli. Valtaosa populaarimusiikista ei mahdollista sitä, varsinkaan ne jäähalliluokan bändit. PMMP on kuitenkin poikkeus.

Siitä huolimatta että kyse on (pintapuolisesti) varsin kevyestä ja kaupallisesta musiikista, PMMP:tä kuuntelemalla vai oppia paljon itsestään ja maailmasta. Toki musiikilla on tärkeä viihdyttävä funktionsa, ja heilläkin on iso liuta hauskanpidosta kertovia eskapistisia biisejä kuten Kesäkaverit ja Päät soittaa – tunnetuimpana tietysti Rusketusraidat, joka olisi voinut pahimmillaan muodostua yhtyeelle ylitsepääsemättömäksi taakaksi ja jättää heidät ikuisesti ”yhden hitin ihmeeksi”. Nämä eivät kuitenkaan lukeudu omiin suosikkibiiseihini, enkä muutenkaan halua erityisemmin korostaa tai hehkuttaa tätä puolta PMMP:n tuotannosta. Siinä on kuitenkin myös se toinen puoli.

Näin suoraviivaisessa pop-ilmaisussa on harvoin mitään mikä minua niin voimakkaasti voisi koskettaa, mutta PMMP on jotenkin onnistunut yhdistämään helpon musiikillisen lähestyttävyyden ja pintaa syvemmät tekstit. Yhtye onkin tasapainoitellut herkullisella tavalla vastakohtien välillä, mikä on varmasti ollut avain heidän skeneistä ja genreistä piittamattomaan suosioonsa:

”Tulee jokin bändi, jota kaikki kuuntelevat ja josta kaikki puhuvat. Bändi, jonka laulujen melodinen tarttuvuus ja miellyttävyys sekä sanoitusten oivaltavuus vetoavat muihinkin kuin musiikin suurkuluttajiin. Ja silti hekin ovat innoissaan, rokkipoliisit ja muusikkokollegat ja kriitikot ja naistenlehtien toimittajat ja kaikki muut itseään edelläkäviköinä ja asiantuntijoina pitävät tyypit. Bändissä on paitsi jotain tuttua ja tunnistettavaa myös ihan uutta särmää.” – Pasi Kotilainen (2008: s. 13)

Näitä kahta puolta – Paulan ja Miran molempia – voisi kutsua ”kevyeksi” ja ”vakavaksi” puoleksi, mutta se olisi liian mustavalkoista. Esimerkiksi Rusketusraidat on oikeastaan varsin emansipoitunut kappale: normaalisti populaarimusiikissa tällainen aktiivinen seksuaalisuus on ollut miesten yksityisomaisuutta. Koko debyyttilevy Kuulkaas Enot! (2003) tuntuu nykyään aliarvostetulta, sillä se on kuitenkin pohjimmiltaan poikkeuksellisen anarkistista pop-musiikkia: ”girl poweria” jota ei ole kaupallistettu ja siloiteltu vaarattomaksi; keskarinväläytys miehisen median vallalle määritellä mikä on vakavastiotettavaa.

Levy oikeastaan leimaantui median käsissä pinnallisemmaksi popiksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Ehkä aika ei ollut vielä kypsä sille, ja voi olla että PMMP:n myöhemmät ja vakavammat tekstit saavat senkin näyttäytymään jälkikäteen aivan erilaiselta albumilta. Joka tapauksessa Rusketusraitojen kummitus vainosi bändiä pitkään ja vielä toisenkin levyn jälkeen heitä pidettiin ”Nylon Beatin manttelinperijänä” (Salla Brunou, ilosaarirock.fi) ja ”roskapoppina” (Antti Lähde, Rumba 12/2005), vaikka näitä ilmaisuja alettiinkin käyttää hitusen myönteisessä sävyssä.

Tuo toinen levy, Kovemmat kädet, olikin yhtyeen portti ”vakavastiotettavien” rock-bändien joukkoon. Monen ”uskottavamman” musiikin ystävän tie ristesi yhtyeen kanssa sen myötä, niin minunkin. Seuraavaksi käsittelen yhtyettä oman kokemukseni kautta, muutaman esimerkkikeikan ja -biisin avulla.

Lue loppuun →

Edistystä ja taantumusta Malmössä

Julkaistu , kirjoittanut
1

Katkaisen hiljaiseloni niinkin hämmentävästä syystä kuin Eurovision laulukilpailut, lähinnä siksi että suosikkikappaleeni on niin loistava että ansaitsee kaiken mahdollisen lisähuomion! En nähnyt yhtään viisuesitystä sillä kuuntelin finaalin radiosta ja tämäkin teksti siis käsittelee enemmän musiikkia kuin show’ta, joka monen mielestä onkin varmaan vähintään yhtä tärkeä osa viisukokemusta kuin ne biisitkin.

Se ehdoton suosikkini oli Romanian Cezarin It’s My Life, joka oli ainoa finaalibiiseistä, joka jotenkin erottui siitä harmaasta peruseuroviisumassasta. En sanoisi sitä edes erityisen campiksi, vaikka tuota sanaa euroviisujen teatraalisimmista esityksistä usein käytetäänkin. Ihan överiksihän tuossa biisissä kaikki on vedetty, mutta näen sen avantgarde-populaarikulttuurin muotona enkä minään vitsinä. Mukavasti tulee Klaus Nomi ja Otto Dix mieleen.

Biisin dub/brostep-breakdown oli toki ilmiselvä ja hieman kömpelö yritys olla trendikäs, mutta enpä ole kuullut kenenkään aiemmin edes yrittäneen yhdistää sitä soundia oopperalauluun. Ja ovathan euroviisut parhaimmillaan nimenomaan vallitsevien trendien synteesinä, joka tiivistää ”ajan hengen” hyvinkin ytimekkäästi. Cezar edusti siis sitä euroviisujen edistyksellisintä haaraa (brittien kaksi viimeisintä edustajaa taas ovat hyviä esimerkkejä taantumuksellisuudesta), ja minä arvostan sen korkealle missä tahansa musiikkityylissä.

Cezar euroviisujen finaalissa

Myönteisiä havaintoja tein myös parista muusta biisistä. Norjan I Feed You My Loven biisin intro kuulosti hämmentävän virkistävältä: sehän on melkein noisea! Kokonaisuutenakin se toimi parhaiten näiden viisujen ”normaaleista” biiseistä. Kreikan Alcohol Is Freekin oli hyvä, joskin jäi vähän sellainen fiilis että pitäisi tehdä lyriikoista syväanalyysi jotta saisi selville oliko se nokkelaa poliittista satiiria vai pelkästään ryyppäämisen ylistystä. Englanninnos vaikuttaa kömpelöltä mutta ehkä tuo päämäärättömästi merellä ajelehtiva laiva on vertauskuva Kreikan valtiolle? Islannin Ég Á Líf erottui joukosta, vaikka euroviisuballadit ovatkin hirveitä, koska islanti kuulostaa kivalta ja kieli-imperialismin vastustamisella saa aina sympatiani puolelleen. Tanskan Only Teardropsin voiton ymmärrän sikäli, että kyllähän se selvästi pirtein ja tarttuvin oli tämän vuoden kisabiiseistä.

Suomen menestykseen suhtaudun tavallisesti melko välinpitämättömästi, koska en ole kovin nationalistinen ihminen – minua kiinnostavat hyvät biisit ja vaikkapa hyvät jääkiekko-ottelut enemmän kuin se kuka voittaa. Tänä vuonna kuitenkin toivoin Suomelle viimeistä sijaa koska Marry Me ärsyttää minua suunnattomasti. Biisi on toki pirtsakka, mutta se sanoitus on aivan kammottava. Se on omiaan romuttamaan loputkin uskostani avioliittoinstituutioon! Sukupuolineutraalin avioliiton sotkeminen tähän biisiin tuntuu kylmän laskelmoidulta yritykseltä kalastella julkisuutta. Puhumattakaan siitä että vallitsevat kauneusstandardit täyttävät heteronaiset suutelevat toisiaan lavashow’n päätteeksi, mistä tulee tasa-arvon sijaan mieleen, että saman sukupuolen edustajaa saa pussata kunhan se vain on heteromiehestä epäuhkaavaa ja seksikästä. Missäköhän olen nähnyt tämän kaiken aiemmin?

En oikein ymmärrä, miten tasa-arvon ajatukseen on muutenkaan voitu liittää biisi, jossa lauletaan muun muassa:

”I’m your slave and you’re my master
Oh, baby come on take a shot!”
(tämä kuulostaa ihan yllytykseltä parisuhdeväkivaltaan!)

”Skipping dinner to get thinner”
(kertoja kuulostaa anorektikolta joka ajattelee kelpaavansa miehelle vain tarpeeksi laihana eikä omana itsenään)

”I don’t think there are no ladies
Who will give you cuter babies”
(kertoja alistaa itsensä ”vauvantekokoneeksi” ja ilmeisesti lapsiakin hankitaan vain koska ne on söpöjä, vähän kuin lemmikit!)

”I’ll play your game, I’ll change my last name
I’ll walk the walk of shame
I’ll do it for you, for you, for you”
(ilmeisesi alttarille kävely on itsensä häpäisemistä)

En usko että tässä on mistään Total Power Exchangesta kyse. Jos tämän alistumisen sanoissa selkeästi kytkisi konsensuaaliseen seksuaalisen vallan käyttöön, tulkintani olisi toki täysin toinen. Biisin virallisessa musiikkivideossa on ehkä jotain yritystä (side silmillä, kuinka kinkyä!), mutta siinäkin tosiaan vaikuttaa että kyse on vain jostain ”pelistä” jossa naisen ja miehen kuuluu olla omassa roolissaan jotta kosinta voidaan lavastaa. Toki master/slave-suhdekin on ”peli” mutta siinä säännöt ovat ainakin molemmille selvät eikä se ole yhtä konservatiivista. Marry Me tuntuu ennemmin ylläpitävän vanhakantaista kuvaa avioliitosta kuin ajavan tuon instituution modernisointia. Paremmin onnistuukin tämä ”parodia”-versio, joka näyttää siltä että se oikeasti seisoo sanojen ja ”sanoman” takana.

Olisinkin fanittanut tätä biisiä täysillä jos lavashow’ssa olis ollut mukana bondagea ja ruoskintaa, koska sitten toi ”master and slave” -kohta olisi ollut perusteltu; nyt se vain tuntuu huonolta sanoittamiselta. Ja sillä olisi saanut sopivasti lisää kohua, euroviisuissa kun on hyvä aina kokeilla soveliaisuuden rajoja. Niin Cezarkin teki tänä vuonna, joskin puhtaan musiikillisessa merkityksessä. BDSM:n ja avioliiton rinnastaminen toisiinsa olisi ollut muutenkin sopivan räväkkää. Lordin voiton jälkeen Suomen ei tulisi enää tyytyä mihinkään vähemmän näyttävään.

You Fucking People Make Me Feel Good Now

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Minulla ei ole tapana hirveästi enää tehdä tänne keikkaraportteja, samasta syystä kuin en ota ikinä valokuvia keikoilta. Minulle livemusiikki on hetkessä tapahtuva kokemus. Yritän mahdollisimman hyvin unohtaa kaiken muun ja antautua musiikille. Joskus kirjoitin tuttujen bändien keikkojen settilistojakin ylös kännykkääni keikan aikana mutta se haittasi keskittymistäni. Sittemmin olen pyrkinyt minimoimaan kaikki vastaavat häiriötekijät. Sellainen on myös oman blogin ajatteleminen. ”Mitähän kirjoittaisin tästä blogiini” on juuri sellainen ajatus jonka pyöriminen päässä keikan aikana estää minua vastaanottamasta ainutlaatuisen elävän musiikkiesityksen sellaisenaan. Olen siis luopunut kokonaan keikkaraportoinnista etteivät moiset ajatukset pääse hiipimään mieleeni.

Swansin keikka Tavastialla tuntuu kuitenkin omituisella tavalla toimineen molemmilla tasoilla: päästin irti analysoinnista ja olin läsnä, mutta kuitenkin minulla riittää jotain sanottavaa blogiinkin asti. Näin bändin viimeksi molemmilla vuoden 2011 klubikeikoilla Suomessa ja tällä kertaa kokemus oli kyllä parempi, vaikka ei niissä edellisissäkään keikoissa mitään vikaa ollut. Pääsyy oli varmasti se, että suhtauduin jo ennakolta keikkaan eri tavalla. Ensimmäisen kerran Swansin nähdessäni en oikein tiennyt miten heidän konserttiinsa pitäisi suhtautua, eikä välttämättä vielä tiennyt uudella kokoonpanolla paluuta tehnyt yhtyekään. Nyt kuitenkin ymmärsin, että bändi ei soita rock-keikkoja, joten en mennyt sellaista katsomaan. Koska en asettanut perinteisen rock-keikan oletuksia Swansille, se toimi aiempaakin paremmin.

Yhtye on heittänyt romukoppaan vanhan ”levyjä promotoidaan kiertueilla” -idean, jos he sitä missään vaiheessa pitkää uraansa olivat edes omaksuneet. Parempi kuvaus on ehkä se että nyky-Swans on jatkuvasti liikkeessä oleva kokonaisuus, joka muuttuu koko ajan. Biisit kehittyvät kiertueella keikasta toiseen jossain määrin improvisoiden ja levytykset ovat ainoastaan hetkellisiä otoksia teoksista, jotka jatkavat elämäänsä levyttämisen jälkeenkin. Toisaalta Michael Gira on aina ollut korostetusti uutuuden perässä kulkeva muusikko, joten hän menettää kiinnostuksensa valtaosaan teoksistaan heti kun ne on levytetty. Siksi yhtyeen keikoilla kuullaankin nykyään lähinnä levyttämätöntä materiaalia, joka vielä hakee muotoaan.

Swans ei siis soita hittibiisejä, ei se soita biisejä ollenkaan! Tunnistin keikalta ehkä pari riffiä ja pari lausetta, mutta en osannut nimetä kappaleita tai missä ne alkoivat ja loppuivat. Ei sillä ollut mitään väliä, vaan ainoastaan tauotta vellovalla melumerellä. Ja sitä melua todella riitti; kyseessä oli varmastikin äänekkäin keikka jolla olen koskaan ollut. Tyrmäävä avauskappale oli uskomattoman jyräävä kokemus: ääniaallot tuntuivat tuulenvireenä iholla ja Tavastian kamerat heiluivat ilmanpaineesta. Musiikki tuntui lävistävän kehoni jokaisen solun ja muuttavan minut osaksi värähtelyään. Sain vahvistuksen ajatukselleni että Swansin ei mennä kuuntelemaan tai katsomaan vaan tuntemaan.

Livemusiikissa noin muutenkin on parasta juuri kehollinen kokeminen. Siinä missä musiikkia voi aina kuunnella levyltä tai katsoa keikkataltioinnilta, kotona on mahdotonta tuntea ääniaaltoja fyysisesti vartalossaan. Erityisesti pidänkin kahdenlaisista keikkatilanteista: toinen niistä on voimakasbiittinen klubimusiikki, jonka rytmi tuntuu vartalossa niin voimakkaasti että se alkaa liikkua melkeinpä omasta tahdosta riippumatta. Siksi ei juuri pahemmin häiritsekään soittaako kukaan keikoilla ”oikeasti”, koska tärkeintä on hyvä äänentoista, ruumiillinen ja kollektiivinen kokemus. Sinänsä pidänkin suurta osaa konebändien ”live”-keikoista aika tarpeettomina, koska lavalla oleva DJ ajaa monessa tilanteessa saman asian.

Se toinen vaihtoehto on meluvallikeikka, joilla bändit soittavat niin kovaa ja niin hypnoottista jumitusrockia, että vartalo muuttuu jonkinlaiseksi ääniaaltojen vastaanottimeksi. Kun keikkakokemus on voimakkaan fyysinen, koen eräänlaista itseyden katoamista, sulautumista massaan. Ääniaallot yhdistävät minut esiintyjiin ja muuhun yleisöön. Tuntuu kuin tulisin yhdeksi jonkin kosmisen värähtelyn kanssa. Tämä tunne lähestyy uskonnollista hurmosta, ja Swansin keikalla koinkin oikeastaan olevani valtavassa resonoivassa katedraalissa.

Gira käyttäytyikin monilla tavoin kuin maaninen saarnaaja. Toinen mielikuva joka hänestä tulee, on kapellimestari. Hän ihan konkreettisesti kääntyi usein selin yleisöön ja lietsoi bändiään hurmoksellisiin noise rock -kliimakseihin. Gira johti omaa melusinfoniaansa. Hänessä on myös ripaus itsensä muiden yläpuolelle korottavaa rock-tähteä, mutta hänen karismansa ei oikeastaan tee minuun enää mitään vaikutusta. Pidän häntä nykyään lähinnä jumalaisen äänen välittäjänä, en huomion keskipisteenä.

Esiintyjien persoonilla ei olekaan merkitystä; Swansin musiikki merkitsee ainakin itselleni nimenomaan egon tilapäistä tuhoamista. Siksi olikin aivan sama näinkö edes lavalle. Samoin huomasin Tavastian akustiikan tukevan parhaiten keikkakokemusta silloin kun olin baarin puolella. Salissa musiikki kyllä soi kovempaa, mutta se tuntui vähemmän. Koin keikan siis perin omituisella tavalla, istumalla baarissa näkemättä lavaa tai kuulematta musiikkiakaan aina kovin selkeästi. Tärkeintä oli parhaat tärinät!

Keikalla oli myynnissä mm. vuoden 2010 paluulevyn You Fucking People Make Me Sick -biisin mukaan nimettyjä bändipaitoja, mutta omasta mielestäni Swansin musiikkia kuvaa paremmin tämän bloggauksen otsikko. Se ei ole negatiivista musiikkia vaan sykkii rakkautta. Meluvallien tarkoitus ei ole varsinaisesti rankaista; törkeä äänenvoimakkuus on vain väline joukkohypnoosiin. Koin illuusion siitä että olen yhtä kaikkien muiden ihmisten kanssa, eikä vihamielisyydelle ollut mitään tilaa. Olin kyllä perin lempeässä mielentilassa jo valmiiksi: en edes hermostunut lämppäri Mirel Wagnerin keikan aikana puhuville ihmisille vaan hyväksyin ne osaksi keikkakokemusta, aidon cagelaisessa hengessä.

Kosminen kuvasto edustaa Swans-konserttia paremmin kuin yksikään keikkakuva.

Michael Gira vs. Internet, 2. erä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Swans-vokalisti Michael Giran yhden hengen sota Internetiä vastaan jatkui Korjaamolla järjestetyn Folks-festivaalin lauantai-illassa. Tapahtuma oli aika suora livevastine Swansin tuoreimmaille julkaisuille. Eivät ne samoja biisejä siis sisältäneet, mutta levylle upotetut pyynnöt siitä että levyä ei ripattaisi ja levitettäisi netissä olivat nyt muuttuneet keikkapaikalle levitetyiksi lapuiksi ja välispiikiksi. Alla ei ole sanatarkkaa käännöstä, mutta tulkitsin että keskeinen ajatus oli tässä:

”Älkää kuvatko kännykkäkamerallanne tai muuten tallentako tätä keikkaa. Tämä on vain teille, tässä ja nyt. Älkää jakako videota tai kuvia tästä keikasta Internetissä.”

Michael Gira; promokuvaSinänsä olen kyllä ihan samaa mieltä, että keikkojen kuvaaminen on aika typerää, varsinkin huonolaatuisella kännykkäkameralla. Se tosiaankin estää olemasta läsnä keikalla ja keskittymästä siinä hetkessä tapahtuvaan musiikkikokemukseen. En ole omaksunut tätä nykyään melko vakiintunutta tapahtumien medialisoitumista (jonka voisi kai kääntää myös välineellistymiseksi): asioista pitää olla digitaalinen tallenne että kokee olleensa paikalla, sen sijaan että omin aistein hankittu kokemus ja muisto riittäisivät. Siksi olen itsekin luopunut keikkakuvaamisesta jo ajat sitten. En kuitenkaan vakuuttunut tavasta jolla Gira ilmaisi oman mielipiteensä.

Aivan yhtä hyvin Gira olisi voinut kieltää ihmisiä puhumasta toisilleen, humaltumasta tai kirjoittamasta jutusta musablogeihin koska nekin estävät kuulijaa olemasta läsnä keikalla. Päihteistä voi tietysti olla eri mieltä, että lisäävätkö vai vähentävätkö ne läsnäoloa, tai että mitkä päihteet korostavat läsnäolon tunnetta ja kokemusta ja mitkä ovat ”keinotekoisia” kokemuksia jotka johtuvat vain kemiasta.

Musablogin mainitsin siksi, että vaikka en valokuvaakaan keikkoja, omaa läsnäoloani niillä usein häiritsee tämän blogin olemassaolo. Minun on vaikea käydä keikoilla, kuunnella levyjä, lukea kirjoja tai katsoa elokuvia ilman että mietin koko ajan mitä kirjoittaisin niistä blogiin. Blogin lopettaminen ei auttaisi mitään, koska sitten miettisin vain että pitäisi perustaa blogi johon voisin kirjoittaa. Eihän minulla kirja- ja elokuvablogia (vielä) olekaan. Pelkkä Internetin olemassaolo ja sen potentiaali muuttaa tapaani kokea taidetta.

Olen sitä mieltä, että hyvän ”keikka-arvostelun” lukija saa ihan yhtä autenttisen kuvan keikan tapahtumista kuin jos hän katselisi kuvia tai YouTube-videoita siitä keikasta. Kaikki nämä ovat median kautta vääristyneitä dokumentteja menneestä tapahtumasta. YouTube-video ehkä antaa ”objektiivisemman” kuvan siitä mitä keikalla tapahtui, mutta hyvä kirjoitus keikasta vai antaa ”objektiivisemman” kuvan siitä mitä keikan katsojan sisällä tapahtui. Kaikkien näiden keikkadokumenttien katsominen tai lukeminen on ihan yhtä lailla vain kalpea heijastus siitä mitä tapahtui. Mikään näistä dokumenteista ei mielestäni vastaa keikalla käymisen kokemista niin paljon, että artistien pitäisi pelätä niiden takia tulonmenetystä.

Konsumeristisesta näkökohdasta livevideoita ja keikka-arvioita voisi tietysti ylistää siitä että niiden avulla kuluttajat voivat tehdä päätöksensä siitä onko jokin keikka tai kiertue osallistumisen arvoinen, vai soittaako se konkaribändi samat väsyneet hitit samalla väsyneellä koreografialla. Itse en tästä näkökulmasta tykkää koska konsumerismi pelkistää ihmisen yksiuloitteiseksi olennoksi. Olisi varmaan pitänyt ostaa myyntipöydästä Giran kirja jossa oli kolme tarinaa hänen loppuunmyydystä The Consumer -teoksestaan. Ehkä sen lukeminen avaisi sitä missä konnotaatioissa Gira käyttää tuota kammottavaa ”kuluttaja”-sanaa. Keikka ei sentään alkanut sanoilla ”dear valued customer”. Sen sijaan Gira kutsui yleisöä lapsiksi.

Tästä päästäänkin siihen A.W. Yrjänänkin päiväkirjassaan tai CMX:n nettisivuilla esittämään ajatatukseen, että rock-keikassa on jotain hyvin piilofasistista. Selvimmin tämän tietysti näkee suuren luokan rock-konserteissa, joissa rock-tähti komentaa ja 100 000 ihmistä tekee kyselemättä perässä. Gira teki samaa tietysti paljon pienemmässä mittakaavassa: päätti kuulijoiden puolesta miten heidän tulisi osallistua keikkaan ja käski heitä tottelemaan. Hänelle syy vastustaa levytysten ja keikkojen leviämistä Internetiin ei siis liity ainakaan puheen tasolla tulonmenetyksen pelkoon vaan siihen, että hän haluaa kontrolloida sitä miten hänen musiikkinsa koetaan.

Giran ajatusten taustalla tuntuu olevan vahva usko siihen, että hän tietää mikä on hänen musiikkinsa kuuntelijoille parhaaksi. Tämä on erityisen ongelmallista, koska hän edustaa vanhaa Internetiä edeltävää sukupolvea, joka on tottunut täysin erilaiseen musiikkikulttuuriin kuin ”diginatiivi” sukupolvi. Itse taidan kuulua jonnekin näiden sukupolvien väliselle raja-alueelle koska suhtaudun kriittisesti verkko- ja mobiiliteknologian tapaan vaikuttaa ihmisten musiikkikokemuksiin, mutta hyväksyn sen että uusi sukupolvi kokee musiikin eri tavalla, paljon teknologia- ja mediakeskeisemmin kuin minä itse.

Siksi minulle onkin sinänsä ihan sama miten ihmiset keikalla aikansa viettävät, kunhan eivät häiritse muita. Käytännössä olen kokenut häiritseväksi käytökseksi keikoilla puhumisen sekä kameroiden salamavalot. Jos olisin Giran kaltainen taiteilija, vaatisin varmaankin suukapulaa kaikille katsojille, koska haluan ihmisten kokevan taiteeni sillä tavalla. Francisco López taisi muuten taannoin esiintyä Avanto-festivaalilla niin että yeisön oli pidettävä silmät peitettynä, jotta kuulijat keskittyisivät pelkästään ääneen. Vähän arvelluttavalta sekin kuulostaa, mutta ainakin siinä oli silloin selvä perustelu performanssin luonteessa. Asiasta oli myös ilmoitettu hyvissä ajoin etukäteen ja keikan miljöö oli hyvin erilainen kuin rock-klubi.

Jos haluaa Giran tapaan päättää diktaattorimaisesti miten hänen musiikkinsa tulee kokea, on mielestäni aivan turha edes julkaista levyjä. Julkaisemalla äänitteitä ja esiintymällä livenä antaa väistämättä ”kuluttajille” vallan tulkita ja käyttää ”tuotetta” kuten he itse haluavat. Nykyään tähän valtaan kuuluu, joskin laittomasti, myös mahdollisuus jakaa musiikki ja kokemus muiden kanssa. Tämän yleisessä käytössä olevan sosiaalisen käytännön pitäminen laittomana on maalaisjärjen vastaista.

Giran ajattelusta välittyy melko kylmä ja individualistinen kuva: tämä musiikki on koettava yksilöinä, ette saa jakaa kokemusta kenenkään muun kanssa. Vanhan polven tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, että nettijakelu on nykyaikainen tapa kokea musiikki sosiaalisena ilmiönä, jollainen se aina on ollut. Sosiaalisuuden tavat ja teknologiat vain muuttuvat. Itsekin suhtaudun kriittisesti tähän ihmisten välisten kontaktien välineellistymiseen, mutta jos haluaa päättää miten omaa musiikkia käytetään, se kannattaa pitää omassa pöytälaatikossaan. Internetin aikana sitä ei vain voi enää hallita; artistin ja kuulijan ero on murenemassa ja sekös vanhaan järjestelmään tottuneita muusikoita ja yrityksiä ärsyttää.