Soundi-lehden kansissa 2000-2013

Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Lue loppuun

You Fucking People Make Me Feel Good Now

Minulla ei ole tapana hirveästi enää tehdä tänne keikkaraportteja, samasta syystä kuin en ota ikinä valokuvia keikoilta. Minulle livemusiikki on hetkessä tapahtuva kokemus. Yritän mahdollisimman hyvin unohtaa kaiken muun ja antautua musiikille. Joskus kirjoitin tuttujen bändien keikkojen settilistojakin ylös kännykkääni keikan aikana mutta se haittasi keskittymistäni. Sittemmin olen pyrkinyt minimoimaan kaikki vastaavat häiriötekijät. Sellainen on myös oman blogin ajatteleminen. ”Mitähän kirjoittaisin tästä blogiini” on juuri sellainen ajatus jonka pyöriminen päässä keikan aikana estää minua vastaanottamasta ainutlaatuisen elävän musiikkiesityksen sellaisenaan. Olen siis luopunut kokonaan keikkaraportoinnista etteivät moiset ajatukset pääse hiipimään mieleeni.

Swansin keikka Tavastialla tuntuu kuitenkin omituisella tavalla toimineen molemmilla tasoilla: päästin irti analysoinnista ja olin läsnä, mutta kuitenkin minulla riittää jotain sanottavaa blogiinkin asti. Näin bändin viimeksi molemmilla vuoden 2011 klubikeikoilla Suomessa ja tällä kertaa kokemus oli kyllä parempi, vaikka ei niissä edellisissäkään keikoissa mitään vikaa ollut. Pääsyy oli varmasti se, että suhtauduin jo ennakolta keikkaan eri tavalla. Ensimmäisen kerran Swansin nähdessäni en oikein tiennyt miten heidän konserttiinsa pitäisi suhtautua, eikä välttämättä vielä tiennyt uudella kokoonpanolla paluuta tehnyt yhtyekään. Nyt kuitenkin ymmärsin, että bändi ei soita rock-keikkoja, joten en mennyt sellaista katsomaan. Koska en asettanut perinteisen rock-keikan oletuksia Swansille, se toimi aiempaakin paremmin.

Yhtye on heittänyt romukoppaan vanhan ”levyjä promotoidaan kiertueilla” -idean, jos he sitä missään vaiheessa pitkää uraansa olivat edes omaksuneet. Parempi kuvaus on ehkä se että nyky-Swans on jatkuvasti liikkeessä oleva kokonaisuus, joka muuttuu koko ajan. Biisit kehittyvät kiertueella keikasta toiseen jossain määrin improvisoiden ja levytykset ovat ainoastaan hetkellisiä otoksia teoksista, jotka jatkavat elämäänsä levyttämisen jälkeenkin. Toisaalta Michael Gira on aina ollut korostetusti uutuuden perässä kulkeva muusikko, joten hän menettää kiinnostuksensa valtaosaan teoksistaan heti kun ne on levytetty. Siksi yhtyeen keikoilla kuullaankin nykyään lähinnä levyttämätöntä materiaalia, joka vielä hakee muotoaan.

Swans ei siis soita hittibiisejä, ei se soita biisejä ollenkaan! Tunnistin keikalta ehkä pari riffiä ja pari lausetta, mutta en osannut nimetä kappaleita tai missä ne alkoivat ja loppuivat. Ei sillä ollut mitään väliä, vaan ainoastaan tauotta vellovalla melumerellä. Ja sitä melua todella riitti; kyseessä oli varmastikin äänekkäin keikka jolla olen koskaan ollut. Tyrmäävä avauskappale oli uskomattoman jyräävä kokemus: ääniaallot tuntuivat tuulenvireenä iholla ja Tavastian kamerat heiluivat ilmanpaineesta. Musiikki tuntui lävistävän kehoni jokaisen solun ja muuttavan minut osaksi värähtelyään. Sain vahvistuksen ajatukselleni että Swansin ei mennä kuuntelemaan tai katsomaan vaan tuntemaan.

Livemusiikissa noin muutenkin on parasta juuri kehollinen kokeminen. Siinä missä musiikkia voi aina kuunnella levyltä tai katsoa keikkataltioinnilta, kotona on mahdotonta tuntea ääniaaltoja fyysisesti vartalossaan. Erityisesti pidänkin kahdenlaisista keikkatilanteista: toinen niistä on voimakasbiittinen klubimusiikki, jonka rytmi tuntuu vartalossa niin voimakkaasti että se alkaa liikkua melkeinpä omasta tahdosta riippumatta. Siksi ei juuri pahemmin häiritsekään soittaako kukaan keikoilla ”oikeasti”, koska tärkeintä on hyvä äänentoista, ruumiillinen ja kollektiivinen kokemus. Sinänsä pidänkin suurta osaa konebändien ”live”-keikoista aika tarpeettomina, koska lavalla oleva DJ ajaa monessa tilanteessa saman asian.

Se toinen vaihtoehto on meluvallikeikka, joilla bändit soittavat niin kovaa ja niin hypnoottista jumitusrockia, että vartalo muuttuu jonkinlaiseksi ääniaaltojen vastaanottimeksi. Kun keikkakokemus on voimakkaan fyysinen, koen eräänlaista itseyden katoamista, sulautumista massaan. Ääniaallot yhdistävät minut esiintyjiin ja muuhun yleisöön. Tuntuu kuin tulisin yhdeksi jonkin kosmisen värähtelyn kanssa. Tämä tunne lähestyy uskonnollista hurmosta, ja Swansin keikalla koinkin oikeastaan olevani valtavassa resonoivassa katedraalissa.

Gira käyttäytyikin monilla tavoin kuin maaninen saarnaaja. Toinen mielikuva joka hänestä tulee, on kapellimestari. Hän ihan konkreettisesti kääntyi usein selin yleisöön ja lietsoi bändiään hurmoksellisiin noise rock -kliimakseihin. Gira johti omaa melusinfoniaansa. Hänessä on myös ripaus itsensä muiden yläpuolelle korottavaa rock-tähteä, mutta hänen karismansa ei oikeastaan tee minuun enää mitään vaikutusta. Pidän häntä nykyään lähinnä jumalaisen äänen välittäjänä, en huomion keskipisteenä.

Esiintyjien persoonilla ei olekaan merkitystä; Swansin musiikki merkitsee ainakin itselleni nimenomaan egon tilapäistä tuhoamista. Siksi olikin aivan sama näinkö edes lavalle. Samoin huomasin Tavastian akustiikan tukevan parhaiten keikkakokemusta silloin kun olin baarin puolella. Salissa musiikki kyllä soi kovempaa, mutta se tuntui vähemmän. Koin keikan siis perin omituisella tavalla, istumalla baarissa näkemättä lavaa tai kuulematta musiikkiakaan aina kovin selkeästi. Tärkeintä oli parhaat tärinät!

Keikalla oli myynnissä mm. vuoden 2010 paluulevyn You Fucking People Make Me Sick -biisin mukaan nimettyjä bändipaitoja, mutta omasta mielestäni Swansin musiikkia kuvaa paremmin tämän bloggauksen otsikko. Se ei ole negatiivista musiikkia vaan sykkii rakkautta. Meluvallien tarkoitus ei ole varsinaisesti rankaista; törkeä äänenvoimakkuus on vain väline joukkohypnoosiin. Koin illuusion siitä että olen yhtä kaikkien muiden ihmisten kanssa, eikä vihamielisyydelle ollut mitään tilaa. Olin kyllä perin lempeässä mielentilassa jo valmiiksi: en edes hermostunut lämppäri Mirel Wagnerin keikan aikana puhuville ihmisille vaan hyväksyin ne osaksi keikkakokemusta, aidon cagelaisessa hengessä.

Kosminen kuvasto edustaa Swans-konserttia paremmin kuin yksikään keikkakuva.