Kotikutoista ja kosmista äärimetallia

Direwolf: Beyond the Lands of Human Existence (levynkansi)Tällä viikolla oli mukavaa palata jälleen sattumanvaraisuuden pariin. Satunnaisen debyyttilevyn löytäminen olisi muuten ollut varmaan hyvin vaikeaa, mutta Rate Your Musicista löytyi onneksi massiiivinen, yli 2000:n levyn lista ”parhaista” debyyteistä. Nimi ei tietenkään ole mitenkään perusteltu enää siinä vaiheessa kun lista on noin pitkä, mutta kunnon arpominen edellyttää näin isoa joukkoa. Satunnaislukugeneraattorin avulla valitsin listalta newyorkilaisen Direwolfin ensimmäisen, ja ainoan, albumin.

Beyond the Lands of Human Existencen (2007) kansikuva on hyvin kuvaava sen sisällölle, sillä tarjolla on kotikutoisen kosmista musiikkia. Metal Archives määrittelee levyn musiikin ”technical progressive black metaliksi” ja lyriikoiden teemoiksi science fictionin ja avaruuden, ja tämä onkin varsin Talvikuningas-henkinen konseptilevy galaktisesta sodankäynnistä. Tarinaa kuljetetaankin runsaasti eteenpäin spoken wordin keinoin, mutta ei tästä narratiivisesta puolesta saa silti mitään irti ilman tekstejä silmien edessä. Valitettavasti niitä ei löytynyt mistään netistä. Kuunteluprojektini aikana olenkin vakuuttunut siitä, että lyriikoiden puute on streaming-palvelujen kriittisin ongelma tällä hetkellä (jos siis ansaintalogiikkaa ei lasketa). Luulisin että tämä on ns. tavallistakin kuuntelijaa vaivaava asia, vaikka Spotifyn viehätyksen ja suosion muuten ymmärränkin.

Direwolf ei ole yhtye vaan progemetalliyhtye Behold the Arctopusin kitaristin Mike Lernerin soolosivuprojekti. Kotikutoisuus tarkoittaakin tässä yhteydessä sitä, että musiikista kuulee ettei se ole bändisoittoa. Lerner soittaa kaikki instrumentit ja laulaa kaikki laulut, ja musiikki kuulostaa leimallisesti tietokoneella koostetulta eikä orgaaniselta musisoinnilta. Erityisesti tämä johtuu rumpukoneen käytöstä, eikä bassokitarakaan kuulosta ”aidolta”. 2000-luvun kotistudioteknologia on kuitenkin jo sen verran kehittynyttä, että tämä ei tee levystä kuuntelukelvotonta. Halvalta levy toki kuulostaa, mikä osaltaan vesittää scifi-tunnelmaa, mutta on se kuitenkin taidokkaasti tehty.

Hieman kököt soundit ja ruman kannen sivuuttamisen jälkeen voi keskittyä siihen tärkeimpään eli musiikkiin. Vaikka lyriikat menevät ohi, avaruudellinen tunnelma silti välittyy mm. syntikoiden ahkeran käytön ansiosta. Sen kuulee selvästi, että Lerner on kitaristi. Soitto on varsin virtuoosista, mutta kitarasoolot eivät ole läheskään niin rasittavaa tiluttelua kuin tällaiselta sooloprojektilta voisi odottaa. Metal Archivesin genremääritelmässä eksaktein adjektiivi onkin mielestäni juuri technical. Kosketin- ja kitarajutuissa eksytään välillä pelottavan lähelle Dream Theater -maastoa, mutta pian sieltä onneksi selvitään takaisin ihmisten ilmoille.

Progressiivisuus taas on mukana siinä miten biisit tempoilevat ennalta-arvaamatta milloin mihinkin suuntaan ja tahtilajit vaihtuvat tiuhaan. Ihan yhtä hyvin levyä voisi kuitenkin myös kuvailla adjektiiveilla ”sekava” ja ”keskittymiskyvytön”. Itse olen varsin varovainen käyttämään sanaa ”progressiivinen”, koska se on niin kulunut. En esimerkiksi luokittelisi tätä niin, koska minusta progressiivinen biisirakenne on sellainen, että kokonaisuus on selkeästi yhtenäinen teos riippumatta siitä kuinka monta erilaista osaa siinä on. Direwolfilla taas on enemmän kyse eri biisiaihioiden liimaamista yhteen raitaan ja sen kutsumista ”biisiksi”. Toki tähän tunteeseen sirpaleisuudesta vaikuttaa paljon se, ettei voi lukea lyriikoita; ehkä ne tekstit ovat se mikä nämä raidat pitäisi kasassa.

Paitsi rakenteellisesti, levy on monipuolinen myös tyylillisesti. ”Black metalia” tässä ovat lähinnä Lernerin kirkuvat laulut, mutta hän toisaalta laulaa myös puhtaasti ja puhuu möreästi. Musiikissa kuuluu ihan yhtä paljon proge kuin thrash, power ja death metalkin. Kuvaavin tyylien miniatyyri on levyn lyhyin biisi (jos epilogia ei lasketa), 1,000,000 Enemies – Mercury’s Disaster.

Jos kyseessä olisi ollut ihan oikea debyyttilevy, eikä vain kertalaakista tehty sivuprojekti, tämä olisi ollut hyvin lupaava julkaisu. Kun soitto- ja sävellystaito on näin kehittynyttä jo alusta lähtien, bändin tulevaisuudelta olisi sopinut odottaa paljon. Koska yleensähän ne soundit vaan paranee kun tulee lisää kokemusta studiotyöstä ja ehkä jopa lisää budjettia. Tästäkin biisimatskusta olisi saanut hiotulla teknisellä toteutuksella oikein erinomaisen albumin. Mutta nyt tää jää aika irralliseksi kuuntelukokemukseksi: albumi on kuin siemen, josta ei ikinä itänyt mitään.

Direwolf: Beyond the Lands of Human Existence (Blastard Entertainment, 2007)
17. musahaasterasti: Bändin tai muusikon esikoislevy
Mistä: Spotifysta

Kaaoksen ruhtinaat, eli kuinka black metalista kerrotaan tarina

 

Lords of Chaos; kansikuvaTero Ikäheimosen Pirunkehdon (2016) jälkeen minun oli luonnollisesti perehdyttävä aiheeseen lisää, eli tartuin alan klassikkoteokseen, Michael Moynihanin (ja vähissä määrin myös Didrik Søderlindin) Lords of Chaosiin (1998/2003), joka käsittelee norjalaisen black metal -skenen historiaa.

Samalla sain myös hyvin selville, miten nautittava ja nimenomaan kertomuksellinen kirja tästä aiheesta kirjoitetaan. Ikäheimosen kirjan alaotsikkona kun oli harhaanjohtavasti ”suomalaisen black metalin tarina”, vaikka yhtenäisen narratiivin puuttuminen oli kirjan ehkä keskeisin piirre.

Lords of Chaos on tarina, jopa siinä määrin että Jonas Åkerlund on ohjaamassa siitä elokuvaa. Moynihan seuraa lähimmin Varg Vikernesin (Burzum) vaiheita vankilaan asti, mutta myös Øystein Aarsethin (Mayhem) ja Bård Eithunin (Emperor) edesottamuksissa on draamaa, verta ja liekkejä kunnon rikosjännärin tarpeisiin.

Ikäheimosen kirja suomalaisesta skenestä keskittyi laiskoihin kysymyksiin: mitä, missä ja milloin. Moynihania kiinnostaa eniten kysymys miksi. Toisin sanoen, hän on nähnyt vaivaa, selvittänyt taustoja ja hahmottanut kokonaiskuvaa. Mistään asiasta ei saa kunnollista käsitystä pelkästään sisältä päin, joten pelkkiä muusikoita haastattelemalla pääsee vasta alkuun. Moynihan onkin haastatellut norjalaisessa black metal -skenessä vaikuttaneiden henkilöiden lisäksi mm. teologeja ja kirkon edustajia. Ikäheimonen sen sijaan puhuu ”asiantuntijoista” halveksivasti lainausmerkeissä ja antaa puheenvuoroja ainoastaan tekijöille.

Eikä pidä tässä nyt luulla että Moynihan antaisi ääntä Saatana kutsuu minua -tyyppisille hysteerikoille; käsittely on koko ajan viileän asiallinen eikä tuomitseva. Asiantuntijoiden kuuleminen ei tarkoita sitä, että skenelle itselleen ei voisi antaa sensuroimatonta puheenvuoroa. Kyllä esimerkiksi Vikernesin korkealentoisimmatkin näkemykset tulevat ihan vääristelemättä selväksi.

Moynihan on niin valmis seuraamaan päähenkilöitään jäniksenkoloon, että jossain kirjan puolivälissä huomaa hämmenyksekseen lukevansa Moynihanin ja uskonnonhistorioitsija Michael Rothsteinin välistä keskustelua antarktisen napajään alla sijaitsevista natsien UFO-tukikohdista. Kirjoittaja osoittaa, että sisäpiiriläisten haastatteluaineisto ja ulkopuolisten laajempi analyysi eivät millään tapaa ole toisensa poissulkevia, kuten Ikäheimonen tuntuu uskovan.

Moynihan selittää myös esimerkiksi sitä satanismin ja saatananpalvonnan eroa tavalla, joka havainnollistaa black metalin historiallista kehitystä erinomaisesti. Sekä Norjassa että Suomessa varhainen black metal oli hyvin yksiuloitteista vihaa kristinuskoa vastaan. Mitään jalostunutta satanistista teo- tai demonologiaa ei ollut taustalla, eikä yhteyksiä ulkomusiikillisiin toimijoihin, kuten Church of Sataniin. Tämä jyrkkä viha purkautui myös väkivaltarikoksina. Käytännössä kyse oli kristinuskon piiriin kuuluvasta uskomusjärjestelmästä, jossa vain käännettiin moraali ylösalaisin ja palvottiin pahaa hyvän sijaan (eli tämä oli sitä ”saatananpalvontaa”).

Sen sijaan myöhempien polvien black metal on siirtynyt hienovaraisempaan suuntaan, mistä varhaisimpina merkkeinä voi pitää esim. Emperorin Ihnsahnin näkemyksiä. Saatanaa pidetään enemmän arkkityyppinä ja symbolina eikä kyse ole nimestään huolimatta erityisen kristillisestä ilmiöstä. Kyseessä ei ole myöskään pahuuden vaan voimakkaan ja itsenäisen ihmisyksilön ihannointi. ”Pahan” ja ”hyvän” konseptit pyritään pikemminkin hylkäämään täysin. Voisi oikeastaan sanoa että varhaisin saatanallinen black metal oli ulospäinkääntynyttä ja tuhoavaa, myöhempi sisäänpäinkääntynyttä ja rakentavaa.

Tämän lisäksi black metalin kehityksessä on tietysti vallinnut myös toinen tärkeä trendi eli saatanallisuuden merkityksen vähentyminen uuspakanallisuuden ja nationalismin, äärimmillään myös suoranaisen uusnatsismin, saadessa lisää tilaa. Lords of Chaos antaakin tälle aiheelle sivumäärällisesti enemmän tilaa kuin satanismille, sillä onhan tämän kehityskulun keskushahmona ollut kirjan päähenkilö Vikernes. Lyhyesti käsitellään myös black metalin suhdetta mainstreamiin ja Dimmu Borgiriin kulminoituvaa genren siloittelua vaarattomaksi massaviihteeksi.

Burzum - Aske; levy ja oheissytytin

Keskeinen artefakti norjalaisesta black metal -mytologiasta: Burzumin Aske-EP, jonka kantta koristaa Fantoftin kirkon rauniot. Ensimmäisten kappaleiden mukana tuli myös sytkäri osallistavassa ”burn your own church” -hengessä.

Valaiseva esimerkki Pirunkehdon ja Lords of Chaosin erilaisista lähestymistavoista tulee
Moynihanin tavasta kuvailla Suomen skeneä. Moynihanin näkökannassa Suomen tärkein black metal -hahmo on paloittelumurhaaja Jarno Elg; Pirunkehdossa hänet mainitaan vain yhdessä haastattelussa ja siinäkin tehdään epäilyttävän selväksi ettei hänellä ollut mitään tekemistä black metalin kanssa. Siinä mielessä tämä on totta, että hän ei varsinaisesti kuulunut skeneen, vaan ainoastaan kuunteli black metalia rikostoveriensa kanssa.

Lords of Chaosin heikkous ja vahvuus onkin siinä, että se ei ole musiikkikirja. Se on tyylilajiltaan rikoskirjallisuutta: pääpaino on muusikkojen tekemissä rikoksissa, ei heidän tekemässään musiikissa. Vahvuus tämä on siksi, että rikoksista on paljon helpompi tehdä mukaansatempaava tarina kuin musiikista. Heikkous se on siksi, että kirja hukkaa loppua kohti punaisen lankansa, ja pääpointiksi tuntuu jäävän terävän analyyttisyyden sijaan sensaatiojournalismi.

Norjan ulkopuolelle siirryttäessä Moynihanin keskittyminen herpaantuu ja huomio siirtyy muusikoista kuuntelijoihin. Ruotsin skeneä käsittelevä luku aloitetaan ”ensimmäisestä  dokumentoidusta black metal -transgressiosta” eikä esimerkiksi ensimmäisestä ruotsalaisesta black metal -levystä. Ruotsalaiset bänditkin ansaitsevat tulla mainituksi kirjan sivuilla ainoastaan, jos niiden jäsenet ovat tehneet jotain radikaalia tai vähintäänkin puhuneet antikristillisen väkivallan puolesta.

Lopulta käsittelyyn päätyy väkivaltarikoksia, joilla ei ole enää käytännössä yhteyttä black metaliin. Musiikin toissijaisuus tulee selväksi viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa, että edes kirjan nimellä ei ole mitään tekemistä black metalin kanssa. Floridassa murhan, tuhopolttoja ja pienempää vandalismia keväällä 1996 tehnyt ”Lords of Chaos” oli kuuden nuoren miehen ryhmittymä joka poltti mm. baptistikirkon, mutta jolla ei ole mitään yhteyttä black metaliin ja satanismiin. Yhteys Norjan tapahtumiin tulee ainoastaan ryhmäpsykologiasta, kollektiivisen antisosiaalisen tuhon kierteen samankaltaisuudesta.

Lords of Chaos -kirjan tunnistaa 1990-luvun tuotteeksi (täydennetty painos v. 2003) siitä, kuinka pysäyttämättömänä voimana Moynihan pitää kirkonpolttovillitystä. En ole ilmiötä erityisen tarkasti seurannut, mutta minusta tuntuu (näin ei saisi sanoa tänä faktanvastaisena aikakautena) että vuoden 2003 jälkeen ei ole tapahtunut yhtään black metaliin ja satanismiin liittyvää tuhopolttoa tai murhaa.

Black metal on käytännössä jakautunut kahtia: sisäsiistiin ”kaupalliseen” kamaan, jota hipsterikin voi kuunnella, ja sisäänpäinkääntyneeseen undergroundiin jonka ulkomusiikilliset edesottamukset tapahtuvat yksityiskotien henkilökohtaisissa rituaaleissa. NSBM on sitten tietysti vielä erikseen, mutta ei siinäkään viitekehyksessä ole käsittääkseni murhattu ketään. Yhteydet rasistisia väkivaltarikoksia tekevään white power -liikkeeseen ovat ainakin Lords of Chaosin ja Pirunkehdon perusteella varsin löyhiä.

Sen sijaan nuorten vihaisten valkoisten miesten väkivallanteot tuntuvat keskittyneen kouluammuskeluihin – Columbinen kouluammuskelu tapahtui vuosi tämän kirjan julkaisun jälkeen. Samalla black metalin roolin syntipukkina on ottanut vihainen ja vieraantunut vaihtoehtometalli Marilyn Mansonin johdolla. Myös Lords of Chaosissa mainitaan jostain syystä Luke Woodham, joka murhasi opiskelijatovereitaan koulussa lokakuussa 1997. Hän kuului ryhmään poikia, jotka olivat yrittäneet summonoida demoneita saatanallisissa rituaaleissa, mutta itse murhissa ei kyllä ollut enää mitään mikä sitoo tapauksen tämän kirjan aihepiiriin. Kirja siis itsekin jo ennakoi käsittelemänsä ilmiön väistymistä uudenlaisen nihilistisen nuorisoväkivallan tieltä.

Lords of Chaos on siis ristiriitainen lukukokemus, ja haluaisin tietää kuinka paljon tästä johtuu vuoden 2003 painokseen lisätystä materiaalista. Ensimmäiset 10 lukua nimittäin muodostavat hyvin mukaansatempaavan ja perusteellisen kokonaisuuden norjalaisesta black metalista. Näissä luvuissa black metalin musiikillisiakin piirteitä käsitellään ihan kiitettävästi. Moynihan suostuu jopa mainitsemaan Immortalin kaltaisia bändejä joilla ei ole mitään yhteyttä rikollisuuteen! Viimeiset 3 lukua sen sijaan haahuilevat päämäärättömästi ympäriinsä niin, että tuntuu ettei Moynihan ole enää tiennyt millaista kirjaa on kirjoittamassa. Puutteineenkin tämä on silti perusteellisin ja asiantuntevin aiheesta lukemani kirja.

Pirunkehto – Black metal esille kätkettynä

Tero Ikäheimonen - Pirunkehto; kirjan kansikuvaTämä artikkeli on osa Melomaanikon Facebook-joulukalenteria. Musiikkivuoden tähtihetkiin pääsi mukaan vain yksi kirja, koska olen toistaiseksi lukenut vain yhden tänä vuonna julkaistun musiikkikirjan. Tero Ikäheimosen Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina valikoitui luettavakseni puhtaasti aihepiirinsä perusteella, eikä se ole mukana joulukalenterissa siksi, että se olisi vuoden paras musiikkikirja.

Jossain on sanottu että hyvä musiikkikirja on sellainen, että siitä nauttiakseen ei tarvitse tuntea aihepiiriä. Tällä kriteerillä Pirunkehtoa ei voi pitää hyvänä musiikkikirjana. Sen alaotsikkokin on hyvin harhaanjohtava, koska kirjassa on hyvin vähän mitään narratiivista.

Ikäheimonen ei kirjoita selkeästi etenevää tarinaa suomalaisen black metalin historiasta vaan tekstiä luonnehtii ennen kaikkea pirstaleisuus. Pirunkehto on käytännössä haastattelukirja, jossa artistien puheen keskeyttävät lähinnä ylöskirjaajan yksityiskohtaiset luettelot bändeistä, levytyssessioista, kiertueista, levy-yhtiöistä ja miehistönvaihdoksista.

Bändi kerrallaan etenevän kirjan jokaisen luvun alussa luetellaan samat inspiraation lähteet Venomista ja Bathorystä norjalaiseen black metalin toiseen aaltoon. Sitten kerrotaan, kuinka kristinuskoa vastaan piti kapinoida ja tehdä mahdollisimman ”äärimmäistä” ja ”brutaalia” musiikkia – musiikkia kuvaavien adjektiivien sanavarasto on kirjassa varsin rajallinen. Kaikkien bändien kohdalta löytyy samoja toistuvia juonteita, jotka määrittävät suomalaisen black metallin historiaa, mutta Ikäheimonen kieltäytyy vetämästä niitä yhteen. Haastattelumateriaalin editointi koherentiksi ”tarinaksi” jää täysin lukijan omalle vastuulle.

Lue loppuun

Kaikki Alexi Laihon jaut

Sain joskus vuosia sitten idean äänikollaasista joka kokoaisi yhteen kaikki Alexi Laihon ”jau”-tavaramerkkihuudahdukset Children of Bodomin diskografiasta. Kyseessä on Cheekin Aaa:n ja James Hetfieldin yean veroinen hyvin tunnistettava laulumaneeri, joka ansaitsee tulla systemaattisesti dokumentoiduksi.

Idea alkoi kuitenkin materialisoitua vasta puoli vuotta sitten, kun Jesse Careyn ja Tuukka Jorun 168 tuntia Nickelbackia/Popedaa -kuunteluprojektit saivat minut kiinnostumaan ajatuksesta antaa itselleni siedätyshoitoa jonkin vastenmielisen bändin musiikista. Omassa projektissani meni lopulta yli 168 päivää (tarkalleen 207), mutta sainpahan sentään kuunneltua Children of Bodomin studiodiskografian ja koottua yhteensä 161:stä jau-samplesta koostuvan 4½-minuuttisen ”biisin”, jonka voi kuunnella SoundCloudissa ja YouTubessa.

Materiaalina on siis ollut 92 kappaletta yhdeksältä studioalbumilta ja yhdeltä cover-kokoelmalta (Skeletons in the Closet, 2009), sekä kaksi ennenjulkaisematonta biisiä Holiday at Lake Bodom (2012) -kokoelmalta. Kollaasista jäi uupumaan vain yksi, 162. jau (Knuckledusterista, joka löytyy EP:ltä Trashed, Lost & Strungout). Samplet ovat diskografisessa järjestyksessä (levyt vanhimmasta uusimpaan, biisit levyn alusta loppuun). Bodomin biiseissä on keskimäärin 1,74 jauta jotka kestävät keskimäärin 1,7 sekuntia. Eniten jauta on Something Wildilla (1997: 26 kpl) ja vähiten Blooddrunkilla (2008: 5 kpl). Eniten jauta yksittäisessä biisissä on Red Light in My Eyes Pt. 2:ssa (9 kpl).

Tarkemman reportaasin projektin toteutuksesta voi lukea alta.

Lue loppuun

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 3

Audioscrobbler-trilogiani huipentuu nyt kuuntelutilastojeni vuositason syväanalyysiin. Kvantitatiivisen aineiston lisäksi näkökulmaa kuunteluhistoriaani tuo Last.fm journalini, jota kirjoitin vuosina 2005-2010. Tilastojen ohella onkin tarpeen käyttää aikalaislähteitä: olen muuttunut ihmisenä ja musiikin kuuntelijana niin valtavasti, etten muistaisi enää muuten kuka olin kymmenen vuotta sitten. Olen toki kirjoittanut tätä blogiakin jo kuusi vuotta, ja varsinkin Melomaanikon nostalgiatripistä on hyötyä historiallisen perspektiivin saamisessa.

Valitettavasti API-kehittäjät keskittyvät vahvasti vain artisteihin, joten raitojen ja varsinkin albumien osalta tilastot ovat hyvin puutteellisia, kuten aiemminkin jo totesin. Se kuitenkin korostuu tässä päätösosassa, koska vuosikohtaisia tilastoja minulla on käytettävissä koko tältä ajalta ainoastaan artistien osalta. Olen hakenut ne Last.fm Explorerin avulla.

Käytän esimerkkeinä kultakin vuodelta eniten kuuntelemaani kappaletta, mutta ne ovat kalenterivuosilta, eivät jäsenyysvuosiltani. Ne olen hakenut Shikakan tilastoista.

Lue loppuun