Vinyylifetissin metafysiikkaa

Tämä teksti oli alunperin levyarvostelu ”vuoden 2013 puhuttelevimmasta uusintajulkaisusta”, mutta tästä tulikin essee äänitetyn musiikin metafysiikasta. Käytän kuitenkin edelleen esimerkkinä pääasiallisesti tuota levyä – Kuudennen Tunnin Kuinka tänään voit? -LP:tä. Se näki päivänvalon 500 kappaleen painoksena vuonna 1984 ja oli sitten loppuunmyyty harvinaisuus lähes kolme vuosikymmentä – kunnes se viime vuonna julkaistiin uudestaan.

Kuudes Tunti oli yksi legendaarisimmista suomalaisista post punk -mustahuulibändeistä Mustan Paraatin ohella. Joskus kymmenen vuotta sitten Paraatin Peilitalossa (1983) oli ainoa järkevän hintainen laajasti saatavilla oleva albumi tuossa genressä. Kaikki hengenheimolaiset – mm. Kuudes Tunti, Syyskuu ja Dorian Gray – olivat lyhyen uran tehneitä kulttisuosikkeja, joita oli mahdollista kuulla lähinnä goottiklubeilla skenekonkareiden DJ-seteissä, ellei ollut valmis kiertämään divareita ja kyttäämään huuto.netiä, ja maksamaan itseään kipeäksi. Tämä soittolistojen epämääräisyys huipentui mm. vain kolme biisiä urallaan julkaisseisiin Silmät ja Hexenhaus -yhtyeisiin.

Monissa tapauksissa kyse oli oikeastaan enemmän siitä harvinaisuudesta ja epämääräisyydestä; bändit olivat legendaarisia siksi, ettei heidän musiikkinsa ollut helposti saatavilla. Syyskuun Sator-albumin (1984) kuuleminen vuosien kuolaamisen jälkeen oli melkoinen antikliimaksi, sillä musiikin kökköys onnistui kotikuuntelussa rikkomaan kaikki illuusiot bändin erityisyydestä. Kuudennen Tunnin kohdalla viehätys ei kuitenkaan ollut vain harvinaisuuden luomaa myyttisyyttä. Heidän ainokaisensa oli oikeasti alusta loppuun loistava levy, suomalaisen rockin unohdettu klassikko. Synkkä ja epätoivoinen kauhunhuuto kuilusta, johon vain harva bändi on uskaltautunut – Suomessa ehkä vain Musta Paraati ja Mana Mana.

Olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä satuin asumaan paikkakunnalla jonka kirjaston valikoimasta Kuinka tänään voit? löytyi. Siellä oli oltu kaukaa viisaita eikä poistettu LP-levyjä kokoelmista 1990-luvulla, kuten valtaosa kirjastoista teki. Löysinkin useita 1980-luvun loppuunmyytyjä kotimaisia vinyylejä, joita ei ole koskaan julkaistu CD-formaatissa. Näistä pidin kestolainassa Kuudennen Tunnin lisäksi Argonin (Organ miinus Mikko Saarela) Kone kertoo -LP:tä.

Palautin levyjä välillä, mutta ei niitä kukaan muukaan ikinä lainannut, joten omin ne hyvällä omatunnolla itselleni. Digitoin ne toki MP3:ksi, mutta silloinen laitteistoni ja osaamiseni oli niin heikkoa, että lopputulos ei kuulostanut kovin tyydyttävältä. Puhumattakaan siitä että silloin ei ollut vielä tarpeeksi kovalevytilaa nykyisen kaltaiselle FLAC-hifistelylleni. Muutin pois ja jätin levyt kiltisti kirjaston hyllyyn – kirjastosta varastaminen ei tullut edes mieleeni, koska kunnioitan yhteistä omaisuutta enemmän kuin yksityistä.

Muutostani lähtien haaveilin albumin uudelleenjulkaisusta enemmän kuin minkään muun levyn koskaan. Viime vuonna toiveeni sitten toteutui, mutta lähinnä puoliksi. Svart Records julkaisi sen jälleen kerran 500 kappaleen vinyylipainoksena, mikä herätti suunnilleen yhtä paljon turhautumista kuin riemuakin. En minä sitä vinyylinä halunnut vaan digitaalisena remasterointina, koska siten se saavuttaisi parhaiten ansaitsemansa isomman yleisön. En edes odottanut sitä CD-uusintapainosta välttämättä aivan perusteettomasti: 2000-luvulla on nähty varsin paljon suomalaista punkia ja post-punkia on pitkästä aikaa saatavilla, pääosin CD:nä (paitsi jos asialla on ollut Svart).

Omassa ajattelussani muinaista ja harvinaista musiikkia julkaistaan uusiksi siksi, että nuorempi ja laajempi kuulijajoukko pääsisi kuulemaan unohdettuja teoksia. Pidän jokseenkin itsestäänselvyytenä että internet-ajalla on täysin haluttavaa, että aikoinaan 500 kappaleen painoksena julkaistu levy voi olla potentiaalisesti kenen tahansa kuultavissa. Ihan riippumatta siitä onko heillä halua, taitoa tai varaa harrastaa vinyyliä. Fyysisten formaattien rajoitukset olivat 1900-luvun ikäviä materiaalisia realiteetteja, joista internet ja tiedostomuotoinen musiikki on meidät pelastanut.

Svartin julkaisupolitiikka noudattaa kuitenkin täysin vastakohtaista ideologiaa: musiikin fetisoimista kulttiesineisiin, joiden arvostus perustuu rajoitetun hyödykkeen omistamiseen eikä sen sisältämään taiteeseen. En tosin tiedä mitään uudelleenjulkaisemisen taloudellisista realiteeteista, joten en myöskään varsinaisesti kritisoi tätä yksittäistä levyä tai Svart Recordsin julkaisupolitiikkaa, koska kysyntäänhän hekin vain vastaavat. Kritisoin enemmän yleistä kuuntelutottumusten rappioitumista kuluttajatottumuksiksi – ja kuuntelemisesta sentään tiedän jotain.

Kuudes Tunti - Kuinka tänään voit?; 1. ja 2. painos

Yksi suurista musiikin tragedioista 2000-luvulla on ollut se, että musiikin sijaan on alettu arvostaa esineitä. Toki fyysisistä levyistä on aiemminkin pidetty, mutta silloin niillä onkin ollut kiistaton käyttöarvo: LP-levyjä on pitänyt omistaa koska se on ollut ainoa tapa kuunnella levytettyä musiikkia. Nyt niistä on kuitenkin tullut järjenvastainen itseisarvo. Järjenvastainen siis siinä mielessä, että formaatin arvostus on puhtaasti tunneasia, ei siinä mielessä että se olisi välttämättä jotenkin typerää.

Monet tietysti väittävät että LP kuulostaa paremmalta kuin CD, ja suosivat sitä siksi. Monet vetoavat siihen legendaariseen ”analogiseen lämpöön”, mutta olen vakuuttunut siitä että se on itse asiassa kuulijoiden pään sisällä. Vinyylin kuunteleminen tuntuu erilaiselta kuin CD:n eikä kuuntelukokemusta voi erottaa formaattitietoisuudesta. Jos uskoo että vinyyli kuulostaa lämpimältä, niin kyllähän se kuulostaa.

Erityisen vaikeasti sulatettavan argumentin vinyylistä hifi-formaattina tekee minulle se, että vinyyleissä tulee mukana nykyään usein latauskoodi, jolla levyn saa myös tiedostomuodossa. Kyseessä on vielä yleensä MP3-lataus, joka ei vedä vertoja äänenlaadussa sen paremmin CD:lle kuin vinyylillekään. Ja jos aikoo kuunnella musiikkia vain latauskoodin kautta hankittuna, niin sittenhän se vinyyli on pelkkä statussymboli, jonka omistamisella ei ole mitään tekemistä itse kuuntelun kanssa.

Tietysti on olemassa iso määrä levyjä, jotka oikeasti kuulostavat paremmalta vinyylillä kuin CD:llä, mutta se ei johdu formaatista itsestään vaan monista muistakin seikoista, joista tärkein on varmaankin (re)masterointi. Useat 1980-luvulla CD:llä uudelleenjulkaistuista LP-levyistä remasteroitiin huonosti (jos ollenkaan), jolloin äänenlaatu kärsi melkoisesti. Välillä tuntuu että keski-ikäiset vinyylipuristit ovat jumittuneet tuohon aikaan, jolloin moni CD todella kuulosti uskomattoman paljon huonommalta kuin alkuperäinen LP. Paras tuntemani esimerkki on Sisters of Mercyn First and Last and Always (1984), josta olenkin kirjoittanut aiemmin. Se kuulostaa CD:llä sekä surkealta että upealta, riippuen täysin siitä mitä painosta sattuu kuuntelemaan.

Toisaalta myös alunperin CD:nä julkaistut levyt voidaan pilata LP-uusintajulkaisuna, mistä kammottavin kuulemani esimerkki on CMX:n Rautakantele (1995/2010). Soundit ovat hieman erilaiset kuin CD:llä, mutta en silti pidä kummankaan soundeja toista parempana. Kyllä sen levyn pilaavat formaatista riippumatta ne rumpusoundit, jotka A.W. Yrjänä ”unohti tuottaa”. Tuo levy on myös niin selvästi tehty CD-aikana tuota formaattia varten, ettei se vain taivu neljän puolen tuplavinyyliksi mitenkään luontevasti. Alunperin Linnunhammas vaihtui Veden ääreksi täysin saumattomasti, mutta vinyylilläpä nuo peräkkäiset biisit osuvat kakkoslevyn eri puolille, eli albumikokonaisuus menee rikki. Kappaleita ei ole edes häivytetty ulos ja sisään, vaan kyseiset kappaleet loppuvat ja alkavat töksähtäen.

Pahinta on silti se miten levyn kansitaide on tuhottu – kyllä, vinyyli voi olla myös rumempi kuin CD! Ensinnäkin levyn kansikuva on vain suurennettu CD:n kannesta resoluution pysyessä samana. Myös muu pakkaustaide oli CD:llä parempi. Muistan kuinka ihanan esoteerista oli lukiolaisälykkönä tutustua CMX:ään ja yrittää pähkäillä mitä ne salaperäiset vieraskieliset lauseet ja piirrokset kunkin kappaleen lyriikoiden yhteydessä tarkoittivat. Tässä ne on kuitenkin irrotettu alkuperäisestä kontekstistaan ja ripoteltu epämääräisesti ympäri gatefoldin sisäpuolta, usein vielä niin että ne hukkuvat taustakuvaan.

CMX - Rautakantele; 1. ja 2. painos

Se, onko vinyyli vai CD parempi formaatti, riippuu siis enemmän yksilöllisistä albumeista, eikä miksikään universaaliksi yleistettävästä absoluuttisesta totuudesta. Vuoden 2013 uusista julkaisuista esimerkiksi Kuudennen Silmän Kuudes Silmä ja Godspeed You! Black Emperorin ’Allelujah! Don’t Bend, Ascend! on ilmiselvästi tehty vinyyliksi ja julkaistu CD:nä vain myönnytyksenä kuluttajatottumuksille. Toisaalta vuoden 2012 paras levy, Swansin The Seer, oli biisimateriaalin ehdoilla syntynyt formaattirajoista välittämätön järkäle. Se oli kokonaisuus jonka jakaminen kahdelle CD-levylle tai kolmelle LP-levylle rikkoi immersiivisen kokonaisuuden. Usein jääkin kuulijan itsensä vastuulle tehdä taustatyötä ja selvittää eri painosten eroja, mikä on kyllä usein hyvin vaikeaa etukäteen.

Hyvä yleissääntö on tietysti pitää mielessä taiteellinen integriteetti eli hankkia CD:nä levyt jotka on tehty nimenomaan CD:lle ja vinyylinä ne jotka on tehty nimenomaan LP:lle. Tästä näkökulmasta onkin perusteltua että Kuinka tänään voit? on edelleen saatavilla vain vinyylinä. Kun vielä vertaa levyä lähimpään vertauskuvaansa, Peilitalossa-uudelleenjulkaisuun, niin ratkaisu on tietyssä mielessä perustellumpi. CD:llä Mustan Paraatin albumin perään oli tungettu satunnaisia biisejä singleiltä ja toiselta Käärmeet-LP:ltä (1984). En ole koskaan ymmärtänyt uusintajulkaisuja, joilla bonusbiisit tungetaan suoraan albumikokonaisuuden perään, ilman että niitä selkeästi merkittäisiin esim. takakannessa eri kokonaisuuteen kuuluviksi. Bonuslevy on paljon parempi väline tähän.

Svart onkin päätynyt viisaaseen päätökseen pistää bonusbiisit kakkoslevylle, vaikka se hieman poikkeuksellisesti onkin tässä tapauksessa LP eikä CD. Silti tämä gatefold-julkaisu ja bonuslevy rikkovat sen ”alkuperäisyyden” illuusion jota LP-uusintajulkaisuilla usein haetaan. Tavallisissa kansissa oleva yksittäinen LP-levyhän se oli silloin vuonna kasineljä! Kansikuvaakin on muutettu! Harhaoppista!

LP/CD-vastakkainasetteluun vaikuttaa tietysti myös musiikin genre. Olisin halunnut Kuudennen Tunnin levyn CD:nä myös siksi, että se on ylivoimaisesti kätevin formaatti gootti-DJ:lle. Haluaisin tehdä kaikkeni levittääkseni Kuudennen Tunnin ilosurusanomaa. Tämä on hieno unohdettu klassikkoalbumi, ja haluaisin että se olisi mahdollisimman monen kuultavissa – ei vain jonkin rajatun vinyylisisäpiirin.

Levysoittimia on kyllä monissa baareissa, ja varmaan jatkossa taas entistä enemmän, mutta itse olen sattunut aina klubeille joilla on ollut mahdollista soittaa vain CD-levyjä. Enkä todellakaan raahaa 16-kiloista Stantoniani ilman henkilöautoa ihan vain siksi että maailmassa on pari hyvää goottilevyä joita ei ole koskaan julkaistu CD:llä. Myös CD-levyjä on aika paljon helpompi raahata mukanaan kuin LP-levyjä. Ainakin kun se teknologisesti kaikkein käytännöllisin vaihtoehto – tiedostojen ”raahaaminen” – on muutettu lainsäädännöllä epäkäytännölliseksi.

On toisaalta olemassa genrejä, jotka eivät ole koskaan varsinaisesti siirtyneet CD-aikaan, vaikka mainstream-musiikki onkin. Esimerkiksi Burialin dubstep-klassikko Archangelin nerokkuus aukeni minulle vasta kirjaston vinyyliltä kuunneltuna. Klubimusiikissa, ja osin vaikkapa punkissa ja noisessa, vinyyli on ollut koko ajan itsestäänselvyys. Ellei sitten olla peräti haettu lofi-estetiikkaa pitäytymällä C-kaseteissa.

Kuudennen Tunnin kohdalla koen kuitenkin että tällainen ”genresopimus” on rikottu. Goottilevyjä ei pahemmin julkaista vinyylinä nykyään. EBM:kin (Electronic Body Music) on lähinnä poikkeus elektronisen tanssimusiikin genreissä, kun senkin pääformaatti on CD. Voi kuitenkin olla, että Suomessa ei ole tarpeeksi isoa goottiskeneä ruokkiakseen alakohtaista julkaisutoimintaa. Se jää siis Svartin kaltaisten tekijöiden harteille, jolloin kohdeyleisö on jotain ihan muuta kuin ”oma skeneni”. Kuudes Tunti liittyy tässä nimenomaan osaksi sitä LP:tä suosivaa punk-kulttuuria, johon Svart on vaihtoehtoisen metallimusiikin lisäksi erikoistunut.

Toisaalta on myös genrejä, joissa LP:n suosiminen on täysin absurdia. Vuosi 2013 oli minulle ennen kaikkea tutustumisvuosi klassiseen musiikkiin ja jazziin, jotka ovat tästä parhaita esimerkkejä. Kumpikin näistä musiikkityyleistä perustuu muuta populaarimusiikkia enemmän levytyksen ulkopuolisiin asioihin: klassinen sävellykseen ja jazz ainutlaatuiseen improvisaatioon studiossa tai klubin lavalla. Molemmissa tapauksissa musiikki on tarkoitettu eläväksi, ajassa ja paikassa ainutlaatuiseksi tapahtumaksi.

Tälläisen musiikin tallentaminen LP-levylle on tarkoittanut lähinnä taiteellisesta integriteetistä joustamista. Sinfonioiden osia on jouduttu pilkkomaan ja 40-minuuttisia free jazz -improvisaatioita jakamaan kömpelöillä feidauksilla vinyylin eri puolille. Jazzissa olennaisempi on usein ollut session käsite, jota voisi vastata rock-kielenkäytössä ”studio-live”. Se on taiteellisena kokonaisuutena pidetty yhtenä päivänä tehty yhtäjaksoinen levytys, josta on jouduttu jättämään osia pois vain koska LP-levylle ei ole mahtunut kaikkea materiaalia. Sessio- ja ottonumero ovat vähintään yhtä tärkeitä kokonaisuuden jäsentäjiä kuin biisijärjestyskin. Poikkeuksiakin toki on, sillä esimerkiksi Don Cherry levytti free jazzia nimenomaan vinyylin 20 + 20 minuuttia -rakennetta silmällä pitäen.

Klassisella puolella vinyylin heikkoudet on onneksi tajuttu ja siksipä sitä saakin vinyylillä paljon halvemmalla kuin muuta musiikkia. Jazz-hipsterit sen sijaan jostain syystä rakastavat vinyyliä ja alkuperäispainoksia vaikka formaatti onkin ollut alunperin taiteellinen kompromissi. Satuin kuuntelemaan Bassoradion Lauantaijatseja jokin aika sitten, ja siellä juontaja Eero Löyttyjärvikin muisti mainita jokaisen soittamansa levyn formaatin ja painoksen, sekä tietysti pahoittelee jos kyseessä ei ole 1. LP-painos, mikä on ”tosi noloo”. Varsinaisesta musiikista hän sen sijaan ei kerro juuri mitään, mikä kertookin kaiken tarpeellisen vinyylimanian perversiosta. Suurin osa spiikeistä koskee rahaa, kuluttamista, omistamista ja materiaa – ei musiikkia. Itse ainakin hankin mahdollisuuksieni mukaan levyistä sen painoksen joka kuulostaa tietoni mukaan parhaalta, en sitä mikä on arvokkain, alkuperäisin tai epänoloin.

Suosin CD-levyjä myös siksi, että ne ovat halvempia kuin vinyylit. Miksi minä haluaisin ostaa jonkun levyn 20 euron LP:nä jos voin saada saman myös 10 euron CD:llä? Vinyylimania tuntuu olevan tässäkin täysin järjenvastainen: kalliimpi formaatti myy paremmin, koska ihmiset haluavat maksaa enemmän! Mitä enemmän levystä on maksanut, sitä enemmän sillä tuntuu olevan tunnearvoa. Musiikkiin ei osata liittää tunnesiteitä, ellei siihen liity kuluttamistapahtuman mukanaan tuoma materialistinen tyydytys.

Kalleus liittyy tietysti myös harvinaisuuteen, vaikka perinteinen lainalaisuus kysynnän ja tarjonnan suhteesta tuntuu menettäneen merkitystään: myös laajasti saatavilla oleva levy voi olla kallis jos se vaan sattuu olemaan sitä tiettyä oikeaa keräilijäpainosta. Harvinaisen levyn omistaminen on kivempaa kuin yleisen, minkä vuoksi rajoitettu painos myy paremmin kuin rajoittamaton. Koska kyllähän minäkin sorruin ostamaan Kuudennen Tunnin levyn ennen kuin omistin edes kunnon soitinta, koska en halunnut että painos loppuu kesken! ”Limited edition” -tarra heikentää harkintakykyä ja saa levynostajan tunnepohjaisen hysterian valtaan: se on saatava nyt kun sitä kerran on tarjolla!

Samanlaisen luolamiesreaktion tuntuu aiheuttavan myyttinen ”180 gram vinyl” -tarra, jonka viehätyksen osaan selittää vain sillä että painavampaa esinettä on kivempi pitää käsissään. ”If you’ve ever held a 180 gram record, you’ll know that it feels like a very high quality product,” kuten Standard Vinylin FAQ:kin sanoo (alleviivaukset omiani). Mitään eroa äänenlaadussa en huomaa, enkä ole sitä tukevia todisteita netistäkään löytänyt. Painavampi ja paksumpi vinyyli on ilmeisesti kuitenkin fyysisesti kestävämpi esine. Siitä musiikista on taas ihan turha puhua, kun se tuntuu olevan sivuseikka.

Musiikin myynti näyttää jakautuneen voimakkaasti kahteen ääripäähän. Ne jotka eivät halua maksaa paljon musiikista, lataavat sen ilmaiseksi tai maksavat korkeintaan Spotifyn kuukausimaksua. Toisessa päässä ovat juuri nämä tyypit jotka ovat sitä tyytyväisempiä mitä enemmän ovat levyistä maksaneet. Heitä myös hyväksikäyttävät levytrokarit: se rajoitetun painoksen julkaiseminen tarkoittaa helposti vain sitä, että suurimmat rahat käärivät jotkut ihan muut kuin artistit, levykaupat tai -yhtiöt. Monet fanitkin tuntuvat suhtautuvan levyihin lähinnä sijoitustoimintana: halutaan ostaa vain levyjä, joiden jälleenmyyntiarvo säilyy hyvin.

Sitten on taas me väliinputoajat, jotka haluavat omistaa musiikkia, mutta kätevässä ja kohtuuhintaisessa formaatissa. Vain musiikilla on minulle merkitystä ja formaatilla, esineellä, vain käyttöarvo. Koska haluan kuulla monia levyjä, en vain niitä harvoja valittuja joihin pitäisi säästää kuukausikaupalla rahaa. Itsehän siis omistan sen levysoittimien vain ja ainoastaan samasta syystä kuin omistan kasettisoittimen: siksi että joitakin levyjä ei ole saatavilla suosikkiformaateissani. Sen lisäksi ostan kyllä satunnaisesti kohtuuhintaisia vinyylejä, jotta tuolla soittimella olisi muutakin käyttöä kuin parin harvinaisuuden pyörittäminen.

Edellä esittämistäni argumenteista huolimatta arvostan vinyylin kuuntelemisen ritualistista ja äänentoiston näkyväksi tekevää luonnetta. Digitaalinen musiikki piilottaa äänentoiston: tietokoneet ja CD-soittimet/asemat ovat monimutkaisia teknologisia laitteita, mutta niiden toiminta vaikuttaa itsestäänselvyydeltä koska kaikki tapahtuu laitteen kotelossa, poissa silmistä. LP:n kuuntelu sen sijaan avaa teknologian perimmäisen maagisuuden. CD:n tai MP3:n toiminta ei ole koskaan herättänyt minussa ihmetystä, mutta vinyylin kuuntelemisen käsittämättömyys ei lakkaa kiehtomasta minua koskaan. Miten sellaisista pienistä urista voi välittyä sellaisen pienen varren päässä huojuvan neulan kautta näin monisyistä musiikkia? Se vaikuttaa aivan yliluonnolliselta!

Levytetty musiikki on teknologinen ihme, jota ihmiskunta on saanut hämmästellä vasta n. 120 vuotta. Tajuntani meinaa räjähtää kun mietin tätä kun neula jatkaa hypnoottista spiraaliliikettään. En minä niin niistä vinyylilevyjen isoista kansista välitä, paljon enemmän minä käytän aikaani siihen että vain tuijotan pyörivää levyä ja hämmästelen lapsenomaisen haltioituneesti sitä miten tällainen on mahdollista.

Vinyylin kuuntelusta on helppo tehdä rituaali, ja rituaali tarvitsee fetissiesineensä. Minun on vain niin vaikea ajatella asiaa muusta kuin konsumeristisesta näkökulmasta, koska kyse on kuitenkin populaarimusiikista joka tehdään aina kapitalistisen järjestelmän puitteissa – tuotteesta, jota ostetaan ja myydään. Tämän näkökohdan ymmärtäminen olisi helpompaa jos tuon levyn, fetissiesineen, on saanut haltuunsa muuten kuin kuluttamalla. Mutta jos pinnistelen, niin saatan nähdä taustalla myös tällaisen kaipuun musiikin pyhyyden kokemukseen, jolloin se ei ole kulutettavaa viihdettä vaan jotain enemmän.

Päätän paasaukseni Guy Debordin viisaisiin ennesanoihin:

”Tyydytystä, jota ei enää saada tavarapaljouden käytöstä, haetaan nyt tunnustamalla niiden arvo tavaroina. Tavaroille riittää, että niitä käytetään tavaroina, ja kuluttajan valtaa uskonnollinen kiihko tavaroiden suvereenin vapauden puolesta. Tiettyä tuotetta koskevia innostuksen aaltoja välitetään salamannopeasti kaikkien joukkoviestinten avulla.

Esineellistynyt ihminen kuuluttaa todistein intiimiä kanssakäymistään tavaroiden kanssa. Kuten vanhan uskonnollisen fetisismin kouristuskohtauksissa ja ihmeparantumisissa, tavarafetisismissäkin ylletään tulenpalavan hurmion hetkiin.”

– Spektaakkelin yhteiskunta (1967, §67), suom. Tommi Uschanov

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *