Kymmenen vuotta skroplausta, osa 3

Audioscrobbler-trilogiani huipentuu nyt kuuntelutilastojeni vuositason syväanalyysiin. Kvantitatiivisen aineiston lisäksi näkökulmaa kuunteluhistoriaani tuo Last.fm journalini, jota kirjoitin vuosina 2005-2010. Tilastojen ohella onkin tarpeen käyttää aikalaislähteitä: olen muuttunut ihmisenä ja musiikin kuuntelijana niin valtavasti, etten muistaisi enää muuten kuka olin kymmenen vuotta sitten. Olen toki kirjoittanut tätä blogiakin jo kuusi vuotta, ja varsinkin Melomaanikon nostalgiatripistä on hyötyä historiallisen perspektiivin saamisessa.

Valitettavasti API-kehittäjät keskittyvät vahvasti vain artisteihin, joten raitojen ja varsinkin albumien osalta tilastot ovat hyvin puutteellisia, kuten aiemminkin jo totesin. Se kuitenkin korostuu tässä päätösosassa, koska vuosikohtaisia tilastoja minulla on käytettävissä koko tältä ajalta ainoastaan artistien osalta. Olen hakenut ne Last.fm Explorerin avulla.

Käytän esimerkkeinä kultakin vuodelta eniten kuuntelemaani kappaletta, mutta ne ovat kalenterivuosilta, eivät jäsenyysvuosiltani. Ne olen hakenut Shikakan tilastoista.

Lue loppuun

Veren musiikkia

Daniel Menche on suosikkinoiseartistini, Daniel Menche on ihana. Se on high schoolin kirjastossa töissä ja sillä on söpö koira jonka suosikkilevy on Current 93:n Dogs Blood Rising. Menchen ”musiikki” on jotain suurempaa kuin tavallinen noise. Se on paitsi raakaa, myös tavattoman kaunista. Meluvallit nousevat luonnosta – viimeaikaisissa julkaisuissa vesiputousten äänet ovat olleet tärkeässä osassa. Daniel Menche harrastaakin myös mustavalkoluontokuvausta.

Daniel Menche - Feral; levynkansi

Monessa mielessä Menche muistuttaa japanilaista Aubea. Molempien variaatio noisesta on hieman ”harmonisempi” kuin muilla genren artisteilla ja heidän levynsä ovat yleensä vahvasti temaattisia – yhdistävä teema on yleensä orgaanisessa lähdeäänityksessä jota on sitten enemmän tai vähemmän muokattu tarkoituksenmukaiseksi ääneksi.

Koko noisen pointti on ylistää ääntä joka ei ole musiikkia. Nautin suuresti myös muiden äänien kuin musiikin kuuntelemisesta – niin koneiden kuin luonnonkin. Menchen taide syntyy orgaanisesti todellisuudesta, nostaen minimalistisenkin kenttä-äänityksen musiikkiteoksen korokkeelle ja samalla se nostaa myös luonnon sen ansaitsemalle korokkeelle. Melu on erottamaton osa luontoa, se nousee musiikkia luontevammin siitä yrittämättä asettaa todellisuutta ihmismielen luomiin leimoihin ja rakenteisiin kuten populaarimusiikki tekee. Näin se ilmaisee jotain mikä on käsitteelliseltä ja sanalliselta kommunikaatiolta ikuisesti ulottumattomissa. Kyse on jostain kieltäkin vanhemmasta, primaalisesta asiasta, joka nousee suoraan erottomattomasta yhteydestämme muuhun luontoon.

Parhaimmillaan noise on juuri sellaista millaisena Daniel Menche sen välittää: hypnoottista, läpitunkevaa, ahdistavaa mutta puhdistavaa, päällekäyvää kuin villi luonto mutta yhtälailla ravitsevaa kuin maasta nouseva elämä. Siinä tuoksuu multa, kuuluu veden pauhu ja välittyy mielikuva valtavasta, pilvettömästä ja valosaasteettomasta talviyön tähtitaivaasta joka avautuu alati äärettömänä yllämme.

Lopuksi luonnollisesti vielä ääninäytteitä Spotifystä. Viimevuotinen Kataract on hyvin lähellä kenttä-äänitystä ja kattaa 40 minuuttia vesiputoksen mylvintää. Tämän vuoden materiaalista Hover on hänen työpaikkansa oppilaiden kanssa tehty aavemainen kuoroteos ja Menche on päässyt mukaan myös Sub Rosan loistavan An Anthology of Noise and Electronic Music -kokoelmasarjan uusimmalle kutososalle. Kokoelman kappale Fulmination edustaa Menchen rytmisempää ja teollisempaa tuotantoa, joka luo puolestaan mielikuvia helvetillisistä metallisulattamoista ja konepajoista.