En halua enää koskaan kuulla sanoja ”Steven Wilson Stereo Remix”

Jossain määrin kirjastoaiheilla jatketaan, sillä tämän bloggauksen inspiraationa oli juurikin yleisten kirjastojen CD-kokoelmat osana ääniteteollisuutta. Huomautan ihan alkuun myös, että tämä bloggaus koostuu lähinnä versionillityksestä eli oikeasti merkityksettömistä pikkuasioista valittamisesta.

Rate Your Musicin Top 1000 -listaa läpikäydessä on vastassa väistämättä myös oman progekokoelman ja -tietämyksen laajentaminen. Yleisesti ottaen progeen on hyvin helppoa tutustua nimenomaan kirjaston kokoelman avulla, koska kyseinen genre tuntuu olevan erityisesti fyysisten äänitteiden ystävien suosiossa – suurelta osin varmaan siksi että sitä kuuntelevat keskimäärin melko iäkkäät ihmiset. Siksi niitä löytyy kirjastoistakin varsin hyvin yhä näinä vähenevän CD-lainauksen aikoina.

Listan levyjä etsiessäni törmäsin kuitenkin ärsyttävään ongelmaan: melkein kaikissa tuntuu lukevan ”XXth Anniversary Steven Wilson Stereo Remix”. En minä mitään remiksejä halua vaan alkuperäiset levyt! Ongelma ei olisi niin suuri jos olisi tarpeeksi rahoissaan rakentamaan fyysistä levykokoelmaa ja metsästääkseen ”oikeita versioita” jostain käytettynä. Kirjaston kokoelmiin nojaaminen tuo kuitenkin omat rajoitteensa, koska sieltä löytyvät yleensä vain ne uusimmat painokset, jotka ovat olleet kaupallisesti saatavilla lähimenneisyydessä.

Tämä on tietysti hyvin perusteltua, koska levyt kuluvat yhteiskäytössä nopeasti ja ne vanhemmat painokset on nyt vaan ollut pakko poistaa kokoelmasta jossain vaiheessa. Ja on siinä edellisessäkin uusintapainosten sukupolvessa vikansa: esimerkiksi Jethro Tullin Heavy Horsesista ja Stand Upista on oman kaupunginkirjastoni kokoelmissa saatavilla kyllä myös Wilson-remixiä edeltävät versiot, mutta ovatkin sitten tietenkin kopiosuojattuja! Eli niitäkään en saa osaksi CD-levyiltä ripattua FLAC-kokoelmaani.

Jethro Tull - Aqualung (alkuperäinen kansi ja 40th Anniversary Edition)

Kansitaidettakaan ei luonnollisesti voi jättää rauhaan kun levyjä julkaistaan uudelleen. Aqualungin alkuperäinen kansikuva ja vuoden 2011 40th Anniversary Edition. Vuoden 2015 painokseen kuva on palautettu entiselleen.

Mikä se varsinainen ongelmani tässä sitten on? Eikö progekonössööri Wilson tiedä mitä tekee; parantelee vanhoja levyjä vähän sieltä ja täältä, artistien suostumuksella ja hienotunteisesti. Eikö näiden remixien ideana ole tehdä näistä levyistä entistäkin paremmalta kuulostavia? Ei minulla olekaan mitään vanhojen levyjen uudelleenmiksausta vastaan, haluan vain että se tehdään läpinäkyvästi eikä syrjäyttämällä vanhoja miksauksia markkinoilta.

Historiallisista klassikkolevyistä tekee klassikoita niiden kulttuurinen ja tekninen konteksti. Klassikkostatus perustuu siihen miltä levy aikoinaan kuulosti ja ”remix”-tarran iskeminen kanteen antaa ymmärtää että levy ei enää kuulosta samalta kuin sen ollessa uusi. Wilsonin levyihin tekemät muutokset saattavat olla pieniä ja tyylitajuisia, mutta sitä ei voi mitenkään tietää jos niitä ei voi verrata vanhoihin miksauksiin. Remix-sanaan kuitenkin sisältyy myös varsin radikaalin muokkaamisen mahdollisuus. Spotifysta kyllä löytyvät eri versiot poikkeuksellisen selkeästi merkittyinä, mutta miksi kukaan niitä nyt kuuntelisi, kun koko proge-uudelleenjulkaisujen pointti kerran on hifistely?

Asioista tekee tietysti sekavia termien remiksaus ja remasterointi epämääräisyys. Käsittääkseni ero on siinä, että miksaus on studiomasterin tasolla oleva elementti, masterointi vaikuttaa siihen miltä mikäkin kuluttajaformaatti (esim. CD tai LP) kuulostaa. Tietyllä tapaa siis miksaus on se ”aito” tuote joka lähtee bändiltä, masterointi tapahtuu sen jälkeen. Pidän siis miksausta pääasiallisena teoksena jota muuttamalla teoskin muuttuu. Masterointi puuttuu ainoastaan teoksen ilmenemiseen jossain tietyssä ääniteformaatissa. Tietenkin on melko mielivaltaista mihin kohtaan levytysprosessia tämän rajan asettaa; minulle se on miksauksen ja masteroinnin välissä. Nykyään on toki myös täysin mahdollista julkaista studiomasteri sellaisenaan ilman erillistä masterointia, koska kuluttajalaitteet pystyvät jo toistamaan studiotasoista audiota. Näin esimerkiksi Wilson on omien levyjensä kanssa tehnytkin.

Vinyyliajan klassikot on siis enimmäkseen remasteroitu digitaaliselle aikakaudelle silloin kun ne ovat saaneet CD-uudelleenjulkaisun 1980-luvulla. Osa niistä kuitenkin ilmeisesti myös remiksattiin silloin, koska varhaisen digitaaliajan hifi-ajattelun ytimessä oli kaikenlaisen analogisen suhinan ja muun ”ylimääräisen” poistaminen. Myytti vinyyliä huonommalta kuulostavasta CD:stä lieneekin tältä ajalta. Vinyylillä lämpimältä kuulostavat levyt remiksattiin latteiksi ja elottomiksi; vika ei ollut digitaalisessa formaatissa vaan miksauksessa ja masteroinnissa, jotka eivät vastanneet analogisen kauden – tai nykyajankaan – estetiikkakäsitystä. Wilson on itse nostanut pahimmaksi esimerkiksi Jethro Tullin Aqualungin vanhemmat CD-painokset.

Henkilökohtainen suosikkini on Sisters of Mercyn First and Last and Always (1985). Sen uusin painos vuodelta 2006 on ”remasteroitu”, mutta kansilehtisessä lukee että kyseessä on ensimmäinen kerta kun tämä ”alkuperäinen miksaus” on saatavilla CD:nä. Aiemmat painokset oli siis remiksattu, ei vain remasteroitu, digitaalista formaattia varten. Ja siksi ne kuulostavat ihan huonolta. Uusi painos taas kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin vinyyli, koska se käyttää samaa miksausta mutta eri masterointia. Steven Wilson siis saisi puolestani remastaroida sydämensä kyllyydestä vaikka kaikki maailman progelevyt, mutta ei remiksata.

On siis selvää, että tällaista alkuperäisen teoksen tärvelevää remiksaamista on tehty jo kauan ennen näitä uusimpia painoksia. Monessa mielessä Wilsonin työnä onkin ollut korjata näiden ensimmäisten digitaalisten miksausten/masterointien virheitä. Se saa minut epäilemään, käytetäänkö ”remix”-sanaa edes oikein näiden julkaisujen yhteydessä Jos kyse on vain siitä että palataan alkuperäiseen vinyylimiksaukseen joka masteroidaan uudestaan digitaalisia formaatteja varten, kysehän ei ole oikeasti remiksauksesta vaan ennemminkin ”demiksauksesta”.

Hämmennystä ehkä lisää se, että progen yhteydessä remix-sanalla ei ole samanlaisia konnotaatioita kuin esim. elektronisessa popmusiikissa, jossa remix voi käytännössä tarkoittaa uutta sävellystä jossa on vain joku pieni elementti (esim. efektoitu pätkä lauluraidasta) alkuperäisestä. Remix on siis termi joka saa minut aina kyseenalaistamaan teoksen alkuperäisyyden ja autenttisuuden. Minulle se merkitsee aina vaihtoehtoista versiota, ei mitään mitä voi pitää definitiivisenä ja kanonisena.

Monissa tapauksissa radikaali remiksaus on kyllä tehnyt hyvää levyille. Erinomaisena esimerkkinä Stoogesin Raw Power, jonka alkuperäinen David Bowien tekemä miksaus on kauheaa lofi-töhnää, mikä tietyllä tapaa kyllä sopii yhtyeen raakaan soundiin. Iggy Pop teki oman remiksauksen vuonna 1997, minkä jälkeen Raw Power kuulosti paljon paremmalta. En minä silti olisi halunnut että se syrjäyttää alkuperäisen miksauksen markinoilta tyystin. Nykyäänkin Raw Powerin alkuperäisen miksausta pitää etsiä vuonna 2017 julkaistun tuplavinyylin bonuslevyltä.

Kyllä Wilsoninkin miksaukset – etenkin se Aqualung – kuulostavat paremmalta kuin vanhemmat CD-painokset. Mutta ei se olekaan se pointti, enkä tehnytkään tätä bloggausta varten mitään edellä mainittuja levyjä laajempaa kuunteluvertailua. Tämä on periaatekysymys, ja ongelmat enemmänkin ”ulkomusiikillisia”. Esimerkiksi Raw Power kuulosti ”paskalta” 26 vuotta (1973-1997) mutta oli käsittääkseni silti klassikkolevy. Sitten tuli remix ja seurasi toiset 20 vuotta niin ettei tätä alkuperäistä teosta saanut ostaa mistään. Tämän vuoksi uusi sukupolvi ei koskaan saanut tietää miltä Raw Power kuulosti aiemmin, millaiselta se kuulosti osana aikansa popkulttuuria, ja millainen se oli bändin aikalaisten korvissa. Kun uusi miksaus syrjäyttää vanhan markkinoilta niin että muita versioita ei voi enää ostaa, se poistaa historiallisen dokumentin kulttuurisen kontekstin.

Tuo Raw Powerin uusi tuplavinyyli onkin hyvä julkaisu; itse vain toivoisin sellaisen olevan saatavilla myös CD:nä. Se kun asettaa kaksi miksausta samalle viivalle, helposti vertailtavaksi. Kaikkien uusien miksausten tulisikin mielestäni olla tällaisessa suhteessa alkuperäiseen: aina vertailtavissa, aina tasavertaisesti saatavilla. Näin meneteltiin esimerkiksi CMX:n Auringon ja Auran uudelleenjulkaisujen yhteydessä. Alkuperäisen miksauksen läsnäolo asettaa levyn oikeaan soundilliseen kontekstiinsa, remiksaus antaa taas nykytietämyksellä parhaalta mahdolliselta kuulostavan vaihtoehtoisen version.

Steven Wilsonin remiksaukset kuitenkin julkaistaan oletuksena sellaisenaan, eikä samanaikaisesti enää julkaista alkuperäisiä miksauksia muualla kuin laajemmissa deluxe editioneissa, jonnekin bonus-blu-rayn uumeniin piilotettuna. Menettely tuntuu absurdilta: alkuperäisestä tehdään bonusmateriaalia ja uudesta miksauksesta se etuasemassa oleva versio. Pitäisi tehdä juuri toisinpäin: alkuperäinen miksaus CD:llä joka on saatavilla kaikissa painoksissa, uusi miksaus sitten pelkästään niille, joita sellaiset asiat oikeasti kiinnostavat.

Uusien miksauksien sisällyttämistä ainoastaan blu-ray-formaattiin puoltaa sekin, että CD ei varsinaisesti tarjoa Wilsonille täysiä mahdollisuuksia toteuttaa omaa visiotaan. Hän kun on tehnyt useista näistä progeklassikoista myös monikanavamiksauksia, joita ei edes voi julkaista CD:nä – eikä niitä voi myöskään tehdä remiksaamatta. Niiden julkaisuun tarvitaan HD-formaatti kuten blu-ray. Wilsonin versiot pääsisivätkin siis oikeasti oikeuksiinsa jossain ihan muualla kuin näissä halvoissa yhden CD:n painoksissa, joissa niitä nyt tyrkytetään.

Äänetön Oodi, eli keskustakirjasto ilman musiikkia

Mihin yleisten kirjastojen musiikkiosastoja tarvitaan enää 2010-luvulla? Lyhyt vastaus kuuluu tietysti ”ei mihinkään”. Entä se pitkä vastaus? No, niistä on Melomaanikko tehty. Ja ammattiylpeydestä: olen musiikkikirjastoalan ammattilainen, mutta en kirjoita tätä minkään kirjaston tai muun tahon puolesta vaan yksityishenkilönä.

Aihe on harvinaisen ajankohtainen, koska Helsinki on maamme pääkaupunkina tehnyt rajun linjauksen: uuteen keskustakirjasto Oodiin ei tule yhtään äänilevyä. Asiasta nousi onneksi kohu, joskin hyvin pieni sellainen – eihän se levylainaus kovin montaa asiakasta enää kiinnosta jos vaikka 1990-lukuun vertaa. Sehän tässä Oodin kokoelmapolitiikan taustalla on: CD-levyjen lainauksen radikaali lasku. Ei siis se ettei niitä lainattaisi tarpeeksi (monia aineistoja lainataan vähemmän) vaan siksi että muutos on ollut niin suurta. Kenties pelkona on ollut, että taantumassa olevan formaatin esillä pitäminen antaisi upouudesta kirjastosta vanhentuneen ja tunkkaisen kuvan.

Ei tämä kuitenkaan ole oikeasti formaattikysymys, vaikka Oodin johtaja Hesarissa yrittääkin siitä sellaista vääntää (”Emme ole nyt poistamassa musiikkia vaan tietyn formaatin”). Ei Oodiin tule mitään muitakaan äänitteitä. Ei edes LP-levyjä, vaikka niissä on vanhuudestaan huolimatta samanlaista ajatonta fyysistä vetovoimaa kuin kirjoissa, joiden taivaana Oodia mainostetaan. Eikä äänitetty musiikki ole muutenkaan mikään formaatti vaan ihan oma taiteenlajinsa. Nuotit, konsertit ja äänitetty musiikki ovat kaikki omalakisiaan taiteenaloja, ja niillä kaikilla pitäisi olla paikka instituutiossa jonka tarkoitus on tarjota asiakkailleen pääsy kulttuurisisältöihin.

Tältä keskustakirjasto Oodin pitäisi näyttää vuonna 2019

Tältä musiikittoman keskustakirjasto Oodin pitäisi näyttää valmiina, vuonna 2019.

Oikeasti äänitetyn musiikin hiipuminen pois kirjastoista ei liity mitenkään ääniteformaattien vanhentumiseen vaan lainsäädäntöön. Kirjastot ovat aina omaksuneet joustavasti uudet suositut mediaformaatit: vinyylejä seurasivat luonnollisessa jatkumossa C-kasetti, CD-levy ja erinäiset monikanavaformaatit. Elokuvien puolella VHS, DVD ja blu-ray. Kirjastot olisivat omaksuneet myös MP3-formaatin ja streamaamisen täysin ongelmitta jos se niistä itsestään olisi ollut kiinni. Mutta eihän se ollut, vaan asiasta päättivät kulttuuriteollisuuden lobbarikoneisto ja lainsäätäjät, jotka ovat hyväksyneet suomalaisen yhteiskunnan radikaalin kaupallistumisen mukisematta. Taustoitan tätä väitettä aluksi hieman kirjastoaineistojen historialla.

Lue loppuun

Vinyylifetissin elitismistä

Vinyylifetissin metafysiikkaa näyttää olleen ensimmäinen bloggaukseni joka on herättänyt sosiaalisessa mediassa jotain närkästymiseen viittaavaa, eli taisin viimein kirjoittaa asiasta joka ihmisiä kiinnostaa! Tökin vielä muurahaispesää lyhyemmän – ja helppolukuisemman! – täydennyskirjoituksen muodossa.

Jätin viimeksi pois vinyylifetissin elitistisen luonteen, koska rajansa nyt minunkin rönsyilyllä. Jos jatketaan tuon Kuudennen Tunnin esimerkillä, niin julkaisemalla (uudestaan) jonkin levyn tuolla tavalla pidetään huoli siitä että kyseistä levyä kuuntelee vain undergroundista hyvin tietoinen harrastajapiiri, jolla on keskiluokkaista kulutusvoimaa sekä tarvittavaa teknistä osaamista vinyylisoittimien hienosäätämiseen.

Svart Records kuuluu eliittilevy-yhtiöihin, toisin kuin esimerkiksi unohdettuja suomalaisia rock-klassikoita digitaalisesti halvalla uudelleenjulkaiseva Rocket Records, jonka voi nähdä tekevän bisneksen lisäksi myös sivistävää työtä. Oletettavasti tällaisessa tietoisessa kohdeyleisön rajaamisessa on kyse jonkinlaisesta vastareaktiosta populaarimusiikin ylipopulaaristumiseen, eli siihen kuinka laajasti digitoitu musiikki on saatavilla internetistä.

1900-luvun lähestyessä loppuaan suunnilleen kaikesta musiikista oli tullut populaaria sillä sitä alkoi olla laajasti kenen tahansa kuluttajan ulottuvilla. 2000-luvun puolella musiikista on tullut niin laajasti (laittomasti tai laillisesti) saatavilla olevaa, että sitä kuunnellakseen ei tarvitse enää olla edes kuluttaja. Se ei enää edellytäkään esineellisen musiikkituotteen ostamista, omistamista ja käyttämistä.

Tällaisessa tilanteessa on tietysti vaikea tehdä bisnestä (CD- tai tiedostomuotoisella) digitaalisella musiikilla, joten on täysin loogista että tällainen analogisen musiikin niche-julkaisutoiminta on alkanut näyttää toimivalta liikeidealta, jolle on kysyntää elitismiin taipuvaisen keskiluokan piirissä. Esimerkiksi musiikin vuotaminen nettiin on huomattavasti epätodennäköisempää jos levyä ei julkaista digitaalisena. Vinyylin digitointi on toki mahdollista ja myös niitä ”rippauksia” jaetaan netissä ilmaiseksi, mutta kuitenkin huomattavasti digijulkaisuja vähemmän. Rajatulle piirille saatavilla olevan musiikin ostaminen (ei siis sen kuunteleminen) ruokkii keräilijän tunnetta omasta erityisyydestään.

Svartin kaltainen julkaisutoiminta johtaa tilanteeseen, jossa musiikin kuuntelua määrittää vain maksukyky, käytännössä siis kuulijan yhteiskuntaluokka, ei musiikkimaku. Ihmisen mahdollisuudet kuulla musiikkia monipuolisesti ovat täten riippuvaisia hänen kyvystään kilpailla markkinataloudessa ja saavuttaa tietty tulotaso. Varsinkin kun kirjastot harvemmin enää lainaavat vinyylejä, muutamaa myönteistä poikkeusta lukuunottamatta, on vinyylijulkaisun eriarvoistava vaikutus normaaleista tasa-arvoa lisäävistä instituutioista riippumatonta.

Mitä monipuolisempi musiikkimaku ja hajautuneemmat kuuntelutottumukset, sitä parempipalkkaiseen työhön tulisi ihmisen tällä logiikalla pyrkiä. Jos sen sijaan kuuntelee hyvin rajattua määrää levyjä, ei ostovoimaakaan tarvitse olla hirveästi. Vinyyliä romantisoidessa usein hehkutetaankin jotain 1970-lukua jolloin levyn kuullakseen oli säästettävä kuukausitolkulla. Ikään kuin saatavuuden vaikeus ja sen edellyttämä oman työvoiman myynti markkinoilla tekisi musiikistakin tärkeämpää.

Käytän esimerkkinä myös toista edellisessä kirjoituksessa mainitsemaani yhtyettä, Mana Manaa. Yhtyeen koko vokalisti-sanoittaja Jouni Mömmön elinaikana levytetty tuotanto löytyyy Complete…Kaikki -CD:ltä, joka maksaa tällä hetkellä Levykauppa X:ssä (tämä ei ole mainos, käytän esimerkkiä vain koska se on Suomen laajin levykauppaketju) 6,95 euroa. Svart Recordsin uusintapainoksina Totuus palaa -LP ja Maria Magdalena -single maksoivat viime kesällä yhteensä n. 37 euroa (ensin mainittu on nykyään loppuunmyyty, joten hintaa tulee luultavasti nyt enemmän). 30 euroa halvemmalla sai siis täsmälleen saman musiikin ja jämäbiisejä vielä bonuksena. Soundien puolesta en huomaa tässäkään tapauksessa mitään merkittävää laadullista eroa CD:n ja vinyylin välillä.

Kokoelmalevyn kuunteleminen ei tietenkään ole sama asia kuin albumin, mutta tässäkin tulee taas tiedostoformaatti apuun: CD:ltä Totuus palaa -kokonaisuuden kuuntelu voi olla hankalaa, mutta tietokoneella siihen kuuluvista biiseistä saa tehtyä soittolistan. Toki tuollainen muiden biisien tunkeminen albumin alkuun ja perään on kökköä, kuten edellisessä bloggauksessa kirjoitinkin. On silti parempi että levy on julkaistu tuollaisena CD:nä kuin että sitä ei olisi lainkaan saatavilla helppokäyttöisessä ja edullisessa formaatissa. Itse tosin olin liian rahoissani viime kesänä, joten ostin nuo kalliit vinyylit. Siinä ei tosiaankaan ollut mitään järkeä, mutta itsekään en ole ollut täysin immuuni hysteeriselle vinyylimanialle.

Eikä minulla mitään sitä vastaan olekaan, että tällä tavalla tarjotaan musiikki saataville monessa eri formaatissa. Kuudennen Tunnin kohdalla näin ei kuitenkaan ole tehty, ja levy on saatavilla ainoastaa porvarillisessa 180 gram double vinyl gatefold -formaatissa. Mana Manalla on toki isompi potentiaalinen yleisö, joten sen julkaiseminen monessa formaatissa on ollut taloudellisesti pienempi riski.

Vaikka populaarimusiikki onkin tietyllä tavalla aina kauppatavaraa, en sulata ajatusta että musiikkimaku olisi yksinomaan kulutustottumus. Maailmassa on niin valtava määrä julkaistua musiikkia, josta yhä suurempi osa on kuolleiden taiteilijoiden tekemää (eli tekijänoikeudet omistaa joku muu kuin tekijä), että on jokseenkin epäilyttävä ajatus että kaikesta kuuntelemastaan pitäisi maksaa. Populaarimusiikin historia kuluu koko ihmiskunnalle, ja Mana Manan ja Kuudennen Tunnin musiikki suomalaisen kulttuuripiirin kollektiiviseen perintöön. Jälkimmäinen ei kuitenkaan nyt käytännössä kuulu siihen, koska musiikki ei ole laajasti saatavilla.

Vinyylielitismin tekninen puoli ilmenee kaikissa niissä lukemattomissa tavoissa, joilla laadukkaan levysoittimen omistajan on osattava säätää laitteitaan jotta musiikki oikeasti kuulostaisi ”CD:tä paremmalta”. Itse en ole siinä onnistunut vaikka olen omistanut ensimmäisen ns. ”oikean” vinyylisoittimeni jo melkein vuoden. Monia ongelmia olen onnistunut ratkomaan, mutta äänirasia ottaa edelleen huminaa jostain, oletettavasti lähistöllä olevista sähkölaitteista.

Vinyyliä kuunnellessa paljon useampi asia voi mennä pieleen kuin CD:tä tai tiedostoja kuunnellessa. Musiikin kuuntelu vinyyliltä vaatii CD-levyä enemmän teknistä osaamista, ei vain ostovoimaa. Digitaalisen musiikin binäärisyys on tavallaan lohduttavaa: se toimii tai ei toimi, ei ole välimuotoja. Naarmuiset levyt toki hyppivät, mutta niin se on jokaisessa formaatissa jos äänitteistä ei pidetä huolta. Vinyyli taas analogisena formaattina voi toimia lukemattomilla tavoilla epäoptimaalisesti.

Vinyylisoitinta säätäessä on huomioitava ainakin seuraavia säätöjä, joita ei digitaalisessa musiikissa tarvitse: neulapaino, antiskate-paino, maadoitus, äänirasian asettaminen täysin horisontaalisesti levylautaseen nähden, häiriöäänien minimoiminen muista sähkölaitteista tai jopa soittimen omasta moottorista. Suurin osa näistä ongelmista liittyy vinyyliin kuuluvaan voimakkaaseen vahvistamiseen: äänirasiasta tulevaa ääntä on voimistettava niin paljon että samalla voimistuvat myös sellaiset sähkölaitteisiin, jotka esimerkiksi CD-soittimessa jäävät aina niin hiljaisiksi ettei kukaan niitä kuule.

Vinyyliharrastuksen elitismi paljastuu parhaiten netin loputtomia hififanaatikkojen keskustelufoorumeilla. Jokainen vinyylisoittimia koskevasta teknisestä ongelmasta käyty nettikeskustelu pitää sisällään aina ainakin kaksi stereotyyppistä viestiä:

a) Tervetuloa vinyyliharrastuksen pariin. Tekniset ongelmat ja niiden ratkaisu kuuluvat asiaan ja ovat osa harrastuksen hauskuutta.
b) Osta Technics, kaikki muut soittimet ovat paskoja.

Technics SL-1200 MKII, ainoa oikea levysoitin.

Technics SL-1200 MKII, ainoa oikea levysoitin.

Varsinaisia neuvoja näiltä foorumeilta löytää vähemmän, ja ne vähäiset ovat yleensä ristiriidassa keskenään. Levysoittimien mukana tulevissa manuaaleissa ei ole tapana olla edes mitään troubleshooting-osastoa, joten käyttäjä on aika lailla oman onnensa nojassa ongelmia ratkaistessaan.

Tuon Technicsin SL1200 Mk II -mallin ykkösasema DJ-soittimena oli toki aivan perusteltu pitkään, mutta kotikuuntelussa sen suosimisessa ei ole mitään järkeä varsinkaan nyt kun valmistus on päättynyt ja hinnat luultavasti vain nousevat. Kunnolliset levysoittimet ovat tosin joka tapauksessa kalliita. Jos ostaa halvan ja helppokäyttöisen soittimen, jossa ei ole edellä mainitsemiani säätömahdollisuuksia, se on todennäköisesti säädetty tehtaalla niin huonosti että se vain vahingoittaa levyjä kun niitä kuuntelee. Satasella saa kelvollisen CD-soittimen mutta ei kelvollista levysoitinta.

Nykyaikaisena monitoimiviihdelaitteena tietokone mahdollistaa vielä senkin, ettei musiikin kuunteluun välttämättä tarvitse enää mitään erillistä laitetta, edes CD-asemaa. Tässäkin mielessä vinyyli on kallista harvan hupia kun taas tiedostojen kuuntelu vaatii hyvin pieniä teknisiä ja taloudellisia panoksia. Kotitietokone ja laajakaista-Internet ovat musiikin kuuntelun äärimmäisiä demokratisoijia, mistä jotkut eivät kuitenkaan jostain syystä pidä.

Lopetan tälläkin kertaa lainaukseen, Jussi Mäntysaaren levymessuilla kuulemistaan keskusteluista. Tästä vinyylipurismissa usein tuntuu olevan kyse:

”Mä en edes tykkää tästä musasta, siinä on vaan niin hyvät soundit”
”No nyt on just oikea hetki ruveta keräilemään Curea, nää ei tästä halpene”
”Sen jälkeen ku me viimeks nähtiin mä rupesin uudestaan keräilemään. Nyt mulla on kaikki Frank Zappat. Siis studiolevyt, boksit ja 12-tuumaiset sinkut.”

Vinyylifetissin metafysiikkaa

Tämä teksti oli alunperin levyarvostelu ”vuoden 2013 puhuttelevimmasta uusintajulkaisusta”, mutta tästä tulikin essee äänitetyn musiikin metafysiikasta. Käytän kuitenkin edelleen esimerkkinä pääasiallisesti tuota levyä – Kuudennen Tunnin Kuinka tänään voit? -LP:tä. Se näki päivänvalon 500 kappaleen painoksena vuonna 1984 ja oli sitten loppuunmyyty harvinaisuus lähes kolme vuosikymmentä – kunnes se viime vuonna julkaistiin uudestaan.

Kuudes Tunti oli yksi legendaarisimmista suomalaisista post punk -mustahuulibändeistä Mustan Paraatin ohella. Joskus kymmenen vuotta sitten Paraatin Peilitalossa (1983) oli ainoa järkevän hintainen laajasti saatavilla oleva albumi tuossa genressä. Kaikki hengenheimolaiset – mm. Kuudes Tunti, Syyskuu ja Dorian Gray – olivat lyhyen uran tehneitä kulttisuosikkeja, joita oli mahdollista kuulla lähinnä goottiklubeilla skenekonkareiden DJ-seteissä, ellei ollut valmis kiertämään divareita ja kyttäämään huuto.netiä, ja maksamaan itseään kipeäksi. Tämä soittolistojen epämääräisyys huipentui mm. vain kolme biisiä urallaan julkaisseisiin Silmät ja Hexenhaus -yhtyeisiin.

Monissa tapauksissa kyse oli oikeastaan enemmän siitä harvinaisuudesta ja epämääräisyydestä; bändit olivat legendaarisia siksi, ettei heidän musiikkinsa ollut helposti saatavilla. Syyskuun Sator-albumin (1984) kuuleminen vuosien kuolaamisen jälkeen oli melkoinen antikliimaksi, sillä musiikin kökköys onnistui kotikuuntelussa rikkomaan kaikki illuusiot bändin erityisyydestä. Kuudennen Tunnin kohdalla viehätys ei kuitenkaan ollut vain harvinaisuuden luomaa myyttisyyttä. Heidän ainokaisensa oli oikeasti alusta loppuun loistava levy, suomalaisen rockin unohdettu klassikko. Synkkä ja epätoivoinen kauhunhuuto kuilusta, johon vain harva bändi on uskaltautunut – Suomessa ehkä vain Musta Paraati ja Mana Mana.

Olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä satuin asumaan paikkakunnalla jonka kirjaston valikoimasta Kuinka tänään voit? löytyi. Siellä oli oltu kaukaa viisaita eikä poistettu LP-levyjä kokoelmista 1990-luvulla, kuten valtaosa kirjastoista teki. Löysinkin useita 1980-luvun loppuunmyytyjä kotimaisia vinyylejä, joita ei ole koskaan julkaistu CD-formaatissa. Näistä pidin kestolainassa Kuudennen Tunnin lisäksi Argonin (Organ miinus Mikko Saarela) Kone kertoo -LP:tä.

Palautin levyjä välillä, mutta ei niitä kukaan muukaan ikinä lainannut, joten omin ne hyvällä omatunnolla itselleni. Digitoin ne toki MP3:ksi, mutta silloinen laitteistoni ja osaamiseni oli niin heikkoa, että lopputulos ei kuulostanut kovin tyydyttävältä. Puhumattakaan siitä että silloin ei ollut vielä tarpeeksi kovalevytilaa nykyisen kaltaiselle FLAC-hifistelylleni. Muutin pois ja jätin levyt kiltisti kirjaston hyllyyn – kirjastosta varastaminen ei tullut edes mieleeni, koska kunnioitan yhteistä omaisuutta enemmän kuin yksityistä.

Muutostani lähtien haaveilin albumin uudelleenjulkaisusta enemmän kuin minkään muun levyn koskaan. Viime vuonna toiveeni sitten toteutui, mutta lähinnä puoliksi. Svart Records julkaisi sen jälleen kerran 500 kappaleen vinyylipainoksena, mikä herätti suunnilleen yhtä paljon turhautumista kuin riemuakin. En minä sitä vinyylinä halunnut vaan digitaalisena remasterointina, koska siten se saavuttaisi parhaiten ansaitsemansa isomman yleisön. En edes odottanut sitä CD-uusintapainosta välttämättä aivan perusteettomasti: 2000-luvulla on nähty varsin paljon suomalaista punkia ja post-punkia on pitkästä aikaa saatavilla, pääosin CD:nä (paitsi jos asialla on ollut Svart).

Omassa ajattelussani muinaista ja harvinaista musiikkia julkaistaan uusiksi siksi, että nuorempi ja laajempi kuulijajoukko pääsisi kuulemaan unohdettuja teoksia. Pidän jokseenkin itsestäänselvyytenä että internet-ajalla on täysin haluttavaa, että aikoinaan 500 kappaleen painoksena julkaistu levy voi olla potentiaalisesti kenen tahansa kuultavissa. Ihan riippumatta siitä onko heillä halua, taitoa tai varaa harrastaa vinyyliä. Fyysisten formaattien rajoitukset olivat 1900-luvun ikäviä materiaalisia realiteetteja, joista internet ja tiedostomuotoinen musiikki on meidät pelastanut.

Svartin julkaisupolitiikka noudattaa kuitenkin täysin vastakohtaista ideologiaa: musiikin fetisoimista kulttiesineisiin, joiden arvostus perustuu rajoitetun hyödykkeen omistamiseen eikä sen sisältämään taiteeseen. En tosin tiedä mitään uudelleenjulkaisemisen taloudellisista realiteeteista, joten en myöskään varsinaisesti kritisoi tätä yksittäistä levyä tai Svart Recordsin julkaisupolitiikkaa, koska kysyntäänhän hekin vain vastaavat. Kritisoin enemmän yleistä kuuntelutottumusten rappioitumista kuluttajatottumuksiksi – ja kuuntelemisesta sentään tiedän jotain.

Kuudes Tunti - Kuinka tänään voit?; 1. ja 2. painos

Lue loppuun

Soundi-lehden kansissa 2000-2013

Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Lue loppuun