72. ikonisin video: Jari Sillanpää – Sinä ansaitset kultaa (2014)

Ohjaus: Numi Nummelin
Ladattu YouTubeen: 24.10.2014
Näyttökertoja: 10 603 827 (8.2.2019)

Jari Sillanpää - Sinä ansaitset kultaa (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Anna Erikssonin yhteydessä jo mainitsin että iskelmän ja popin rajat ovat hämärtyneet 2010-luvulla kovasti. Eikä kukaan ole tästä yhtä hyvä esimerkki kuin Jari Sillanpää. Cheekin ohella kukaan muu tuskin on hyötynyt Vain elämää -sarjassa esiintymisestä yhtä paljon. Ja kyllähän nimenomaan Cheekilläkin tämä hyöty tuli siitä että tietyn kansanosan suosikista tuli koko kansan suosikki. Räpistä ja iskelmästä tuli poppia. Osuvasti Cheek sitten coveroikin juuri tämän biisin kun kaksikko pääsi sarjan all stars -kaudella taas yhteen.

Sinä ansaitset kultaa on pop-iskelmää aikuiseen makuun, parhaalla mahdollisella tavalla. Se on poikkeuksellisen kypsä erobiisi, jossa kertoja ottaa vastuun teoistaan, pyytää vilpittömästi anteeksi ja päästää toisesta irti epäitsekkäästi. Teksti on sittemmin saanut myös uusia autobiografisia sävyjä. Erityisesti kappaleen avaavat sanat kuulostavat kovin enteelliseltä Sillanpään myöhemmin paljastuneita huumeongelmia ajatellen:

”mä vannon ja vannon ja vannon / huomenna sekoiluni päättyy / mut ehkä tiedät / mä jatkan ja jatkan ja jatkan / kunnes sun sydämesi särkyy / ja jätät meidät”

Kappaleen musiikkivideo tukee sanoitusta täydellisesti. Siitä välittyy hyvin vahvasti tunne siitä, että eroava mies käy viimeistä kertaa yhteisessä asunnossa. Alussa jätetään avaimet pöydälle viimeistä kertaa, lopussa vihkisormus. Siinä välissä Sillanpää istuu mietteliäänä lakanoilla peitettyjen huonekalujen keskellä, laulamassa tilanteen pinnalle nostamat tunteet. Ja käymässä suihkussa vaatteet päällä. Tätä viimeksi mainittua kohtausta lukuunnottamatta video on hyvin narratiivinen, mutta suihkukohtauksellakin on oma dramaturginen paikkansa kokonaisuudessa.

Video on siis visuaalisesti hyvin pelkistetty, mikä on ollut erittäin viisas valinta, sillä minimalismi antaa Sillanpäälle riittävästi tilaa esiintyä. Ylivoimaisesti tärkeintä teoksessa on kuitenkin tunne, laulajan tulkinta. Oletettavasti se on juuri tämä suuri tunne ja sympaattinen aitous, joka luo Sillanpäästä samaistuttavan monenlaisen musiikin ystäville. Koko YouTube-ajalle onkin erittäin ominaista nimenomaan tunteellisen kokemisen korostuminen – kaikilla muillakin julkisen elämän alueilla. Artisteille on entistä tärkeämpää luoda mielikuva aitoudesta, eikä mikään tee sitä yhtä vakuuttavaksi kuin Vain elämää -illallispöydässä tirautettu kyynel. Minusta se kuitenkin vaikuttaa aidommalta, että taitelija ilmaisee tunteensa omien teostensa kautta, ja siinä tämä musiikkivideo onnistuu mykistävän hyvin.

86. ikonisin video: Musta Barbaari – Salil eka salil vika (2013)

Ohjaus: Eino Manner
Ladattu YouTubeen: 20.8.2013
Näyttökertoja: 6 123 282 (28.8.2018)

Musta Barbaari – Salil eka salil vika (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Cheek ja Musta Barbaari edustavat hyvin erilaista suomalaista maskuliinisuutta. Cheekille se on naisia, ryyppäämistä ja kallista luksuselämää; Mustalle Barbaarille se on salilla käymistä ja itsensä fyysistä kehittämistä. Myös Mustan Barbaarin sosioekonominen status on hyvin erilainen kuin Cheekillä: luksusauton ja smokin tilalla on sossun jono.

Suomalainen hyvinvointivaltio onkin luonut hyvin erikoiset rap-maailmat: huumekaupasta ja muista rikoksista räpätään Suomessa lähinnä vitsillä tai ainakin reilusti karrikoiden. Huipulla rahaa hankitaan Cheekin ja Elastisen puhtoisella oikeistoyrittäjyydellä, mutta karummissa oloissa arjessa tapellaan sosiaali- ja TE-toimistoja vastaan. Ei siis kilpailevia jengejä, kuten isossa maailmassa.

Mustan Barbaarin pitää bodata, että skinit eivät uskalla hyökätä kimppuun, ei siksi että kilpaileva huumediileri pelkäisi häntä. Cheek edustaa etuoikeutettua valkoihoista heteromiestä, Musta Barbaari ennakkoluulojen kohteeksi jatkuvasti joutuvaa vähemmistöä. Kuten biisissä räpätään, hänellä on Suomen vaikein duuni, olla musta mies.

Olisi mahdotonta kuvitella tällaista musiikkivideota Cheekin tai kenenkään muun valkoihoisen räppärin tekemäksi, vaikka kuinka bodaamisesta räpättäisiinkin. Siinä tanssii paidattomia miehiä niin lähellä toisiaan, että homofobia voisi varmaan iskeä konservatiivisemmassa henkilössä. Ajatellaan nyt perinteistä suomalaista ”maskuliinista” miestä: Pate Mustajärvi, Jouni Hynynen ja muut vastaavat suomirock-äijät ovat niin kaukana tästä kuin mahdollista.

Naisoletetun näkökulmasta tällainen macho-mieslauma voi varmaan olla hyvinkin uhkaava. Lopun yläosaton kohtaus kun muistuttaa aika paljon Grimesin Oblivionia, jossa hento artisti on bileissä, jossa paidaton miesjoukko tönii toisiaan ”huvikseen”, eli tavalla joka biisin kontekstissa on todella ahdistava. Toisaalta Mustan Barbaarin videossa juuri se konteksti on hyvin erilainen: on tietenkin eri asia tehdä tällainen video kulttuurisesti kaikkein etuoikeutetuimmasta asemasta (Cheek) kuin etnisen vähemmistön omanarvontunnon nostamisen näkökulmasta. Tässä biisissä ei myöskään sanota sanaakaan mitään seksuaalista, eikä Barbaari esineellistä riimeissään naisia muutenkaan samassa mittakaavassa kuin monet muut uhoamiseen ilmaisunsa perustavat räppärit. Ero Skandaalin Salikissa-videoon on melkoinen.

Mustan Barbaarin videoista Kuka pelkää pimeet olisi kyllä ollut visuaalisesti hienompi, ja se myös käsittelee rodun ja pakolaisuuden teemoja tehokkaammin. Sillä ei kuitenkaan ole biisinä riittävästi kulttuurista painoarvoa, että olisin voinut ottaa sen hyvällä omatunnolla mukaan tälle listalle. Artisti jäi kuitenkin lopulta yhden hitin ihmeeksi jääneeksi tähdenlennoksi, joten valinta ei voinut olla mikään muu kuin Salil eka salil vika.

87. ikonisin video: Cheek – Sokka irti (2012)

Ladattu YouTubeen: 15.4.2012
Näyttökertoja: 7 506 300 (23.8.2018)

Cheek – Sokka irti (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Cheek on kiistatta yksi YouTube-ajan ikonisimmista suomalaisista artisteista. Siksi olinkin ihan varma että häneltä pitäisi valita mukaan listalle useampi video, mutta jouduin jälleen pettymään Cheekiin. Haluaisin pitää hänen musiikistaan pelkästään siksi, että siitä ei saa pitää omassa kulttuurisessa kuplassani. Siis ihan vaan kiusallani. Yritykseni kuitenkin kaatuvat aina siihen, kuinka huono Cheek on. En ihan oikeasti haluaisi sitä, mutta niin se vain on.

En yleensä pidä sanasta ”huono” musiikin yhteydessä, enkä tässäkään tarkoita sillä esteettistä huonoutta;  ihan sama kuinka feikiltä tai ”kaupalliselta” Cheek kuulostaa, se ei minua kiinnosta. Ongelmani on siinä kuinka amatöörimäistä hänen musiikkinsa on teknisesti. Cheekillä ei ole hyviä riimejä eikä hyvää flow’ta, ja biisien taustat kuulostavat halvoilta ja muovisilta. Hänen musiikkinsa nyt vaan kuulostaa paljon huonommin tehdyltä kuin kenelläkään muulla suomalaisella valtavirran rap-artistilla. Petri Nygårdkin on taidokkaammin tehtyä, vaikka se on pelkkää huumorimusiikkia.

Edellinen kuulosti ehkä haukkumiselta, mutta ei se ollut sitä. Cheek ei ole oikeasti rap-artisti vaan punkkari. Tekee kaiken tosi huonosti, mutta uskoo omaan ylivoimaisuuteensa kaikesta huolimatta horjumattomasti (ei nyt sotketa tähän Cheek vs. Jare -kriiseilyä). Hän on rakentanut uransa tyhjästä itse, kuten kunnon kokoomuslainen, eikä välitä heittereistä pätkääkään. Siksi hän on varmaan hyvä idoli, ja jotenkin tosi suomalainen sellainen. Tee mitä teet, vaikka ihan huonosti, mutta pidä itseäsi silti aina parhaana.

Sama huonosti tekemisen meininki pätee Cheekin musiikkivideoihinkin. Niissä ei ole mitään mieleenpainuvaa, ei mitään mitä voisin hyvällä tahdollakaan kutsua ikoniseksi. Esimerkiksi Timantit on ikuisia selvästi yrittää tosi paljon tavoitella suuren maailman fiilistä, mutta näyttää Aurinkomatkojen mainokselta. Kun Cheekin videossa on smokki, se näyttää vuokratulta. Jos siinä on timanttikoru, se näyttää jäljennökseltä. Kaikki viestii menestyksen esittämistä, ei menestystä. Niinhän sen kuuluu mennäkin: menestys ei ole mikään objektiivinen arvo vaan kulttuurinen konstruktio. Jos ihminen uskoo olevansa menestynyt, hän on jo sitä.

Löysin lopulta yhden luontevan näkökulman Cheekin visuaalisuuteen: Sokka irti -musiikkivideossa käytetyn aavikkosodankäynnin estetiikan. Aina Desert Stormista lähtien sota ja aavikko ovat olleet kiinteästi yhteydessä toisiinsa globaalissa mediamaisemassa. Viimeistään 2000-luvun ”terrorismin vastaisen sodan” aikana siitä on tullut myös populaarikulttuurin kiinteä osa. Tematiikkaa on käytetty musiikkivideoissa runsaasti, mutta harvoin yhtä tökerösti kuin tässä videossa.

Biisi käyttää ahkerasti väkivaltaa ryyppäämisen vertauskuvana. Cheekin tyylitajuttomuudesta kertoo ehkä parhaiten se, että alunperin siinä piti olla laini ”pimee kuin Breivik, viilee kuin James Dean”. Nyt siinä vain verrataan shotin vetämistä Kurt Cobainin itsemurhaan. On toki mukana myös viittaus Tuntemattomaan sotilaaseen, koska koti, uskonto ja isänmaa. Videossa ajellaan maasturilla pitkin hiekkaa ja väistellään kämäisiä räjähteitä. Kyydissä Cheekillä on tietenkin vähäpukeisia naisia ja mustavalkoinen lippu, josta tulisi ihan ISIS mieleen, ellei siinäkin olisi povekkaan naisen siluetti. Onneksi autovalintakin on Jeep eikä Toyota Hilux tai Land Cruiser.

Kaikki Alexi Laihon jaut

Sain joskus vuosia sitten idean äänikollaasista joka kokoaisi yhteen kaikki Alexi Laihon ”jau”-tavaramerkkihuudahdukset Children of Bodomin diskografiasta. Kyseessä on Cheekin Aaa:n ja James Hetfieldin yean veroinen hyvin tunnistettava laulumaneeri, joka ansaitsee tulla systemaattisesti dokumentoiduksi.

Idea alkoi kuitenkin materialisoitua vasta puoli vuotta sitten, kun Jesse Careyn ja Tuukka Jorun 168 tuntia Nickelbackia/Popedaa -kuunteluprojektit saivat minut kiinnostumaan ajatuksesta antaa itselleni siedätyshoitoa jonkin vastenmielisen bändin musiikista. Omassa projektissani meni lopulta yli 168 päivää (tarkalleen 207), mutta sainpahan sentään kuunneltua Children of Bodomin studiodiskografian ja koottua yhteensä 161:stä jau-samplesta koostuvan 4½-minuuttisen ”biisin”, jonka voi kuunnella SoundCloudissa ja YouTubessa.

Materiaalina on siis ollut 92 kappaletta yhdeksältä studioalbumilta ja yhdeltä cover-kokoelmalta (Skeletons in the Closet, 2009), sekä kaksi ennenjulkaisematonta biisiä Holiday at Lake Bodom (2012) -kokoelmalta. Kollaasista jäi uupumaan vain yksi, 162. jau (Knuckledusterista, joka löytyy EP:ltä Trashed, Lost & Strungout). Samplet ovat diskografisessa järjestyksessä (levyt vanhimmasta uusimpaan, biisit levyn alusta loppuun). Bodomin biiseissä on keskimäärin 1,74 jauta jotka kestävät keskimäärin 1,7 sekuntia. Eniten jauta on Something Wildilla (1997: 26 kpl) ja vähiten Blooddrunkilla (2008: 5 kpl). Eniten jauta yksittäisessä biisissä on Red Light in My Eyes Pt. 2:ssa (9 kpl).

Tarkemman reportaasin projektin toteutuksesta voi lukea alta.

Lue loppuun

Vuoden 2013 ikimuistoisin biisi

Sosiaalisessa mediassa liikkui joskus meemi, jossa tuli vastata tiettyihin loppunutta vuotta koskeviin kysymyksiin. Yksi niistä oli ”Mistä biisistä tulet ikuisesti muistamaan vuoden n?” tai jotain siihen suuntaan. Tuo kysymyksenasettelu on jäänyt mieleeni vielä kaiken tämän ajankin jälkeen. Siinähän ei todellakaan kysytä vuoden parasta biisiä.

Eivät parhaat biisit noin muutenkaan ole musabloggaamisen kannalta kaikkein inspiroivimpia, vaan ne mielenkiintoiset ja ikimuistoiset. En ole koskaan assosioinut henkilökohtaisia suosikkibiisejä mihinkään vuoteen, korkeintaan tiettyyn elämänvaiheeseen. Sen sijaan tuo kysymyksenasettelu tuntuu johdattelevan ajattelemaan niitä suurimpia hittejä, mieluiten tekijöidensä ainoita. Mainstream-poppia joka tiivisti vuoden hengen parhaiten. Nehän lopulta ovat niitä biisejä joista tulee heti mieleen ”2013” kun parin vuosikymmenen päästä yritän tätä aikaa muistella.

Sini Sabotage ft. VilleGalle - Levikset repee; singlen kansikuvaVuoden 2013 biiseistä se kaikkein eniten 2013 (se on nyt adjektiivi) on itselleni Sini Sabotagen läpimurtohitti Levikset repee (Spotify). Eikä se mielestäni edes ole huono biisi, mutta ei missään nimessä vuoden paraskaan. Mutta kaikista vuoden biiseistä se on eniten aikansa lapsi, ja myös vuoden aikana julkaisuista biiseistä se joka herättää minussa eniten ajatuksia ja sytykettä analyysille. Se on ensimmäinen kuulemani suomenkielinen hip hop -biisi joka täyttää virheettömästi kaikki kansainvälisen bisneksen kriteerit.

Ensinnäkin Sinin flow on mieletön; VilleGalle on vertailussa kömpelö ja aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Hänen feattauksensa on biisin ainoa muotovirhe. Toinen avaintekijä on Jaakko Salovaaran ja DJPP:n ensiluokkainen tuotanto, joka seuraa oikeaoppisesti ulkomaisia esikuviaan. Minulla on voimakas viha-rakkaussuhde näihin hip hopinkin puolelle tunkeutuneisiin EDM-synariffeihin, mutta tässä ne mielestäni toimivat. Biisi on sen verran kansainvälinen, että laulukieli ja sanat ovat tavallaan merkityksettömiä. Toisaalta lyriikat ovat myös kiehtovan monitulkintaiset, ja niiden merkityksestä on esitetty monenlaisia spekulaatioita internetin keskustelpalstoilla! Etelän puhuminen? Levisten repeäminen? Häläri? Äläri? Änäri? Bulli? Taagi? Mistä helvetistä tässä lauletaan!

Oikeastaan Levikset repee kuulostaa tulevan itselleni täysin vieraasta kulttuurista, koska en tajunnut lyriikoista mitään ennen ahkeraa googlailua. Ne lienevät autenttista nuorisokieltä, eikä minun kuulukaan tajuta vuoden 2013 nuorisomusiikkia, koska en ole enää nuori. Varsinkin kun katsoo listaani vuoden parhaista albumeista (puolet akteista aloitti uransa 1980-luvulla tai aiemmin), niin tätä vuotta voi kai pitää hyvällä syynä sinä hetkenä, kun minusta tuli virallisesti vanha!

Kappaletta olisi houkuttelevaa pitää naisellisen seksuaalisuuden itsemääräämisoikeuden ylistyksenä: etelän puhuminen tarkoittaa Pohjois-Suomessa suuseksin ”antamista” naiselle. Virallisen selityksen mukaan Sini tarkoittaa sillä kuitenkin stadin slangia, ja tämä rivompi merkitys olisi selvinnyt vasta biisien teon jälkeen. Tuo saattaa kuitenkin olla vain sensuroitu selitys jonka kehtaa Radio Novankin toimittajille kertoa. ”Levisten repeäminen” lienee ihan oikeasti vain ja ainoastaan tätä biisiä varten keksitty ilmaisu, mutta sen tulkitseminen orgasmin kiertoilmaisuksi on aivan liian houkuttelevaa. Tässä tulkinnassa myös ”katotaan kenen huulilla on tällä kertaa Sabotage” saa uuden merkityksen.

Tässä valossa olisi jokseenkin helppo ymmärtää miksi Sini Sabotage herättää niin voimakkaita negatiivisia intohimoja. Varsinkin kun huomio vielä riimiin ”ja koska mä oon toisenlainen, niin sen takii mä olin se toinen nainen”, biisi alkaa tuntua naispuoliselta vastineelta miehisen rockin ja hip hopin seksuaalisella itseuholle. Paitsi että seksuaalisesti aktiivinen nainen on helposti ”lutka” eikä seksikäs menestyjä, kuten vastaavasti käyttäytyvä mies. Tähän kaksinaismoraaliin monet kiinnittivätkin huomiota Cheekin kesäkumibiisissä Jossu. Ilmiö on ihan todellinen, vaikka linkkaamani analyysi juuri tästä nimenomaisesta tekstistä ei pitäisikään paikkansa.

Cheekin ja Sinin vertaaminen on sinänsäkin mielekästä, että kyseessä taitavat olla vuoden 2013 vihatuimmat suomalaiset artistit. Sini pääsi kaksi singleä julkaisseena artistina Idols-tuomariksi, Cheek veti olympiastadionin täyteen vaikka on tehnyt ”vain” 12-vuotisen levytysuran. Yleensä näitä ”kunnianosoituksia”, talent show -tuomarointeja ja stadionkeikkoja, on pidetty pitkän linjan konkarien yksinoikeutena. Toki myös Sabotage on tehnyt töitä musiikin parissa jo vuosikymmenen, hänen julkisuutta saanut levytysuransa vain on kovin tuore. Suomalaisen musiikkikulttuurin rock-voittoisuus on yhä voimakas ja monien estetiikkatajussa hip hop ei varmaan edes täytä musiikin kriteerejä. Kun tähän vielä lisää Sini Sabotagen kielenkäytön, ei ole ihmekään jos vanhat rock-patut suuttuvat. Ei suomeksi saa laulaa sanoja joita sedät eivät ymmärrä!

Cheek ja Sini Sabotage ovatkin kaksi ilmeisintä huipentumaa Suomeen rantautuneesta amerikkalaisesta hip hop -eetoksesta, ja kenties vuosi 2013 tullaan muistamaan suomalaisessa populaarimusiikissa juuri siitä. Sabotage on tosin näistä kahdesta mielestäni se huomattavasti luontevampi esiintyjä, jonka teoksissa ei kuulu minkäänlaista epävarmuutta suomalaiselle kulttuurille vieraan musiikkityylin omaksumisesta. Cheekin riimit ja taustat kuitenkin kuulostavat edelleen paikoitellen kömpelöiltä. Raptori ja Fintelligens on jo syytä unohtaa, hip hopista on tullut aidosti suomalaista mutta samalla kansainvälistä musiikkia, jossa ei pyydellä anteeksi omia tekemisiä ja luonteenpiirteitä.