Melomanian vuosikymmen

Melomaanikko-blogi täyttää tänään kymmenen vuotta! Syyskuun 9. päivä 2008 kirjoitin Blogspotiin ensimmäisen postaukseni, joka käsitteli C/A/T-yhtyeen The Great Crisis -levyä Alternative Reality Game -markkinoinnin näkökulmasta:

51X

Sen jälkeen on tapahtunut paljon: musiikin tekemisen ja kokemisen muutos tänä aikana on ollut nopeampaa kuin minään muuna kymmenvuotiskautena ihmiskunnan historiassa. Siinä sivussa ovat muuttuneet paljon myös minun tapani kuunnella ja ajatella musiikkia. Tämä on väistämättä johtanut myös kirjoitustapani ja bloggausteni aihepiirien muutokseen.

Tässä juhlabloggauksessa käsittelen näitä muutoksia pääasiallisesti kirjoittamisen näkökulmasta, mutta laajempaan kokonaiskuvaan heijastellen. Blogin muuttumiseen on vuosien saatossa vaikuttanut neljä kehityskaarta joita käytän tässä tekstin jäsennykseen: musiikkimakuni, kuuntelutapojeni, kirjoitustapani ja aiheiden muutokset.

Lue loppuun

CMX:n Alkuteos musiikkilehdissä

CMX on kuin vanha lukiokaveri, jonka elämä ei oikeasti enää kiinnosta, mutta johon ottaa yhteyttä kerran parissa vuodessa ihan vaan vanhojen aikojen muistoksi. Sama koskee myös suomalaista musiikkilehdistöä ja tämä on hyvä tilaisuus yhdistää nämä kaksi, ja katsoa mitä CMX:stä kirjoitettiin näin uuden levyn tiimoilta.

Rumbassa aloitti uusi juttusarja Soittolista, ilmeisesti Wire-lehden innoittamana. Siinä toimittaja soittaa Yrjänälle muiden biisejä (jotka kuitenkin jotenkin liittyvät CMX:ään) ja virittelee niistä keskustelua. Wiren Invisible Jukebox -sarjan visailuaspektia ei ole mukana, eli haastateltavaa ei pyydetä tunnistamaan biisejä. Harmillista, koska Yrjänän visailua on aina niin hauska katsoa (tsekkaa YouTubesta hänen esiintymisensä Haluatko miljönääriksi? ja Maailman ympäri -ohjelmissa). Kiinnostavasti silti otettu tämä uusi juttumuoto haltuun.

Soundissa CMX oli läsnä huomattavasti perinteisemmin, ja se sai minut muistamaan miksi en pidä näistä lehdistä, ja erityisesti levykritiikistä tekstigenrenä. Kiinnitin huomiota erityisesti siihen kuinka vahvasti narratiivista musiikkijournalismi on – kuten toki muukin journalismi. Muusikot ja journalistit, levy-yhtiön PR-osaston ystävällisellä avustuksella, päättävät kollektiivisesti mikä on artistin tarina kunkin mediasyklin aikana.

CMX - Alkuteos (levynkansi)CMX:n tapauksessa sykli vastaa yleensä uuden albumin julkaisua, ja Alkuteoksen tarina kuuluu näin: journalisti sanoo että levyllä on aiempaa enemmän syntikoita, johon Yrjänä vastaa näsäviisaasti että jo ekalla EP:llä oli samplereita ja synia. Eikä Alkuteos nyt olekaan mitenkään erityisen elektroninen CMX-levy, vähän väliähän siellä ovat synat surisseet. Lähinnä introjen säksätykset ovat erityisen synteettisiä, mutta niin ne ovat Ozzy Osbournen kasarituotannossakin. Tuskin kukaan sitä silti nostaa hänen musiikkinsa tärkeimmäksi aspektiksi!

Suurin osa tämän levyn synajutuista on todellakin irrallisia alku- ja välisoittoja, jotka lisäksi kuulostavat siltä että ne on laiskasti soitettu suoraan syntikoiden preset-soundeilla. Siinä missä esim. Discopoliksen (1996) konejutut perustuivat uraauurtavaan teknologiaan ja luovaan samplaamiseen, Alkuteoksen soundeissa ei ole mitään kokeellista. Toisin sanoen, syntikat ovat vähiten kiinnostava asia koko levyssä. Mutta se on narratiivi, jota tulee toistaa, koska siten luo helposti toistettavan mainoskulman tuotteeseen, joka toki on nykyään joku laajempi bändibrändi eikä yksittäinen fyysinen tuote. Sellaista tehokas PR-työ tietenkin on, mutta intohimoiselle musiikinystävälle se antaa vain vähän uutta tietoa.

Narratiivisuuden ansat tulivat selvimmin esiin Soundin levyarvostelusta. Lähes koko uran kattava CMX-tarina on ollut yleisesti se, että Discopoliksesta lähtien bändi on julkaissut vuorotellen ”vaikeita taidelevyjä” ja ”helppoja poppileyjä”. Eli välillä ollaan progressiivisen kokeilevia, välillä helpostilähestyttävän populaareja. Tämä narratiivi on niin pinttinyt, että sillä selitetään bändin tuotantoa silloinkin kun todellisuus ei tue selitystä. Mikael Mattilan arvostelun mukaan Alkuteos on näitä ”taidelevyjä”, vaikka totuus levystä saattaa olla hyvinkin jotain muuta.

Monessa lehtijutussa on nostettu esille, että itseasiassa Alkuteos on yhdistelmä näitä kahta puolta CMX:stä, ja myös Mattila tekee niin: hän toteaa että levyllä on ”onttoja hittiviritelmiä”, mutta se on silti hänen mielestään taide- eikä poppilevy. Kyllä levyt voivat olla molempia samanaikaisesti. Kuulostaakin siltä, CMX on rikkonut oman kaavansa: he eivät enää tee vuorotellen levyjä, jotka tuovat heidän musiikistaan eri puolia esille; nämä puolet mahtuvat nykyään tasavertaisina osapuolina samallekin levylle. Tämä oli jossain määrin totta jo Mesmerialla (2015), mutta viimeistään Alkuteoksen kohdalla olisi syytä hylätä vanhat ja totutut CMX-narratiivit ja antaa musiikin kertoa oma tarinansa.

Vaikka soundillisesti Alkuteos on varsin tylsä, pidän siitä silti. Biisimateriaali on tosiaan monipuolista; CMX:n keskeisistä vaikutteista puuttuu seasta ainoastaan punk. Itse taidan pitää enemmän nimenomaan niistä poppibiiseistä, jotka jäävät päähän soimaan, vaikka eivät mitään täsmähittejä olekaan. Tämä on tietysti mielipideasia, enkä minä siitä rupea minkään levyarvostelun kanssa väittelemään.

Puhtaasti subjektiivinen tulkintakysymys ovat myös levyn lyriikat, jotka ovat mielestäni Yrjänän parhaita laulutekstejä viiteentoista vuoteen. Mattilan mielestä niissä kuuluu ”militaristinen steampunk-maailma”, ja mietin että minä olen varmaan kuunnellut eri levyä. Ja CMX on tehnyt eri levyä: Yrjänä on itse kutsunut tekstejä vanhatestamentillisiksi ja sanonut että ne avautuvat paremmin jos tuntee hermeettistä perinnettä. Pelkän Raamatun lukemisellakin pääsee kyllä pitkälle.

Tekstejä saa tietenkin tulkita ihan niin kuin haluaa ja nostaa itselleen tutuimmat elementit sieltä pintaan. Arvostelut yleensäkin kertovat enemmän arvostelijan musiikkimausta kuin käsiteltävästä teoksesta. Kaikein selvintä tämä tuntuu olevan silloin kun elektronisia soittimia kuulevat ihmiset, jotka eivät tunne konemusiikkia lainkaan. Eniten myötähäpeää aiheutti Helsingin sanomien arvostelu, jonka kirjoittaja ei osaa verrata syntikoita mihinkään muuhun kuin 1990-luvun eurodanceen.

Arvostelujen ongelma on juuri se, että niitä ei kirjoiteta musiikin vaan yksittäisen kuulijan ehdoilla. Haastatteluissa sentään artistit saavat itse kertoa lähtökohdistaan tavoilla jotka auttavat kuuntelijaa ymmärtämään taitelijan intentioita, vaikka ne ovatkin käytännössä kritiikittömiä mainostekstejä. Mutta jos kyse on yhden henkilön tai kollektiivin viestistä, kuuntelen mieluiten tekijää. Yksi kriitikko on kuitenkin vain yksi kuulija muiden joukossa, omine ennakkoluuloineen ja -tietoineen. Arvostelijan kyky kuvailla yksittäisenkin teoksen moninaisuutta on erittäin rajallinen, kuten kritiikkien merkkimääräkin.

Soundi 1/2018; mainosbanneri

Tiivistelmänä: suomalainen musiikkilehdistö palvelee hyvin rajattua tiedotustehtävää, mutta ihmiselle joka haluaa saada uusia näkökulmia musiikkiin ja tietää mahdollisimman paljon, sillä ei tunnu olevat juuri mitään annettavaa.

Soundi-lehden kansissa 2000-2013

Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Lue loppuun

Musiikin ilmaisjakelu ja hallinnan tunne

The Caretaker on mielenkiintoinen projekti, jossa James Kirby yhdistelee vanhoja 1920- ja 30-luvun tanssiaismusiikkia aavemaiseen ambientiin. Tuoreimmassa tuotannossaan hän käyttää musiikkia hieman abstraktimmin käsittelemään muistia ja muistamista. Samplaaminen ja vanhan, epämääräisellä tavalla tutun yhdistäminen on siis Kirbyn ydinalaa. Ei siis ole yllätys että hän on muusikkoja, jotka suhtautuvat ilmaiseen nettilataamiseen keskivertoa myönteisemmin.

Tällä hetkellä The Caretakerilta onkin rajoitetun ajan tarjolla ilmainen lataus BandCampissa: Extra Patience (After Sebald) sisältää ylijäämäraitoja hänen tuoreimmalta Patience (After Sebald) -albumiaan, jonka polttoaineena on ollut Franz Schubertin Talvinen matka. Kirby on hyväksynyt sen että tekijänoikeudet eivät ole absoluuttinen arvo vaan taide perustuu vanhan ennakkoluulottomaan samplaamiseen ja uudelleenjärjestelyyn.

Caretakerin musiikin aavemainen voima onkin nimenomaan siinä, että se muistuttaa jotain tunnistamatonta mutta myös hyvin tuttua tavalla, jota on mahdotonta nimetä, ja joka on siksi epämääräisellä tavalla myös uhkaavaa. Hyvä esimerkki on Persistent Repetition of Phrases.

The Caretaker - Patience (After Sebald); levynkansi

Ajan kuluessa Kirby on kuitenkin muuttunut kriittisemmäksi ilmaisjakelua kohtaan, mikä käy ilmi hänen Wiren Collateral Damage -sarjaansa kirjoittamassa esseessä. Tässä välissä minun on mainostettava erityisesti vielä tuota Collateral Damagea. Paitsi että Wire on noin kokonaisuutenakin ainoa painettu musiikkimedia jonka otan tosissani, tämä kyseinen artikkelisarja osoittaa vielä poikkeuksellisen hyvin, miten laaja-alaisesti, syvällisesti ja poikkeavasti kyseinen julkaisu musiikkia käsittelee.

Collateral Damagea kirjoittavat alan ammattilaiset kaivautumatta nettijakelu- ja piratismikeskustelun tavanomaisiin poteroihin. Sarjan esseitä lukemalla saa hyvin monta eri näkökulmaa musiikin verkkojakeluun; näkökulmia, jotka eivät muussa mediassa juurikaan pääse esille. Piratismia sekä puolustetaan että vastustetaan mitä moninaisimmista näkökulmista, kuitenkin ilman yhden totuuden paradigmaa. En ole oikeasti nähnyt missään muualla yhtä aitoa keskustelua aiheesta. Pääosin piratismikeskustelu kun pyörii sen ympärillä ihmiset huutelevat mielipiteitään kuuntelematta toisiaan, enkä kyllä itsekään ole erityisen hyvä ilmaisemaan itseäni keskusteluun kannustavalla tavalla.

Omassa esseessään Kirby ilmaisee huolen siitä, että jos artisti laittaa vaikkapa koko levytetyn tuotantonsa ilmaiseen jakeluun, kuten hän tai Bob Ostertag on tehnyt, se tekee tuosta tuotannosta mahdottoman hahmottaa kokonaisuutena. Kun kaikki levytykset ovat heti saatavilla, kuulija ei tiedä mistä aloittaa. Tämän vuoksi hän poisti valtaosan tuotannostaan vapaasta jakelusta, myös loppuunmyytyjä levytyksiä. Jotta hän voisi paremmin hallita omaa tuotantoaan ja sitä miten hän tuo sen esille.

”I was now visiting it through the eyes of somebody coming to my work for the first time. What I found horrified me; the idea seeded by Jon had run out of control. Content-wise, it had grown so vast it had reached the point where nothing could be seen, and I had no idea where to plunge in.”

Kyse on nimenomaan hallinnasta, joka liittyy omalta osaltaan moraalisiin tekijänoikeuksiin. Näitä ovat esim. isyysoikeus (teoksen tekijä on aina mainittava teosta esitettäessä) ja respektioikeus (teosta ei saa muuttaa ”taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla”). Nämä ovat siis tekijänoikeuden piiriin kuuluvia asioita, jotka eivät liity varsinaisesti taiteenteon taloudelliseen puoleen.

Perinteinen ajattelumalli on juuri se, että tekijällä on itsellään lopulta oikeus päättää mitä hänen tuotannostaan on saatavilla, missä ja milloin. Hänellä on jopa oikeus poistaa se yleisestä jakelusta. Tämä ajattelumalli on tietysti internetin aikana murenemassa, ja siihen Kirby kohdistaa kritiikkinsä:

”Factor in the prevailing attitude that would deny artists any control over their own body of work, either by withdrawing stuff they’re unhappy with, or by deleting titles to generate interest through scarcity. Taking control of my own work is the biggest thing for me right now. I’m trying now to sculpt it into a manageable and dynamic body of work which can change fast, given the current/future climate.”

Tästä nousee jälleen esiin Swansin yhteydessä käsittelemäni tarjonta ja kysyntä ja niiden synnyttämä keinotekoinen niukkuus. Perinteinen asenne, johon myös Kirby tässä tukeutuu ja jonka hän nyt kokee olevan uhattuna, on nimenomaan siinä että taiteilijalla tai hänen edustajallaan (levy-yhtiö, yms.) on oikeus rajoittaa oman tuotantonsa saatavuutta. Luoda kysyntää ja nostaa samalla tuotteensa arvoa.

Tässä tulee myös vastaan mielenkiintoinen näkemys, jonka mukaan Kirby muovaa omaa tuotantoaan (body of work on mielestäni paljon toimivampi ilmaus, jolle ei ole yksiselitteistä suomennosta) tietynlaiseksi, ja muuttuvaksi. Taiteellinen tuotanto ei tässä näyttäydykään jonain pysyvänä ja kanonisoituna, sellaisena jonka fanit ja media olisivat muovanneet. The Caretaker ja muut Kirbyn projektit nähdään tässä niin, että tekijän on itse voitava muuttaa niitä takautuvasti niin että ne muodostuvat kulloinkin häntä itseään eniten miellyttävän ensivaikutelman kuulijalle joka osaa sitten tehdä helpommin kulutuspäätöksiä. Kiinnitin taas erityistä huomiota Kirbyn sanavalintaan consume.

The Caretaker - An Empty Bliss Beyond This World; levynkansi

Tietysti kaanonitkin muuttuvat, eivät ne ole jotain objektiivisia tieteellisiä totuuksia. Mutta on mielestäni hyvin ongelmallista jos taiteilija itse saa sitä muokata. Jos vaikka Jehovan todistajaksi kääntynyt Prince haluaisi pyyhkiä kaikki syntiset varhaistuotoksensa maton alle lopettamalla lisäpainosten teon, en usko että sitä olisi helppo hyväksyä. Kun hän on jonkun Controversyn joskus julkaissut, se kuuluu osaksi kulttuurista muistiamme, eikä Prince sitä enää voi hallita tai omistaa.

Sama tietysti pätee The Caretakeriin, koska ei musiikin määrällinen, kaupallinen suosio (laadullista suosiota ei tietenkään voi mitenkään mitata), vaikuta siihen kuuluuko joku teos kollektiiviseen tajuntaamme vai sen tekijälle. En oikein osaa kannattaa tätä tekijänoikeuksiin sisältyvää katumusoikeutta, jossa artisti saakin yhtäkkiä piilottaa tuotantonsa omien myöhempien näkemystensä mukaan.

Ehkä tässä on kyse sukupolvierosta ja Kirbyn ajattelu onkin aika luddiittista. Hän itsekin tiivistää eräänlaisen paradigmakuilun esseessään:

”Those who experienced the old model of music distribution/consumption are happy for the artist to control his or her output. Others can’t understand why I don’t make all my old work freely available.”

On siis oikeastaan aika selvää, että suuri muutos on tapahtumassa. Vanha sukupolvi näkee tekijyyden aivan eri tavalla kuin uusi, diginatiiviksikin joissakin yhteyksissä kutsuttu sukupolvi. Vakiintuneet instituutiot, kuten edustuksellinen politiikka tai viihdeteollisuus, eivät reagoi tällaisiin muutoksiin kovin nopeasti tai myönteisesti. Syntyy muutosvastarinta, jossa vanhat tekijät yrittävät ripustautua menneisiin toimintamuotoihin. He haluavat taantua vanhaan niukkuuden maailmaan kun kaikki maailman musiikki voisi olla vapaasti tarjolla.

Kirby kutsuu tätä ”mausoleumiksi”, mutta itse kutsun sitä kirjastoksi. Internet on ilmeisesti Kirbyn mielestä harmaa ja masentavan valtava paikka josta ei löydä mitään mitä etsii. Itselleni internet on elävä, monipuolinen, täynnä mahdollisuuksia. Kenties Kirby ei ole diginatiivi, eikä ole täysin sinut tietotekniikan mahdollisuuksien kanssa. Hän tuntuu aliarvioivan kuulijaa, koska hän perustelee omaa kontrollifriikkeyttään sillä mitä hän kuvittelee kuuntelijoiden haluavan. Aivan kuten Michael Gira, joskaan ei yhtä passiivis-aggressiivisesti.

Olen täysin eri mieltä Kirbyn kanssa siitä että koko tuotannon jakaminen tekisi siitä vaikeasti käsiteltävän. Toki sellaistakin tapahtuu, että ihmiset lataavat jotain Full Discography -torrentteja ja sitten säilyttävät gigatolkulla mediaa koneellaan ilman aikomusta perehtyä siihen syvällisesti. Se ei kuitenkaan ole väistämätöntä. Itse en tee niin.

Vaikka joka puolelta tulviikin itselle vierasta musiikkia, en koe sitä hallitsemattoman vyörynä jonka edessä olen avuton ja taiteilijan oman kontrollin armoilla. Internet tarjoaa valtavan informaatiomassan lisäksi myös hyviä keinoja filtteröidä tuota informaatiota, ja olen aivan kyvykäs selvittämään ihan itse mistä jonkun taiteilijan tuotantoon kannattaisi ryhtyä tutustumaan, vaikka se olisikin kokonaan ilmaiseksi ladattavana.

Meidän uusien kuuntelijoiden sukupolvi haluaa kontrollin itselleen. Se voi artistin näkökulmasta kuulostaa kauhealta, ja niin se onkin jos tarrautuu vanhaan paradigmaan. Sama vapaus sisältöihin kuuluu tässä utopiassa tietysti myös näille taiteilijoille. Uudessa ajattelumallissa ei ole tuottajaa ja kuluttajaa, kaikki ovat samalla viivalla.

En myöskään kannata tässä mitenkään sellaista loisimismentaliteettia, että ihmiset kuuntelevat musiikkia antamattaan mitään takaisin. Kyse on siitä yhteyisestä hyvästä ja siitä, että hyvässä yhteiskunnassa kaikesta ei tarvitse saada suoraviivaista henkilökohtaista hyötyä, koska yhteiskunnan jäsenet uskovat siihen että esimerkiksi tämä informaation vapaus johtaa lopulta suurempaan hyvään.

The Caretaker - Selected Memories From the Haunted Ballroom; levynkansi