En halua enää koskaan kuulla sanoja ”Steven Wilson Stereo Remix”

Jossain määrin kirjastoaiheilla jatketaan, sillä tämän bloggauksen inspiraationa oli juurikin yleisten kirjastojen CD-kokoelmat osana ääniteteollisuutta. Huomautan ihan alkuun myös, että tämä bloggaus koostuu lähinnä versionillityksestä eli oikeasti merkityksettömistä pikkuasioista valittamisesta.

Rate Your Musicin Top 1000 -listaa läpikäydessä on vastassa väistämättä myös oman progekokoelman ja -tietämyksen laajentaminen. Yleisesti ottaen progeen on hyvin helppoa tutustua nimenomaan kirjaston kokoelman avulla, koska kyseinen genre tuntuu olevan erityisesti fyysisten äänitteiden ystävien suosiossa – suurelta osin varmaan siksi että sitä kuuntelevat keskimäärin melko iäkkäät ihmiset. Siksi niitä löytyy kirjastoistakin varsin hyvin yhä näinä vähenevän CD-lainauksen aikoina.

Listan levyjä etsiessäni törmäsin kuitenkin ärsyttävään ongelmaan: melkein kaikissa tuntuu lukevan ”XXth Anniversary Steven Wilson Stereo Remix”. En minä mitään remiksejä halua vaan alkuperäiset levyt! Ongelma ei olisi niin suuri jos olisi tarpeeksi rahoissaan rakentamaan fyysistä levykokoelmaa ja metsästääkseen ”oikeita versioita” jostain käytettynä. Kirjaston kokoelmiin nojaaminen tuo kuitenkin omat rajoitteensa, koska sieltä löytyvät yleensä vain ne uusimmat painokset, jotka ovat olleet kaupallisesti saatavilla lähimenneisyydessä.

Tämä on tietysti hyvin perusteltua, koska levyt kuluvat yhteiskäytössä nopeasti ja ne vanhemmat painokset on nyt vaan ollut pakko poistaa kokoelmasta jossain vaiheessa. Ja on siinä edellisessäkin uusintapainosten sukupolvessa vikansa: esimerkiksi Jethro Tullin Heavy Horsesista ja Stand Upista on oman kaupunginkirjastoni kokoelmissa saatavilla kyllä myös Wilson-remixiä edeltävät versiot, mutta ovatkin sitten tietenkin kopiosuojattuja! Eli niitäkään en saa osaksi CD-levyiltä ripattua FLAC-kokoelmaani.

Jethro Tull - Aqualung (alkuperäinen kansi ja 40th Anniversary Edition)

Kansitaidettakaan ei luonnollisesti voi jättää rauhaan kun levyjä julkaistaan uudelleen. Aqualungin alkuperäinen kansikuva ja vuoden 2011 40th Anniversary Edition. Vuoden 2015 painokseen kuva on palautettu entiselleen.

Mikä se varsinainen ongelmani tässä sitten on? Eikö progekonössööri Wilson tiedä mitä tekee; parantelee vanhoja levyjä vähän sieltä ja täältä, artistien suostumuksella ja hienotunteisesti. Eikö näiden remixien ideana ole tehdä näistä levyistä entistäkin paremmalta kuulostavia? Ei minulla olekaan mitään vanhojen levyjen uudelleenmiksausta vastaan, haluan vain että se tehdään läpinäkyvästi eikä syrjäyttämällä vanhoja miksauksia markkinoilta.

Historiallisista klassikkolevyistä tekee klassikoita niiden kulttuurinen ja tekninen konteksti. Klassikkostatus perustuu siihen miltä levy aikoinaan kuulosti ja ”remix”-tarran iskeminen kanteen antaa ymmärtää että levy ei enää kuulosta samalta kuin sen ollessa uusi. Wilsonin levyihin tekemät muutokset saattavat olla pieniä ja tyylitajuisia, mutta sitä ei voi mitenkään tietää jos niitä ei voi verrata vanhoihin miksauksiin. Remix-sanaan kuitenkin sisältyy myös varsin radikaalin muokkaamisen mahdollisuus. Spotifysta kyllä löytyvät eri versiot poikkeuksellisen selkeästi merkittyinä, mutta miksi kukaan niitä nyt kuuntelisi, kun koko proge-uudelleenjulkaisujen pointti kerran on hifistely?

Asioista tekee tietysti sekavia termien remiksaus ja remasterointi epämääräisyys. Käsittääkseni ero on siinä, että miksaus on studiomasterin tasolla oleva elementti, masterointi vaikuttaa siihen miltä mikäkin kuluttajaformaatti (esim. CD tai LP) kuulostaa. Tietyllä tapaa siis miksaus on se ”aito” tuote joka lähtee bändiltä, masterointi tapahtuu sen jälkeen. Pidän siis miksausta pääasiallisena teoksena jota muuttamalla teoskin muuttuu. Masterointi puuttuu ainoastaan teoksen ilmenemiseen jossain tietyssä ääniteformaatissa. Tietenkin on melko mielivaltaista mihin kohtaan levytysprosessia tämän rajan asettaa; minulle se on miksauksen ja masteroinnin välissä. Nykyään on toki myös täysin mahdollista julkaista studiomasteri sellaisenaan ilman erillistä masterointia, koska kuluttajalaitteet pystyvät jo toistamaan studiotasoista audiota. Näin esimerkiksi Wilson on omien levyjensä kanssa tehnytkin.

Vinyyliajan klassikot on siis enimmäkseen remasteroitu digitaaliselle aikakaudelle silloin kun ne ovat saaneet CD-uudelleenjulkaisun 1980-luvulla. Osa niistä kuitenkin ilmeisesti myös remiksattiin silloin, koska varhaisen digitaaliajan hifi-ajattelun ytimessä oli kaikenlaisen analogisen suhinan ja muun ”ylimääräisen” poistaminen. Myytti vinyyliä huonommalta kuulostavasta CD:stä lieneekin tältä ajalta. Vinyylillä lämpimältä kuulostavat levyt remiksattiin latteiksi ja elottomiksi; vika ei ollut digitaalisessa formaatissa vaan miksauksessa ja masteroinnissa, jotka eivät vastanneet analogisen kauden – tai nykyajankaan – estetiikkakäsitystä. Wilson on itse nostanut pahimmaksi esimerkiksi Jethro Tullin Aqualungin vanhemmat CD-painokset.

Henkilökohtainen suosikkini on Sisters of Mercyn First and Last and Always (1985). Sen uusin painos vuodelta 2006 on ”remasteroitu”, mutta kansilehtisessä lukee että kyseessä on ensimmäinen kerta kun tämä ”alkuperäinen miksaus” on saatavilla CD:nä. Aiemmat painokset oli siis remiksattu, ei vain remasteroitu, digitaalista formaattia varten. Ja siksi ne kuulostavat ihan huonolta. Uusi painos taas kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin vinyyli, koska se käyttää samaa miksausta mutta eri masterointia. Steven Wilson siis saisi puolestani remastaroida sydämensä kyllyydestä vaikka kaikki maailman progelevyt, mutta ei remiksata.

On siis selvää, että tällaista alkuperäisen teoksen tärvelevää remiksaamista on tehty jo kauan ennen näitä uusimpia painoksia. Monessa mielessä Wilsonin työnä onkin ollut korjata näiden ensimmäisten digitaalisten miksausten/masterointien virheitä. Se saa minut epäilemään, käytetäänkö ”remix”-sanaa edes oikein näiden julkaisujen yhteydessä Jos kyse on vain siitä että palataan alkuperäiseen vinyylimiksaukseen joka masteroidaan uudestaan digitaalisia formaatteja varten, kysehän ei ole oikeasti remiksauksesta vaan ennemminkin ”demiksauksesta”.

Hämmennystä ehkä lisää se, että progen yhteydessä remix-sanalla ei ole samanlaisia konnotaatioita kuin esim. elektronisessa popmusiikissa, jossa remix voi käytännössä tarkoittaa uutta sävellystä jossa on vain joku pieni elementti (esim. efektoitu pätkä lauluraidasta) alkuperäisestä. Remix on siis termi joka saa minut aina kyseenalaistamaan teoksen alkuperäisyyden ja autenttisuuden. Minulle se merkitsee aina vaihtoehtoista versiota, ei mitään mitä voi pitää definitiivisenä ja kanonisena.

Monissa tapauksissa radikaali remiksaus on kyllä tehnyt hyvää levyille. Erinomaisena esimerkkinä Stoogesin Raw Power, jonka alkuperäinen David Bowien tekemä miksaus on kauheaa lofi-töhnää, mikä tietyllä tapaa kyllä sopii yhtyeen raakaan soundiin. Iggy Pop teki oman remiksauksen vuonna 1997, minkä jälkeen Raw Power kuulosti paljon paremmalta. En minä silti olisi halunnut että se syrjäyttää alkuperäisen miksauksen markinoilta tyystin. Nykyäänkin Raw Powerin alkuperäisen miksausta pitää etsiä vuonna 2017 julkaistun tuplavinyylin bonuslevyltä.

Kyllä Wilsoninkin miksaukset – etenkin se Aqualung – kuulostavat paremmalta kuin vanhemmat CD-painokset. Mutta ei se olekaan se pointti, enkä tehnytkään tätä bloggausta varten mitään edellä mainittuja levyjä laajempaa kuunteluvertailua. Tämä on periaatekysymys, ja ongelmat enemmänkin ”ulkomusiikillisia”. Esimerkiksi Raw Power kuulosti ”paskalta” 26 vuotta (1973-1997) mutta oli käsittääkseni silti klassikkolevy. Sitten tuli remix ja seurasi toiset 20 vuotta niin ettei tätä alkuperäistä teosta saanut ostaa mistään. Tämän vuoksi uusi sukupolvi ei koskaan saanut tietää miltä Raw Power kuulosti aiemmin, millaiselta se kuulosti osana aikansa popkulttuuria, ja millainen se oli bändin aikalaisten korvissa. Kun uusi miksaus syrjäyttää vanhan markkinoilta niin että muita versioita ei voi enää ostaa, se poistaa historiallisen dokumentin kulttuurisen kontekstin.

Tuo Raw Powerin uusi tuplavinyyli onkin hyvä julkaisu; itse vain toivoisin sellaisen olevan saatavilla myös CD:nä. Se kun asettaa kaksi miksausta samalle viivalle, helposti vertailtavaksi. Kaikkien uusien miksausten tulisikin mielestäni olla tällaisessa suhteessa alkuperäiseen: aina vertailtavissa, aina tasavertaisesti saatavilla. Näin meneteltiin esimerkiksi CMX:n Auringon ja Auran uudelleenjulkaisujen yhteydessä. Alkuperäisen miksauksen läsnäolo asettaa levyn oikeaan soundilliseen kontekstiinsa, remiksaus antaa taas nykytietämyksellä parhaalta mahdolliselta kuulostavan vaihtoehtoisen version.

Steven Wilsonin remiksaukset kuitenkin julkaistaan oletuksena sellaisenaan, eikä samanaikaisesti enää julkaista alkuperäisiä miksauksia muualla kuin laajemmissa deluxe editioneissa, jonnekin bonus-blu-rayn uumeniin piilotettuna. Menettely tuntuu absurdilta: alkuperäisestä tehdään bonusmateriaalia ja uudesta miksauksesta se etuasemassa oleva versio. Pitäisi tehdä juuri toisinpäin: alkuperäinen miksaus CD:llä joka on saatavilla kaikissa painoksissa, uusi miksaus sitten pelkästään niille, joita sellaiset asiat oikeasti kiinnostavat.

Uusien miksauksien sisällyttämistä ainoastaan blu-ray-formaattiin puoltaa sekin, että CD ei varsinaisesti tarjoa Wilsonille täysiä mahdollisuuksia toteuttaa omaa visiotaan. Hän kun on tehnyt useista näistä progeklassikoista myös monikanavamiksauksia, joita ei edes voi julkaista CD:nä – eikä niitä voi myöskään tehdä remiksaamatta. Niiden julkaisuun tarvitaan HD-formaatti kuten blu-ray. Wilsonin versiot pääsisivätkin siis oikeasti oikeuksiinsa jossain ihan muualla kuin näissä halvoissa yhden CD:n painoksissa, joissa niitä nyt tyrkytetään.

Vinyylifetissin metafysiikkaa

Tämä teksti oli alunperin levyarvostelu ”vuoden 2013 puhuttelevimmasta uusintajulkaisusta”, mutta tästä tulikin essee äänitetyn musiikin metafysiikasta. Käytän kuitenkin edelleen esimerkkinä pääasiallisesti tuota levyä – Kuudennen Tunnin Kuinka tänään voit? -LP:tä. Se näki päivänvalon 500 kappaleen painoksena vuonna 1984 ja oli sitten loppuunmyyty harvinaisuus lähes kolme vuosikymmentä – kunnes se viime vuonna julkaistiin uudestaan.

Kuudes Tunti oli yksi legendaarisimmista suomalaisista post punk -mustahuulibändeistä Mustan Paraatin ohella. Joskus kymmenen vuotta sitten Paraatin Peilitalossa (1983) oli ainoa järkevän hintainen laajasti saatavilla oleva albumi tuossa genressä. Kaikki hengenheimolaiset – mm. Kuudes Tunti, Syyskuu ja Dorian Gray – olivat lyhyen uran tehneitä kulttisuosikkeja, joita oli mahdollista kuulla lähinnä goottiklubeilla skenekonkareiden DJ-seteissä, ellei ollut valmis kiertämään divareita ja kyttäämään huuto.netiä, ja maksamaan itseään kipeäksi. Tämä soittolistojen epämääräisyys huipentui mm. vain kolme biisiä urallaan julkaisseisiin Silmät ja Hexenhaus -yhtyeisiin.

Monissa tapauksissa kyse oli oikeastaan enemmän siitä harvinaisuudesta ja epämääräisyydestä; bändit olivat legendaarisia siksi, ettei heidän musiikkinsa ollut helposti saatavilla. Syyskuun Sator-albumin (1984) kuuleminen vuosien kuolaamisen jälkeen oli melkoinen antikliimaksi, sillä musiikin kökköys onnistui kotikuuntelussa rikkomaan kaikki illuusiot bändin erityisyydestä. Kuudennen Tunnin kohdalla viehätys ei kuitenkaan ollut vain harvinaisuuden luomaa myyttisyyttä. Heidän ainokaisensa oli oikeasti alusta loppuun loistava levy, suomalaisen rockin unohdettu klassikko. Synkkä ja epätoivoinen kauhunhuuto kuilusta, johon vain harva bändi on uskaltautunut – Suomessa ehkä vain Musta Paraati ja Mana Mana.

Olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä satuin asumaan paikkakunnalla jonka kirjaston valikoimasta Kuinka tänään voit? löytyi. Siellä oli oltu kaukaa viisaita eikä poistettu LP-levyjä kokoelmista 1990-luvulla, kuten valtaosa kirjastoista teki. Löysinkin useita 1980-luvun loppuunmyytyjä kotimaisia vinyylejä, joita ei ole koskaan julkaistu CD-formaatissa. Näistä pidin kestolainassa Kuudennen Tunnin lisäksi Argonin (Organ miinus Mikko Saarela) Kone kertoo -LP:tä.

Palautin levyjä välillä, mutta ei niitä kukaan muukaan ikinä lainannut, joten omin ne hyvällä omatunnolla itselleni. Digitoin ne toki MP3:ksi, mutta silloinen laitteistoni ja osaamiseni oli niin heikkoa, että lopputulos ei kuulostanut kovin tyydyttävältä. Puhumattakaan siitä että silloin ei ollut vielä tarpeeksi kovalevytilaa nykyisen kaltaiselle FLAC-hifistelylleni. Muutin pois ja jätin levyt kiltisti kirjaston hyllyyn – kirjastosta varastaminen ei tullut edes mieleeni, koska kunnioitan yhteistä omaisuutta enemmän kuin yksityistä.

Muutostani lähtien haaveilin albumin uudelleenjulkaisusta enemmän kuin minkään muun levyn koskaan. Viime vuonna toiveeni sitten toteutui, mutta lähinnä puoliksi. Svart Records julkaisi sen jälleen kerran 500 kappaleen vinyylipainoksena, mikä herätti suunnilleen yhtä paljon turhautumista kuin riemuakin. En minä sitä vinyylinä halunnut vaan digitaalisena remasterointina, koska siten se saavuttaisi parhaiten ansaitsemansa isomman yleisön. En edes odottanut sitä CD-uusintapainosta välttämättä aivan perusteettomasti: 2000-luvulla on nähty varsin paljon suomalaista punkia ja post-punkia on pitkästä aikaa saatavilla, pääosin CD:nä (paitsi jos asialla on ollut Svart).

Omassa ajattelussani muinaista ja harvinaista musiikkia julkaistaan uusiksi siksi, että nuorempi ja laajempi kuulijajoukko pääsisi kuulemaan unohdettuja teoksia. Pidän jokseenkin itsestäänselvyytenä että internet-ajalla on täysin haluttavaa, että aikoinaan 500 kappaleen painoksena julkaistu levy voi olla potentiaalisesti kenen tahansa kuultavissa. Ihan riippumatta siitä onko heillä halua, taitoa tai varaa harrastaa vinyyliä. Fyysisten formaattien rajoitukset olivat 1900-luvun ikäviä materiaalisia realiteetteja, joista internet ja tiedostomuotoinen musiikki on meidät pelastanut.

Svartin julkaisupolitiikka noudattaa kuitenkin täysin vastakohtaista ideologiaa: musiikin fetisoimista kulttiesineisiin, joiden arvostus perustuu rajoitetun hyödykkeen omistamiseen eikä sen sisältämään taiteeseen. En tosin tiedä mitään uudelleenjulkaisemisen taloudellisista realiteeteista, joten en myöskään varsinaisesti kritisoi tätä yksittäistä levyä tai Svart Recordsin julkaisupolitiikkaa, koska kysyntäänhän hekin vain vastaavat. Kritisoin enemmän yleistä kuuntelutottumusten rappioitumista kuluttajatottumuksiksi – ja kuuntelemisesta sentään tiedän jotain.

Kuudes Tunti - Kuinka tänään voit?; 1. ja 2. painos

Lue loppuun

Pophistorian uudelleenmiksausta – kuusi esimerkkitapausta

CMX - Aurinko; 2012-reissuen kansiCMX julkaisi hetki sitten 20-vuotiaan Aurinkonsa (Spotify) uudelleen. Tuplalevyn ensimmäisellä CD:llä albumi on remiksattuna ja remasteroituna, toisella vain uudelleen masteroituna. En pidä siitä että vanhoja levyjä julkaistaan uudelleen miksattuina, koska minusta levytetyn musiikin kuuluu olla aikansa lapsi: jos soundit ovat vanhenneet huonosti, se on osa sitä teosta. Inspiroiduinkin listaamaan populaarimusiikin historian pahimmat uudelleenkirjoittamis- tai siis miksaustapaukset, omasta rajoittuneesta subjektiivisesta näkökulmastani tietenkin.

Miksi levytykset sitten ovat minulle niin pyhiä? Eikö niiden kanonisoiminen ole aika keinotekoista, koska levytys tarjoaa vain yhden version teoksista jotka voivat elää omaa elämäänsä esimerkiksi keikkatilanteessa? Minulle se pyhyys tulee siitä että itse saan musiikista eniten irti kun kuuntelen sitä tietoisena levytyksen alkuperäisestä sosiaalisesta ja teknologisesta kontekstista. Kyse on ehkä siis tarkemmin siitä, että pidän pyhänä ennen kaikkea omaa kuuntelukokemustani, en levytyksiä sinänsä.

Kuuntelen levytettyä musiikkia arkistofriikin hartaudella, osana esittäjänsä tuotantoa, joten haluan kuulla ne luontevana osana bändin soundin kehitystä. Haluan että levyt kuulostavat mahdollisimman ”autenttisilta”, en että ne kuulostavat mahdollisimman ”hyvältä”. Autenttisuus viittaa siis ainoastaan levytyksen, ei esityksen ”aitouteen”. Levytetty musiikki on aina eri asia kuin esitetty musiikki eikä levytys voi tallentaa musiikkiesitystä autenttisesti. Toisaalta on aivan yhtä aiheellista myös kysyä, miksi äänitysteknologian kehityksen pitäisi olla niin pyhää että kaiken on kuulostettava uudelleenjulkaistunakin modernilta eikä siltä miltä aikoinaan?

Esimerkiksi Aurinko kuulostaa remixattuna niin ilmiselvän 2000-luvulta ettei se enää kuulosta luontevalta osalta bändin äänimaiseman kehitystä. Siitä on tullut remiksattuna täysin historiaton ja huonossa mielessä ajaton levy. Siltä se tosin vaikuttaa vain nyt, kymmenen vuoden päästä se kuulostaa luultavasti täysin 2010-luvun lapselta. Mutta levyä ja sen biisejä ei ole tehty 2012 vaan 1992, joten miksi levyn pitäisi kuulostaa miltään muulta kuin vuodelta 1992?

Kieltämättä asenteisiin vaikuttaa kaikkein eniten se mihin on tottunut. Esimerkiksi Kolmikärjen ja Veljeskunnan remasteroidut Gold-versiot ovat minulle ne ”ainoat oikeat”, vaikka eivät ne alkuperäisiä CD-masterointeja olekaan. Auringon taas olen tottunut kuulemaan alkuperäiseltä CD-painokselta, ja sen latteat soundit ovat minulle osa levyn viehätystä. Remasteroinnin ja remiksauksen välillä on silti melkoinen aste-ero, joten ei Aurinkoa voi noihin bändin kahteen Bad Vugum -albumiin kovin suoraan verrata.

Remasterointi on yleensä niin maltillista, että sitä vastaan minulla ei ole mitään, paitsi silloin kun siinä kompressoidaan levyistä kaikki dynamiikka pois loudness warin hengessä. Sinänsä on kyllä ihan ymmärrettävää että vinyylinä alunperin julkaistujen levyjen CD-painoksia remasteroidaan koska varsinkin 1980-luvun CD-reissuet on usein masteroitu analogisesta digitaaliseen todella huonosti.

Esimerkiksi Sisters of Mercyn First and Last and Always (Spotify) on levy jonka kuuntelen mieluummin vuoden 2006 Rhinon julkaisemalta CD:ltä kuin EastWestin suttuiselta alkuperäiseltä digimasteroinnilta. Olin kyllä tottunut siihen alkuperäiseen CD:hen, mutta sen äänenlaatu oli niin huono etten oikeastaan tykännyt levystä lainkaan ennen kuin kuulin sen remasteroituna, jolloin se kiilasikin Sisters-suosikikseni. Mielipiteeni ja mieltymykseni eivät siis aina ole välttämättä ihan johdonmukaisia.

Ainoastaan alkuperäisiä vinyylipainoksia kuuntelemallahan tästä CD-ongelmasta pääsisi eroon. Ja jos nyt ihan puristeja ollaan, niin eihän oikeastaan monona äänitettyjä levyjä saisi kuunnella edes stereona! Parhaat uudelleenjulkaisut 1960-luvun poplevyistä sisältävätkin sekä mono- että stereomiksauksen. Siinäkin voi silti mennä liiallisuuksiin kuten rahastuksen kuningas The Beatles, jolta julkaistaan luonnollisesti kaikki levyt erikseen monona ja stereona, vinyylinä ja CD:nä, yksittäin ja boksissa. Kyllä saman levyn voi myydä ainakin kuusi kertaa.

Aurinko ei kuitenkaan ole mitenkään pahimmasta päästä, koska se ei korvaa alkuperäistä miksausta uudella vaan tuo vain sen oheen uuden. Pahimmillaan uudet miksaukset levyistä syrjäyttävät kokonaan markkinoilta ne vanhat, niin että mistään ei ole mahdollista enää saada niitä alkuperäisiä versioita. Asiasta ei aina edes kerrota kauhean näkyvästi, jolloin kuulija kuvittelee kuulevansa jotain ”autenttista” vuosikymmenten takaa. Erityisen huolestuttavaa tästä ilmiöstä tekee se, että netistäkin on vaikea saada tietoa tällaisista huijauksista.

Lue loppuun