CMX:n Alkuteos musiikkilehdissä

CMX on kuin vanha lukiokaveri, jonka elämä ei oikeasti enää kiinnosta, mutta johon ottaa yhteyttä kerran parissa vuodessa ihan vaan vanhojen aikojen muistoksi. Sama koskee myös suomalaista musiikkilehdistöä ja tämä on hyvä tilaisuus yhdistää nämä kaksi, ja katsoa mitä CMX:stä kirjoitettiin näin uuden levyn tiimoilta.

Rumbassa aloitti uusi juttusarja Soittolista, ilmeisesti Wire-lehden innoittamana. Siinä toimittaja soittaa Yrjänälle muiden biisejä (jotka kuitenkin jotenkin liittyvät CMX:ään) ja virittelee niistä keskustelua. Wiren Invisible Jukebox -sarjan visailuaspektia ei ole mukana, eli haastateltavaa ei pyydetä tunnistamaan biisejä. Harmillista, koska Yrjänän visailua on aina niin hauska katsoa (tsekkaa YouTubesta hänen esiintymisensä Haluatko miljönääriksi? ja Maailman ympäri -ohjelmissa). Kiinnostavasti silti otettu tämä uusi juttumuoto haltuun.

Soundissa CMX oli läsnä huomattavasti perinteisemmin, ja se sai minut muistamaan miksi en pidä näistä lehdistä, ja erityisesti levykritiikistä tekstigenrenä. Kiinnitin huomiota erityisesti siihen kuinka vahvasti narratiivista musiikkijournalismi on – kuten toki muukin journalismi. Muusikot ja journalistit, levy-yhtiön PR-osaston ystävällisellä avustuksella, päättävät kollektiivisesti mikä on artistin tarina kunkin mediasyklin aikana.

CMX - Alkuteos (levynkansi)CMX:n tapauksessa sykli vastaa yleensä uuden albumin julkaisua, ja Alkuteoksen tarina kuuluu näin: journalisti sanoo että levyllä on aiempaa enemmän syntikoita, johon Yrjänä vastaa näsäviisaasti että jo ekalla EP:llä oli samplereita ja synia. Eikä Alkuteos nyt olekaan mitenkään erityisen elektroninen CMX-levy, vähän väliähän siellä ovat synat surisseet. Lähinnä introjen säksätykset ovat erityisen synteettisiä, mutta niin ne ovat Ozzy Osbournen kasarituotannossakin. Tuskin kukaan sitä silti nostaa hänen musiikkinsa tärkeimmäksi aspektiksi!

Suurin osa tämän levyn synajutuista on todellakin irrallisia alku- ja välisoittoja, jotka lisäksi kuulostavat siltä että ne on laiskasti soitettu suoraan syntikoiden preset-soundeilla. Siinä missä esim. Discopoliksen (1996) konejutut perustuivat uraauurtavaan teknologiaan ja luovaan samplaamiseen, Alkuteoksen soundeissa ei ole mitään kokeellista. Toisin sanoen, syntikat ovat vähiten kiinnostava asia koko levyssä. Mutta se on narratiivi, jota tulee toistaa, koska siten luo helposti toistettavan mainoskulman tuotteeseen, joka toki on nykyään joku laajempi bändibrändi eikä yksittäinen fyysinen tuote. Sellaista tehokas PR-työ tietenkin on, mutta intohimoiselle musiikinystävälle se antaa vain vähän uutta tietoa.

Narratiivisuuden ansat tulivat selvimmin esiin Soundin levyarvostelusta. Lähes koko uran kattava CMX-tarina on ollut yleisesti se, että Discopoliksesta lähtien bändi on julkaissut vuorotellen ”vaikeita taidelevyjä” ja ”helppoja poppileyjä”. Eli välillä ollaan progressiivisen kokeilevia, välillä helpostilähestyttävän populaareja. Tämä narratiivi on niin pinttinyt, että sillä selitetään bändin tuotantoa silloinkin kun todellisuus ei tue selitystä. Mikael Mattilan arvostelun mukaan Alkuteos on näitä ”taidelevyjä”, vaikka totuus levystä saattaa olla hyvinkin jotain muuta.

Monessa lehtijutussa on nostettu esille, että itseasiassa Alkuteos on yhdistelmä näitä kahta puolta CMX:stä, ja myös Mattila tekee niin: hän toteaa että levyllä on ”onttoja hittiviritelmiä”, mutta se on silti hänen mielestään taide- eikä poppilevy. Kyllä levyt voivat olla molempia samanaikaisesti. Kuulostaakin siltä, CMX on rikkonut oman kaavansa: he eivät enää tee vuorotellen levyjä, jotka tuovat heidän musiikistaan eri puolia esille; nämä puolet mahtuvat nykyään tasavertaisina osapuolina samallekin levylle. Tämä oli jossain määrin totta jo Mesmerialla (2015), mutta viimeistään Alkuteoksen kohdalla olisi syytä hylätä vanhat ja totutut CMX-narratiivit ja antaa musiikin kertoa oma tarinansa.

Vaikka soundillisesti Alkuteos on varsin tylsä, pidän siitä silti. Biisimateriaali on tosiaan monipuolista; CMX:n keskeisistä vaikutteista puuttuu seasta ainoastaan punk. Itse taidan pitää enemmän nimenomaan niistä poppibiiseistä, jotka jäävät päähän soimaan, vaikka eivät mitään täsmähittejä olekaan. Tämä on tietysti mielipideasia, enkä minä siitä rupea minkään levyarvostelun kanssa väittelemään.

Puhtaasti subjektiivinen tulkintakysymys ovat myös levyn lyriikat, jotka ovat mielestäni Yrjänän parhaita laulutekstejä viiteentoista vuoteen. Mattilan mielestä niissä kuuluu ”militaristinen steampunk-maailma”, ja mietin että minä olen varmaan kuunnellut eri levyä. Ja CMX on tehnyt eri levyä: Yrjänä on itse kutsunut tekstejä vanhatestamentillisiksi ja sanonut että ne avautuvat paremmin jos tuntee hermeettistä perinnettä. Pelkän Raamatun lukemisellakin pääsee kyllä pitkälle.

Tekstejä saa tietenkin tulkita ihan niin kuin haluaa ja nostaa itselleen tutuimmat elementit sieltä pintaan. Arvostelut yleensäkin kertovat enemmän arvostelijan musiikkimausta kuin käsiteltävästä teoksesta. Kaikein selvintä tämä tuntuu olevan silloin kun elektronisia soittimia kuulevat ihmiset, jotka eivät tunne konemusiikkia lainkaan. Eniten myötähäpeää aiheutti Helsingin sanomien arvostelu, jonka kirjoittaja ei osaa verrata syntikoita mihinkään muuhun kuin 1990-luvun eurodanceen.

Arvostelujen ongelma on juuri se, että niitä ei kirjoiteta musiikin vaan yksittäisen kuulijan ehdoilla. Haastatteluissa sentään artistit saavat itse kertoa lähtökohdistaan tavoilla jotka auttavat kuuntelijaa ymmärtämään taitelijan intentioita, vaikka ne ovatkin käytännössä kritiikittömiä mainostekstejä. Mutta jos kyse on yhden henkilön tai kollektiivin viestistä, kuuntelen mieluiten tekijää. Yksi kriitikko on kuitenkin vain yksi kuulija muiden joukossa, omine ennakkoluuloineen ja -tietoineen. Arvostelijan kyky kuvailla yksittäisenkin teoksen moninaisuutta on erittäin rajallinen, kuten kritiikkien merkkimääräkin.

Soundi 1/2018; mainosbanneri

Tiivistelmänä: suomalainen musiikkilehdistö palvelee hyvin rajattua tiedotustehtävää, mutta ihmiselle joka haluaa saada uusia näkökulmia musiikkiin ja tietää mahdollisimman paljon, sillä ei tunnu olevat juuri mitään annettavaa.

1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut

Tänä vuonna tuli täyteen kaksi vuosikymmentä kahdesta suomalaisen pop/rock-musiikin merkkiteoksesta, jotka sattuivat tekemään veljekset. Vuonna 1993 Ismo ja Ilkka Alanko julkaisivat koneellisimmat levynsä ja tämän juhlan kunniaksi otan tarkasteluun Neljän Ruusun Pop-uskonnon (Spotify) ja Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (Spotify). Vertailen levyjä, tarkastelen niitä osana tekijöidensä diskografiaa sekä niiden roolia elektronisten soundien rantautumisessa suomalaiseen rock-musiikkiin. Erityisesti kuitenkin syvennyn levyjen teksteihin, niiden samankaltaisuuksiin ja niiden relevanssiin nyt 20 vuotta myöhemmin. Lähteinä olen käyttänyt vuoden 1993 Rumban ja Soundin numeroita, sekä tietenkin Internetiä!

Ismoa ja Ilkkaa pidetään helposti toistensa vastakohtina, ehkä jopa pahoina kaksoisvelinä (mutta kumpi on kumpi?). He ovat kuin yö ja päivä, eikä heidän yleisöissään taida olla hirveästi päällekkäisyyttä. Ismo on rock ja tekee kriittistä taidetta, Ilkka on pop ja tekee eskapistista viihdettä; Ismo tekee parodian Vain elämää -sarjasta, Ilkka menee Vain elämää -sarjaan. Ei heidän välillään kuitenkaan välttämättä ole niin suurta eroa kuin monet haluaisivat väittää. Eniten heidän musiikilliset polkunsa ristesivät juuri näillä kahdella levyllä.

Vuoteen 1993 mennessä Ismo oli jo ikuistanut itsensä suomirockin historiaan Sielun Veljissä ja Hassisen Koneessa, mutta oli soolourallaan vasta toisen studioalbumin kohdalla. Ismo pitikin vasta tätä levyä ensimmäisenä varsinaisesti omana levynään, koska Kun Suomi putos puusta (1990) oli tavallaan vain Sielun Veljien sivuprojekti ja vasta nyt Ismo oli toden teolla sooloartisti. Ilkka oli puolestaan viimein päässyt esiin isoveljensä varjoista, sillä Neljän Ruusun läpimurron myötä hän oli noussut mm. ”Suomen seksikkäimmäksi mieheksi” (jos Vain elämää on uskominen). Bändillä oli tuoreeltaan alla  läpimurtohitti Juppihippipunkkarin sisältänyt menestyslevy Haloo (1992), joka on edelleen heidän myydyin studioalbuminsa.

Ismo Alanko - Jäätyneitä lauluja & Neljä Ruusua - Pop-uskonto; levynkannet

Olen laatinut vertailun helpottamiseksi taulukon molempien albumien keskeisimmistä tiedoista (T= Toimituksen lista, L = Lukijoiden lista):

  Jäätyneitä lauluja Pop-uskonto
Julkaisupäivä 19.5.1993 20.10.1993
Korkein listasijoitus #6 #1
Myyntimäärä 27 359 55 863
Tuottajat Izmo & Mitro (Raptori) Tommi Lindell & PeeWee
Kansitaide Stefan Lindfors Hannele E. Vanha-aho
Pituus 44:25 (9 biisiä) 47:48 (11 biisiä)
Hitit Extaasiin (Pornografiaa,
Kuolemalla on monet kasvot)
Poplaulajan vapaapäivä (Luen, Kuka näkee)
Studio(t) Sound Art Studio Hot House, Finnvox
Ristiinpölytys Ilkka laulaa taustoja,
Lindell soittaa tivoliurkua,
Kämy soitti rumpuja livenä
Ismo soittaa selloa,
Mitro remixaa
(Energiaa-levyllä)
Masterointi Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Soundin arvosana 4,5 3,5
Rumban arvosana 3,5 4,5
Vuosilista, Rumba T #4 #3
Vuosilista, Rumba L #2 #1
Vuosilista, Soundi L #2 #1

Lue loppuun

Soundi-lehden kansissa 2000-2013

Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Lue loppuun