Kaaoksen ruhtinaat, eli kuinka black metalista kerrotaan tarina

 

Lords of Chaos; kansikuvaTero Ikäheimosen Pirunkehdon (2016) jälkeen minun oli luonnollisesti perehdyttävä aiheeseen lisää, eli tartuin alan klassikkoteokseen, Michael Moynihanin (ja vähissä määrin myös Didrik Søderlindin) Lords of Chaosiin (1998/2003), joka käsittelee norjalaisen black metal -skenen historiaa.

Samalla sain myös hyvin selville, miten nautittava ja nimenomaan kertomuksellinen kirja tästä aiheesta kirjoitetaan. Ikäheimosen kirjan alaotsikkona kun oli harhaanjohtavasti ”suomalaisen black metalin tarina”, vaikka yhtenäisen narratiivin puuttuminen oli kirjan ehkä keskeisin piirre.

Lords of Chaos on tarina, jopa siinä määrin että Jonas Åkerlund on ohjaamassa siitä elokuvaa. Moynihan seuraa lähimmin Varg Vikernesin (Burzum) vaiheita vankilaan asti, mutta myös Øystein Aarsethin (Mayhem) ja Bård Eithunin (Emperor) edesottamuksissa on draamaa, verta ja liekkejä kunnon rikosjännärin tarpeisiin.

Ikäheimosen kirja suomalaisesta skenestä keskittyi laiskoihin kysymyksiin: mitä, missä ja milloin. Moynihania kiinnostaa eniten kysymys miksi. Toisin sanoen, hän on nähnyt vaivaa, selvittänyt taustoja ja hahmottanut kokonaiskuvaa. Mistään asiasta ei saa kunnollista käsitystä pelkästään sisältä päin, joten pelkkiä muusikoita haastattelemalla pääsee vasta alkuun. Moynihan onkin haastatellut norjalaisessa black metal -skenessä vaikuttaneiden henkilöiden lisäksi mm. teologeja ja kirkon edustajia. Ikäheimonen sen sijaan puhuu ”asiantuntijoista” halveksivasti lainausmerkeissä ja antaa puheenvuoroja ainoastaan tekijöille.

Eikä pidä tässä nyt luulla että Moynihan antaisi ääntä Saatana kutsuu minua -tyyppisille hysteerikoille; käsittely on koko ajan viileän asiallinen eikä tuomitseva. Asiantuntijoiden kuuleminen ei tarkoita sitä, että skenelle itselleen ei voisi antaa sensuroimatonta puheenvuoroa. Kyllä esimerkiksi Vikernesin korkealentoisimmatkin näkemykset tulevat ihan vääristelemättä selväksi.

Moynihan on niin valmis seuraamaan päähenkilöitään jäniksenkoloon, että jossain kirjan puolivälissä huomaa hämmenyksekseen lukevansa Moynihanin ja uskonnonhistorioitsija Michael Rothsteinin välistä keskustelua antarktisen napajään alla sijaitsevista natsien UFO-tukikohdista. Kirjoittaja osoittaa, että sisäpiiriläisten haastatteluaineisto ja ulkopuolisten laajempi analyysi eivät millään tapaa ole toisensa poissulkevia, kuten Ikäheimonen tuntuu uskovan.

Moynihan selittää myös esimerkiksi sitä satanismin ja saatananpalvonnan eroa tavalla, joka havainnollistaa black metalin historiallista kehitystä erinomaisesti. Sekä Norjassa että Suomessa varhainen black metal oli hyvin yksiuloitteista vihaa kristinuskoa vastaan. Mitään jalostunutta satanistista teo- tai demonologiaa ei ollut taustalla, eikä yhteyksiä ulkomusiikillisiin toimijoihin, kuten Church of Sataniin. Tämä jyrkkä viha purkautui myös väkivaltarikoksina. Käytännössä kyse oli kristinuskon piiriin kuuluvasta uskomusjärjestelmästä, jossa vain käännettiin moraali ylösalaisin ja palvottiin pahaa hyvän sijaan (eli tämä oli sitä ”saatananpalvontaa”).

Sen sijaan myöhempien polvien black metal on siirtynyt hienovaraisempaan suuntaan, mistä varhaisimpina merkkeinä voi pitää esim. Emperorin Ihnsahnin näkemyksiä. Saatanaa pidetään enemmän arkkityyppinä ja symbolina eikä kyse ole nimestään huolimatta erityisen kristillisestä ilmiöstä. Kyseessä ei ole myöskään pahuuden vaan voimakkaan ja itsenäisen ihmisyksilön ihannointi. ”Pahan” ja ”hyvän” konseptit pyritään pikemminkin hylkäämään täysin. Voisi oikeastaan sanoa että varhaisin saatanallinen black metal oli ulospäinkääntynyttä ja tuhoavaa, myöhempi sisäänpäinkääntynyttä ja rakentavaa.

Tämän lisäksi black metalin kehityksessä on tietysti vallinnut myös toinen tärkeä trendi eli saatanallisuuden merkityksen vähentyminen uuspakanallisuuden ja nationalismin, äärimmillään myös suoranaisen uusnatsismin, saadessa lisää tilaa. Lords of Chaos antaakin tälle aiheelle sivumäärällisesti enemmän tilaa kuin satanismille, sillä onhan tämän kehityskulun keskushahmona ollut kirjan päähenkilö Vikernes. Lyhyesti käsitellään myös black metalin suhdetta mainstreamiin ja Dimmu Borgiriin kulminoituvaa genren siloittelua vaarattomaksi massaviihteeksi.

Burzum - Aske; levy ja oheissytytin

Keskeinen artefakti norjalaisesta black metal -mytologiasta: Burzumin Aske-EP, jonka kantta koristaa Fantoftin kirkon rauniot. Ensimmäisten kappaleiden mukana tuli myös sytkäri osallistavassa ”burn your own church” -hengessä.

Valaiseva esimerkki Pirunkehdon ja Lords of Chaosin erilaisista lähestymistavoista tulee
Moynihanin tavasta kuvailla Suomen skeneä. Moynihanin näkökannassa Suomen tärkein black metal -hahmo on paloittelumurhaaja Jarno Elg; Pirunkehdossa hänet mainitaan vain yhdessä haastattelussa ja siinäkin tehdään epäilyttävän selväksi ettei hänellä ollut mitään tekemistä black metalin kanssa. Siinä mielessä tämä on totta, että hän ei varsinaisesti kuulunut skeneen, vaan ainoastaan kuunteli black metalia rikostoveriensa kanssa.

Lords of Chaosin heikkous ja vahvuus onkin siinä, että se ei ole musiikkikirja. Se on tyylilajiltaan rikoskirjallisuutta: pääpaino on muusikkojen tekemissä rikoksissa, ei heidän tekemässään musiikissa. Vahvuus tämä on siksi, että rikoksista on paljon helpompi tehdä mukaansatempaava tarina kuin musiikista. Heikkous se on siksi, että kirja hukkaa loppua kohti punaisen lankansa, ja pääpointiksi tuntuu jäävän terävän analyyttisyyden sijaan sensaatiojournalismi.

Norjan ulkopuolelle siirryttäessä Moynihanin keskittyminen herpaantuu ja huomio siirtyy muusikoista kuuntelijoihin. Ruotsin skeneä käsittelevä luku aloitetaan ”ensimmäisestä  dokumentoidusta black metal -transgressiosta” eikä esimerkiksi ensimmäisestä ruotsalaisesta black metal -levystä. Ruotsalaiset bänditkin ansaitsevat tulla mainituksi kirjan sivuilla ainoastaan, jos niiden jäsenet ovat tehneet jotain radikaalia tai vähintäänkin puhuneet antikristillisen väkivallan puolesta.

Lopulta käsittelyyn päätyy väkivaltarikoksia, joilla ei ole enää käytännössä yhteyttä black metaliin. Musiikin toissijaisuus tulee selväksi viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa, että edes kirjan nimellä ei ole mitään tekemistä black metalin kanssa. Floridassa murhan, tuhopolttoja ja pienempää vandalismia keväällä 1996 tehnyt ”Lords of Chaos” oli kuuden nuoren miehen ryhmittymä joka poltti mm. baptistikirkon, mutta jolla ei ole mitään yhteyttä black metaliin ja satanismiin. Yhteys Norjan tapahtumiin tulee ainoastaan ryhmäpsykologiasta, kollektiivisen antisosiaalisen tuhon kierteen samankaltaisuudesta.

Lords of Chaos -kirjan tunnistaa 1990-luvun tuotteeksi (täydennetty painos v. 2003) siitä, kuinka pysäyttämättömänä voimana Moynihan pitää kirkonpolttovillitystä. En ole ilmiötä erityisen tarkasti seurannut, mutta minusta tuntuu (näin ei saisi sanoa tänä faktanvastaisena aikakautena) että vuoden 2003 jälkeen ei ole tapahtunut yhtään black metaliin ja satanismiin liittyvää tuhopolttoa tai murhaa.

Black metal on käytännössä jakautunut kahtia: sisäsiistiin ”kaupalliseen” kamaan, jota hipsterikin voi kuunnella, ja sisäänpäinkääntyneeseen undergroundiin jonka ulkomusiikilliset edesottamukset tapahtuvat yksityiskotien henkilökohtaisissa rituaaleissa. NSBM on sitten tietysti vielä erikseen, mutta ei siinäkään viitekehyksessä ole käsittääkseni murhattu ketään. Yhteydet rasistisia väkivaltarikoksia tekevään white power -liikkeeseen ovat ainakin Lords of Chaosin ja Pirunkehdon perusteella varsin löyhiä.

Sen sijaan nuorten vihaisten valkoisten miesten väkivallanteot tuntuvat keskittyneen kouluammuskeluihin – Columbinen kouluammuskelu tapahtui vuosi tämän kirjan julkaisun jälkeen. Samalla black metalin roolin syntipukkina on ottanut vihainen ja vieraantunut vaihtoehtometalli Marilyn Mansonin johdolla. Myös Lords of Chaosissa mainitaan jostain syystä Luke Woodham, joka murhasi opiskelijatovereitaan koulussa lokakuussa 1997. Hän kuului ryhmään poikia, jotka olivat yrittäneet summonoida demoneita saatanallisissa rituaaleissa, mutta itse murhissa ei kyllä ollut enää mitään mikä sitoo tapauksen tämän kirjan aihepiiriin. Kirja siis itsekin jo ennakoi käsittelemänsä ilmiön väistymistä uudenlaisen nihilistisen nuorisoväkivallan tieltä.

Lords of Chaos on siis ristiriitainen lukukokemus, ja haluaisin tietää kuinka paljon tästä johtuu vuoden 2003 painokseen lisätystä materiaalista. Ensimmäiset 10 lukua nimittäin muodostavat hyvin mukaansatempaavan ja perusteellisen kokonaisuuden norjalaisesta black metalista. Näissä luvuissa black metalin musiikillisiakin piirteitä käsitellään ihan kiitettävästi. Moynihan suostuu jopa mainitsemaan Immortalin kaltaisia bändejä joilla ei ole mitään yhteyttä rikollisuuteen! Viimeiset 3 lukua sen sijaan haahuilevat päämäärättömästi ympäriinsä niin, että tuntuu ettei Moynihan ole enää tiennyt millaista kirjaa on kirjoittamassa. Puutteineenkin tämä on silti perusteellisin ja asiantuntevin aiheesta lukemani kirja.

Pirunkehto – Black metal esille kätkettynä

Tero Ikäheimonen - Pirunkehto; kirjan kansikuvaTämä artikkeli on osa Melomaanikon Facebook-joulukalenteria. Musiikkivuoden tähtihetkiin pääsi mukaan vain yksi kirja, koska olen toistaiseksi lukenut vain yhden tänä vuonna julkaistun musiikkikirjan. Tero Ikäheimosen Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina valikoitui luettavakseni puhtaasti aihepiirinsä perusteella, eikä se ole mukana joulukalenterissa siksi, että se olisi vuoden paras musiikkikirja.

Jossain on sanottu että hyvä musiikkikirja on sellainen, että siitä nauttiakseen ei tarvitse tuntea aihepiiriä. Tällä kriteerillä Pirunkehtoa ei voi pitää hyvänä musiikkikirjana. Sen alaotsikkokin on hyvin harhaanjohtava, koska kirjassa on hyvin vähän mitään narratiivista.

Ikäheimonen ei kirjoita selkeästi etenevää tarinaa suomalaisen black metalin historiasta vaan tekstiä luonnehtii ennen kaikkea pirstaleisuus. Pirunkehto on käytännössä haastattelukirja, jossa artistien puheen keskeyttävät lähinnä ylöskirjaajan yksityiskohtaiset luettelot bändeistä, levytyssessioista, kiertueista, levy-yhtiöistä ja miehistönvaihdoksista.

Bändi kerrallaan etenevän kirjan jokaisen luvun alussa luetellaan samat inspiraation lähteet Venomista ja Bathorystä norjalaiseen black metalin toiseen aaltoon. Sitten kerrotaan, kuinka kristinuskoa vastaan piti kapinoida ja tehdä mahdollisimman ”äärimmäistä” ja ”brutaalia” musiikkia – musiikkia kuvaavien adjektiivien sanavarasto on kirjassa varsin rajallinen. Kaikkien bändien kohdalta löytyy samoja toistuvia juonteita, jotka määrittävät suomalaisen black metallin historiaa, mutta Ikäheimonen kieltäytyy vetämästä niitä yhteen. Haastattelumateriaalin editointi koherentiksi ”tarinaksi” jää täysin lukijan omalle vastuulle.

Lue loppuun

Kaikki Alexi Laihon jaut

Sain joskus vuosia sitten idean äänikollaasista joka kokoaisi yhteen kaikki Alexi Laihon ”jau”-tavaramerkkihuudahdukset Children of Bodomin diskografiasta. Kyseessä on Cheekin Aaa:n ja James Hetfieldin yean veroinen hyvin tunnistettava laulumaneeri, joka ansaitsee tulla systemaattisesti dokumentoiduksi.

Idea alkoi kuitenkin materialisoitua vasta puoli vuotta sitten, kun Jesse Careyn ja Tuukka Jorun 168 tuntia Nickelbackia/Popedaa -kuunteluprojektit saivat minut kiinnostumaan ajatuksesta antaa itselleni siedätyshoitoa jonkin vastenmielisen bändin musiikista. Omassa projektissani meni lopulta yli 168 päivää (tarkalleen 207), mutta sainpahan sentään kuunneltua Children of Bodomin studiodiskografian ja koottua yhteensä 161:stä jau-samplesta koostuvan 4½-minuuttisen ”biisin”, jonka voi kuunnella SoundCloudissa ja YouTubessa.

Materiaalina on siis ollut 92 kappaletta yhdeksältä studioalbumilta ja yhdeltä cover-kokoelmalta (Skeletons in the Closet, 2009), sekä kaksi ennenjulkaisematonta biisiä Holiday at Lake Bodom (2012) -kokoelmalta. Kollaasista jäi uupumaan vain yksi, 162. jau (Knuckledusterista, joka löytyy EP:ltä Trashed, Lost & Strungout). Samplet ovat diskografisessa järjestyksessä (levyt vanhimmasta uusimpaan, biisit levyn alusta loppuun). Bodomin biiseissä on keskimäärin 1,74 jauta jotka kestävät keskimäärin 1,7 sekuntia. Eniten jauta on Something Wildilla (1997: 26 kpl) ja vähiten Blooddrunkilla (2008: 5 kpl). Eniten jauta yksittäisessä biisissä on Red Light in My Eyes Pt. 2:ssa (9 kpl).

Tarkemman reportaasin projektin toteutuksesta voi lukea alta.

Lue loppuun

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 3

Audioscrobbler-trilogiani huipentuu nyt kuuntelutilastojeni vuositason syväanalyysiin. Kvantitatiivisen aineiston lisäksi näkökulmaa kuunteluhistoriaani tuo Last.fm journalini, jota kirjoitin vuosina 2005-2010. Tilastojen ohella onkin tarpeen käyttää aikalaislähteitä: olen muuttunut ihmisenä ja musiikin kuuntelijana niin valtavasti, etten muistaisi enää muuten kuka olin kymmenen vuotta sitten. Olen toki kirjoittanut tätä blogiakin jo kuusi vuotta, ja varsinkin Melomaanikon nostalgiatripistä on hyötyä historiallisen perspektiivin saamisessa.

Valitettavasti API-kehittäjät keskittyvät vahvasti vain artisteihin, joten raitojen ja varsinkin albumien osalta tilastot ovat hyvin puutteellisia, kuten aiemminkin jo totesin. Se kuitenkin korostuu tässä päätösosassa, koska vuosikohtaisia tilastoja minulla on käytettävissä koko tältä ajalta ainoastaan artistien osalta. Olen hakenut ne Last.fm Explorerin avulla.

Käytän esimerkkeinä kultakin vuodelta eniten kuuntelemaani kappaletta, mutta ne ovat kalenterivuosilta, eivät jäsenyysvuosiltani. Ne olen hakenut Shikakan tilastoista.

Lue loppuun

Ei verta ja lihaa

Dar Buddha Rising - Ritual IX; levynkansiOlin YO-talolla katsomassa Void Odyssey -kiertueella olevia Dark Buddha Risingia ja Oranssia Pazuzua. Olin aluksi ihan lavan edessä kun DBR aloitti soittamisen, mutta keikka meinasi mennä ihan pilalle kun näin kitaristilla tai basistilla kihlasormuksen! Ei minulle tietenkään ole mitään väliä mikä muusikon siviilisääty on, mutta tuo huomio teki soittajasta liian inhimillisen, oman persoonansa jolla on oma arkiminä.

Yleensä se ei varmaankaan häiritsisi, mutta kun kyseessä on Dark Buddha Risingin kaltainen meditatiivinen ja ritualistinen musiikki, se oli aivan liian banaalia. Huomasinkin jotain omituista: normaalisti näen suurta vaivaa että näen esiintyvän yhtyeen lavalla, mutta nyt etsin tahallani paikkaa jossa kuulisin mahdollisimman hyvin mutta näkisin mahdollisimman huonosti.

Dark Buddha Risingin kosminen metallijyräys kun on hyvin visuaalista ja mielikuvitusta stimuloivaa musiikkia, jonka soittajat kanavoivat kuultavaksi jostain pimeästä eetteristä. Bändin live-esiintyminen ja musiikin rakenne ovat niin vähäeleisiä, että en koe tarpeeksi nähdä heitä ”rocktähtinä” tai taiteensa luojina, vaan jonkin itseään suuremman välittäjänä. Siispä ajatukset soittajista erillisinä persoonina tai heidän näkeminen ainoastaan haittaa musiikin kokemista. Vain murskaavilla äänivalleilla oli merkitystä, ja itse bändi olisi voinut vaikka soittaa verhon takana. Bändin ”näkeminen” livenä on silti perusteltua, koska kotiäänentoistolla ei vain voi päästä samanlaiseen transsiin, jossa musiikki tuntuu jokaisessa kehon lihaksessa eikä vain mielessä.

Keikka olikin vaikuttavimmillaan silloin kun päästi irti kaikesta ja antautui melun vietäväksi. Tuijotti vain kattoa, jossa häilyivät soittajien epämääräiset varjot, kuin suurten muinaisten jumalien valtavat lonkerot. YO-talon vanhanaikainen arkkitehtuuri muodosti yhdessä varjojen kanssa anakronistisen ilmapiirin jossa aika ja tila ovat vinksallaan sanoinkuvaamattoman kauhealla tavalla. Kyse oli psykedeelistä avaruusmetallista, joka kertoo meille niin valtavista kosmisista kauhuista, että niin yleisö kuin soittajatkin ovat siinä rinnalla täysin merkityksettömiä.

Oranssi Pazuzu sen sijaan teki itsestään hieman isomman numeron, joten oli ymmärrettävää että heitä halusin vähän katsoakin. Kenties veren juominen maljasta on Dark Buddha Rising; kuva bändipaidastayhtyeen vokalistille pyhä ja henkilökohtainen rituaali, mutta minusta se vaikutti vain black metal -kliseeltä ja teatterilta. Siinähän se ”ongelma” populaarimusiikissa onkin, että kaikki on teatteria.

Se mahdollinen pyhyys jota rock-konsertissa voi kokea, tapahtuu yksilön pään sisällä, koska ihmisten – etenkin esiintyjän ja katsojan – välillä on lähinnä rahataloudellinen suhde. Varsinkin kun kyse on black metalista, itse en ainakaan voi mitään intimiteettiä kokea. Musiikki ja esitys on kylmää, eristäytynyttä. Ei se ole minulle sosiaalinen tapahtuma että sukelletaan omien pelkojensa ytimeen ja mennään musiikin mukana johonkin toiseen maailmaan.

Populaarikulttuuri on hyvä karnevalisoimaan ideologioista vaaratonta teatteria. Kun keikalle vain kerääntyy joukko atomistisia yksilöitä viihtymään vastineena rahalle, anarkiassa (punk) tai satanismissa (black metal) ei ole mitään uhkaavaa. Tämä on tietysti yleistys eikä mikään tyhjentävä tai edustava esitys em. genrejen ideologisesta sisällöstä ja taustasta. En tietenkään tiedä mitä, jos mitään, jumaluutta tuolla keikalla palvottiin, mutta se onkin jokaisen oma asia. Rock-keikoissa ei voi mielestäni mitenkään olla kyse kollektiivisesta rituaalista tai yhteiskuntarauhaa uhkaavasta projektista.

En minäkään nyt minnekään black metal -keikalle koskaan menisi jos se ei olisi viihdettä ja teatteria. Juuri populaarimusiikin kautta voin mennä lukemattomiin erilaisiin musiikin alakulttuureihin ja kokea niissä turvallisesti jotain vierasta. Ilman että minun tarvitsee sitoutua tiettyyn ihmisryhmään, yhteisöön tai ideologiaan. Populaarikulttuuri on avoinna äärettömälle määrälle individualistisia tulkintoja. Se on tietysti hieno asia, enkä osaa kuvitella elämää ilman sitä. Se on kuitenkin myös heijastusta postmodernista ideologisesta tyhjyydestä ja konsumeristisen elämäntavan kääntöpuolista.

Oranssi Pazuzu - Kosmonument; levynkansi