Audioscrobbler-trilogiani huipentuu nyt kuuntelutilastojeni vuositason syväanalyysiin. Kvantitatiivisen aineiston lisäksi näkökulmaa kuunteluhistoriaani tuo Last.fm journalini, jota kirjoitin vuosina 2005-2010. Tilastojen ohella onkin tarpeen käyttää aikalaislähteitä: olen muuttunut ihmisenä ja musiikin kuuntelijana niin valtavasti, etten muistaisi enää muuten kuka olin kymmenen vuotta sitten. Olen toki kirjoittanut tätä blogiakin jo kuusi vuotta, ja varsinkin Melomaanikon nostalgiatripistä on hyötyä historiallisen perspektiivin saamisessa.

Valitettavasti API-kehittäjät keskittyvät vahvasti vain artisteihin, joten raitojen ja varsinkin albumien osalta tilastot ovat hyvin puutteellisia, kuten aiemminkin jo totesin. Se kuitenkin korostuu tässä päätösosassa, koska vuosikohtaisia tilastoja minulla on käytettävissä koko tältä ajalta ainoastaan artistien osalta. Olen hakenut ne Last.fm Explorerin avulla.

Käytän esimerkkeinä kultakin vuodelta eniten kuuntelemaani kappaletta, mutta ne ovat kalenterivuosilta, eivät jäsenyysvuosiltani. Ne olen hakenut Shikakan tilastoista.

1. Vuosi (20.2.2005-6.11.2005)

38 weeks, 266 days
11918 plays: an average of 313.63 songs per week and 16308.84 per year
Vuoden 2005 kuunnelluin biisi: Nine Inch Nails – The Hand That Feeds (60)

1	Depeche Mode	414	6	Assemblage 23	214
2	Nine Inch Nails	360	7	Covenant	207
3	The Legendary Pink Dots	312	8	Deine Lakaien	205
4	Icon of Coil	266	9	CMX	192
5	Combichrist	258	10	KMFDM	180

Melomaanikon nostalgiatripissä jaoin musiikkimakuni 00-luvun ensimmäisellä puoliskolla seuraavasti eri vaiheisiin: vuodet 2000-2003 olivat sen mukaan minulla fanipoikavaihetta ja vuodet 2003-2005 goottipoikavaihetta, mutta tilastojen ja jälkiviisauden valossa nimittäisin koko tätä ajanjaksoa fanivaiheeksi.

Kuuntelin toki vuosina 2003-2005 pääasiallisesti goottimusiikkia, mutta kuuntelutottumuksiani leimasi vielä tuolloinkin nimenomaan fanittaminen. Keskityin muutamaan suosikkibändiin, joilta ostin kaikki mahdolliset vastaan tulevat sinkut ja harvinaisuudetkin. Identifioin itseni vahvasti näiden bändien faniksi ja suojelin niitä tietynlaisella omistushaluisella mustasukkaisuudella. Nykyään suhtaudun tuolla tavalla vain Swansiin. Niin lapsellista ja typerää kuin se onkin, pidän itseäni ”oikeana” fanina koska kuuntelin bändiä jo ennen vuoden 2010 comebackia, ja sen jälkeen tulleita jonain keltanokkina. Yritän kovasti päästä tästä suhtautumisesta eroon, mutta kyllä se vain marraskuun Tavastian-keikallakin taas nosti päätään.

Vuonna 2005 Depeche Mode ja Nine Inch Nails -fanitukseni kärki oli toki jo hieman taittunut, mutta molemmilta tuli tuonna vuonna uudet levyt (Playing the Angel ja With Teeth), minkä ansiosta ne komeilevat vielä listakärjessä. Nine Inch Nailsia tietysti auttoi vielä bändin näkeminen ensimmäistä kertaa livenä Provinssirockissa. CMX:ltäkin tuli uusi levy (Pedot), josta en pahemmin välittänyt mutta jota kuuntelin kuitenkin sen verran että vuosilistan 9. sija sieltä tuli. NIN:in kohdalla The Hand That Feeds oli melkoinen hittibiisi, jonka luuppaamisesta en saanut tarpeekseni sitten millään.

Vuonna 2004 olin keskittynyt fanittamaan ja keräilemään lähinnä Icon of Coilin ja Covenantin tuotantoa. Kuuntelin tuohon aikaan pääasiallisesti EBM:ää ja futurepopia ja Icon of Coil olikin eniten kuuntelemani bändi tuona neljän kuukauden kadonneena aikana marraskuusta 2004 helmikuuhun 2005. Tilastot niiltä ajoilta nyt vaan valitettavasti ovat kadonneet ikuisiksi ajoiksi!

Vuoden 2005 puolella siirryin jo enemmän IOC:n Andy LaPleguan sivuprojekteihin, kuten Combichristiin, jonka Blut Royale iski lujaa ja on edelleen tracks-listani jaetulla 11. sijalla (61 soittokertaa). The Legendary Pink Dots oli kovin vuoden 2005 varsinainen täysin uusi bändituttavuus, mikä jo osoitti musiikkimakuni siirtyvän kokeellisempaan suuntaan siitä ”mainstream”-goottimusiikista. Vuosi oli muuten kenties elämäni paras keikkavuosi: Provinssin lisäksi näin myös upeat keikat LPD:ltä ja KMFDM:ltä – nämä kaksi bändiä ovat muuten hyviä esimerkkejä tasaisesti vuodesta toiseen kuuntelumääriään kasvattaneista akteista, jotka eivät pahemmin mitään suuria tilastopiikkejä kuitenkaan ole saaneet aikaiseksi.

Vielä ensimmäisen skroplausvuoden aikana kuuntelin kokonaiset albumit CD:ltä, joten kuuntelin koneella lähinnä yksittäisiä biisejä. Tracks-tilasto kuvaakin skroplausaikojeni alkua Artists-tilastoa paremmin. Pian aloin kuitenkin pitää tilastoista niin paljon, että halusin myös albumikuuntelujeni näkyvän profiilissani. Ja kun vielä sain tarpeeksi ison kovalevyn, pystyin rippaamaan koko levykokoelmani MP3-tiedostoiksi, ja siihen se CD-levyjen kuuntelu sitten jäikin.

Kun sitten toisen skroplausvuoden aikana keskityin tietokoneella enemmän albumeihin kuin raitoihin, harmittelin sitä miten tylsiksi Tracks-listani muuttuvat. Lista alkoi koostua pelkästään suosikkilevyjeni biisilistoista, eikä listoilla ollut enää niin paljon vaihtelua, varsinkaan kuukausi- ja viikkotasolla. Totesin myös, että last.fm:n kautta tutustuin uusiin kiinnostaviin ihmisiin, ja tämä puoli sivuston sosiaalisuudesta onkin jäänyt tähän mennessä trilogiastani kokonaan pois.

2. Vuosi (7.11.2005-5.11.2006)

52 weeks, 364 days
16132 plays: an average of 310.23 songs per week and 16132.00 per year
Vuoden 2006 kuunnelluin biisi: Covenant – 20 Hz (44)

1	Swans	923	6	Project Pitchfork	302
2	Current 93	474	7	Death in June	258
3	Covenant	396	8	Icon of Coil	216
4	Depeche Mode	384	9	The Angels of Light	183
5	The Legendary Pink Dots	323	10	KMFDM	172

Luokittelin vuodet 2006-2007 nostalgiatripilläni eklektikkovaiheeksi, mutta nyt nimittäisin näitä kyllä varsinaisiksi goottipoikavuosikseni. Aloin vasta tässä vaiheessa kunnolla verkostoitua Suomen goottiskene(je)n kanssa, soittaa DJ-keikkoja, ja kyllä se musiikkimakunikin oli hyvin goottia vielä tähän aikaan. (Electro)industrial ja goottirock ehkä alkoivat merkitä vähemmän – siitä tuli musiikkia jota kuuntelen/tanssin klubeilla ja soitan keikoilla, mutta en enää pahemmin kotona – mutta kuten ensimmäisessä osassa totesin, jatkoin vielä vuosia kaikkien marginaalisempien goottialakulttuuriin jotenkin liittyvien genrejen koluamista.

Toista skroplausvuottani luonnehti neofolkin löytyminen, vaikka kymmenen kärjessä näkyvätkin vain genren suurimmat nimet, Current 93 ja Death in June. Ne tietysti kalpenivat täysin sen rinnalla, kun hurahdin kesällä Swansin White Light From the Mouth of Infinity -albumiin. Olin kuunnellut bändiä ensimmäisen kerran jo syksyllä 2005 (kuten Current 93:a ja Death in Juneakin), mutta vasta tuon levyn myötä muukin tuotanto aukesi minulle. Loppuvuodesta olin jo soittanut bändin musiikin niin puhki, että ryhdyin jo etsimään samaa tunnelmaa Michael Giran The Angels of Light -bändistä joka oli siihen aikaan hänen pääasiallinen yhtyeensä (Swansin ollessa kuollut).

Vaikka Swans olikin vuositilastossa ylivoimainen, Current 93 teki vuonna 2006 ennätyksen joka meni rikki vasta vuoden 2014 barokkibuumini myötä: kuuntelin yhtä artistia 150 kertaa yhden viikon aikana. Alla olevasta taulukosta näkyy tämän tilaston kymmenen kärki marraskuussa 2014:

Barokkimusiikin kuuntelu vuoden 2014 aikana tietysti dominoi tätä listaa ja peittää melkein kaikki muut ilmiöt alleen, mutta siihen palaan sitten 10. skroplausvuoteni kohdalla. Listassa näkyvät toki myös kuumeisin Swans-luukutukseni syyskuussa 2006, Coiliin hurahtaminen alkuvuodesta 2007, sekä Nine Inch Nailsin Year Zeron julkaisu huhtikuussa 2007. Sen jälkeen tosiaan viimein siirryin siihen ”eklektikkovaiheeseen”, enkä enää samalla tavalla kuunnellut yksittäisiä artisteja enää näin intensiivisesti – kunnes löysin Johann Sebastian Bachin.

Toinen vuonna 2006 syntynyt ennätys, joka ei ole vieläkään mennyt rikki, on yksittäisen biisin peräkkäiset kuuntelut: kyseessä oli Depeche Moden Suffer Well -singlen b-puoli Better Days, jota kuuntelin parhaimmillaan 19 kertaa putkeen. En tiedä miten olen pystynyt siihen. Vuoden kuunnelluimmaksi raidaksi silti nousi Covenant 20 Hz Skyshaperilta, joka taisi olla vuoden kuunnelluin levy – jos Swansia ei siis lasketa, tietenkin.

Kahden biisin kuuntelupiikki osui kuitenkin sen verran pahasti 2. ja 3. skroplausvuoteni taitteeseen, että ne eivät näy kummankaan tilastoissa: jos kuitenkin tarkastelussa on tilastointivuoden sijaan kalenterivuosi 2006, niin kuuntelin Katatonian My Twinin 60 kertaa ja Project Pitchforkin Timekillerin 52 kertaa.

3. Vuosi (6.11.2006-04.11.2007)

52 weeks, 364 days
17752 plays: an average of 341.38 songs per week and 17752.00 per year
Vuoden 2007 kuunnelluin biisi: Coil – Heaven’s Blade (51)

1	Swans	1019	6	The Legendary Pink Dots	268
2	Coil	663	7	The Angels of Light	265
3	Nine Inch Nails	526	8	Woven Hand	249
4	Current 93	443	9	Black Sun Productions	229
5	Depeche Mode	417	10	Covenant	226

Swans oli omassa luokassaan vielä tämänkin vuoden, mutta 2007 kuului melkein yhtä paljon myös Coilille, jonka löysin nyt kunnolla. Heidänkin tuotantoonsa olin alkanut tutustua vuonna 2005, mikä nyt jälkikäteen ajateltuna vaikuttaakin hyvin osuvalta vuodelta näiden tilastojen alulle: niihin aikoihin juontaa juurensa kovin moni tärkeä musiikillinen tutkimusmatka. Ehkä se oli se vuosi, jolloin oikeasti aloin kiinnostua musiikista monipuolisesti. Sekä Swans että Coil löytyivät Last.fm:n similar artists -assosiaatioiden myötä: ne tulivat jatkuvasti vastaan kun selailin suosikkibändieni profiileja. Esimerkiksi Current 93:n, Legendary Pink Dotsin ja Einstürzende Neubautenin kuuntelijat osoittivat tähän suuntaan.

Vanha suosikki Nine Inch Nails nousi taas kärkikahinoihin Year Zeron myötä; tämän jälkeen NIN:in levyjulkaisut eivät pahemmin enää näykään tilastoissa, koska ei vain ole jaksanut kauheasti sytyttää Reznorin uudemmat tekemiset. Levy on myös hyvä esimerkki albumitilastojen epäluotettavuudesta. Niissä oli aluksi joku sellainen omituinen piirre, että albumit eivät ilmestyneet last.fm:n tietokantaan automaattisesti käyttäjien skroplaamisen myötä, kuten artistit ja raidat, vaan ylläpidon piti jotenkin erikseen lisätä ne. Siispä uutuuslevyjen kuuntelu harvemmin näkyi albumitilastoissa. Year Zero, kuten myös CMX:n Talvikuningas, loistavat siis poissaolollaan, vaikka kuuntelin niitä vuonna 2007 melkoisesti. Manuaaliseenkin tilastointiin helposti ryhtyvänä nörttinä laskin toki tracks-tilastojen pohjalta albumeilta löytyvien biisien kuuntelutilastoja yhteen, mutta ei niistä kovin luotettavia tilastoja tule, varsinkaan pitkällä aikavälillä. Nyt on tyydyttävä lähinnä siihen, mitä artistitilastoista voi tulkita kyseisen vuoden levyjulkaisujen ja muistojeni perusteella.

Neofolkin piiristä vuoden kovin löytö oli Sol Invictus, uusia kovia genrejä olivat rhythmic noise, dark cabaret, martial industrial ja dark ambient. Jälkimmäinen teki sen ensimmäisessä osassakin näkyneen kuuntelupiikin juuri tänä vuonna; kuuntelin kuitenkin genreä sen verran tasaisesti eri bändeiltä että Coph Nia on ainoa siihen suuntaan edes vähän viittaava artisti joka pääsi 20 kuunnelluimman sekaan (sijalle 18). Tässä onkin hyvä varhainen esimerkki siitä miten huomio alkoi siirtyä yksittäisistä artisteista kokonaisiin genreihin. Tilastolliseen näkymättömyyteen vaikuttaa tietysti myös se, että ambient-biisit ovat usein pitkiä ja albumeilla vähemmän raitoja; minuuttimääräisesti kuuntelin ehkä paljonkin, mutta raitojen määrissä mitattuna se ei juuri tilastoihin nouse.

4. Vuosi (5.11.2007-9.11.2008)

53 weeks, 371 days
24360 plays: an average of 459.62 songs per week and 23900.38 per year
Vuoden 2008 kuunnelluin biisi: The World Of Skin – You’ll Never Forget (26)

1	Sleep Chamber	532	6	Naevus	218
2	The Tiger Lillies	407	7	Nine Inch Nails	216
3	The Doors	284	8	Einstürzende Neubauten	208
4	Swans	276	9	The Legendary Pink Dots	184
5	Coil	240	10	Eleanoora Rosenholm	183

Neljäs vuosi oli kaikkien aikojen skroplausvuosi: 24 360 toistoa vuodessa. Tässä vaiheessa on nähtävissä jo selkeästi trendi, jossa yksittäisten biisien kuuntelumäärät laskevat nopeasti. Vuoden kuunnelluimmaksi pääsi nyt vain 26 kuuntelukerralla kun edellisinä vuosina siihen oli tarvittu ainakin 44. Kärjessä oli Swansin sivuprojekti The World of Skin kappaleella You’ll Never Forget.

Artistitilastojen kolmen kärjen muodostavat vuoden kovimmat löydöt: Sleep Chamber, The Tiger Lillies ja The Doors. Neofolkista löysin vielä Naevusin ja Siebenin (16.) Aloin siirtyä martial industrialin pariin (In Slaughter Natives oli 11. kuunnelluin, Karjalan Sissit 13.). Uusilla albumijulkaisuilla kymmenen kärkeen nousivat Einstürzende Neubauten (Alles wieder offen) ja debyyttinsä julkaissut Eleanoora Rosenholm (Vainajan muotokuva).

Löysin myös power electronicsin, mutta se on sen verran raskasta kuunneltavaa, ettei se pahemmin tilastojen kärjessä viihdy. Mikä ei tarkoita sitä, että se olisi minulle vähemmän tärkeää musiikkia kuin tilastojyrät. Tilastot nyt vaan eivät voi koskaan kertoa läheskään kaikkea ihmisten tavasta kokea taidetta.

Vuodet 2007-2008 olivat sharity-blogien (share+charity) kulta-aikaa, ja sitä todellista ”eklektikkovaiheeni” alkua. Internet alkoi saavuttaa maksimaalista potentiaaliaan musiikin levittämisessä sillä nettipiratismin toinen sukupolvi oli saapunut: Napsterin tapaisen filtteröimättömän massajakamisen sijaan musiikkia alettiin jakaa kuratoidusti eri blogeissa ja Megauploadin kaltaisissa tiedostonjakopalveluissa. Jakaminen yhdistyi suositteluun, ja usein kyse oli vieläpä halusta levittää keräilyharvinaisuuksia.

Osin juuri nämä obskuriteetteihin keskittyneet blogit ohjasivat kuunteluani eklektisempään suuntaan. Varjopuolena niiden aktiivisesti seuraamisesta oli tietynlainen itsetarkoituksellinen elitismi, ellei jopa hipsterismi: halusin vain kuunnella mahdollisimman äärimmäistä ja obskuuria musiikkia. Ja blogit toimivat last.fm:n tapaan nimenomaan hyvinä suosittelumekanismeina: niiden kautta löysi musiikkia jota ei tiennyt etsivänsä, toisin kuin Napsterista, YouTubesta tai Spotifysta. Ja niistä löysi myös loppuunmyytyjä pienen painoksen industrial-kasetteja, joita ei ollut mitään toivoa saada mistään muualta. Sleep Chamber on kaiken lisäksi vielä erinomainen esimerkki tapauksesta, jossa blogien (etenkin Because Gold Told Me to Do It) ansiosta mielenkiinto unohdettuihin bändeihin herää siinä määrin että heidän levyjään aletaan taas myydä.

Kuuntelin tolkuttoman paljon musiikkia, minkä näkee esim. tilastoista, joissa on listattu ne viikot, joiden aikana olen skroplannut eniten. Monista lyhyistä raidoista koostuvien barokkiteosten kuuntelu vuonna 2014 tunkee sotkemaan tilastoja, mutta muuten kymmenen kärjessä näkyy lähinnä eklektikkovaiheeni vuoden 2007 lopusta vuoden 2009 loppuun.

Oikeastaan tuon koko ”goottipoikavaiheen” voisi jättää pois fani- ja eklektikkovaiheiden välistä, koska se liittyy musiikkityyliin, ei kuuntelutottumuksiin. Olin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ensin fani, sitten eklektikko. Mutta olin toisaalta myös gootti, mutta enemmänkin kyse on rinnakkaisesta ilmiöstä: olin ensin fanigootti, sitten eklektikkogootti. Vuosikymmenen keskivaiheille osui jakso, jolloin minulle oli kaikkein tärkeintä että musiikki on kyllin synkkää. Genrellä alkoi sitten myöhemmin olla tässä synkkyyden metsästyksessä sitten ajan kanssa koko ajan vähemmän merkitystä.

Tämä ripustautuminen tiettyyn estetiikkaan saavutti suorastaan koomisia mittasuhteita: pystyin kuuntelemaan cabaret’ta kun eteen lisättiin sana dark, countryä kun eteen liitettiin sana gothic ja hip hopia jos eteen liitettiin sana industrial. Sukua tälle taipumukselle oli myös oman musiikillisen sietokyvyn koettelu power electronicsilla, noisella ja lopulta myös black metalilla.

5. Vuosi (10.11.2008-8.11.2009)

52 weeks, 364 days
23699 plays: an average of 455.75 songs per week and 23699.00 per year
Vuoden 2009 kuunnelluin biisi: Depeche Mode – Peace (27)

1	Depeche Mode	439	6	Einstürzende Neubauten	164
2	Swans	258	7	The Legendary Pink Dots	158
3	KMFDM	187	8	The Tiger Lillies	141
4	Sleep Chamber	174	9	Coil	135
5	Militia	169	10	Foetus	134

Vuoden 2009 kokonaiskuva on aika samanlainen kuin vuoden 2008, ja artistitilastojen valossa tämä vaikuttaisi koko tarkastelussa olevan kymmenvuotisjakson tylsimmältä. Depeche Mode nousi ykköseksi sen Sounds of the Universen limited editionin ansiosta; ainoa merkittävä uusi löytö oli viidennen sijan ekoanarkistinen martial industrial -kollektiivi Militia. Kymmenen kärjessä on myös kaksi bändiä, Neubauten ja Foetus, joilla ei ole missään vaiheessa ollut selvää suurta kuuntelupiikkiä, mutta joita molempia on kuitenkin tullut kuunneltua tämän vuosikymmenen aikana yli 1000 kertaa, ja jotka siis ovat kokonaistilastoissani kuudentoista kuunnelluimman artistin joukossa.

Kymmenen kärkeä tuijottelemalla astuu kuitenkin tilastoharhaan. Kuuntelin nimittäin ennätysmäärän uniikkeja artisteja; kuuntelujen kokonaismäärä siis pysyi aika samana, mutta jakautui paljon useammalle artistille. Kymmenen kärkeen nyt pääsi lähinnä vanhoja suosikkeja, mutta aiempaa pienemmillä kuunteluosuuksilla. Myös all time -listani top 50 jumahti vuoden ajaksi melko samanlaiseksi, koska kuuntelin lähinnä itselleni uusia bändejä.

Nostalgiatripissäni luokittelin vuoden 2009 jo relativistis-elitistiseen tutkimusmatkailijavaiheeseen, mutta tilastot puoltaisivat sen sisällyttämistä eklektikkovaiheeseen (Nostalgiatripin mukaan 2006-2007). Kuuntelin nimittäin vuonna 2009 ällistyttävän määrän uniikkeja artisteja: lokakuussa peräti 417 viikossa. Kun nämä viikot (eniten uniikkeja skroplattuja artisteja) listaa, yhdeksän ensimmäistä ovat vuodelta 2009:

Tässä vaiheessa musiikkimakuni oli siis jo hyvin laaja, ja minä kuuntelijana hyvin uutuudennälkäinen ja seikkailunhaluinen. Genreistä tärkein vuoden 2009 löytö oli punk.

Tuntuu että nämä nostalgiatripillä määrittelemäni ajanjaksot noin yleisestikin osuvat hieman eri aikoihin kuin niitä tukevat tilastot: kukin vaihe alkaa ennen kuin se näkyy tilastoissa asti. Muisti toimii tietysti eri tavalla kuin tilastot: muistan merkittävät musiikilliset löytöni siitä milloin löysin ne, en siitä milloin ne viimein nousivat tilastokärkeen.

Tässäkin päästään tilastoinnin ongelmiin: kuinka paljon kuuntelumäärät oikeastaan kertovat musiikin merkityksestä kuuntelijalle? Jos tilastot ja muistot ovat ristiriidassa keskenään, kumpaan uskominen tuntuu ihmisestä mielekkäältä? Eikö menneisyydessä kuunnellun musiikin merkitys nykyajassa tule tunteista ja muistoista?

6. Vuosi (9.11.2009-7.11.2010)

52 weeks, 364 days
20552 plays: an average of 395.23 songs per week and 20552.00 per year
Vuoden 2010 kuunnelluin biisi: The Associates – Club Country (19)

1	CMX	164	6	Einstürzende Neubauten	108
2	Depeche Mode	161	7	Wolfsblood	107
3	Ulver	153	8	Karjalan Sissit	105
4	The Legendary Pink Dots	124	9	Woven Hand	101
5	Coil	113	10	The Crystals	101

Kuudetta vuotta leimasi edelleen voimakkaasti siirtyminen yksittäisistä bändeistä ja biiseistä suureen määrään uniikkeja artisteja ja raitoja. Tämä oli ensimmäinen kerta kun vuoden soitetuin biisi sai alle 20 skroplausta, eikä artistilistan kärkeen ole minään muuna vuonna päästy yhtä helpolla (CMX, 164). Tänä vuonna vain 11 artistia sai täyteen 100 soittokertaa, mikä sekin on vähemmän kuin koskaan muulloin. Osittain näitä tilastoja selittää se, että kuuntelujen kokonaismääränkin lasku kiihtyi: enää 20 552 toistoa vuodessa.

Syitä tähän kehitykseen en kyllä enää muista, enkä niitä ole mihinkään kirjoittanut ylös. Varmaan kuuntelin fyysisiä levyjä tähän aikaan taas enemmän, ja saatoin myös vältellä tietokoneen käyttöä jännetuppitulehduksen tai muuden käsivaivojen vuoksi. Last.fm-journalinkin kirjoittamisen lopetin syksyllä 2010. Opiskelujen alku ja siihen liittyvät kiireet varmaan selittävät myös paljon. Opiskelut myös muuttivat radikaalisti suhdettani musiikkiin: etnomusikologia naksautti aivoni johonkin uuteen asentoon. Tästä alkoi se mitä kutsuin nostalgiatripillä relativistis-elitistiseksi vaiheeksi, joskin silloin aloitin sen jo vuodesta 2008.

Kuuntelutottumukseni muuttuivat analyyttisemmiksi ja aloin ymmärtää musiikin sosiologisia ulottuvuuksia. Myös poliittinen aktivoituminen musiikkiin liittymättömissä asioissa liittyi varmasti tähän. Ymmärsin, ettei ole huonoa tai hyvää musiikkia, on vain musiikkia joka merkitsee eri asioita eri ihmisille. Kaikki musiikki on mielenkiintoista, myös se jota ei itse voi sietää. Fanipoikavaiheen äärimmäisestä subjektiivisuudesta oli kymmenessä vuodessa tultu pitkä matka. Osa tätä uutta ymmärrystä on tietysti myös se, että kukaan ei voi kuunnella musiikkia objektiivisesti.

7. Vuosi (8.11.2010-6.11.2011)

52 weeks, 364 days
14266 plays: an average of 274.35 songs per week and 14266.00 per year
Vuoden 2011 kuunnelluin biisi: Sub Luna – Denim Demon (21)

1	Nine Inch Nails	202	6	Depeche Mode	149
2	Swans	199	7	Test Dept.	130
3	Of the Wand and the Moon	172	8	Killing Joke	130
4	CMX	172	9	Foetus	129
5	Militia	151	10	Naevus	122

Tänä vuonna kuuntelin vähemmän kuin koskaan muulloin näiden kymmenen vuoden aikana – siis tietokoneella, tuskin kokonaisuutena. Tilastot siis oikeastaan kertovat tämän vuoden kuunteluista kaikkein vähiten, tuskin mitään olennaista. Kirjoitin myös Melomaanikko-blogia vähemmän kuin koskaan, joten en voi oikeastaan tarkistaa täältäkään, mitä oikeasti kuuntelin vuoden 2011 aikana. Tuossa aiemmin pohdin muistojen ja tilastojen suhdetta. Tältä vuodelta ei ole oikeastaan kumpiakaan, mutta en usko että se tarkoitti sitä että musiikki olisi tuolloin merkinnyt minulle yhtään vähemmän.

Populaarimusiikin puolelta Daniel Menche (19.) oli kovin uusi löytö ja malliesimerkki siitä miten raitojen määrä ei oikeastaan kerro mitään: hänen noise-teoksensa ovat niin pitkiä että tuntimääräisesti kuunneltuna hän olisi varmasti sijoittunut paljon korkeammalle. Puhumattakaan siitä kuinka fiiliksissä olin hänen musiikkiaan kuunnellessaan. Valitettavasti – ja onneksi – tunnereaktioita ei kuitenkaan voi tilastoida ja listata, laittaa paremmuusjärjestykseen.

Artistilistan sijalta 16 löytyy Philip Glass, mikä kertoo orastavasta kiinnostuksesta taidemusiikkiin. Minimalismi oli muutenkin kova juttu, The Knife taas oli saanut minut kiinnostumaan oopperasta Tomorrow, in a Year -mestariteoksellaan jo vuoden 2010 alussa. Kansanmusiikki (tai siis pieni sirpale siitä: lähinnä tuvalainen kurkkulaulu, tiibetiläinen rituaalimusiikki ja indonesialainen gamelan) tuli tutuksi tässä ajanjaksossa, kuten myös poliittinen laulelmamusiikki ja sota-ajan propagandaiskelmät, suomenkielinen hip hop ja heavy metalin klassikot Black Sabbathista Venomiin.

Vuoden kuunnelluin biisi oli Sub Lunan neofolk/dark cabaret -henkinen Turbonegro-cover. Taisin kuunnella alkuperäisen kerran enkä pitänyt siitä. Kertoo siis aika paljon siitä kuinka sattumanvaraiset tämän vuoden listat olivat; hyvin pärjäämiseen ei tarvittu kovinkaan suuria ihmeitä.

8. Vuosi (7.11.2011-4.11.2012)

52 weeks, 364 days
17312 plays: an average of 332.92 songs per week and 17312.00 per year
Vuoden 2012 kuunnelluin biisi: The Age of Love – The Age of Love (Watch Out for Stella Club Mix) (27)

1	Swans	303	6	Julma-Henri	125
2	Laibach	164	7	Pop Will Eat Itself	122
3	Maaseudun Tulevaisuus	151	8	John Oswald	120
4	Lana Del Rey	137	9	Depeche Mode	120
5	Negativland	130	10	Rome	117

Vuoteen 2011 loppunut Melomaanikon nostalgiatrippi osui vahingossa olennaiseen käännekohtaan. Vuonna 2012 aloin kirjoittaa musiikista aiempaa pidemmin ja analyyttisemmin ja pian Melomaanikko muuttikin Blogspotista Loppu.fi:hin WordPress-alustalle. Blogin lisäksi tänne päätyi myös DJ Hilarionin soittolistoja sekä goottiklubien soittolistatilastoja. Alaotsikko oli kuvaavasti ”pseudoakateemista jaarittelua populaarimusiikista ja pakkomielteistä soittolistatilastointia”.

Koska blogin luonne muuttui, aloin kirjoittaa entistä vähemmän omasta suosikkimusiikistani. Vähemmän levy- ja keikka-arvosteluja, enemmän yleisellä tasolla tapahtuvaa pohdiskelua. Kirjoitin toki tänäkin vuonna jokaisesta top 10 -kuuntelutilaston artistista (viimeistään Vuoden parhaat levyt -listalla), mutta siihen se sitten jäikin. Swansin vei listan kärkeen uusi upea The Seer -albumi ja kakkoseksi päässeen Laibachin musiikki alkoi n. 10 vuoden vastentahtoisen siedätyshoidon jälkeen avautua.

Julma-Henri oli tagittamisen ongelmien uhri: kuuntelut jakautuivat artisteille Julma-Henri, Julma-Henri & RPK ja Julma-Henri & Syrjäytyneet. Jotta tilastot olisivat kyllin kuvaavat, nämä kaikki pitäisi niputtaa samaan. Silloin kuuntelukertoja olisi 230, eli kyseessä oli oikeasti vuoden toiseksi kuunnelluin artisti. Nämä lukuisilla nimillä/kokoonpanoilla esiintyvät tyypit ovat tilastojen kannalta ongelma ja pääasiallisesti pyrinkin siihen että en enää merkitse kokoonpanoja näin tarkasti (paitsi ID3v2/FLAC-tagien performer-kenttään), koska se sotii tilastoinnin tarkoituksenmukaisuutta vastaan.

Kun huhtikuussa aloitin ikuisuusprojektini, elektroninen top 100 -listan, alkoi käydä niin, että en enää blogannut siitä mitä kuuntelin, vaan kuuntelin sitä mistä bloggasin. Musiikkimakuni siirtyi artisteista ja genreistä laajempiin projekteihin: nyt otin projektikseni tutustua elektronisen musiikin historiaan. Aloin lukea paljon aiheesta, ja lukemani perusteella valitsin sen mistä kirjoitan ja mitä kuuntelen. Negativlandin, John Oswaldin ja osin Pop Will Eat Itselfinkin listalle toi plunderphonicsiin perehtyminen (ks. #45). Toisaalta myös (SPOILERIVAROITUS) vuoden kuunnelluin biisi edelleen odottaa vuoroaan tuolla listalla; perehdyin ja ihastuin biisiin alustavasti jo vuonna 2012.

Luin elektronisesta musiikista eniten vuonna 2012 ja loin listauksen yleisen rungon. Projekti jatkuu edelleen, mutta luen nyt vähemmän ja etenen listalla hitaasti yksi sijoitus kerrallaan, keskittyen pieneen määrään lähdekirjallisuutta kerrallaan. Sen verran, että ehdin siinä rinnalla keskittyä muihinkin projekteihin: vuonna 2013 perehdyin jazziin ja 2014 klassiseen musiikkiin. Toki nämä kaksi ovat elektronisen musiikin tapaan niin valtavia kokonaisuuksia, ettei niitä yhdellä luku-, kirjoittamis- ja kuunteluprojektilla vielä sisäistetä, vaan siihen menee koko elämä. Silti: nykyään saan musiikista eniten irti kun luen siitä mitä kuuntelen, ja prosessoin sen tänne tekstiksi.

Jos vuodet 2004-2006 olivat fanipoikavaihetta, 2007-2009 eklektikkovaihetta ja vuodet 2010-2011 relativistis-elitististä vaihetta (nostalgiatripillä jaoin vuodet toisin, mutta nyt tuo tuntuu totuudenmukaisemmalta jaksotukselta), niin ehkä vuodesta 2012 eteenpäin on sitten ollut tät projektikeskeistä vaihetta. Ero on selkeä: en enää kuuntele ”kaikkea maailman musiikkia” sattumanvaraisesti sieltä täältä poimien, vaan keskityn aina yhteen itselleni uuteen aihepiiriin kerrallaan. Osaan liittyy hyvin vakavahenkinen perehtyminen alan kirjallisuuteen, osaan vain Wikipedian, All Music Guiden ja Rate Your Musicin lukeminen. 2012 on looginen ajankohta uuden kuunteluvaiheen alulle siksikin, että Megauploadin sulkeminen tammikuussa tiesi sharity-blogien kultakauden loppumista ja aloin tukeutua yhä enemmän kirjastoon ilmaisissa musiikkihankinnoissani.

Osin varmaan projektikeskeisyydestäkin johtui, että aloin taas kuunnella enemmän musiikkia tietokoneella ja kuuntelumäärät alkoivat taas nousta. Kokonaisuutena tämä taitaa kuitenkin olla huonoiten dokumentoitu kuunteluvuoteni. Tilastot ovat edelleen melko suppeat, enkä kirjoittanut enää last.fm journaliani. Ainoa aikalaislähde on tämä blogi, mutta kuten mainitsin, en enää kirjoittanut kauhean paljon siitä mitä milläkin hetkellä kuuntelin.

9. Vuosi (5.11.2012-10.11.2013)

53 weeks, 371 days
15300 plays: an average of 288.68 songs per week and 15011.32 per year
Vuoden 2012 kuunnelluin biisi: The Knife – Full of Fire (18)

1	Depeche Mode	265	6	Nitzer Ebb	148
2	CMX	262	7	Swans	146
3	Johann Sebastian Bach	220	8	Deine Lakaien	143
4	John Cage	165	9	Nine Inch Nails	119
5	The Knife	151	10	Kraftwerk	99

Vuotta 2013 leimasi elektroninen top 100 -listan lisäksi myös varovainen tutustuminen taidemusiikkiin: John Cagessa nämä kaksi yhdistyivät ja hänen taiteeseensa koko vuosi parhaiten tiivistyykin. Taidemusiikin kuuntelun yhteismitattomuus populaarin kanssa tiivistyy oikeastaan Bachin korkeaan sijoitukseen: melkein kaikki 220 soittokerrasta on tullut vain siitä, että osana erään kuuntelupiirin toimintaa, yritin hahmottaa eroja Goldberg-variaatioiden eri levytyksissä. Kuuntelin saman teoksen siis yhä uudelleen ja uudelleen, eri pianistin tulkintana. Ja vielä kun huomioi kuinka lyhyitä suurin osa noista variaatioista on, en oikeastaan käyttänyt Bachin kuunteluun vielä kovin paljon aikaa. Niin, enkä minä niissä levytyksissä mitään eroa huomannut. Ihan turhaan kuunneltu!

Vastaavasti Erik Satie pääsi vuositilastossa sijalle 17 hyvin pitkälti siksi, että yritin kuunnella Vexations-teoksen mahdollisimman monta kertaa peräkkäin; Satie itse kirjasi esitysohjeeksi 840 peräkkäistä soittokertaa, eli jäin aika kauas taakse. Toistoon kyllästyminen on johtanut siihen, että en tätäkään teosta saanut kuunneltua sen vertaa, että olisi päässyt track-listani Top 50:een. Satiesta pääsenkin takaisin Cageen, joka osallistui 1950-luvulla yhteen niistä harvinaisista Vexationsin kokonaisista esityksistä: Cage oli yksi pianisteista joka oli soittamassa tätä 840 kertaa yhden viikonlopun aikana. Elektroninen top 100 -listan sijalta 33 löytyy Williams Mix, mutta itselleni henkilökohtaisesti paljon tärkeämpi ”teos” oli 4’33”.

Tämä nuotiton (muttei äänetön, vastoin yleistä harhaluuloa) teos oli täysin looginen loppupiste musiikillisten äärimmäisyyksien metsästyksessäni. Halusin löytää maailman äärimmäisintä musiikkia, ja löysin sen Cagen elämäntyöstä. Nostalgiatripin vitososassa yritin kertoa, ”mihin musiikin äärirajoilta voi enää mennä”, mutta näin jälkikäteen ajateltuna en mielestäni täysin onnistunut. Ehkä siksi, että vielä tuolloin, vuonna 2012 en ollut oikeasti päässyt musiikin äärirajoille. Power electronicsin ja noisen äärimmäisen epämusikaalisuuden, sekä kansanmusiikin kuuntelun äärimmäisen kulttuurirelativismin jälkeen ainoa looginen lopputulos on hiljaisuus, musiikin absoluuttinen nollapiste. Tutkimusmatkani olisivat voineet siis ihan hyvin päättyä 4’33”:een, täydelliseen musiikin dekonstruktioon. Siitä ei enää pääse pitemmälle, joten ihan yhtä hyvin voisi lopettaa musiikin kuuntelun kokonaan ja kuunnella vain hiljaa maailman ääniä, kuten Cagen teoksen yleisön on tarkoitus.

10. Vuosi (11.11.2013-7.11.2014)

52 weeks, 364 days
21632 plays: an average of 416.00 songs per week and 21632.00 per year
Kuunnelluin kappale: Yleislakko – Vuokratyömiehen laulu (21)
Kuunnelluin levy: François Couperin – Oeuvres pour clavecin (298)

1	Johann Sebastian Bach	617	6	Swans	283
2	François Couperin	574	7	Kraftwerk	262
3	Arcangelo Corelli	452	8	Henry Purcell	255
4	Antonio Vivaldi	406	9	Claudio Monteverdi	226
5	Laibach	290	10	Yleislakko	219

Löysin kuitenkin tieni Cagesta rekonstruktioon. Hänen ajatuksistaan ja teoksistaan lähdin rakentamaan itselleni tietoisuutta musiikin teoriasta ja äänen syvärakenteesta. Hän oli todellinen porttini klassiseen musiikkiin, koska hän riisui taidemusiikin alastomaksi. 1900-luvun moderni avantgarde-musiikki oli minulle turvallinen tapa astua korkeakulttuurin piiriin, koska sille oli tutut vastineensa hiljaisuudessa, melussa ja äärimmäisessä populaarimusiikissa. Seuraavaksi siirtyin esitonaaliseen vanhaan musiikkiin, ja lopulta vuonna 2014 uskaltauduin lähestymään barokin kautta klassismia ja länsimaisen musiikillisen ajattelun ydintä.

Vuonna 2013 luin jo kaikenmaailman johdantoteoksia taidemusiikin maailmaan (parhaiten jäi mieleen Fred Plotkinin Classical 101), mutta vuonna 2014 tartuin järjettömään järkäleeseen ja hankkeeseen: kirjaan nimeltä 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die. Rupesin kuuntelemaan tuon kirjan suosittelemia levytyksiä kronologisesti. Yhdessä vuodessa ehdin kuunnella teoksia vuoteen 1720 asti. Mukana kirjassa on jonkin verran keskiajan ja renessanssinkin musiikkia mutta käytännössä tämä projekti tarkoitti sitä että vuonna 2014 kuuntelin lähinnä barokkimusiikkia. Top 20 -listalleni pääsivät myös Alessandro Scarlatti (13.), Marin Marais (14.), Tomaso Albinoni (15.), Giuseppe Torelli (17.), Jean-Philippe Rameau (18.) ja Georg Friedrich Händel (20.).

Sen sijaan että musiikki olisi loppunut John Cageen, ymmärsin että olin kuunnellut musiikkia vasta rajatuilla tavoilla. Maailmassa on kuitenkin loputtomasti erilaisia tapoja kuunnella musiikkia ja loputtomia lähestymistapoja sen tarkasteluun. Olin jo kokeillut fanitusta, skeneilyä, eklektistä hipsterismiä ja musiikinsosiologista analyysiä. Millainen uusi maailma musiikinteoreettisesta kuuntelutavasta avautuikaan! Opettelin lukemaan nuotteja, opiskelin musiikin historiaa, keskeisiä käsitteitä sekä makro- ja mikrorakenteita.

John Cage aiheutti tavallaan myös renessanssin Last.fm-käytössäni. Jos kerran musiikkia voi ”säveltää” sattumanvaraisesti, niin kai sitä voi myös kuunnella niin? Aloin hyväksyä sen, että on ihan ok jos kuuntelutilastot vaikuttavat siihen mitä kuuntelee. Vaikka se olisi suositeltujen artistien sijaan jotain niinkin pöhköä kuin se, miltä Last.fm-profiilin artistiotanta näyttää visuaalisesti, tai jos tavoitteena on saada Combichrist pois 20:n kärjestä tai kuunnella tiettyjä artisteja niin, että top 50 -listalle ei pääse alle 600 :lla kuuntelukerralla.

Barokkimusiikki on värikästä, populaarimusiikki mustavalkoista.

Vuositilastoista havainnollistuu jälleen hienosti taidemusiikin kuuntelun ongelmat, ja albumitilastojen yleisestikin. Kuuntelin Scott Rossin levytykset François Couperinin kaikista cembaloteoksista kerran. Kyse on 12:n CD:n boksista. Kuuntelin siis ”yhden” levyn kerran ja se riitti viemään sen kärkeen. Biisilistaa tarkemmin tutkiessa tulee ehkä totuudenmukaisempi kuva siitä että Yleislakon Maailmanpolitiikan arkipäivää ja Laibachin Spectre viihtyivät albumikokonaisuuksien toistoina soittimessani useimmin vuoden aikana. Elektroninen top 100 toi tänä vuonna Cagen lisäksi listalle Kraftwerkin (10.) ja DJ Shadow’n (11.).

Vuonna 2014 Spotifykin viimein alkoi ryhdistäytyä palvelun ilmiselvien suosittelu- ja tilastointimahdollisuuksien suhteen. Etenkin Spotify – Year in Music sopii hyvin tähän yhteyteen. Tilastoista näkee aika hyvin mihin käytän palvelua: päivän hittien testikuunteluun (etenkin suomenkielinen hip hop ja EDM). Ahkerimmat Spotify-kuuntelupäiväni ovat maanantai ja perjantai, koska ne ovat musavisapäiviä. Pitää aina treenata hittimusaa niitä varten.

Facebook-joulukalenterissakin totesin että rap-musan suhteen olen tänä vuonna keskittynyt hyvin pitkälti yksittäisiin biiseihin, ja Spotify on minulle niitä varten. Se on oikeastaan siinä asemassa, missä WinAmp oli kun aloitin skroplauksen: silloin kuuntelin ajatuksella kokonaisuuksia CD:ltä (nykyään Foobarilla), tietokoneella yksittäisiä hittibiisejä (nykyään Spotifyssa).

Toinen käyttötapani liittyy klassiseen musiikkiin: minulle on tärkeää se mitä levytyksiä kustakin teoksesta kuuntelen, enkä useinkaan löydä niitä muualta kuin Spotifysta. Se inhottaa minua, koska Spotifyn metadata on ihan huonoa: siellä kuuntelemani klassinen skroplaantuu pääasiallisesti esittävän orkesterin tai solistin nimiin, ei säveltäjän. Se myös vääristää suosituksia, niin Spotifyssa kuin Last.fm:ssäkin, koska minulle suositellaan orkestereita yhtä paljon kuin säveltäjiä. Toisaalta mikäs siinä, jos kyse on tasokkaista orkesterista.

Ehkä tässä nyt eletään jotain murrosaikaa, ehkä Spotifyn tilastointi- ja suositteluominaisuudet päihittävät lähiaikoina Last.fm:n. Se jää nähtäväksi, mutta tässä nyt lopuksi käppyröitä joita en ole saanut skroplaamalla, vaan käyttämällä Spotifyta vuonna 2014: