Pophistorian uudelleenmiksausta – kuusi esimerkkitapausta

CMX - Aurinko; 2012-reissuen kansiCMX julkaisi hetki sitten 20-vuotiaan Aurinkonsa (Spotify) uudelleen. Tuplalevyn ensimmäisellä CD:llä albumi on remiksattuna ja remasteroituna, toisella vain uudelleen masteroituna. En pidä siitä että vanhoja levyjä julkaistaan uudelleen miksattuina, koska minusta levytetyn musiikin kuuluu olla aikansa lapsi: jos soundit ovat vanhenneet huonosti, se on osa sitä teosta. Inspiroiduinkin listaamaan populaarimusiikin historian pahimmat uudelleenkirjoittamis- tai siis miksaustapaukset, omasta rajoittuneesta subjektiivisesta näkökulmastani tietenkin.

Miksi levytykset sitten ovat minulle niin pyhiä? Eikö niiden kanonisoiminen ole aika keinotekoista, koska levytys tarjoaa vain yhden version teoksista jotka voivat elää omaa elämäänsä esimerkiksi keikkatilanteessa? Minulle se pyhyys tulee siitä että itse saan musiikista eniten irti kun kuuntelen sitä tietoisena levytyksen alkuperäisestä sosiaalisesta ja teknologisesta kontekstista. Kyse on ehkä siis tarkemmin siitä, että pidän pyhänä ennen kaikkea omaa kuuntelukokemustani, en levytyksiä sinänsä.

Kuuntelen levytettyä musiikkia arkistofriikin hartaudella, osana esittäjänsä tuotantoa, joten haluan kuulla ne luontevana osana bändin soundin kehitystä. Haluan että levyt kuulostavat mahdollisimman ”autenttisilta”, en että ne kuulostavat mahdollisimman ”hyvältä”. Autenttisuus viittaa siis ainoastaan levytyksen, ei esityksen ”aitouteen”. Levytetty musiikki on aina eri asia kuin esitetty musiikki eikä levytys voi tallentaa musiikkiesitystä autenttisesti. Toisaalta on aivan yhtä aiheellista myös kysyä, miksi äänitysteknologian kehityksen pitäisi olla niin pyhää että kaiken on kuulostettava uudelleenjulkaistunakin modernilta eikä siltä miltä aikoinaan?

Esimerkiksi Aurinko kuulostaa remixattuna niin ilmiselvän 2000-luvulta ettei se enää kuulosta luontevalta osalta bändin äänimaiseman kehitystä. Siitä on tullut remiksattuna täysin historiaton ja huonossa mielessä ajaton levy. Siltä se tosin vaikuttaa vain nyt, kymmenen vuoden päästä se kuulostaa luultavasti täysin 2010-luvun lapselta. Mutta levyä ja sen biisejä ei ole tehty 2012 vaan 1992, joten miksi levyn pitäisi kuulostaa miltään muulta kuin vuodelta 1992?

Kieltämättä asenteisiin vaikuttaa kaikkein eniten se mihin on tottunut. Esimerkiksi Kolmikärjen ja Veljeskunnan remasteroidut Gold-versiot ovat minulle ne ”ainoat oikeat”, vaikka eivät ne alkuperäisiä CD-masterointeja olekaan. Auringon taas olen tottunut kuulemaan alkuperäiseltä CD-painokselta, ja sen latteat soundit ovat minulle osa levyn viehätystä. Remasteroinnin ja remiksauksen välillä on silti melkoinen aste-ero, joten ei Aurinkoa voi noihin bändin kahteen Bad Vugum -albumiin kovin suoraan verrata.

Remasterointi on yleensä niin maltillista, että sitä vastaan minulla ei ole mitään, paitsi silloin kun siinä kompressoidaan levyistä kaikki dynamiikka pois loudness warin hengessä. Sinänsä on kyllä ihan ymmärrettävää että vinyylinä alunperin julkaistujen levyjen CD-painoksia remasteroidaan koska varsinkin 1980-luvun CD-reissuet on usein masteroitu analogisesta digitaaliseen todella huonosti.

Esimerkiksi Sisters of Mercyn First and Last and Always (Spotify) on levy jonka kuuntelen mieluummin vuoden 2006 Rhinon julkaisemalta CD:ltä kuin EastWestin suttuiselta alkuperäiseltä digimasteroinnilta. Olin kyllä tottunut siihen alkuperäiseen CD:hen, mutta sen äänenlaatu oli niin huono etten oikeastaan tykännyt levystä lainkaan ennen kuin kuulin sen remasteroituna, jolloin se kiilasikin Sisters-suosikikseni. Mielipiteeni ja mieltymykseni eivät siis aina ole välttämättä ihan johdonmukaisia.

Ainoastaan alkuperäisiä vinyylipainoksia kuuntelemallahan tästä CD-ongelmasta pääsisi eroon. Ja jos nyt ihan puristeja ollaan, niin eihän oikeastaan monona äänitettyjä levyjä saisi kuunnella edes stereona! Parhaat uudelleenjulkaisut 1960-luvun poplevyistä sisältävätkin sekä mono- että stereomiksauksen. Siinäkin voi silti mennä liiallisuuksiin kuten rahastuksen kuningas The Beatles, jolta julkaistaan luonnollisesti kaikki levyt erikseen monona ja stereona, vinyylinä ja CD:nä, yksittäin ja boksissa. Kyllä saman levyn voi myydä ainakin kuusi kertaa.

Aurinko ei kuitenkaan ole mitenkään pahimmasta päästä, koska se ei korvaa alkuperäistä miksausta uudella vaan tuo vain sen oheen uuden. Pahimmillaan uudet miksaukset levyistä syrjäyttävät kokonaan markkinoilta ne vanhat, niin että mistään ei ole mahdollista enää saada niitä alkuperäisiä versioita. Asiasta ei aina edes kerrota kauhean näkyvästi, jolloin kuulija kuvittelee kuulevansa jotain ”autenttista” vuosikymmenten takaa. Erityisen huolestuttavaa tästä ilmiöstä tekee se, että netistäkin on vaikea saada tietoa tällaisista huijauksista.


#6 Swans – Cop / Young God / Greed / Holy Money (sekoelma, 1999)

Swans - Cop / Young God / Greed / Holy Money; kokoelman kansikuvaIhan ensimmäiseksi sitä purismin ärsyttävintä sorttia eli fanipoikakitinää. Swansiin tutustuessa voi näyttää mukavan kätevältä että bändin ”koko levytetty tuotanto” vuosilta 1984-1986 on saatavilla tällä tuplakokoelmalla, mukaan lukien kolme albumia ja yksi EP. Otsikossa mainittujen levyjen lisäksi mukana myös A Screw ja Time Is Money -sinkkujen kappaleita. Tosiasiassa nämä alkuperäiset julkaisut on kuitenkin silvottu niin pahasti tälle kokoelmalle, että se on laiha lohtu ihmiselle joka haluaisi kuulla Swansin niin tylynä kuin se oli 1980-luvulla.

Suurin vika kokoelmassa on sen miksaus tai masterointi – en tiedä kummasta on kyse, mutta soundi on radikaalisti erilainen alkuperäisiin verrattuna. Matalia taajuuksia on korostettu aivan liikaa, millä on varmaan haluttu nostaa esille sitä kappaleiden jyräävyyttä, mutta itse olen kuitenkin sitä mieltä että tavoitteessa ei ole onnistuttu. Ne alkuperäiset CD-painokset, Greed/Time Is Money ja Holy Money/A Screw vuodelta 1987, ovat paljon tylympiä koska niiden soundissa on enemmän dynamiikkaa ja kontrasteja. Copista ja Young Godista en ole kuullut muita CD-painoksia enkä yhdestäkään alkuperäisiä vinyylejä, joten niitä en osaa ottaa mukaan tähän vertailuun.

Cop ja Young God -EP ovat ainakin siinä paremmassa osassa, että ne ovat kokoelman ykkös-CD:llä kokonaisuudessaan ja peräkkäin. Ongelmaksi muodostuvat etenkin kakkoslevyn albumit Greed ja Holy Money. Ensinnäkin Greedin ensimmäinen kappale Fool (Spotify) on jo ykkös-CD:n lopussa. Toiseksi, kakkoslevyllä albumien kappalejärjestys on sotkettu täysin. Siellä ei siis ole näitä kahta albumia kokonaisuudessaan peräkkäin, kuten kaikesta voisi päätellä, vaan ne on lähinnä laitettu shufflelle.

Tämän lisäksi kappaleista on mukana mitä sattuu versioita ilman että missään levyllä kerrotaan asiasta. Esimerkiksi A Screw -sinkulta on kaksi remixiä mutta sitä Holy Money -albumilta oikeasti löytyvää versiota ei ole tällä kokoelmalla. Samoin Money Is Fleshistä on mukana vain Holy Moneyn versio (Spotify) – Foolin tapaan näistä kappaleista löytyy versiot sekä Greediltä ja Holy Moneylta. Kuitenkin, kokoelman biisilistan perusteella A Screw’sta ja Money Is Fleshistä pitäisi nimenomaan olla mukana ne versiot jotka on oikeasti jätetty pois kokoelmalta.

Biisilistauksesta ja kaikesta muustakin olisi luontevilta päätellä että kokoelmalla todella ovat mukana otsikossa mainitut levyt oikeassa järjestyksessä. Voi olla että ykköslevylläkin on jotain kauheita virheitä mutta sitä en ole päässyt vertailemaan alkuperäiseen. Swansin tuotannosta voin vielä ottaa esimerkiksi Children of Godin uusintapainoksen, jolla Our Love Liesin alkuperäinen albumiversio on korvattu Love Will Tear Us Apart -sinkun b-puolelta otetulla akustisella versiolla (Spotify). Eikä tälläkään kertaa missään mainita että kyse ei ole alkuperäisestä versiosta vaan kuulijalle tulee käsitys että tältä se albumi on aina kuulostanut.

Varsinkin Swansin kaltaisen pioneeribändin kohdalla luulisi olevan olennaista kuulla heidän uraauurtavimman vaiheensa tuotokset sellaisina kuin ne aikoinaan julkaistiin, jotta voisi todella ymmärtää mikä vaikutus niillä on mahdollisesti ollut muihin artisteihin ja Swansin itsensä myöhempään tuotantoon. Michael Gira itse ei kyllä pahemmin kunnioita menneisyyttä, eikä siksi soita livenäkään juuri vanhempia biisejä. Hän on perustellut kokoelmien epämääräisyyttä sillä että tilanpuutteen vuoksi hän on valinnut kustakin kappaleesta omasta mielestään parhaan version – alkuperäisistä albumikokonaisuuksista viis. Itse olen enemmän tätä puristikoulukuntaa, jonka mukaan levytykset pitäisi säilöä mahdollisimman uskollisesti alkuperäisasussaan. Ehkä sitten takerrun menneeseeen enkä elä hetkessä, kuten monet remiksaajat ja -masteroijat.

#5 Jacula – In Cauda Semper Stat Venenum (1969/2001-huijaus)

Jacula - In Cauda Semper Stat Venenum; levynkansiTämä okkultistisen rockin pioneerilevy on kuulemma levytetty vuonna 1969 mutta kenelläkään ei ollut mitään havaintoa siitä ennen vuotta 2001. Bändi itse selittää tämän kätevästi sillä, että levyä julkaistiin alunperin vain 300 kappaletta ja nekin kaikki poltettiin satanistisissa rituaaleissa. Jacula perustettiin todistettavasti jo 1968 ja heidän ”kakkosalbuminsa” vuodelta 1972 on ihan aito. Myös In Cauda Semper Stat Venenumissa (Spotify) on paljon mikä kuulostaa autenttiselta; aivan kuin puhe ja urut olisi tosiaan levytetty ’69 mutta modernin rouheat kitarat joskus vuosia myöhemmin.

Tämä internetin keskustelufoorumeillakin kannatusta nauttiva teoria luultavasti onkin totta. Kukaan ei kuitenkaan myönnä mitään. Onhan se nyt uskottavampaa sanoa että kaikki tämä tehtiin jo 1969, vuosikausia ennen ketään muuta. Tälläkin kertaa ns. pioneeribändin tärkeyttä voisi arvioida paljon paremmin jos levyn CD-julkaisussa ei olisi sorruttu huijaukseen. Tässä tapauksessa kyse on luultavasti täysin tarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta.

#4 Pink Floyd – A Momentary Lapse of Reason (Kasariton reissue)

Pink Floyd - A Momentary Lapse of Reason; levynkansiTämä on vähän ongelmallinen levy tällä listalla, mutta epämääräisyys ja informaation puute onkin juuri pääsyy siihen miksi tällainen historian uudelleenkirjoittamisen tai -levyttämisen on epäilyttävää. Pääosin kyse on hypoteettisesta ideasta, siitä että Pink Floydin parjatusta vuoden 1987 levystä oltaisiin tekemässä uutta miksausta, joka kuulostaisi vähemmän 1980-lukulaiselta. Albumista nykyisin parhaiten saatavilla oleva versio kuitenkin sisältää jo pari remiksattua raitaa, joten ei tämä täysin teoreettista ole vaan huolellani on perusta todellisuudessakin.

Remasterointiguru Andrew Jacksonin mukaan Pink Floydin kaikki muut levyt kuulostavat ajattomilta, mutta A Momentary Lapse of Reasonin soundi vaikuttaa siltä, että bändi yritti kuulostaa ajaltaan. Siksi se ei ole vanhentunut läheskään yhtä hyvin kuin muu Pink Floydin tuotanto ja albumin materiaalista pääosin vastannut David Gilmour itse inhoaa etenkin levyn rumpusoundia. Ilmeisesti ajatus siitä, että bändi olisi joskus yrittänyt kuulostaa trendikkäältä, on niin kamala että levy on tehtävä uudestaan. Tämä hypoteettinen suurempi uudelleenmiksaus olisi tulossa levystä mahdollisesti julkaistavalle Immersion-boksille ja vain vanhemman miksauksen rinnalle, joten tämä ei ole tapaus pahimmasta päästä koska sen ei ole tarkoitus syrjäyttää markkinoilta alkuperäistä.

Huoleni liittyykin pääasiassa niihin kahteen uudelleenmiksattuuun raitaan. Why Pink Floyd…? -uudelleenjulkaisujen yhteydessä myös tämä albumi julkaistiin uusiksi, eikä sen kansilehtisessä esimerkiksi selitetä näitä remixejä mitenkään. Kuulijana jään ihmettelemään sitä mitä, milloin ja miksi on remixattu. Edes Discogsin yleensä perusteellisissa krediiteissä ei mainita mitään remixeistä vaikka olen ne siinä kansilehtisessä ihan omin silmin nähnyt.

#3 Ozzy Osbourne – Blizzard of Ozz & Diary of a Madman (1995- ja 2002-reissuet)

Ozzy Osbourne - Blizzard of Ozz; vuoden 1995 reissuen kansikuvaOzzy Osbournen kaksi ensimmäistä sooloalbumia ovat surullisia esimerkkejä siitä, miten usein raha ja oikeusjutut tulevat paljon ennen taiteellista integriteettiä. Näistä albumeista vuonna 2002 julkaistut reissuet eivät olleet ensimmäinen eivätkä viimeinen kerta kun jotain levyä äänitetään uusiksi vuosia alkuperäisen julkaisun jälkeen koska rojalteissa tai muissa korvauksissa on jotain sotkuja. Vuoden 1995 reissuet puolestaan ovat kauhea esimerkki siitä miten uusintajulkaisut voivat häpäistä alkuperäisiä kansitaiteita.

Alkuperäisillä levyillä bassoa soitti Bob Daisley ja rumpuja Lee Kerslake, jotka haastoivat Osbournen oikeuteen vuonna 1986 maksamattomista rojalteista. Oikeuden päätöksellä Daisley ja Kerslake saivat osan levyjen krediiteistä nimiinsä. Sen sijaan että Osbourne olisi kiltisti hyväksynyt tämän, Daisleyn ja Kerslaken osuudet levytettiin uusiksi albumien remasteroiduille uusintapainoksille. Asialla olivat Ozzyn senhetkisen livebändin basisti ja rumpali, Metallicaan myöhemmin siirtynyt Robert Trujillo ja Mike Bordin. Manageri-vaimo Sharon Osbournen mukaan syynä olisi ollut Daisleyn ja Kerslaken asiaton käytös eikä niinkään rojaltien maksamiselta välttyminen, mutta se tuntuu vielä raha-asioitakin turhamaisemmalta syyltä levyttää klassikkoja uusiksi.

Yritäpä siinä sitten kuunnella 1980-luvun alun heviä kun seassa on 20 vuotta myöhemmin äänitettyä materiaalia, vaikka studiossa pidettiinkin huolta siitä että Trujillo ja Bordin soittaisivat osuutensa mahdollisimman uskollisesti alkuperäiselle, eikä versioita edes ole kauhean helppo aina erottaa toisistaan. Ongelma on siis oikeastaan ensi sijaisesti muusikkojen asenteessa levytystensä suhteen.

Tämä ei siis ollut pahimmasta päästä; ei sekään olisi ollut omituista että biisejä olisi samalla vaivalla ”paranneltu” 20 vuoden jälkiviisaudella. Ainakaan ihania kasarisyntikoita ei korvattu ”moderneilla” tai ”ajattomilla” soundeilla, kuten David Gilmourin fantasioissa. Ja ainakaan levynkansia ei pilattu yhtä tökerösti kuin vuoden 1995 reissueilla. Kenen neronleimaus oli että suurimman osan jo itsessäänkin pienestä CD-levyn kannesta pitää käyttää samettiseen taustakuosiin ja OZZY-sanaan?

Onneksi vuoden 2011 reissueille palautettiin Daisleyn ja Kerslaken osuudet. Kannetkin ovat entisellään eli viimein nämä levyt kehtaa ostaa hyllyyn CD-formaatissakin. En tosin osta, vaan kuuntelen Spotifysta. Niin ne ajat muuttuu, mutta onneksi musiikki on nyt entisensä.

#2 The Doors – Koko tuotanto (40th Anniversary Mixes)

The Doors - S/T (40th Anniversary Mix); levynkansiKun Doorsin debyyttilevystä tuli kuluneeksi 40 vuotta, bändin klassiset albumit julkaistiin näyttävästi uusina miksauksina, jotka pistivät alkuperäiset levytykset melko reippaasti uusiksi. Paitsi että ne masteroitiin ja miksattiin uudelleen, vanhoihin biiseihin mm. lisättiin master-nauhoilta juttuja joita albumeilla ei edes koskaan ole ollut. Vanhoja miksauksia ei vaivauduttu pitämään edes niiden rinnalla markkinoilla vaan niitä joutuu metsästämään käytettyjen levyjen kasoista.

Doorsin ensimmäiset levyt syntyivät sen verran alkeellisella studiotekniikalla, että niissä on mukana kaikenlaisia teknisiä mokia joita näille miksauksille sitten haluttiin korjailla ahkerasti. Esimerkiksi Peace Frogiin ilmeisen vahingossa eksynyt suhina (n. ajassa 2:00) on poistettu. Suurin muutos on ehkä kuitenkin se, että bändin läpimurtohitti Light My Fire julkaistiin albumilla levytysnopeutta hitaampana versiona, mutta tuo ”korjattiin” tälle uudelle miksaukselle niin että levy soi nyt yhtä nopeasti kuin studiossa soitettuna. Yleisesti ottaen näitä uusia miksauksia syytetään pääosin matalien taajuuksien puutteesta ja liiallisesta kaiusta; itsehän en voi vertailla koska omistan vain näitä uusia miksauksia koska olen myöhäisherännäinen Doorsin suhteen. Kaiun lisäämisestä ”parhaan” esimerkin saa vertaamalla Morrison Hotelin (1970) Maggie M’Gillin alkuperäistä ja 40-vuotisremixiä.

Doors teki samansuuntaisen tempun oikeastaan jo silloin kun levyt julkaistiin alunperin. Jokainen Doors-albumi on julkaistu stereona, mutta osasta julkaistiin myös monoversiot, joiden miksaukset ilmeisesti poikkesivat stereosta aika paljon. Monoversiot kuitenkin deletoitiin pian julkaisun jälkeen eikä niitä ole koskaan ollut saatavilla CD:nä. Vinyylinä ne sentään julkaistiin uudestaan vuonna 2006. Kumpi nyt näistä sitten olisi se ”oikea” versio? Doors ainakin itse selvästi antoi ymmärtää että stereomiksaus on ainoa oikea, ja kyllä minä sen hyväksyn. Jos kerran levy on tehty jo valmiiksi alunperin stereona niin sitten monopurismissa ei ole mitään mieltä!

Osaltaan Doorsin imagoa menneisyyden uudelleenkirjoittajana pönkittävät myös yhtyeen kaksi viimeistä albumia, Other Voices (1971) ja Full Circle (1972), jotka on kuta kuinkin vaiettu pois rock-historiasta. Näitä kahta Jim Morrisonin kuoleman jälkeen (alle 4 kk, eli ei siinä paljoa suruaikaa vietetty) tehtyä levyä ei juuri koskaan mainita Doorsista puhuttaessa ja bändi itsekin häpesi niitä pitkään. Ne tulivat uudelleen saataville virallisina julkaisuina vasta viime vuonna, melkein neljä vuosikymmentä julkaisunsa jälkeen. Kun itse sain vasta vähän aikaa sitten tietää näistä kahdesta levystä, se kyllä teki jotenkin helpommin hyväksyttäväksi ajatuksen siitä että Doors on aktivoitunut uudestaan lukuisilla uusilla vokalisteilla pitkin 1990- ja 2000-lukua. 2011 he muuten tekivät trendikkäästi yhteistyötä Skrillexin kanssa!

#1 Boney M. – Simply the Very Best of Essential Greatest Hits (Viimeiset 20 vuotta)

Boney M. - Gold - 20 Super Hits; levynkansiBoney M. ei ole mikään albumibändi ainakaan nykynäkökulmasta, vaan heidän musiikkinsa oli hittihakuista ja singlekeskeistä. Bändin kahdeksas ja viimeinen studioalbumi Eye Dance julkaistiin 1985, mutta vuoden 1980 The Magic of Boney M. -levystä lähtien heiltä on julkaistu Wikipedian mukaan 27 kokoelmaa (Discogsin mukaan 91, mutta siinä on mukana bootlegit ja kaikki muut epämääräisyydet). Suurin menestys näistä oli vuoden 1992 Gold – Super Hits, joka sortui historian uudelleenäänittämiseen jonka seuraamukset on kuultavissa myöhemmilläkin kokoelmalevyillä.

Yhtyeen tuottaja Frank Farian nimittäin päätti päivittää Boney M -klassikot 1990-luvulle kertomatta kenellekään. Kansitaiteessa kappaleita väitetään alkuperäisiksi mastereiksi vaikka tosiasiassa Farian oli editoinut kaikki raitoja ja lisännyt niihin nykyaikaisempia synasoundeja, käsientaputuksia ja paljon muuta. Misinformaatio on jatkanut elämäänsä sitkeästi ja kaikilla myöhemmilläkin kokoelmilla on käytetty näitä samoja vuoden 1992 overdub-versioita väittäen niitä alkuperäisiksi 1970-luvun äänityksiksi.

Koska levytysuransa päätyttyä Boney M. on elänyt pääasiallisesti näiden kokoelmien kautta, oikeastaan koko CD-ajan käsitys siitä, miltä Boney M. kuulosti 1970-luvulla, on täysin vääristynyt. Bändin studioalbumit on julkaistu uusiksi CD:llä 1994 ja 2001, mutta en tiedä onko niille tehty samanlaisia vääryyksiä. Pahimmaksi tapaukseksi valitsin tämän nimenomaan siksi, että missään ei lue edes pienellä präntillä että jotain uudelleenäänityksiä on tehty.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.