Umpimähkäistä rockia

Ben Harper & The Innocent Criminals: Call It What It Is (levynkansi)Nyt ollaan sattumanvaraisuuden ytimessä, sillä tämän viikon musahaasteessa piti napata kirjaston hyllystä levy umpimähkään. Analoginen shuffle -menetelmäni saikin syntynsä tätä levyä etsiessäni. Olisin voinut toki olla vieläkin sattumanvaraisempi, ja arpoa myös kirjasto- luokan, mutta valitsin kuitenkin sen itse. Päädyin pop/rock-hyllylle (eli luokkiin 78.891-78.8911), koska se on laaja ja monipuolinen, mutta kuitenkin sellainen jota olen vältellyt viime vuosina.

Valitsin nopanheitoilla alkukirjaimen H, ja sitten heitin uudestaan noppaa niin monta kertaa että hyllyssä tuli vastaan itselleni vieras bändi tai artisti. Se oli Ben Harper, 48-vuotias yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti, joka on levyttänyt vuodesta 1992 asti. Hänellä on useita hyvin myyneitä levyjä ja kolme Grammyä, joten ei ole edes mikään kovin matalan profiilin artisti. Itselleni hän oli silti ihan vieras nimi, eikä hän varmaan Euroopan puolella yhtä tunnettu muutenkaan ole. Kirjaston hyllystä löytämäni Call It What It Is -albumi vuodelta 2016 on Wikipedian laskutavan mukaan Harperin 13., vaikka puhdasoppisia soololevyjä hänellä onkin vain viisi. The Innocent Criminals -taustabändin kanssa tehdyistä albumeistä tämä on puolestaan kolmas.

Call It What It Is on varsin edustava yleisluontoiselle kirjastoluokalleen; siinä yhdistyy elementtejä monista genreistä saumattomasti. Monipuolinen biisimaterliaa on toteutettu sen verran samanlaisella soundilla, että kokonaisuudella on kuitenkin oma äänensä. Levyn tyyliä ei siis voi kuvailla millään tarkemmalla sanalla kuin rock. Pääasiallisesti levyllä ammennetaan bluesin, countryn ja folkin lähteistä, mutta monet muutkin genret ovat läsnä. Shinessa on selkeitä soul-vaikutteita ja Finding Our Way on puhdasta reggaeta.

When Sex Was Dirty puolestaan on varsin kasarityylistä hard rockia Joan Jettin hengessä. Mieleen tulee vähän myös Lenny Kravitz, jota Harperin lauluääni muutenkin välillä muistuttaa. Kappaleen nimen perusteella odotin mahdollisesti rohkeaakin sanoitusta, mutta raflaavan otsikon takaa paljastuu tylsämielinen ”Ennen oli kunnollista” -muistelubiisi. Seksistä biisi ei siis kerro vaan siitä miten vanhaan aikaan kaikki oli paremmin, vaikka kannabis olikin laitonta.

On levyn lyriikoissa onneksi välillä jotain nykyajallekin relevanttia sisältöä: esim. nimibiisi istuu sujuvasti Black Lives Matter -liikkeeseen. Se onkin oikeastaan levyn ainoa biisi josta voin sanoa nauttivani vilpittömästi. Juuri biisimateriaalin geneerisyys jättää minut muuten niin kylmäksi. Se on tietenkin hyvä asia, ettei genrerajoista välitetä, mutta ei se että eri tyyleistä otetaan vain niiden vaarattomimmat ja yleismaailmallisimmat elementit, jotka yhdistetään tällaiseksi homogeeniseksi ja persoonattomaksi sekoitukseksi.

Levyn eduksi on silti laskettava asia, jonka olen huomannut kaikista muistakin haasteen levyistä: kun kuuntelen mitä tahansa levyä tarpeeksi, se pääsee jossain määrin ihoni alle. Harperillakin on paljon koukkuja, joihin tajuan nyt viikon päätteeksi kasvaneeni sisälle aivan huomaamatta. Ei välittömiä hittejä vaan melodioita jotka sinnikäs toisto istuttaa mieleen. Vaikka musiikki ei olisi muuten miellyttävää, se voi silti toimia tällä alkukantaisella tavalla. Tämäkin on siis ihan hyvä levy, jos vain lakkaan analysoimasta sitä liikaa ja keskityn pelkästään biisien koukkuihin.

Ben Harper & The Innocent Criminals: Call It What It Is (Concord, 2016)
8. musahaasterasti: Kirjaston hyllystä umpimähkään napattu levy
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa

Elektronisen listan edellistä sijoitusta kirjoittaessani innostuin listaamaan Facebookiin 10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa, mutta listasta tuli niin pitkä että tämä blogi on sittenkin luontevampi paikka sille, joten hieman laajensin ja viimeistelin tekstiä ja siirsin sen tänne.

Kyse ei siis ole välttämättä kirjallisesti ansioituneista teoksista vaan kirjoista, jotka ovat ratkaisevalla tavalla muuttaneet suhdettani musiikkiin. Olen tutustunut kaikkiin näihin teoksiin 2010-luvulla, ja suhteeni musiikkiin onkin muuttunut valtavasti näinä viitenä vuotena. Se on heijastunut suoraan myös tähän blogiin, ja tapaani kirjoittaa musiikista. Jos siis haluatte jotain syyttää siitä, että blogini on muuttunut harvoin päivittyväksi tl;dr-esseekokoelmaksi, syyttäkää näitä kirjoja.

Bibliografiset tiedot löytyvät täältä.

1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan klassista samalla järjestelmällisyydellä kuin populaarimusiikkia. Opin käyttämään HelMet-musiikkivarastoa ja metsästämään juuri oikeita levytyksiä klassisista teoksista. Ennen tätä en vain yksinkertaisesti pystynyt keskittymään vakavasti klassisen musiikin kuunteluun, koska perfektionismini ei antanut minun kuunnella mitä tahansa levytyksiä.

Bromell, Nick: Tomorrow Never Knows – Rock and Psychedelics in the 1960s

Tämän kirjan ansiosta opin viimein arvostamaan Beatlesin, Rolling Stonesin ja Bob Dylanin musiikkia. Siihen asti olin pitänyt heitä maailman yliarvostetuimpina artisteina (mitä he ehkä ovatkin), mutta tämän luettuani tajusin miten 1960-luvun lopun psykedeelinen kulttuuri muutti musiikin ja länsimaisen yhteiskunnan suuntaa peruuttamattomasti. Se myös vahvisti käsitystäni siitä, kuinka länsimainen sivilisaatio tarpeettomasti rajoittaa henkistä kehitystään pitämällä osaa itse kehittämistään kemikaaleista tabuina. Bromellin käyttämä kaksoistietoisuuden käsite oli kantavana teemana listan sijoilla 32, 31 ja 30.

Bull, Michael: Sounding Out the City

Tämän kirjan ansiosta aloin suhtautua uudella tavalla mobiiliteknologiaan ja taustamusiikin rooliin kaupallisessa kaupunkikulttuurissa. Kirja käsittelee Walkmanin käyttöä, mutta lukukokemuksesta teki erityisen antoisan se, että samalla pystyi pohtimaan miten se soveltuu 2010-luvun yhteiskuntaan, jossa musiikki on levittäytynyt ennenkuulemattoman laajalle. Olen kirjoittanut kirjasta esseen.

Kernfeld, Barry: What to Listen for in Jazz?

Tämän kirjan ansiosta opin ymmärtämään jazzin rakennetta ja kuuntelemaan sitä analyyttisesti – mikä ei suinkaan sulje pois musiikin kuuntelusta seuraavaa nautintoa ja tunnereaktiota, vaan jazzin tapauksessa nimenomaan mahdollisti sen. Kirjassa oli mukana myös biisinäyte-CD ja runsaasti nuottiesimerkkejä. Tästä alkoikin tapani tutustua uuteen musiikkiin (pääasiallisesti klassiseen) monimediallisesti, lukemalla tekstiä ja nuotteja samalla kun kuuntelen.

Moisala, Pirkko (toim.): Kansanmusiikin tutkimus – Metodologian opas

Kansanmusiikin tutkimus; kansikuvaTämä kirja on listan merkittävin, mikä on perin yllättävää, koska se on ainoa näistä, jonka olen joutunut lukemaan. Yleensä lukemisen liittäminen tentteihin ja opintopisteisiin on paras tapa tappaa oppimisen ilo, mutta tämä tenttikirja oli suuri nautinto, joka on kanssani loppuelämäni. Kansanmusiikin tutkimus kyseenalaisti suunnilleen kaiken mitä kuvittelin tietäväni musiikista, joten en tiedä edes mistä aloittaa Se mitä pidämme länsimaisessa populaari-musiikissamme itsestäänselvänä, on vain kapea historiallinen ja alueellinen suikale ihmiskunnan musiikista. Toki se koskettaa useampaa ihmistä kuin mikään aiempi musiikkikulttuuri, mutta se edustaa vain pientä osaa siitä mitä kaikkea musiikki voi olla.

Opin ymmärtämään, että klisee musiikista ”universaalina kielenä” on huuhaata. Edes länsimaisten ”sivistyskielten” rajat ylittävä nuottikirjoitus ei päde muuhun kuin länsimaiseen musiikkijärjestelmään. Musiikin ja kielen vertailu on muutenkin hyvin kyseenalaista, mutta yksinkertaistaen niitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat ovat kulttuurisidonnaisia merkitysjärjestelmiä. Vieraan kulttuurin musiikkia ei voi sen paremmin ymmärtää kuin vierasta kieltäkään. Siksi lupaavasti alkanut kansanmusiikki-innostukseni lopahtikin: tuntui väärältä kuunnella musiikkia tuntematta sen synnyttänyttä kulttuuria.

Tässä pari yksityiskohtaa, jotka erityisesti palautuivat mieleeni kirjaa selaillessani: Timo Leisiön seligregaatti-käsite sai minua ymmärtämään skenen/alakulttuurin/uudisyhteisön merkitystä, kun taas Heikki Laitisen ansiosta ymmärsin levytyksen, teoksen ja esityksen välisen perusteellisen eron; levytysten saavuttama ylivoimainen asema kulttuurissamme on sumentanut musiikillisen kokemuksen monimuotoisuutta, mikä on tietysti vain pieni osa koko yhteiskunnan läpäisevää mediallistumista.

Laitinen myös kuvailee artikkelissaan varsin eksoottista tutkimusmetodia, kuvitteellisia kenttäretkiä, jossa parhaan tutkijan tiedon mukaan kuvitellaan olevansa tutkittavan musiikin syntysijoilla ja -ajoissa. Olen käyttänyt menetelmää ahkerasti etenkin top 100 -listalla, vaikka minun onkin vaikea pitää sitä uskottavana tieteellisenä metodina. Nämä olivat vain helpoimmin mieleen muistuneet yksityiskohdat, tärkeämpää kirjassa oli kokonaisvaltainen musiikillisen maailmankuvan ja asenteen muutos.

Negus, Keith: Popular Music in Theory

Tämän kirjan ansiosta opin irti vanhanaikaisesta jaosta ”epäkaupalliseen taiteeseen” ja ”kaupalliseen viihteeseen”. Sain nykyaikaista perspektiiviä Theodor Adornon ajatuksiin, mikä tasapainotti hienosti hänen elitististä ja seksististä setämäisyyttään. Pääasiallisesti tämä oli Simon Frithiä käsittelevien osuuksien ansiosta.

Pääasiallisesti Adornon, Frithin ja Leisiön ajatusten pohjalta kirjoitin Neljä musiikkia -juttusarjan, jota voi pitää monessa mielessä Melomaanikon käännekohtana. Se oli eräänlainen synteesi kaikesta siitä mitä luin ja opin musiikista vuosina 2010-2012, ja siitä lähtien olen kirjoittanut paljon aiempaa harvemmin, pitemmin, perusteellisemmin ja rönsyilevämmin – tavalla, jota ei tiukasti määriteltynä voi oikeastaan enää pitää bloggaamisena.

Plotkin, Fred: Classical music 101 – a complete guide to learning and loving classical music

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan länsimaista taidemusiikkia; kiinnittämään huomioita yksityiskohtiin, joiden avulla lyhytmittaisen populaarimusiikin piirissä kasvaneena kuulijana sain otteen suurimuotoisista sävelteoksista. Löysin klassisen musiikin sielun ja opin kuuntelemaan sitä tunteella. Sen jälkeen siitä kuitenkin puuttui vielä itselleni välttämätön diskografinen järjestelmällisyys, johon auttoi listan ensimmäinen kirja.

Revill, David: The Roaring Silence – John Cage, A Life

Tämän kirjan ansiosta opin suhtautumaan kaikkeen ääneen, ja elämäänkin, uudella tavalla. Kaikki ääni on musiikkia, jos sitä sellaisena kuuntelee. Ja koska hiljaisuutta ei ole olemassa, olen koko ajan musiikin ympäröimä. Mutta John Cage, kenties historian väärinymmärretyin säveltäjä, meni tätäkin pidemmälle. Hän ei tehnyt eroa eri taiteenlajien välille, eikä taiteen ja muun elämän välille.

Sillä ei ole merkitystä, onko kukkien kasteleminen tai drinkin tekeminen musiikkia tai mitään muutakaan taidetta. Kukkien kasteleminen on yhtä tärkeä kokemus kuin parhaankin taideteoksen kokeminen. Kaikki tapahtuva on elämää, ei asioita tarvitse jakaa taiteeseen ja ei-taiteeseen. Jokainen tietoinen hetki tässä maailmassa on ääretön kokemus, johon sisältyy koko kaikkeus. Jokainen hetki on uusi, kaunis ja ainutkertainen, eikä mikään ole banaalia tai merkityksetöntä. Jokainen hetki on musiikkia. Yksikään ääniaistimus tai muukaan kokemus ei ole turha. Kaikkeen, mitä teen, panostan yhtä paljon intohimoa kuin rakastamani musiikin kuuntelemisen. Vain siten voin elää täysillä tämän lyhyen maallisen taipaleeni.

Tämä, listan ainoa elämäkerta, ei oikeastaan siis ollut minulle musiikkikirja, koska Cagen ajatuksilla on mielestäni enemmän yhteistä tietoisen läsnäolon ja zenin kuin musiikin teorioiden kanssa. Kirja oli keskeisin lähde listan sijalla 33.

Rodgers, Tara: Pink Noises – Women on electronic music and sound

Tämän kirjan ansiosta opin lukemaan musiikkijournalismia ja musiikin historiaa sukupuolen näkökulmasta, ja kyseenalaistamaan patriarkaaliset totuudet etenkin elektronisesta musiikista – kirja olikin tärkeä inspiraatio top 100 -listalleni. Olen sivunnut aihetta omassa bloggauksessaan.

Strinati, Dominic: An Introduction to Theories of Popular Culture

Tämä kirja sai minut suhtautumaan populaarimusiikkiin osana kapitalistisen talousjärjestelmän tuotantokoneistoa. Adornon omia tekstejä ei hullukaan jaksa lukea, mutta Strinatin kirjan luku Frankfurtin koulukunnasta (ja Esteettisen teorian johdanto) tiivistivät adornolaisen ajattelun minulle tajuttavaan muotoon. Myös feminististä populaarikulttuurin tutkimusta käsitellyt luku oli vaikutusvaltainen.

7 syytä miksi klassisen musiikin konsertissa on hauskempaa kuin rock-keikalla

Musiikkitottumuksieni muutosta on viime vuosina hallinnut perehtyminen länsimaiseen taidemusiikkiin. Levyltä kuultuna populaari- ja taidemusiikki ovat nykyään musiikkikulttuureina itselleni suunnilleen yhtä tärkeitä, mutta elävän musiikin osalta klasari on jo vienyt selvän ykköspaikan.

Levytetyssä klassisessa musiikissa on kyllä se hyvä puoli, että sillä alalla ei olla lähdetty tähän typerään vinyylin fetisointiin mukaan. Ehkä syynä on taidemusiikin hyvin erilainen äänitteen ja teoksen suhde. Tässä kuitenkin keskityn siihen livemusiikkiin.

Hyvin pitkälti kyse on varmaan siitä stereotyyppisestä kehityskulusta että kun ikää karttuu, alkaa arvostaa eri asioita kuin nuorena. Nuorena on tärkeintä päästä riehumaan äänekkään musiikin tahdissa, aikuisena haluaa istua mukavasti ja keskittyä.

Täsmennän näin aluksi vielä, että vastakkainasettelu on lähinnä klassisen ja rockin välillä, muista populaarimusiikin genreistä (kuten elektroninen tanssimusiikki tai jazz) en tässä kauheasti puhu. Rock-keikoilla tapahtuu myös paljon sellaista hyvää mitä ei taidemusiikin konserteissa kuule, mutta niistä asioista on tullut vuosien saatossa vähemmän tärkeitä.

Tässä siis seitsemän syytä, miksi klassisen musiikin konsertissa on hauskempaa kuin rock-keikalla:

1. Konsertissa on parempi akustiikka

Rock-konsertit järjestetään oikeastaan aina tiloissa, joita ei ole suunniteltu kyseiseen tarkoitukseen. Ne ovat yleensä muussa käytössä olleita ankeita varasto- tai jäähalleja, eivätkä ne tuo musiikin akustisia ominaisuuksia kovin hyvin esille. Esim. Tampereen Klubilla on n. neliömetrin kokoinen alue miksaustasanteen vieressä, jossa musiikki kuulostaa säännöllisesti hyvältä.

Klassista musiikkia puolestaan soitetaan enimmäkseen sille suunnitelluissa rakennuksissa kuten kirkoissa ja konserttisaleissa. Viimeksi mainituissa tosin on usein menty arkkitehtuuri edellä ja jouduttu tekemään jälkikäteen akustointitöitä, jotta sali toimii siinä tarkoituksessa johon se rakennettiin. Klassista kuunnellessa ei myöskään tarvitse käyttää korvatulppia.

Sähköisten ja akustisten soittimien ero on suuri. Akustisten soittimien fyysiset ominaisuudet pääsevät parhaiten esille akustisessa tilassa, sähköisten soittimien soundiin fyysinen läsnäolo ei oikeastaan tuo mitään uutta. Keikalla käynnissä on tietysti se ero kotiäänentoistoon, että ääneen saa kunnon toistolaitteilla enemmän tehoa. Varsinkin bassovoittoisessa keikalla käynti on usein mielekästä, koska klubeilla matalat taajuudet voi tuntea fyysisesti kehossaan.

Mielestäni tämä ei ole luddiittinen näkemys: sähköinen äänentoisto ja -vahvistus ovat upeita keksintöjä, mutta ne toimivat mielestäni parhaiten studiossa äänitetyssä musiikissa. Tämän vuoksi pidänkin populaarimusiikista nykyään eniten levytetyssä muodossa.

2. Konserttipaikat ovat miellyttävämpiä

Niissä pääsee istumaan ja kaikilta paikoilta näkee yleensä hyvin, vaikka toki perältä huonommin kuin edestä. Ja akustiikan kannaltakin on kovin eritasoisia istumapaikkoja. Rock-klubit ovat yleensä ankeita halleja, joissa voi vain seistä – vessatkin ovat rikki ja pahanhajuisia.

Konserttipaikat eivät myöskään samalla tavalla rakennu muun (ts. alkoholin) kuluttamisen ympärille, vaikka niissäkin usein on väliaika-anniskelua. Konsertit ehkä maksavat enemmän kuin keskimääräinen rock-keikka, mutta ainakin tiedän ettei esiintyjien saama palkkio ole riippuvainen siitä, kuinka monta kaljaa käyn ostamassa konsertin aikana. Koska en juo lainkaan alkoholia, tämä on aika iso asia; esim. ilmaiskeikat ovat kamalia, koska tunnen velvollisuudekseni tukea tapahtumaa ostamalla jotain mikä ei voisi vähempää kiinnostaa.

3. Yleisö käyttäytyy kunnioittavammin esiintyjiä ja toisiaan kohtaan

Rock-klubeilla tuntuu olevan ihan hyväksyttyä käytöstä puhua koko keikan läpi, mikä häiritsee melkoisesti hiljaisemman musiikin aikana. Konsertissa olen toistaiseksi kuullut lähinnä yskimistä ja sitä että joku on unohtanut laittaa puhelimensa pois päältä. Ajatelkaa nyt, jos ihmiset laittaisivat puhelimen pois päältä rock-keikalla! Luonnotonta!

Kuten edellisessä kohdassa mainitsin, rock-keikalla musiikki ei aina ole pääasia. Konsertissa se on, ja kaikki ovat yhteisesti sitoutuneet keskittymään siihen. Keikalla – tai siis baarissa jossa sattuu olemaan keikka – käy kaikenlaista hiihtäjää. Ihmisillä on eri motiiveja olla paikalla, ja siksi siitä voi seurata ristiriitoja jotka pilaavat kuuntelukokemuksen.

4. Konsertissa käyminen ei ole kuluttamista

Populaarimusiikissa noin muutenkin ottaa nykyään päähän se, että enää ei ole mitään materiaalista tai teknologista pakkoa ostaa levyjä. Mutta ostaminen, kuluttaminen, on ainoa tapa tukea populaarimuusikkoa. En voi osoittaa arvostustani ja tukeani millään muulla tavalla kuin ostamalla tavaroita, joilla en tee mitään. Keikalla käyminen on puolestaan ”elämyksen” ostamista – soittajat eivät saa työstään palkkaa vaan siivun kaupankäynnistä. Sinfoniaorkesterissa kaikki ovat ammattilaisia ja saavat palkkaa riippumatta siitä onko minulla varaa ostaa täysihintaista lippua vai alennuslippu, vai voinko vain mennä vitosella katsomaan kenraaliharjoituksia.

5. Minulla on ”oma” sinfoniaorkesteri

Joskus teininä kun populaarimusiikkiin suhtautui kaikkein suurimmalla intohimolla, suosikkiyhtyeet tuli tietyllä tapaa omittua itselleen. Tähän kuului muusikoiden persoonan ihannointi ja henkilökohtaisen elämän tutkiminen, oheistuotteiden kuluttaminen ja musiikin mustasukkainen suojelu liian suurelta ja ”vääränlaiselta” suosiolta. Nyt kun olen aikuinen, tällaiset omistussuhteet ovat hieman kypsempiä ja rakentavampia. Sen sijaan että edellä mainitulla tavalla kuluttaisin musiikkia fanina, olen oikeasti mukana tekemässä omaa sinfoniaorkesteriani, Tampere Filharmoniaa.

Populaarimusiikissahan joukkorahoitus ja muu joukkoistaminen on uusi trendi, mutta siinä ei oikeasti ole mitään vallankumouksellista. Sinfoniaorkesterit ovat olleet ainakin Suomessa aina joukkoistettuja ”bändejä” (esim. Yhdysvalloissa ne toimivat filantrooppimiljonäärien lahjoituksilla, mikä vastaa lähemmin tätä uusvanhaa mesenaattiratkaisua). Toki niitä tuetaan myös lipputuloilla ja muulla kaupankäynnillä, mutta se ei ole niiden elinehto. Niiden olemassaolo perustuu pohjimmiltaan verotuloihin, siihen että niiden olemassaoloa on päätetty yhteisesti tukea markkinoista riippumattomasti.

Tampere Filharmonia on siis orkesteri, jonka toimintaa tuen omilla veroillani eli tavallaan omistan osan orkesterista. Koska sen toiminta on subventoitua, pääsen toisaalta työttömyyden aikana nauttimaan kulttuurista halvemmalla. Itse en ainakaan ole koskaan saanut rock-keikalle työttömän alennusta.

Sinfoniaorkesteri tuntuu aidosti omemmalta kuin rock-bändi myös siksi, että samassa konserttisalissa käymisestä ja samojen soittajien naamojen näkemisestä tulee mukava tapa. Olen nähnyt CMX:n livenä 14 kertaa ja olen totaalisen kyllästynyt yhtyeeseen – heidän musiikkiinsa, heidän settilistoihin, heidän keikkamaneereihin. Filharmonian olen nähnyt paljon useammin, mutta he soittavat joka kerta eri ”setin” ja koska heitä on niin paljon, jokaisessa soittajassa on aina jotain uutta.

Orkesterin jäsenistä alkaa pikkuhiljaa löytyä omia suosikkeja. Osan tunnen jo nimeltä, osan olen itse nimennyt: esim. Mark Gatissin näköinen altisti tai (vain lasit päässä) Jyrki Kataisen näköinen basisti. Soittajista löytyy jännittäviä persoonallisuuseroja: toinen viulisti on täysin eleetön ja pokerinaamainen silloin kun ei ole hänen vuoronsa soittaa, toinen kohentaa vaatetustaan ja hiuksiaan neuroottisesti. Yleisesti ottaen vaikuttaisi siltä, että solistit elävät voimakkaimmin musiikin mukana, ne vähäeleisemmät soittajat eivät yleensä ole solisteja. Jokaisella soittajalla on omat rituaalinsa ja oma pieni mutta tärkeä osansa kokonaisuudessa. Aika ei käy konsertissa koskaan tylsäksi, koska on niin paljon yksityiskohtia joihin voi katseensa tai kuulonsa kiinnittää.

6. Konserttirituaalit tuntuvat mielekkäiltä

Taidemusiikkia pidetään syystäkin kaavoihin kangistuneena ja jäykkänä musiikkikulttuurina. Musiikillisten horisonttien laajenemisen, ja varmaan hyvin pitkälti iän karttumisen, myötä olen kuitenkin oppinut arvostamaan sitä ja ymmärtämään sen keskeisen roolin vanhassa kulttuuriperinteessä. Taidemusiikin ajanlasku mitataan vuosisadoissa, populaarimusiikin vuosikymmenissä. Tai nykyään varmaan kuukausissa.

Rock syntyi kapinana tuota taidemusiikin historiallisesti edustamaa porvarillista elämäntapaa vastaan, mutta siitä on tullut ihan yhtä kaavoihin kangistunutta ja jäykkää. Oleellinen ero on siinä, että rockissa on klassista suurempi vallankumouksellinen potentiaali ja se on paljon nuorempi taidemuoto. Tämän vuoksi rockin kangistuminen on pahempi juttu kuin taidemusiikin. Hyvä esimerkki tästä on punkin kesyyntyminen konsumeristiseksi elämäntavaksi.

Tämä saa rock-konserttien rituaalinomaisuuden tuntumaan tyhjältä ja merkityksettömältä. Encoret tuntuvat halpamaiselta teatterilta. Taidemusiikissa encore todella tuntuu encorelta, jota vaaditaan myrskyisästi ja itsepintaisesti, mutta joka siitä huolimatta jää usein kuulematta. Myös se, että aplodit säästetään teoksen loppuun eikä teosten osien välissä juuri muuta tehdä kuin yskitään, tuntuu itselleni merkityksekkäältä kollektiiviselta rituaalilta.

Rock-keikalla kuuluu hurrata mahdollisimman usein, monesti kesken kappaleidenkin. Ja esiintyjät laulattavat yleisöä ja ohjaavat heitä taputtamaan käsiä yhteen musiikin tahdissa. Se kaikki tuntuu minusta täysin epäaidolta. Ehkä siksi, että rock on olevinaan vapaamuotoinen musiikkikulttuuri, mutta sitä sitovat tietyt käyttäytymissäännöt aivan kuten klassistakin. Jälkimmäinen vain on itsetietoinen niistä säännöistä ja vaikuttaa siksi vilpittömämmältä. Taidemusiikki on tietoisesti ja tarkoituksellisesti perinteikästä. Tämä ei kuitenkaan onneksi johda väistämättä musiikin yllätyksettömyyteen ja varman päälle pelaamiseen (kuten ei se tee rockissakaan).

7. Konsertista pääsee ajoissa nukkumaan

Keskellä viikkoa järjestettävän konsertin loppumisaikaa ei tarvitse miettiä, koska bussit kuitenkin kulkevat vielä klassisen musiikin jälkeenkin. Muutenkin on mukavaa, että konsertti soitetaan ns. normiaikaan, eikä jokainen elävän musiikin kokemus tarkoita poikkeamaa unirytmissä. Tämä on ehkä kaikkein keski-ikäisin näistä kaikista argumenteistani.

Tampere filharmonian koti, Tampere-talon iso sali

1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut

Tänä vuonna tuli täyteen kaksi vuosikymmentä kahdesta suomalaisen pop/rock-musiikin merkkiteoksesta, jotka sattuivat tekemään veljekset. Vuonna 1993 Ismo ja Ilkka Alanko julkaisivat koneellisimmat levynsä ja tämän juhlan kunniaksi otan tarkasteluun Neljän Ruusun Pop-uskonnon (Spotify) ja Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (Spotify). Vertailen levyjä, tarkastelen niitä osana tekijöidensä diskografiaa sekä niiden roolia elektronisten soundien rantautumisessa suomalaiseen rock-musiikkiin. Erityisesti kuitenkin syvennyn levyjen teksteihin, niiden samankaltaisuuksiin ja niiden relevanssiin nyt 20 vuotta myöhemmin. Lähteinä olen käyttänyt vuoden 1993 Rumban ja Soundin numeroita, sekä tietenkin Internetiä!

Ismoa ja Ilkkaa pidetään helposti toistensa vastakohtina, ehkä jopa pahoina kaksoisvelinä (mutta kumpi on kumpi?). He ovat kuin yö ja päivä, eikä heidän yleisöissään taida olla hirveästi päällekkäisyyttä. Ismo on rock ja tekee kriittistä taidetta, Ilkka on pop ja tekee eskapistista viihdettä; Ismo tekee parodian Vain elämää -sarjasta, Ilkka menee Vain elämää -sarjaan. Ei heidän välillään kuitenkaan välttämättä ole niin suurta eroa kuin monet haluaisivat väittää. Eniten heidän musiikilliset polkunsa ristesivät juuri näillä kahdella levyllä.

Vuoteen 1993 mennessä Ismo oli jo ikuistanut itsensä suomirockin historiaan Sielun Veljissä ja Hassisen Koneessa, mutta oli soolourallaan vasta toisen studioalbumin kohdalla. Ismo pitikin vasta tätä levyä ensimmäisenä varsinaisesti omana levynään, koska Kun Suomi putos puusta (1990) oli tavallaan vain Sielun Veljien sivuprojekti ja vasta nyt Ismo oli toden teolla sooloartisti. Ilkka oli puolestaan viimein päässyt esiin isoveljensä varjoista, sillä Neljän Ruusun läpimurron myötä hän oli noussut mm. ”Suomen seksikkäimmäksi mieheksi” (jos Vain elämää on uskominen). Bändillä oli tuoreeltaan alla  läpimurtohitti Juppihippipunkkarin sisältänyt menestyslevy Haloo (1992), joka on edelleen heidän myydyin studioalbuminsa.

Ismo Alanko - Jäätyneitä lauluja & Neljä Ruusua - Pop-uskonto; levynkannet

Olen laatinut vertailun helpottamiseksi taulukon molempien albumien keskeisimmistä tiedoista (T= Toimituksen lista, L = Lukijoiden lista):

  Jäätyneitä lauluja Pop-uskonto
Julkaisupäivä 19.5.1993 20.10.1993
Korkein listasijoitus #6 #1
Myyntimäärä 27 359 55 863
Tuottajat Izmo & Mitro (Raptori) Tommi Lindell & PeeWee
Kansitaide Stefan Lindfors Hannele E. Vanha-aho
Pituus 44:25 (9 biisiä) 47:48 (11 biisiä)
Hitit Extaasiin (Pornografiaa,
Kuolemalla on monet kasvot)
Poplaulajan vapaapäivä (Luen, Kuka näkee)
Studio(t) Sound Art Studio Hot House, Finnvox
Ristiinpölytys Ilkka laulaa taustoja,
Lindell soittaa tivoliurkua,
Kämy soitti rumpuja livenä
Ismo soittaa selloa,
Mitro remixaa
(Energiaa-levyllä)
Masterointi Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Soundin arvosana 4,5 3,5
Rumban arvosana 3,5 4,5
Vuosilista, Rumba T #4 #3
Vuosilista, Rumba L #2 #1
Vuosilista, Soundi L #2 #1

Lue loppuun

Paulan ja Miran musiikillinen perintö

Musiikkimedian omistussuhteiden muutosten lisäksi syksyn tärkeimpiä suomalaisia popmusiikkitapauksia on PMMP:n vetäytyminen määrittelemättömän pituiselle tauolle. Yhtye lopettaa toimintansa toistaiseksi tämän syksyn kiertueeseen, joka huipentuu ensi viikolla, lokakuun 26. ja 27. päivä Helsingin Jäähallissa pidettäviin konsertteihin. Ajattelin itsekin käsitellä aihetta, koska kyse on minulle poikkeuksellisen läheisestä pop-yhtyeestä. Pohdin omaa suhdettani PMMP:hen ja samalla hieman mietin bändin laajempaakin merkitystä suomalaisessa populaarikulttuurissa. Ensin kuitenkin analysoin lopettamispäätöstä, tai lähinnä sen käsittelyä (sosiaalisessa) mediassa.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä että bändit pitävät taukoja ja lopettavat aivan liian harvoin – vasta sen jälkeen kun kaikki ideat ja energia on tuhlattu ja päädytty toistamaan itseään. Nalle Österman on kuitenkin syyttänyt PMMP:tä fanien huijaamisesta ja rahastamisesta. Pääosa hänen kritiikistään kohdistuu mediaan ja promoottoreihin, jotka saavat paisuteltua ”määrittelemättömän pituisen” tauon dramaattiseksi lopettamispäätökseksi. ”Toistaiseksi viimeisestä” keikasta on tullut ihan vain Viimeinen Keikka ilman mitään muttia, ja kiertueestakin Jäähyväiskiertue.

Östermanin mielestä suuren melun pitäminen tauolle lähtemisestä on vain laskelmoitu yritys maksimoida keikkatulot. Se on hyvä tapa saada itselleen mediahuomiota ja mainosta, toisin kuin se että vain jäätäisin tauolle kertomatta asiasta kenellekään. Kun bändi jättää hyvästit, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät vielä kerran; sitten kun he eittämättä aikanaan tulevat takaisin, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät pitkästä aikaa. Tämä omien tekemisten arvon nostaminen keinotekoista niukkuutta luomalla on näkynyt myös bändin tiedotuslinjassa: alunperin heidän piti kieltäytyä kokonaan haastatteluista, mutta kummasti Helsingin Sanomien kohdalla pyörrettiin päätös.

Päteviä vasta-argumentteja on esittänyt Jussi Mäntysaari, jonka mukaan kyse on populaarimusiikkiin kuuluvasta teatterista. Eihän tällaisessa menettelyssä olekaan mitään uutta ja ihmeellistä. Vuonna 1999 CMX ilmoitti pitävänsä taukoa keikkailusta, mutta kohtuutta ymmärtämättömän median silmissä siitä tulikin keikkailun lopettaminen tai jopa koko bändin uran päätepiste. He kuitenkin halusivat vain viheltää pelin hetkeksi poikki ja rauhoittua tekemään seuraavaa levyään, ”jotta emme alkaisi esittää itseämme, leipääntyä, mielistellä yleisöä ja pitää asioita itsestäänselvinä” (Kysy-palsta 1/99), eli juuri niistä syistä miksi monen muunkin bändin olisi kannattanut lopettaa tai mennä tauolle paljon aiemmin. Mediassa asia paisui kohtuuttomuuksiin ja lopulta bändi vaikutti sanansa syöneeltä kun he palasivat keikoille pari vuotta myöhemmin.

CMX onkin laskenut omaksi ansiokseen sen, että tuon tapauksen jälkeen suomalaiset bändit eivät ole uskaltaneet ilmoittaa lopettavansa vaan ovat siitä lähtien ”jääneet määrittelemättömän pituiselle tauolle”. Vuodesta 2008 hiljaiseloa viettänyt Zen Café taitaa olla pisimpään päätöksessään pysynyt iso kotimainen bändi, joka on jäänyt CMX:n jälkeen ”tauolle”. Ulkomailta löytyy tietenkin loputtomasti esimerkkejä isoista bändeistä joiden joka toinen kiertue on jäähyväiskiertue ja joka toinen comeback-kiertue. Kyllähän jokainen populaarikulttuuria seuraava osaa lukea rivien välistä ettei mikään tauko ole rockissa ikuista, paitsi tietysti jos bändin luovat moottorit kuolevat – keulahahmon kuolema ei vielä riitä, kuten esim. Doorsin ja Queenin kohtalosta on pääteltävissä.

Sekä Österman että Mäntysaari ovat omalla tavallaan oikeassa. Mäntysaaren argumentit kuitenkin särähtävät lopulta enemmän korvaani, koska hän näkee popmusiikin eskapistisuuden ongelmattomana asiana:

”Me HALUAMME uskoa että juuri se keikka on viimeinen, juuri sillä keikalla dramaattisen finaalin päätteeksi Paula Vesala laulaa Matkalaulun, tirauttaa kyyneleen ja halaa Juho Vehmasta. Sitten Mira laittaa mikrofonin telineeseen ja kävelee pimeyteen. Esirippu. Katharsis.”

”Fantasiaa harjoitetaan siellä lavalla, ja yleisön mielissä sen parituntisen ajan minkä keikka kestää … Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun se vie meidät jonnekin muualle.” Jussi Mäntysaari, 5.9.2013

En tiedä keihin Mäntysaari viittaa ”meillä”, mutta minä en ainakaan laske itseäni siihen joukkoon. En minä halua uskoa fantasioihin, sillä en mene keikoille matkustakseni jonnekin muualle. Haluan olla läsnä, sillä minun mielestäni musiikki on parhaimmillaan silloin kun se juurruttaa minut kuulijana aikaan ja paikkaan. Keikat ovat minulle parhaimmillaan messumaisia itsensä hukkaamisen ja löytämisen tiloja.

Yhtye on kovan keikkabändin maineessa, osin heidän live-esiintymistensä tunteellisuuden vuoksi. Heidän musiikillaan on hämmentävä kyky saada minut kyyneliin suunnilleen joka toisella kuuntelukerralla, ja keikoilla se on väistämätöntä. Tähän tunnelataukseen Mäntysaarikin viittaa, mutta jokseenkin kyynisellä tavalla. Paula Vesala ja Mira Luoti ovat useasti kertoneet kuinka he ovat lavalla vilpittömästi ja tunteet pinnassa, eivätkä feikkaa mitään. Voimakkaat tunteet ovat tosiasia sekä esiintyjän että yleisön kohdalla kun kyseessä on PMMP. Ajatus siitä että se on vain teatteria tekee esiintyjien ja kuulijoiden tunnereaktioista ”ikään kuin tuntemista”, samalla kun lopettamisesta tulee ”ikään kuin lopettamista”. Tällaisessa markkinointikikkojen maailmassa tunteistakin tulee kauppatavaraa.

Vaikka olen lukenut kokonaisen kirjan situationalisteista, en ole saanut selvyyttä siihen mitä ”spektaakkelin yhteiskunta” oikeastaan tarkoittaa, mutta luulen että tässä ollaan aika lähellä tuota Guy Debordin lanseeraamaa käsitettä. Hänen näkemyksessään kapitalistinen kulutusyhteiskunta on pelkkää teatteria. Tuotteiden ostamiseen liittyvät tunne-elämykset ovat valheellisia ja ihmiset menettävät muutenkin kykynsä tuntea oikeasti. Tunnekokemukset pelkistetään kulutustapahtumiksi ja teatteriksi, spektaakkeliksi.

Mäntysaari käyttää rockin illuusiomaisuudesta esimerkkinä encoreja, jotka ovat eräänlaisia pienen mittakaavan comebackeja. Minusta encoret nimenomaan ovat ärsyttävää ja tyhjää teatteria, ja se velvollisuudentuntoinen taputusnäytelmä vain vieraannuttaa minut musiikin kokemisesta. Minulle musiikki ei ole totuuspakoa, se on totuuden löytämistä. Rituaali, ei spektaakkeli. Valtaosa populaarimusiikista ei mahdollista sitä, varsinkaan ne jäähalliluokan bändit. PMMP on kuitenkin poikkeus.

Siitä huolimatta että kyse on (pintapuolisesti) varsin kevyestä ja kaupallisesta musiikista, PMMP:tä kuuntelemalla vai oppia paljon itsestään ja maailmasta. Toki musiikilla on tärkeä viihdyttävä funktionsa, ja heilläkin on iso liuta hauskanpidosta kertovia eskapistisia biisejä kuten Kesäkaverit ja Päät soittaa – tunnetuimpana tietysti Rusketusraidat, joka olisi voinut pahimmillaan muodostua yhtyeelle ylitsepääsemättömäksi taakaksi ja jättää heidät ikuisesti ”yhden hitin ihmeeksi”. Nämä eivät kuitenkaan lukeudu omiin suosikkibiiseihini, enkä muutenkaan halua erityisemmin korostaa tai hehkuttaa tätä puolta PMMP:n tuotannosta. Siinä on kuitenkin myös se toinen puoli.

Näin suoraviivaisessa pop-ilmaisussa on harvoin mitään mikä minua niin voimakkaasti voisi koskettaa, mutta PMMP on jotenkin onnistunut yhdistämään helpon musiikillisen lähestyttävyyden ja pintaa syvemmät tekstit. Yhtye onkin tasapainoitellut herkullisella tavalla vastakohtien välillä, mikä on varmasti ollut avain heidän skeneistä ja genreistä piittamattomaan suosioonsa:

”Tulee jokin bändi, jota kaikki kuuntelevat ja josta kaikki puhuvat. Bändi, jonka laulujen melodinen tarttuvuus ja miellyttävyys sekä sanoitusten oivaltavuus vetoavat muihinkin kuin musiikin suurkuluttajiin. Ja silti hekin ovat innoissaan, rokkipoliisit ja muusikkokollegat ja kriitikot ja naistenlehtien toimittajat ja kaikki muut itseään edelläkäviköinä ja asiantuntijoina pitävät tyypit. Bändissä on paitsi jotain tuttua ja tunnistettavaa myös ihan uutta särmää.” – Pasi Kotilainen (2008: s. 13)

Näitä kahta puolta – Paulan ja Miran molempia – voisi kutsua ”kevyeksi” ja ”vakavaksi” puoleksi, mutta se olisi liian mustavalkoista. Esimerkiksi Rusketusraidat on oikeastaan varsin emansipoitunut kappale: normaalisti populaarimusiikissa tällainen aktiivinen seksuaalisuus on ollut miesten yksityisomaisuutta. Koko debyyttilevy Kuulkaas Enot! (2003) tuntuu nykyään aliarvostetulta, sillä se on kuitenkin pohjimmiltaan poikkeuksellisen anarkistista pop-musiikkia: ”girl poweria” jota ei ole kaupallistettu ja siloiteltu vaarattomaksi; keskarinväläytys miehisen median vallalle määritellä mikä on vakavastiotettavaa.

Levy oikeastaan leimaantui median käsissä pinnallisemmaksi popiksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Ehkä aika ei ollut vielä kypsä sille, ja voi olla että PMMP:n myöhemmät ja vakavammat tekstit saavat senkin näyttäytymään jälkikäteen aivan erilaiselta albumilta. Joka tapauksessa Rusketusraitojen kummitus vainosi bändiä pitkään ja vielä toisenkin levyn jälkeen heitä pidettiin ”Nylon Beatin manttelinperijänä” (Salla Brunou, ilosaarirock.fi) ja ”roskapoppina” (Antti Lähde, Rumba 12/2005), vaikka näitä ilmaisuja alettiinkin käyttää hitusen myönteisessä sävyssä.

Tuo toinen levy, Kovemmat kädet, olikin yhtyeen portti ”vakavastiotettavien” rock-bändien joukkoon. Monen ”uskottavamman” musiikin ystävän tie ristesi yhtyeen kanssa sen myötä, niin minunkin. Seuraavaksi käsittelen yhtyettä oman kokemukseni kautta, muutaman esimerkkikeikan ja -biisin avulla.

Lue loppuun