60. ikonisin video: Robin – Boom kah (2013)

Vierailevat artistit: Mikael Gabriel & Uniikki
Ohjaus: Ville Salminen & Rise
Ladattu YouTubeen: 30.8.2013
Näyttökertoja: 22 478 021 (14.5.2019)

Robin - Boom kah (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Mistään ei löydy listaa Suomen katsotuimmista YouTube-videoista, mutta Robinin Boom kah (2013) lienee ihan kärkisijoilla. Se ei kyllä ole mikään ihme, sillä Robin vertautuu varsin loogisesti Justin Bieberiin; he ovat yhtä selkeästi YouTube-ajan kasvatteja. Robin tosin löydettiin laulukilpailusta, ei hänen oman videokanavansa kautta. Läpimurto tapahtui silti nimenomaan Frontside Ollien (2012) musiikkivideon myötä. Tuntuu käsittämättömältä että Boom kah julkaistiin jo seuraavana vuonna, mutta teinitähtien maailmassa asiat tapahtuvat nopeasti.

Frontside Ollie ei ole mukana tällä listalla, vaikka sitäkin on katsottu huikeat 17 miljoonaa kertaa. Tämä johtuu siitä että Bieberin Babyn (2010) tapaan se edustaa vielä tyylillisesti selvästi YouTubea edeltävää estetiikkaa – ainoastaan sen tapa levitä yleisön tietoisuuteen on uusi. Boom kah on kuitenkin jo selvästi nykyaikainen teos. Skeittaus on ollut ”coolin” nuorison symboli musiikkivideoissa jo ainakin 1990-luvulta lähtien, mutta nyt videoon on otettu mukaan myös parkouria ja roller derbyä, jotka sijoittavat sen selvästi meidän aikaamme.

Liikkeen ja valon dynamiikkaa sekä värien kontrasteja taitavasti hyödyntävä video tiivistää erinomaisesti biisin energisyyden ja Robinin leimallisen positiivisuuden. Voikin ajatella että Robiniin henkilöityy toinen puoli YouTube-ajan tunnekeskeisyydestä. Sen lisäksi että kameran edessä itkeminen on nykyään välttämätön osoitus siitä artisti on ”aito”, myös vilpitön hymy ja uskottava positiivisuus on melko uutta ainakin suomalaisessa pop-musiikissa.

Toisaalta videossa on myös paljon ”feikkiä”. Siinä käytetään taustabändiä puhtaasti esteettisistä syistä, koska musiikkivideossa pitää soittaa soittimia, jotka ovat visuaalisesti toimivia – ei soittimia jotka oikeasti soivat kyseisessä biisissä. Videon lopulla bändi ei edes esitä soittavansa vaan ainoastaan kanavoi hyvää fiilistä fyysiseen hassutteluun. Samaten on täysin merkityksetöntä, että Elastinen ei räppää biisissä. Pääasia että videossa näkyy tuttu naama, jotta viraalisuus on maksimoitu. Elastinen on muutenkin kunnostautunut siinä, että hän lyöttäytyy Rähinä Recordsin artistien vanavedessä sellaisten biisien musiikkivideoihin, joissa hän ei itse räppää (vrt. Spektin Macho fantastico, 2014).

Pop-videossa tällä ei kuitenkaan ole väliä. Rock-soittovideon ajatuksena on tarjota illuusio aidosta soittotilanteesta, mutta eihän sekään yhtään sen aidompaa ole. Boom kahin video on kuitenkin aito siinä mielessä, että se on täysin kappaleen hengen mukainen. Se visualisoi musiikin tunnelman täydellisesti, eli onnistuu tehtävässään moitteettomasti.

 

61. ikonisin video: Childish Gambino – This Is America (2018)

Ohjaus: Hiro Murai
Ladattu YouTubeen: 5.5.2018
Näyttökertoja: 536 845 029 (6.5.2019)

Childish Gambino - This Is America (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Kun aloitin listan koostamisen vuosi sitten, tätä videota ei oltu vielä julkaistu. Tuure Boeliuksen tapaan otin sen mukaan viime hetkellä. Molemmat olivat silloin liian tuoreita videoita, jotta niiden pitkän aikavälin kulttuurista merkitystä olisi voinut arvioida. Boeliuksen sijoittaminen listan häntäpäähän tuntuu jälkiviisaasti (valitettavasti) ihan osuvalta, mutta Childish Gambinon This Is American pitäisi olla paljon korkeammalla. Nyt uskaltaa jo melkoisella varmuudella sanoa että se jää musiikkivideoiden historiaan yhtenä taiteenmuodon ikonisimmista edustajista.

This Is Americassa on paljon samaa kuin viimeksi käsitellyssä Born Freessä. Molemmat ovat rohkeita ja anteeksipyytelemättömän kantaaottavia musiikkivideoita, joissa murhataan ihmisiä. Toisaalta M.I.A:n video on paljon suoraviivaisempi kuin Childish Gambinon, joka on paljon hienovaraisempi ja tulkinnavaraisempi. Sen kuvaston rikkaus on tärkeä syy siihen, miksi This Is Americasta puhuttiin viime vuonna niin ahkerasti.

Tärkeintä oli tietysti se, että This Is America osui juuri oikeaan aikaan. Asekontrollia ja rasismia Yhdysvalloissa on kyllä käsitelty musiikkivideoissa aiemminkin: esimerkiksi Kendrick Lamarin Alrightissa (2015) ja Joyner Lucasin I’m Not a Racistissa (2017). Maailma, tai ainakaan amerikkalainen yhteiskunta, ei ehkä kuitenkaan ollut vielä silloin yhtä valmis käsittelemään asiaa näin näkyvästi. This Is America voitti väkivaltaisesta kuvastostaan huolimatta parhaan musiikkivideon Grammyn, mitä ei olisi kyllä voinut tapahtua paria vuotta aikaisemmin.

Kahdessa järkyttävimmissä kohtauksessa Gambino, eli moniviihdyttäjä Donald Glover, ampuu afroamerikkalaisia ihmisiä. Tarkoituksena on tietenkin shokeerata, mutta video kuvaa lopulta aika hienovaraisesti aseväkivaltaa ja median tapaa suhtautua siihen. Laukauistuaan aseensa Glover asettaa sen varovaisesti lapsen hellävaroin pitelemälle punaiselle kankaalle. Toisin sanoen, aseita pidetään korkeammassa arvossa kuin (mustia) elämiä. Ensimmäisenä videossa ammuttu kitaristikin on huppu päässään; afroamerikkalaista henkilöä ei nähdä yksilönä vaan kasvottomana rotunsa edustajana.

Videossa kuvataan paljon enemmänkin väkivaltaa, mutta vain nämä ammuskelut tapahtuvat etualalla. Muuten kaikki tapahtuu kaukana taustalla (siellä mm. ratsastaa yksi maailmanlopun neljästä hevosmiehestä) kun Glover ja muut tanssijat esiintyvät kameran edessä. Tämä kuvaa hienosti sitä, miten media kohahtaa kyllä aseväkivallasta tilapäisesti, mutta palaa välittömästi takaisin normitilanteeseen jossa on tarkoitus tarjota kevyttä viihdettä. Media esittää yksittäiset ampumavälikohtaukset irrallisina poikkeustiloina, eikä oireina jatkuvasti läsnäolevasta rasistisesta väkivallan kulttuurista.

Kuvaston rikkaus johtaa helposti myös ylitulkintaan, varsinkin valkoihoisten katsojien joukossa. Minäkin katselen tätä videota täysin ulkopuolisena, ja esimerkiksi Clinton Yatesin kirjoitus on paljon asiantuntevampi. Lopun kohtaus, jossa Glover juoksee pimeässä käytävässä kauhuissaan valkoisia ihmisiä karkuun, muistuttaa monia elokuvasta Get Out (2017). Tämä assosiaatio kertonee lähinnä siitä, kuinka heikosti afroamerikkalainen kokemus yhteiskunnasta on edustettuna valtavirran mediassa. Tematiikassa on toki yhteys, mutta kohtauksella ei ole visuaalisesti tai dramaturgisesti juuri mitään tekemistä Get Outin kanssa.

Joka tapauksessa This Is Americassa on niin paljon analysoitavaa ja pilkottavaa, ettei minun ole tässä mieltä ruveta erittelemään kaikkea mitä siinä tapahtuu. Jos et jaksa lukea Yatesin pidempää tekstiä, niin tässä on lyhyempi kirjoitus videon neljästä avainkohtauksesta. Tai sitten voit vain katsoa tästä helposti sulavan videoanalyysin.

62. ikonisin video: M.I.A. – Born Free (2010)

Ohjaus: Romain Gavras
Ladattu YouTubeen: 28.4.2010
Näyttökertoja: 3 724 734 (6.5.2019)

M.I.A. - Born Free (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Huumorivideoista siirrytäänkin sitten toiseen ääripäähän, eli tämän listan tosikkomaisimpaan videoon. Kantaa ottaminen ja shokeeraaminen ovat musiikkivideoiden perusteemoja, mutta niitä käytetään hyvin harvoin yhtä anteeksipyytelemättömän tylysti kuin M.I.A:n Born Freessä. Vaikeiden aiheiden käsittely on musiikkivideoissa usein korostetun viihteellistä ja pintapuolista, koska video on kuitenkin yleensä ensisijaisesti mainos.

Havainnollistaakseni Born Freen poikkeuksellisuutta, vertaan sitä Nine Inch Nailsin Survivalismiin (2007), koska videoilla on vahva temaattinen yhteys. Molemmat kuvaavat totalitaristista poliisivaltiota, joka käyttää mielivaltaista voimaa kansalaisiaan vastaan. Vaikka molemmat videot syntyivät samasta huolesta ihmisoikeuksien puolesta ”terrorismin vastaisen sodan” aikakaudella, on niiden tekemien kannanottojen väkevyydessä valtava ero. Survivalism edustaa salonkikelpoista rock-politiikkaa joka tarkoittaa hyvää mutta ei sisällä mitään merkityksellisesti ideologista viestiä. Born Free sen sijaan on siloittelematon ja hyytävän suora analyysi systemaattisesta väkivallasta.

Survivalism etäännyttää katsojaansa useilla tavoilla, jotta aihepiirin käsittely ei olisi kenellekään liian rankkaa. Se muistuttaa jatkuvasti siitä että mikään videossa ei ole todellista: SWAT-tiimin iskua kerrostaloon kuvataan etäältä valvontakamerajärjestelmän kautta ja osan kuvista on sensuroinut fiktiivinen U.S. Bureau of Morality. Tämän on tietysti tarkoitus olla myös valvontayhteiskunnan kritiikkiä mutta ei onnistu siinäkään kovin hyvin. Kun poliisit videon lopulla ottavat asukkaita talteen, sitä ei näytetä; ihmiset yksinkertaisesti ”katoavat”, kuten asia tietysti ns. tolkun ihmisille näyttäytyykin missä tahansa poliisivaltiossa. Kiinniotettujen joukossa on myös talossa soittanut Nine Inch Nails, joka yrittää näin asettautua syrjittyjen ja sorrettujen asemaan.

Musiikkivideoissa tämä ei kuitenkaan juuri koskaan saa muusikkoja näyttämään ”hyviksiltä”: NIN on mukana vain koska video on NIN-mainos. Bändisoiton positiivinen energia tuo videoon fiiliksen hyvästä meiningistä, mikä vesittää pahasti teoksen vakavampia tarkoitusperiä. Sen katselusta ei tule paha mieli, joten se ei luo painetta muuttaa maailmaa. Suurin ongelma bändin näyttämisessä on sen jäsenten kulttuurisesti etuoikeutettu asema: ainakin Trent Reznor on rikas valkoinen heteromies, eli turvassa lähes kaikelta vainolta. ”Rappiotaiteen” tekeminen on oikeastaan ainoa peruste jolla hän voisi joutua ongelmiin totalitaristisessa yhteiskunnassa. Hän voi kyllä pitää kaulassaan palestiinalaishuivia symbolina omasta fantastisesta tiedostavuudestaan, mutta pääsee milloin tahansa konflikteja pakoon.

M.I.A. väistää kaikki nämä sudenkuopat, koska artistin näkyvyys on videossa täysi sivuasia. Hän ei esiinny siinä lainkaan; sen sijaan kamera liimautuu kiinni niihin sorrettuihin. Toki tässäkin käytetään fiktiota ja metaforia: videossa SWAT-tiimi kiertää keräämässä punatukkaisia nuoria vankilabussiin. Punatukkaisuus on kuitenkin täydellinen symboli sille, kuinka väkivaltakoneistot niputtavat ”epätoivotun aineksen” yhteen täysin mielivaltaisilla perusteilla. Toisin kuin Survivalismissa, Born Freen kamera liikkuu lähellä toimintaa, eikä se väistä vaikka tapahtuisi kuinka kamalia asioita.

Videossa myös käytetään musiikin päälle äänitettyä dialogia äärimmäisen hyvin ja taiteellisesti perustellusti. Teoksen ei ole tarkoitus tarjota biisiä nautinnolisena viihde-elämyksenä, vaan sen päälle huudetaan jatkuvasti ja hyvin aggressiivisesti. Videon pitkä kestokaan ei päästä katsojaa helpolla. Pituus mahdollistaa moninäytöksisen kerronnan: siinä missä Survivalism näyttää vain kuinka ihmisiltä riistetään vapaus, Born Free ehtii (ja uskaltaa) näyttää myös mitä sen jälkeen tapahtuu.

Punatukkaiset viedään bussilla pois kaupungsta, ja matkalla nähdään myös sen palestiinalaishuivin käyttöä toimivassa kontekstissa: huiveja käyttävät punatukkaiset vapaustaistelijat hyökkäävät bussin kimppuun kivillä ja pulloilla, mikä on alleviivattu viittaus toiseen intifadaan. Todellinen taidonnäyte on videon viimeinen näytös, jossa bussi tyhjennetään miinakentälle, jonka läpi nuoret pakotetaan juoksemaan. Videossa näytetään mm. kuinka 12-vuotiasta poikaa ammutaan päähän ja kuinka nuori mies räjähtää kappaleiksi astuttuaan miinaan. Videon tekijät kieltäytyvät katsomasta pois; tarkoituksena on shokeerata sillä kaikkein perustavanlaisimmalla tavalla, joka ei aiheuta (vain) moraalista paheksuntaa vaan fyysisen ja emotionaalisen järkytyksen.

Videon on tarkoitus herättää katsojassaan se empaattinen reaktio, joka kaikilla ihmisillä pitäisi olla kaikkia maailman kansanmurhien uhreja kohtaan. Mediatodellisuus toimii kuitenkin sillä tavalla, että Born Freen kaltainen efekteillä luotu fiktio synnyttää paljon isomman kohun kuin se että näin tapahtuu ihan oikeasti koko ajan joka puolella maapalloa. Tämä tietenkin kertoo ihmisten avuttomuudesta ja voimattomuudesta asian äärellä. Helposti tuntuu siltä ettei sortoa ja masasmurhia voi kuitenkaan lopettaa, joten parempi vain ettei muista niiden olemassaoloa. Sitten tulee joku musiikkivideo joka tylysti kehtaa muistuttaa siitä.

Sananvapauden käyttäminen epämiellyttävän totuuden kertomiseen on tietysti usein liikaa, eikä tätä videota voikaan katsoa YouTubesta esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Isossa-Britanniassa. Toki se on hyvin väkivaltainen ja sisältää järkyttävää kuvastoa, joten ikärajoitus on enemmän kuin perusteltu. Pääsyy sensuuriin taisi kuitenkin olla se että videon poliiseilla/sotilailla on asuissaan Yhdysvaltojen lippu, mikä tekee siitä myös melko peittelemättömän allegorian maailmanpoliisin brutaalista toiminnasta, etenkin Irakin sodassa. Tämä geoblokkauksen mahdollistama alueellinen sensuuri onkin yksi YouTube-ajan synkistä puolista.

Linkkaan videon Vimeosta koska sieltä sen voi katsoa rekisteröitymättä. Älä kuitenkaan katso sitä, jos olet herkkä väkivaltaiselle kuvastolle.