Melomaanikko-blogi täyttää tänään kymmenen vuotta! Syyskuun 9. päivä 2008 kirjoitin Blogspotiin ensimmäisen postaukseni, joka käsitteli C/A/T-yhtyeen The Great Crisis -levyä Alternative Reality Game -markkinoinnin näkökulmasta:
Sen jälkeen on tapahtunut paljon: musiikin tekemisen ja kokemisen muutos tänä aikana on ollut nopeampaa kuin minään muuna kymmenvuotiskautena ihmiskunnan historiassa. Siinä sivussa ovat muuttuneet paljon myös minun tapani kuunnella ja ajatella musiikkia. Tämä on väistämättä johtanut myös kirjoitustapani ja bloggausteni aihepiirien muutokseen.
Tässä juhlabloggauksessa käsittelen näitä muutoksia pääasiallisesti kirjoittamisen näkökulmasta, mutta laajempaan kokonaiskuvaan heijastellen. Blogin muuttumiseen on vuosien saatossa vaikuttanut neljä kehityskaarta joita käytän tässä tekstin jäsennykseen: musiikkimakuni, kuuntelutapojeni, kirjoitustapani ja aiheiden muutokset.
2010-luvun post-postmodernissa populaarikulttuurissa on väistämätöntä että syntyy PC Musicin kaltaisia ilmiöitä. Levy-yhtiö julkaisee popmusiikin karikatyyrejä: estetiikka on korostetun konsumeristista ja musiikki luonteeltaan överin söpöä. Pastellivärejä, korkealle pitch-shiftattuja vokaaleja ja lapsenkasvoisia artisteja, jotka ovat enemmän brändejä kuin laulajia. Musiikillisesti näistä projekteista voi olla vaikea löytää taiteellisia arvoja, mutta kyse ei olekaan musiikki- vaan performanssitaiteesta.
PC Musicin kantavia periaatteita on käsitellä jokaista artistiaan niin kuin kyseessä olisi iso mainstream-tähti, vaikka takana olisi vain yksi biisijulkaisu. Budjetit ovat kuitenkin aina varsin vaatimattomia, mikä käy hyvänä osoituksena siitä että nykyään halvallakin saa kalliin näköistä. Feikkiä ja aitoa on lähes mahdotonta erottaa toisistaan, eikä tarvitsekaan. PC Music ohittaa koko kysymyksen, samoin kuin toisen vanhentuneen vastakkainasettelun: kysymyksen hyvästä ja huonosta taiteesta.
Tarkemmin perehtymättä tätä musiikkia voisi luulla vain konsumeristisen popmusiikin parodiaksi tai satiiriksi, mutta se on turhan yksinkertaistava selitys, johon vasemmistolaisuuteen kallellaan olevan musiikkijournalismin on helppo sortua. Esimerkiksi Vicen Angus Harrison käyttää tästä QT:n videosta sanaa ”dystooppinen”, mikä on jo melkoinen mielikuvituksen loikka ja äärimmäisen subjektiivinen tulkinta, jolle on vaikea löytää mitään varsinaisia perusteita itse teoksesta.
PC Music on ajatusleikki, jossa musiikin tuotteistaminen viedään loogiseen ääripisteeseensä. Sen artistit ovat rehdisti fiktiivisiä ja yksi keskeisimmistä mysteereistä on kysymys siitä onko kyseessä oikeasti vain A. G. Cookin eri projektit, joissa ainoastaan keulakuvana oleva henkilö vaihtelee. Siitä ei kuitenkaan ole kovin helppo löytää mitään piikikästä tai ivallista, vaan kaikki viittaa siihen että kyse on ennemminkin konsumerismin juhlistamisesta. Tietenkin sitä voi sekä juhlistaa että kritisoida samanaikaisesti, mikä onkin se järkevin tarkastelukulma ilmiöön.
Paras esimerkkiartisti lienee Hannah Diamond, koska hänen biisinsä ovat riittävän huonoja. Esimerkiksi Hi sisältää kömpelösti rytmitettyä puhelaulua muovisilla digitaustoilla. Leimallisinta on kuitenkin kappaleen epämääräinen rakenne: PC Music -biiseissä ei ole selkeää säkeistö-kertosäkeistö-rakennetta ja niistä jää aina vähän keskeneräinen fiilis. Ne eivät kuulosta kokonaisilta pop-biiseiltä vaan lyhyitä videoinserttejä varten tehdyiltä aihioilta.
Biisinä toimivinta PC Musicia on ehkä LIZ:inWhen I Rule the World, mutta yhtiön kokonaisvaltaisen vision tiivistää kuitenkin parhaiten Hey QT, yksi YouTube-ajan onnistuneimmista tuotteistamisperformansseista. QT on energiajuoma ja artisti, joita ei voi erottaa toisistaan. QT-artisti on olemassa vain promotoimaan DrinkQT-juomaa, joka on Wikipedian mukaan ”semifiktiivinen”; varsinaista juomaa on siis tuotettu pieniä määriä promotarkoituksiin, mutta ei koskaan myyntiin. QT:n universumissa tämä juoma on tislattu suoraan artistin sisimmästä olemuksesta; prosessi, joka musiikkivideossakin näytetään.
Videon alkupuoliskossa kuvataan futuristista laboratoriota, jossa QT säätää juomansa kaavaa täydellisyyteen; jälkipuoliskolla matkitaan Gapin mainoksia. Tuotteistamiseen kuuluu YouTube-aikana luonnollisesti myös Beats-kuulokkeiden näkyvä esittely. Tämä Dr. Dren kuulokemallisto on muodostunut 2010-luvulla tärkeäksi tyylitietoisuden symboliksi, joka on esiintynyt todella tiuhaan musiikkivideoissa. Merkki on saanut osakseen aikamme anteliaimmat product placementit. Tällä listalla jo mainituista esittäjistä Die Antwoord ja Musta Barbaari ovat esitelleet sitä videoillaan, ja paljon on tulossa vastaan myöhemminkin.
PC Music on niitä harvoja musiikkeja, joista voi ihan rehellisesti käyttää sanaparia ”kaupallista paskaa”, koska se kuulostaa ja näyttää tarkoituksella sekä kaupalliselta että huonosti tehdyltä. Tavallaan tämä on harmi, koska ajattelisin että parhaiten nämä performanssit toimisivat, jos musiikki olisi niin hyvin tehtyä, että vaikkapa Hannah Diamondista olisi voinut tulla oikea pop-tähti, tai jos DrinkQT:sta olisi oikeasti voinut tulla suosittu energiajuoma.
Nyt PC Music oli tuomittu jäämään pienen piirin huviksi, Nuorgamin kaltaisen pop-älymystön lemmikiksi. Suurin osa tällaisesta metapopista jääkin performanssina puolitiehen, koska massasuosiota ei voi kunnolla käsitellä olematta massojen suosiossa. Toistaiseksi paras esimerkki tästä tällä listalla on ollut Kanye West, josta on ihan vahingossa tullut täydellinen YouTube-ajan metajulkkis.
Kenties QT-projektin osuvin pointti tuli kuitenkin artistin ohimenevyydestä; HeyQT:lle ei koskaan tullut jatkoa. Kuten asiaan kuuluu, DrinkQT:lle tehtiin myös oikea nettisivu, ja aivan yhtä paljon asiaan kuuluu ettei sitä ole enää olemassa nyt, vain kolme vuotta myöhemmin. Myös QT:n some-tilit hiljenivät jo 2016. Ehkä PC Musicin tarkoitus onkin nimenomaan tehdä mahdollisimman lyhytjänteisiä artisteja. Tuotteita, jotka ovat niin valmiita, etteivät ne voi ensimmäisen julkaisunsa jälkeen tehdä enää mitään muuta kuin kadota julkisuudesta.
Tänä vuonna tuli täyteen kaksi vuosikymmentä kahdesta suomalaisen pop/rock-musiikin merkkiteoksesta, jotka sattuivat tekemään veljekset. Vuonna 1993 Ismo ja Ilkka Alanko julkaisivat koneellisimmat levynsä ja tämän juhlan kunniaksi otan tarkasteluun Neljän RuusunPop-uskonnon (Spotify) ja Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (Spotify). Vertailen levyjä, tarkastelen niitä osana tekijöidensä diskografiaa sekä niiden roolia elektronisten soundien rantautumisessa suomalaiseen rock-musiikkiin. Erityisesti kuitenkin syvennyn levyjen teksteihin, niiden samankaltaisuuksiin ja niiden relevanssiin nyt 20 vuotta myöhemmin. Lähteinä olen käyttänyt vuoden 1993 Rumban ja Soundin numeroita, sekä tietenkin Internetiä!
Ismoa ja Ilkkaa pidetään helposti toistensa vastakohtina, ehkä jopa pahoina kaksoisvelinä (mutta kumpi on kumpi?). He ovat kuin yö ja päivä, eikä heidän yleisöissään taida olla hirveästi päällekkäisyyttä. Ismo on rock ja tekee kriittistä taidetta, Ilkka on pop ja tekee eskapistista viihdettä; Ismo tekee parodian Vain elämää -sarjasta, Ilkka menee Vain elämää -sarjaan. Ei heidän välillään kuitenkaan välttämättä ole niin suurta eroa kuin monet haluaisivat väittää. Eniten heidän musiikilliset polkunsa ristesivät juuri näillä kahdella levyllä.
Vuoteen 1993 mennessä Ismo oli jo ikuistanut itsensä suomirockin historiaan Sielun Veljissä ja Hassisen Koneessa, mutta oli soolourallaan vasta toisen studioalbumin kohdalla. Ismo pitikin vasta tätä levyä ensimmäisenä varsinaisesti omana levynään, koska Kun Suomi putos puusta (1990) oli tavallaan vain Sielun Veljien sivuprojekti ja vasta nyt Ismo oli toden teolla sooloartisti. Ilkka oli puolestaan viimein päässyt esiin isoveljensä varjoista, sillä Neljän Ruusun läpimurron myötä hän oli noussut mm. ”Suomen seksikkäimmäksi mieheksi” (jos Vain elämää on uskominen). Bändillä oli tuoreeltaan alla läpimurtohitti Juppihippipunkkarin sisältänyt menestyslevy Haloo (1992), joka on edelleen heidän myydyin studioalbuminsa.
Olen laatinut vertailun helpottamiseksi taulukon molempien albumien keskeisimmistä tiedoista (T= Toimituksen lista, L = Lukijoiden lista):
Jäätyneitä lauluja
Pop-uskonto
Julkaisupäivä
19.5.1993
20.10.1993
Korkein listasijoitus
#6
#1
Myyntimäärä
27 359
55 863
Tuottajat
Izmo & Mitro (Raptori)
Tommi Lindell & PeeWee
Kansitaide
Stefan Lindfors
Hannele E. Vanha-aho
Pituus
44:25 (9 biisiä)
47:48 (11 biisiä)
Hitit
Extaasiin (Pornografiaa,
Kuolemalla on monet kasvot)
Poplaulajan vapaapäivä (Luen, Kuka näkee)
Studio(t)
Sound Art Studio
Hot House, Finnvox
Ristiinpölytys
Ilkka laulaa taustoja,
Lindell soittaa tivoliurkua,
Kämy soitti rumpuja livenä
Ismo soittaa selloa,
Mitro remixaa
(Energiaa-levyllä)
Listaan tapani mukaan vuoden parhaat levyt viiveellä, koska nämä listat eivät koskaan tule minulta itsestään. Joka joulukuussa huomaan että olen ehkä kuunnellut ajatuksella ja urakalla noin viittä loppuvan vuoden aikana julkaistua levyä ja alan vasta siinä vaiheessa perehtyä vuoden musiikkisatoon hieman intensiivisemmin. Nämä listat ovatkin aina samanlaista kaapimista, että saisin nuo kymmenen levyä kasaan.
Kyse ei kuitenkaan ole siitä nykyään tehtäisiin jotenkin aiempaa vähemmän hyvää musiikkia. Minä vain noin yleisesti ottaen seuraan trendejä hitaasti koska populaarimusiikin historiassa on niin paljon vanhaakin hyvää musiikkia joka vain odottaa löytymistä. Kyllä joka vuosi pitää löytää ainakin yksi itselle aiemmin tuntematon tai vastenmielinen musiikkigenre, eikä siinä ole aikaa kaikkien uutuuksien kuuntelemiseen. Pidän enemmän (itselleni) uusien bändien vanhoista levyistä kuin vanhojen bändien uusista levyistä. Seuraan kyllä trendejä, mutta lähinnä sivukorvalla. Todella keskittymistä vaativiin kuuntelukokemuksiin syvennyn pääosin jälkijunassa, koska haluan odottaa että musiikkiin tulee riittävästi perspektiiviä, että levyjä voidaan jo kutsua klassikoiksi.
Olen myös varsin kriittinen albumikokonaisuuksien suhteen. En minä viitsi vuoden parhaisiin levyihin laskea mitään sellaista mikä ei ole alusta loppuun asti täysin toimiva kokonaisuus. Vuoden parhaat biisit on aina niin paljon helpompi listata, koska suurella osalla levyistä on ainakin se yksi hyvä kappale. Ehkä tämäkin vuosi tiivistyy parhaiten Spotify-soittolistaani. Pakko myöntää, että internetin myötä omatkin kuuntelutottumukseni ovat muuttuneet aiempaa sirpaleisemmiksi ja keskittymiskyvyttömämmiksi. Pidän silti huolen siitä että osaan myös välillä hiljentyä musiikin pariin.
Ihan puolivahingossahan siinä kävi niin, että minun oli tehtävä taas yksi Nuorgam–varjolistaus. En voinut vastustaa kiusausta, kun siellä sivuttiin keskeisintä asiantuntemusalaani, eli Depeche Mode -remixejä. Mikään muu bändi ei ole tuonut minussa esille samanlaista kohtuutonta keräilyvimmaa, johon sisältyi jokaisen biisin jokaisen mahdollisen version metsästäminen. Lukiessani jutun otsikkoa olin siis luonnollisesti aivan liekeissä, mutta sitten petyin kun sen alta paljastuikin itselleni lähes täysin vieras aspekti Depeche Moden remixologiasta.
Makuasiat ovat tietysti aina makuasioita, mutta jokseenkin ”objektiivisena” puutteena Nuorgamin listasta voi osoittaa sen, että siellä oli vain yksi viime vuosituhannella tehty remix, vaikka Depeche Mode on ollut tämän ilmaisumuodon pioneeri jo yli 30 vuotta. Ilkeämielisesti voisi spekuloida, että ehkä kyse on enemmän siitä että 2000-luvun Depeche Moden oma tuotanto on ollut sen verran heikkoa, ettei originaalin päihittäminen ole ollut enää niin ylitsepääsemätön haaste kuin aiemmin. Omallakin listallani korostuu viimeisen 15 vuoden aikainen tuotanto, koska sinä aikana bändin biisit eivät ole enää olleet niin virheettömiä mestariteoksia. Valtaosa suosikkiremixeistäni jää mainitsematta koska ne on tehty kappaleista jotka ovat alunperinkin loistavia.
Depeche Mode oli remixattunakin parhaimmillaan 1990-luvulla ja haluan valottaa DM:n miksaushistoriasta myös tätä puolta, jonka Nuorgam jätti melken huomiotta. Tuo vuosikymmenen oli CD-maksisinglen kulta-aikaa, jolloin b-puoliin ja remikseihin panostettiin kunnolla. Tuntuu että 2000-luvulla DM on mennyt mistä aita on matalin ja valtaosa remixeistäkin on ollut monotonista nykytanssimusiikkia, joten en itse ymmärrä. Tai en ainakaan ymmärtänyt vielä pahimman Mode-fanitukseni aikana. Silloinhan minä nämä mielipiteet pääasiallisesti muodostin ja vaikea niitä on enää muuttaa vaikka mieleni onkin aiempaa avoimempi pelkistetylle minimalismille rytmimusiikissa.
Depeche Mode on aina ollut remix-kulttuurin aallonharjalla ja samalla pysytellyt myös kiinteänä osana klubikulttuuria vaikka heidän omat levynsä eivät varsinaisesti olekaan olleet missään vaiheessa elektronista tanssimusiikkia. Aina dub-tuottajalegenda Adrian SherwoodinOn-U Sound -remixeistä rave-artistien tekno ja ambient house -miksausten kautta 2000-luvun electroclashiin, DM:ää ovat remiksanneet niin klubikulttuurin nousevat nimet kuin vakiintuneet huippu-DJ:tkin. Heidän materiaaliaan muokkamaalla kannuksia levytysuransa alkumetreillä ovat ansainneet mm. Portishead (In Your Room – The Jeep Rock Mix, 1994) jaAir (Home – ”Around the Golf” Mix, 1997).
Koska remiksattu Depeche Mode on aina ollut keskeisesti osa elektronisen tanssimusiikin trendien muutosta ja tyylisuuntien kehitystä, on järjestykseni loogisen kronologinen. Aina ei tarvitse asettaa asioita paremmuusjärjestykseen, ja tässä tapauksessa siitä seuraisikin lähinnä hiusten repimistä. Nuorgam listasi pari sellaista remixiä jotka minustakin ovat alkuperäisversioita parempia (#10 & #6), joten jätän ne tästä pois toiston välttämiseksi.
