YouTube-ajan 45 ikonisinta musiikkivideota (Osa 4)

Listan sijat 30-26 ovat täynnä naisvoimaa. Kieltämättä videoiden aikahaarukka ja tematiikka olisivat tällä kertaa voineet olla monipuolisempia. Pakkaa kuitenkin sekoittaa hieman yksi niistä kuudesta uudemmasta videosta, jotka eivät olleet listalla silloin kun sen aloitin.

Kuvankaappaus M.I.A.:n musiikkivideosta Bad Girlsa
Lue loppuun

62. ikonisin video: M.I.A. – Born Free (2010)

Ohjaus: Romain Gavras
Ladattu YouTubeen: 28.4.2010
Näyttökertoja: 3 724 734 (6.5.2019)

M.I.A. - Born Free (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Huumorivideoista siirrytäänkin sitten toiseen ääripäähän, eli tämän listan tosikkomaisimpaan videoon. Kantaa ottaminen ja shokeeraaminen ovat musiikkivideoiden perusteemoja, mutta niitä käytetään hyvin harvoin yhtä anteeksipyytelemättömän tylysti kuin M.I.A:n Born Freessä. Vaikeiden aiheiden käsittely on musiikkivideoissa usein korostetun viihteellistä ja pintapuolista, koska video on kuitenkin yleensä ensisijaisesti mainos.

Havainnollistaakseni Born Freen poikkeuksellisuutta, vertaan sitä Nine Inch Nailsin Survivalismiin (2007), koska videoilla on vahva temaattinen yhteys. Molemmat kuvaavat totalitaristista poliisivaltiota, joka käyttää mielivaltaista voimaa kansalaisiaan vastaan. Vaikka molemmat videot syntyivät samasta huolesta ihmisoikeuksien puolesta ”terrorismin vastaisen sodan” aikakaudella, on niiden tekemien kannanottojen väkevyydessä valtava ero. Survivalism edustaa salonkikelpoista rock-politiikkaa joka tarkoittaa hyvää mutta ei sisällä mitään merkityksellisesti ideologista viestiä. Born Free sen sijaan on siloittelematon ja hyytävän suora analyysi systemaattisesta väkivallasta.

Survivalism etäännyttää katsojaansa useilla tavoilla, jotta aihepiirin käsittely ei olisi kenellekään liian rankkaa. Se muistuttaa jatkuvasti siitä että mikään videossa ei ole todellista: SWAT-tiimin iskua kerrostaloon kuvataan etäältä valvontakamerajärjestelmän kautta ja osan kuvista on sensuroinut fiktiivinen U.S. Bureau of Morality. Tämän on tietysti tarkoitus olla myös valvontayhteiskunnan kritiikkiä mutta ei onnistu siinäkään kovin hyvin. Kun poliisit videon lopulla ottavat asukkaita talteen, sitä ei näytetä; ihmiset yksinkertaisesti ”katoavat”, kuten asia tietysti ns. tolkun ihmisille näyttäytyykin missä tahansa poliisivaltiossa. Kiinniotettujen joukossa on myös talossa soittanut Nine Inch Nails, joka yrittää näin asettautua syrjittyjen ja sorrettujen asemaan.

Musiikkivideoissa tämä ei kuitenkaan juuri koskaan saa muusikkoja näyttämään ”hyviksiltä”: NIN on mukana vain koska video on NIN-mainos. Bändisoiton positiivinen energia tuo videoon fiiliksen hyvästä meiningistä, mikä vesittää pahasti teoksen vakavampia tarkoitusperiä. Sen katselusta ei tule paha mieli, joten se ei luo painetta muuttaa maailmaa. Suurin ongelma bändin näyttämisessä on sen jäsenten kulttuurisesti etuoikeutettu asema: ainakin Trent Reznor on rikas valkoinen heteromies, eli turvassa lähes kaikelta vainolta. ”Rappiotaiteen” tekeminen on oikeastaan ainoa peruste jolla hän voisi joutua ongelmiin totalitaristisessa yhteiskunnassa. Hän voi kyllä pitää kaulassaan palestiinalaishuivia symbolina omasta fantastisesta tiedostavuudestaan, mutta pääsee milloin tahansa konflikteja pakoon.

M.I.A. väistää kaikki nämä sudenkuopat, koska artistin näkyvyys on videossa täysi sivuasia. Hän ei esiinny siinä lainkaan; sen sijaan kamera liimautuu kiinni niihin sorrettuihin. Toki tässäkin käytetään fiktiota ja metaforia: videossa SWAT-tiimi kiertää keräämässä punatukkaisia nuoria vankilabussiin. Punatukkaisuus on kuitenkin täydellinen symboli sille, kuinka väkivaltakoneistot niputtavat ”epätoivotun aineksen” yhteen täysin mielivaltaisilla perusteilla. Toisin kuin Survivalismissa, Born Freen kamera liikkuu lähellä toimintaa, eikä se väistä vaikka tapahtuisi kuinka kamalia asioita.

Videossa myös käytetään musiikin päälle äänitettyä dialogia äärimmäisen hyvin ja taiteellisesti perustellusti. Teoksen ei ole tarkoitus tarjota biisiä nautinnolisena viihde-elämyksenä, vaan sen päälle huudetaan jatkuvasti ja hyvin aggressiivisesti. Videon pitkä kestokaan ei päästä katsojaa helpolla. Pituus mahdollistaa moninäytöksisen kerronnan: siinä missä Survivalism näyttää vain kuinka ihmisiltä riistetään vapaus, Born Free ehtii (ja uskaltaa) näyttää myös mitä sen jälkeen tapahtuu.

Punatukkaiset viedään bussilla pois kaupungsta, ja matkalla nähdään myös sen palestiinalaishuivin käyttöä toimivassa kontekstissa: huiveja käyttävät punatukkaiset vapaustaistelijat hyökkäävät bussin kimppuun kivillä ja pulloilla, mikä on alleviivattu viittaus toiseen intifadaan. Todellinen taidonnäyte on videon viimeinen näytös, jossa bussi tyhjennetään miinakentälle, jonka läpi nuoret pakotetaan juoksemaan. Videossa näytetään mm. kuinka 12-vuotiasta poikaa ammutaan päähän ja kuinka nuori mies räjähtää kappaleiksi astuttuaan miinaan. Videon tekijät kieltäytyvät katsomasta pois; tarkoituksena on shokeerata sillä kaikkein perustavanlaisimmalla tavalla, joka ei aiheuta (vain) moraalista paheksuntaa vaan fyysisen ja emotionaalisen järkytyksen.

Videon on tarkoitus herättää katsojassaan se empaattinen reaktio, joka kaikilla ihmisillä pitäisi olla kaikkia maailman kansanmurhien uhreja kohtaan. Mediatodellisuus toimii kuitenkin sillä tavalla, että Born Freen kaltainen efekteillä luotu fiktio synnyttää paljon isomman kohun kuin se että näin tapahtuu ihan oikeasti koko ajan joka puolella maapalloa. Tämä tietenkin kertoo ihmisten avuttomuudesta ja voimattomuudesta asian äärellä. Helposti tuntuu siltä ettei sortoa ja masasmurhia voi kuitenkaan lopettaa, joten parempi vain ettei muista niiden olemassaoloa. Sitten tulee joku musiikkivideo joka tylysti kehtaa muistuttaa siitä.

Sananvapauden käyttäminen epämiellyttävän totuuden kertomiseen on tietysti usein liikaa, eikä tätä videota voikaan katsoa YouTubesta esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Isossa-Britanniassa. Toki se on hyvin väkivaltainen ja sisältää järkyttävää kuvastoa, joten ikärajoitus on enemmän kuin perusteltu. Pääsyy sensuuriin taisi kuitenkin olla se että videon poliiseilla/sotilailla on asuissaan Yhdysvaltojen lippu, mikä tekee siitä myös melko peittelemättömän allegorian maailmanpoliisin brutaalista toiminnasta, etenkin Irakin sodassa. Tämä geoblokkauksen mahdollistama alueellinen sensuuri onkin yksi YouTube-ajan synkistä puolista.

Linkkaan videon Vimeosta koska sieltä sen voi katsoa rekisteröitymättä. Älä kuitenkaan katso sitä, jos olet herkkä väkivaltaiselle kuvastolle.

#52 Suicide – Ghost Rider (1977)

Spotify
YouTube
(fanivideo)

Suicide - S/T; levynkansiSuiciden musiikkia kuvaillaan usein synth punkiksi tai no waveksi, vaikka yhtye on kumpiakin genrejä vanhempi. Millä nimellä edes voi kutsua bändiä joka oli olemassa ennen kaikkia viiteryhmiään? Ei se voi synth punkia olla kun se oli olemassa jo ennen punkia! Ehkä se on kuitenkin järkevin nimitys koska bändin debyyttilevy Suicide (1977) julkaistiin kuitenkin vasta kun punkin terävin kärki oli jo siirtynyt New Yorkista Britanniaan. Eräiden lähteiden mukaan Suicide olisi itseasiassa juurikin se bändi joka ensimmäisenä kuvaili itseään Lester Bangsin artikkelista lainatulla sanalla punk.

Jälkiviisaasti bändi debyyttiä nimitetään usein protopunkiksi tai ensimmäiseksi synapop-levyksi, mutta molemmat kuvaukset vääristävät aikaperspektiivejä vähän epärehellisesti. Suicide kuitenkin teki aktiivisimman ja merkittävimmän uransa ennen punkia, sen aikana ja sen jälkeen. Ajallisesti ja tyylillisesti bändi osuu aika hyvin samaan britti-industrialin kanssa sillä he julkaisivat debyyttilevynsä kuukautta Throbbing Gristleä (#61) myöhemmin. Varsinaisesti bändien välillä ei kuitenkaan ollut yhteyttä, paitsi ehkä korkeintaan miljöönsä suhteen: New Yorkin Lower East Side oli 1970-luvun lopulla ilmeisesti yhtä rappiolla kuin Hackneyn lähiö Lontoossa.

Suicide oli ehkä aikoinaan kovin yksin musiikkinsa kanssa, mutta heidän tuotannostaan tuli äärimmäisen vaikutusvaltaista; minimal synth (#63), synthpop (#60), tekno, electro-industrial (#98) ja electroclash (#92) ovat vain muutamia esimerkkejä genreistä joiden muodostumiseen Suicide vahvasti vaikutti. Yhtyeen vaikutuspiiri ulottuu jopa niinkin kauas ja epätodennäköiseen suuntaan kuin Bruce Springsteeniin, jonka State Trooper otti vaikutteita Suiciden häiriintynestä klassikosta Frankie Teardrop. Springsteen on myös coveroinut Dream Baby Dreamia.

Ghost Rideria, toista kappaletta jonka yhtye urallaan sai valmiiksi, taas ovat coveroineet livenä tai levyllä niinkin monipuoliset artistit kuin R.E.M., The Horrors, Sisters of Mercy, Merzbow ja The Young Gods – viimeisin näistä on ihan törkeän hyvä versio. Ghost Rider on myös se biisi johon M.I.A.:n Born Free käytännössä perustuu. Kappaleen nimi on vokalisti Alan Vegan suosikkisarjakuvasta, josta myös bändi otti nimensä: eräs Ghost Rider -numero on nimeltään Satan Suicide. Yksinkertainen sanoitus rinnastaa Yhdysvaltojen Vietnam-traumoja supersankarimytologiaan Suicidelle tyypillisillä tavalla yhdistää amerikkalaisen elintavan kulttuurisia symboleja ei niin mairitteleviin konteksteihin.

Keskeisintä bändin musiikissa oli minimalismi: Martin Revin syntikkariffit olivat yksinkertaisia ja monotonisia, alkeellisten halpisrumpukoneiden biitit karuja ja Vegan ilmaisu lähempänä mumisevaa puhetta kuin varsinaista laulua. Unohtamatta niitä Frankie Teardropin korvia repiviä kirkaisuja. Kaikki mikä vähänkin muistutti laulamista, kuulosti lähinnä rockabilly-parodialta, kyberneettiseltä Elvikseltä. Suicide oli radikaali kuin Silver Apples (#66) paitsi että he hylkäsivät liverummutkin: bändissä oli vain ihmisääni, rumpukone ja syntetisaattori. Ei mitään ”oikeita” soittimia siis.

Suiciden minimalismi oli punkin estetiikka äärimmilleen vietynä: bändi aloitti yhteensä 10 dollaria maksaneilla laitteilla. He eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti inspiraation lähde punkille vaan enneminkin punkin jälkeen tulleille bändeille jotka olivat pettyneet punkin valekapinaan. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, bändi oli samanaikaisesti sekä proto- että post-punkia. Elektroninen musiikki oli jo sisäsyntyisesti DIY-asenteelle otollisempi kuin punk, koska tuohon aikaan elektroniset laitteet alkoivat olla jo niin halpoja ja helppoja.

Tässäkin on nähtävissä yhteys Throbbing Gristleen, jonka mukaan punk oli vain rockia uusissa vaatteissa. Tai miksei ihan vain synapoppiinkin: Human Leaguekin piti itseään aikoinaan punk-bändejä radikaalimpana yhtyeenä koska he eivät ajatelleet että pitää opetella soittamaan vain kolme sointua. Ei tarvitse opetella soittamaan mitään! Suicide onkin oikeastaan väistämätön esikuva kaikille synth pop -duoille Soft Cellista Hurtsiin. Vaikka musiikkityylin rajuudesta ei juurikaan ole mitään välittynyt näillä kaksikoille, ei niitäkään olisi luultavasti koskaan perustettu jos Suicide ei olisi tehnyt kyseisestä bändiformaatista (syntikkavelho + vokalisti) hyväksyttävää.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 154; Reynolds (2005): s. 53-55; Shapiro (2000): s. 62; NRGM.fi.

Pukeutunut kuin MySpace-sivu

Jotain ”kevyempää” vaihteeksi. Richard Beckin 5.4 on mielenkiintoisimpia musiikkimediaan liittyviä artikkeleita joita olen viime aikoina lukenut, ja palaan siihen varmasti vielä muidenkin aiheiden tiimoilta. Se on tuhtia kamaa joka raapaisee monien mielenkiintoisten teemojen pintaa, käsitellen ohimennen myös M.I.A:n musiikkia. M.I.A. on visuaalinen artisti, muusikko ja räppäri, joka on hyvin 2000-lukulainen artisti. Hänen postmodernissa estetiikassaan tiivistyy internet-ajan henki, mash-upin ideologia. Mash-up tarkoittaa ensi sijassa kahdesta eri biisistä tehtyä yhdistelmää, mutta termi kuvaa mielestäni oikeastaan koko postmodernia populaarikulttuuria muutenkin osuvasti. Otetaan kulttuurisia palasia sieltä ja täältä ja tehdään siitä uusia yhdistelmiä.

Otetaan esimerkiksi M.I.A:n uusimman levyn kansi. Se näyttää siltä kuin periaatteessa ihan normaali artistin naamaa esittelevä kansi on tuhrittu YouTube-palkeilla. Myös levyn nimi kirjoitetaan kenoviivoilla eikä oikeilla kirjaimilla. Kaunis kuva levyn kannessa ei enää kerro mitään, tärkeintä on se kuinka monta kertaa musiikkivideo on katsottu YouTubessa. Ihan sama ostatko levyn fyysisenä vai katsotko kansikuvan netistä, kaikki on sitä samaa digisotkua. Onko kyseessä peräti 2010-luvun Never Mind the Bollocks? Uudenlainen kansikuva, joka kertoo enemmän sen hetken sosiaalisesta ympäristöstä kuin levyn sisällöstä.

M.I.A. - M/\Y/\; levynkansi

/\/\ /\ Y /\-levyltä löytyy myös kappale Born Free, jonka kohua herättänyt väkivaltainen musiikkivideo tuo hyvin esille M.I.A:n mash up -estetiikan yhden elementin. Itse kappale on varsin yksinkertainen, se koostuu lähinnä sireeniä muistuttavasta synasoundista ja Suicidelta pöllitystä samplesta, joiden päälle M.I.A. laulaa yhtä minimalistista sanoitusta. Sen lisäksi että kappaleessa rakennetaan uutta leikkaa-leimaa-periaatteella vanhoista levytyksistä, siinä yhdistetään musiikkiin politiikkaa kuin mitä tahansa kulttuurista artefaktia.

Beck kutsuu tätä ”globaalin väkivallan kulttuuriseksi eksploitaatioksi”, mutta juuri se on tapa jolla me postmodernit ihmiset käsittelemme globaaleja epäkohtia. Populaarikulttuurin ja massamedian aikakaudella ainoa tapa koskettaa ihmistä on populaarikulttuuri ja massamedia. En osaa samaistua kärsimykseen, jos sitä ei kerrota minulle popin kielellä. On se eksploitaatiota tietysti siinä mielessä että se tekee globaalista väkivallasta kauppatavaraa, koska populaarimusiikki on myytävä hyödyke.

Toinen esimerkki löytyy Paper Planes -hitistä. Kyllä se kertoo jotain kulttuuristamme että aseella ampumisen ääni voi olla musiikkia. Beck tiivistää M.I.A:n meriitit aika raadollisesti:

”a musician whose greatest accomplishment has been to turn the world’s various catastrophes into remixed pop songs”

”making the particular brutalities of oppression in Liberia or Sri Lanka danceable by lumping them into a vague condition of sexy global distress.”

Itse en ole ihan näin ankara, koska miten muutenkaan voisimme saada tietoa globaalista hädästä kuin globaalin massamedian ja populaarikulttuurin kautta. Eihän toiselle puolelle maapalloa voi saada mitään kontaktia ilman joukkotiedotusta. Kulttuuriseen tietouteemme pääsee ujuttautumaan vain popin avulla.

Jamin Warren sanoi Arular-levystä Pitchforkissa, että “It subtly imprints manifestoes in the brain, inspiring the masses to pull up the poor, without ever really teaching how or why.” En minä ainakaan kuitenkaan ole näin kritiikitön kuuntelija. Tajuan kyllä kuinka ironista ja traagista on tanssia brutaalin alistamisen äänten tahdissa, mutta tiedostan sen. Jos en tekisi niin, olisin entistäkin sokeampi globaalille epäoikeudenmukaisuudelle. M.I.A. tietää miten nykyihmisen huomion saa herätettyä.