Kymmenen tunnetun artistin tai yhtyeen salattua menneisyyttä

Listaan vielä lisää mielenkiintoisia trivianpalasia populaarimusiikin historian omituisista salaisuuksista. Minua on pitkään kiehtonut tieto siitä että monet tunnetut yhtyeet ja artistit ovat ennen kaupallista läpimurtoaan tehneet aivan erilaista musiikkia, josta suuri yleisö ei ole lainkaan tietoinen, joten nyt on vuorossa kymmenen yhtyettä ja artistia joilla on salattu menneisyys. Eivät kaikki näistä tosin mitään kovin suuria salaisuuksia ole.

Tähän kategoriaan ei pääse vielä sillä että on muuttanut tyyliään radikaalisti levytysuransa aikana. Tyylimuutoksen on nimenomaan täytynyt olla sellainen että artisti tai yhtye on saanut menestystä ainoastaan uudella tyylillään eikä heidän vanha tyylinsä ole saanut vastaavasti huomiota. Bändin kuitenkin pitää olla sellainen että sen varhaistuotantoa ehdittiin levyttää ja siitä on muutenkin runsaasti todistusaineistoa jäljellä.

Ekstrapisteitä saa, jos ns. vanhan inkarnaation levyt ovat loppuunmyytyjä harvinaisuuksia joiden olemassaolo halutaan kätevästi unohtaa kaikissa biografioissa ja promomateriaaleissa. Mitä isommissa hinnoissa vanhan tyylin loppuunmyydyt levyt, sitä parempi.

#10 EVERYTHING BUT THE GIRL

Folk-balladeilla, uuden aallon synapopilla ja poprockilla aloittanut Everything But the Girl saavutti suurimman suosionsa vasta hypättyään rave-kelkkaan drum ’n’ bass -painotteisilla levyillään Amplified Heart (1994) ja Walking Wounded (1996) sekä newyorkilais-DJ Todd Terryn remixeillä kappaleista Missing ja Wrong. Menestykseen vaikutti myös vokalisti Tracey Hornin ikimuistoinen esiintyminen Massive Attackin Protection (1994) -levyllä.

EBTG oli kyllä julkaissut sitä ennen jo seitsemän levyä, joiden tyyli oli sekin vaihdellut paljon; mukaan mahtui yksi jazz-levykin. Eli sinänsä tyylinmuutos ei ollut mikään kauhea yllätys. Bändi oli myös käsittääkseni kotimaassaan Britanniassa ihan tunnettukin nimi jo ennen kansainvälistä läpimurtoaan. Bändin vanhojen levyjen lähtöhinnat Discogsissa ovat alle euron luokkaa, joten keräilyharvinaisuuksista ei todellakaan voi puhua.

Bändi julkaisi Home Movies -kokoelmalevyn kätevästi juuri ennen siirtymistään elektronisen tanssimusiikin pariin, joten kontrasti selviää hyvin kuuntelemalla vaikkapa ensin kyseinen kokoelma (Spotify) ja sitten heidän suurimpia hittejään. Heidän musiikissaan oli kyllä runsaasti akustisia ja downtempo-vaikutteita myös kolmella viimeisellä levyllä. Bändi ei ole julkaissut uutta studioalbumia sitten Temprementalin (1999).

Ennen: Love Is Where I Live (1988)
Jälkeen: Five Fathoms (1999)

Konkreettisemman kuvan muutoksesta saa ehkä vertailemalla alkuperäistä Missingiä ja remixiä vuodelta 1995: Original vs. Todd Terry Remix.

Everything But the Girl: Tracey Horn ja Ben Watts joskus 1980-luvulla (vas.) ja joskus 1990-luvulla (oik.)

#9 THE 69 EYES

Tuskin 69 Eyesin menneisyys glam rock -bändinä oikeasti mikään salaisuus on. Bändin kolme ensimmäistä glam-levyä julkaistiin uudestaan 2005-2009 joten ne on ihan yleisesti saatavilla. 69 Eyesin muutosta ”goottirock”-bändiksi pidetään kai yleisesti aika laskelmoituna juttuna ottaen huomioon kuinka audiovisuaalisen kokonaisvaltainen glam rock -bändi muuttui äkisti aivan yhtä harkitun oloiseksi goottibändiksi. Eikä se nyt mitään oikeaa goottimusiikkia ole vaan goottikliseille naureskelua. Lainausmerkit eivät ole mukana siksi että 69 Eyes on liian suosittu bändiksi ollakseen uskottavaa goottirockia vaan siksi että bändi on biisejä ja imagoa myöten parodiaa, ainakin oman tulkintani mukaan.

Ennen: Too Sick for You (1992)
Jälkeen: Gothic Girl (2000)

The 69 Eyes ennen muuntautumistaan "goottibändiksi"

#8 MINISTRY

Industrial metalin suuri nimi aloitti hyvin tyypillisenä uuden aallon synapop-bändinä, mikä tulee yleensä suurena yllätyksenä ihmisille. Tätä hyvin erilaista tyyliä edustaa lähinnä debyyttialbumi With Sympathy (1983), jolla Al Jourgensenin feikkibrittiaksentti saa parodisia mittasuhteita. Kakkoslevy Twitch (1986) oli jo siirtymä synkempään suuntaan mutta ei vielä sisältänyt juuri kitaraa. Kolmas albumi The Land of Rape and Honey (1988) oli se joka aloitti Ministryn uran sellaisena kuin me sen tunnemme.

Bändin koko tuotanto on helposti saatavilla ja sinänsä bändi on aina levyttänyt musiikkia goottialakulttuurin piirissä, ainakin jos sen mieltää mahdollisimman laajasti, kattaen kaiken synapopista metalliin. Itselleni bändin kehitys on ollut siis aivan loogista eikä heidän radikaaleissa tyylinmuutoksissaan ole juuri mitään yllättävää jos on perehtynyt ”skeneen”.

Ennen: Revenge (1983)
Jälkeen: Just 1 Fix (1992)

Ministry (Stephen George ja Al Jourgensen) 1980-luvun alussa ja Ministry (Paul Barker ja Al Juorgensen 1990-luvun alussa.

#7 SCORPIONS

Ennen Still Loving Youta ja Wind of Changea oli krautrock. Bändin debyyttialbumi Lonesome Crow (1972) oli Conny Plankin tuottama ja päättyi 13-minuuttisen proge-eepoksen, joka oli myös levyn nimikkokappale. Lonesome Crow on julkaistu useaan kertaan uusiksi, ensimmäisen kerran jo 1980-luvulla, joten mistään salaisuudesta ei kyllä voi puhua.

Ennen: I’m Going Mad (1972)
Jälkeen: Still Loving You (1984)

Scorpions hippeinä (vas.) ja nahkahousuhevareina (oik.)

#6 THE SHAMEN

Psykedeelisellä rockilla Drop-debyytillään (1987) aloittanut skotlantilaisryhmä kävi läpi melkein täydellisen tyylin- ja kokoonpanonvaihdoksen. Vuoden ’87 sinkusta Christopher Mayhew Says on myös musiikkivideo, mutta YouTubesta se löytyy vain on todella surkealla äänenlaadulla. Pian tämän jälkeen bändin perustajajäsen Colin Angus hurahti muotiin tulleeseen acid houseen ja alkoi bändin muuntautuminen rave-yhtyeeksi. Will Sinnott liittyi kokoonpanoon jo samana vuonna ja In Gorbachev We Trust (1989) -levyn jälkeen muut jäsenet kyllästyivät uuteen elektronisempaan otteeseen ja Shamen kutistui duoksi. Sinnott kuitenkin hukkui 1991 ja bändin virallisiksi kasvoiksi muodostui vuoden 1992 kaupallisen läpimurron myötä vokalistiksi 1990 liittynyt Richard West eli Mr. C.

Oikeastaan Shamenin suunnanmuutos ei ole mikään yllätys eikä varsinkaan ns. itsensä myymistä. Maanmiestensä Primal Screamin tapaan Angus löysi ekstaasintäyteisestä ravekulttuurista luontevan nykyajan vastineen haikailemalleen 1960-luvun mieltä laajentavalle psykedelialle. Shamenin alkupään rock-levyt julkaistiin uusiksi 1999 eikä niitä ole juuri hinnalla pilattu. Ei siis mitään harvinaisuuksia.

Ennen: I Don’t Like (1987)
Jälkeen: Ebeneezer Goode (1992)

The Shamenin sinkut viiden vuoden viiveellä: Christopher Mayhew Says (1987) ja Ebeneezer Goode (1992)

#5 UNDERWORLD

Raven jälkeisen house-tekno-trance-hybridimusiikin (isossa maailmassa ”electronica”) suuri nimi Underworld ei suinkaan aloittanut uraansa Born Slippyllä (1995, ks. Elektroninen Top 100: #44) tai edes Dubnobasswithmyheadmanilla (1994). Freur-bändissä yhteistyönsä jo 1983 aloittaneet Rick Smith ja Karl Hyde nimittäin perustivat Underworldin 1987 ja julkaisivat kaksi mitäänsanomatonta synapop-levyä vuosina 1988 (Underneath the Radar) ja 1989 (Change the Weather) ennen kuin katosivat kuvioista muutamaksi vuodeksi etsimään omaa ääntään.

Smith ja Hyde lyöttäytyivät yhteen DJ Darren Emersonin kanssa ja julkaisivat pari sinkkua nimellä Lemon Interupt. Näistä raidoista kaksi, Bigmouth ja Dirty, löytyvät myös Underworldin kokoelmalta 1992-2002. 1994 he vaihtoivat nimensä takaisin Underworldiksi ja loppu onkin historiaa. Ei tosin kaikkialla maailmassa: Yhdysvalloissa Stand Up (1989) on edelleen bändin uran suurin hitti – se ylsi Billboardin singlelistalla sijalle 67 minkä jälkeen bändi ei ole näkynyt siellä sadan kärjessä lainkaan.

Underneath the Radar julkaistiin uudestaan 2007, mutta Change the Weather on edelleen out-of-print. Kysyntä on silti paljon tarjontaa pienempää joten senkin saa netistä ostettua käytettynä hyvin halvalla.

Ennen: Stand Up (1989)
Jälkeen: Spikee (1993)

Underworldin kansitaidetta vuosilta 1989 (Stand Up -single) ja 1996 (Second Toughest in the Infants -albumi)

#4 SAFRI DUO

Safri Duo ei ole hiteistään huolimatta mikään eurodance-bändi vaan Uffe Saveryn ja Morten Friisin perkussioduo joka aloitti soittamalla klassista lyömäsoitinmusiikkia ja päätti sittemmin sekaantua elektroniseen tanssimusiikkiin. Bändi julkaisi Tanskan markkinoilla kuusi klassista albumia joilla he soittivat mm. Bachia, Reichia ja Nørgårdia.

Vuonna 2001 he saivat kuitenkin megahitin kappaleestaan Played-a-Live (The Bongo Song) eikä Safri Duo ollut entisensä. 00-luvun aikana he julkaisivat kolme tribal- ja trance-vaikutteista eurodance-levyä ja saavuttivat kansainvälisen suurmenestyksen. Alkupään teoksia ei ole lainkaan Discogsissa myynnissä eikä edes koko tietokannassa ole kuin Works for Percussion (1994). Vastaavasti heidän 00-luvun tuotantonsa on massatuotettua halpiskamaa, joka täyttää netin myyntipalstat ja divarit. Kauhean isoissa hinnoissa eivät ne vanhatkaan levyt liiku, kaikki maksavat eBayssa tällä hetkellä jotain 10-15 euroa.

Rahallisesti mitattuna heidän klassinen tuotantonsa on siis paljon harvinaisempaa ja arvokkaampaa. En silti sanoisi että se on parempaa; heidän tulkintansa taidemusiikista ovat sen verran populistisia, että mieluummin minä kuuntelen tällaista rumputyöskentelyä konemusiikissa. Esimerkiksi heidän sovituksissaan Reichin sävellyksistä ei ole ollenkaan samanlaista varioinnin hienovaraisuutta kuin parhaissa levytyksissä.

Ennen: Reich: Nagoya Marimbas (1998)
Jälkeen: Played-a-live (The Bongo Song) (2001)

Safri Duo klassisena (vas.) ja populaarina (oik.)

#3 ALANIS MORISSETTE

Alanis julkaisi pelkällä etunimellään pari dance pop -levyä vuosina 1991 ja 1992 ennen kuin teki ”virallisen” debyyttinsä suurmenestyksellä Jagged Little Pill (1995). Kun jälkimmäinen näki päivänvalon, silloinen levy-yhtiö suostutteli MCA:n vetämään nämä kaksi julkaisemaansa Alanis-levyä markkinoilta, eikä tuota materiaalia ole sittemmin kuultu virallisista lähteistä. Levyjä ei ole julkaistu uusiksi mutta eivät ne siltikään ole kovin arvokkaita. Osin asiaan vaikuttaa ehkä se että levyt julkaistiin suoraan ainoastaan CD:llä.

Morissette harkitsi tämän varhaismateriaalin sisällyttämistä hänen The Collection -kokoelmalleen (2005), mutta levy-yhtiö suostutteli hänet luopumaan ideasta. Alanis oli alunperin ihan tyytyväinen tähän ”sensurointiin” koska hän halusi aloittaa puhtaalta pöydältä kypsemmän uransa vakavastiotettavana singer-songwriterina. Kenties juuri Alanis on tämän listan artisteista se jonka menneisyyden poispyyhkimiseen on käytetty eniten taloudellisia resursseja.

Alaniksesta yritettiin itseasiassa tehdä lapsitähteä jo vuonna 1987 jolloin julkaistu vinyylisinkku Fate Stay With Me onkin sitten todellinen harvinaisuus. YouTubesta se toki löytyy. Joidenkin lähteiden mukaan se tosin olisi äänitetty jo 1984 tai ’85. En löytänyt yhtään tällä hetkellä auki olevaa huutokauppaa, mutta ainakin vuonna 2003 siitä oli saanut 250 puntaa. Aikuistähtien lapsuusajan levyistä saisikin ihan oman listansa kun niitä nyt löytyy kaikilta Björkistä Jonna Tervomaahan.

Ennen: Too Hot (1991)
Jälkeen: You Oughta Know (1995)

Alanis Morissetten debyytti Alanis (1991) ja "debyytti" Jagged Little Pill (1995)

#2 TORI AMOS

Tavallaan tämä on huijausta, koska Y Kant Tori Read (1988) ei ole Tori Amosin soololevy vaan Y Kant Tori Read -nimisen kokoonpanon itsensä mukaan nimetty ainoa albumi. Lasken sen silti mukaan koska esim. vuoden 1992 Toys-elokuvan soundtrackilta löytyvä Happy Workers -kappale on kreditoitu Amosille soolona mutta muistuttaa tyyliltään enemmän Y Kant Tori Readia kuin Amosin varsinaista soolodebyyttiä Little Earthquakes (1992).

Y Kant Tori Readia ei ole julkaistu virallisesti uusiksi, mutta suuresta kysynnästä kertoo laittomien bootleg-uusintapainosten runsaus ja levyn hinnat (alkaen 20 euroa Discogsissa). Amos itse on pyytänyt ettei Y Kant Tori Read -materiaalia julkaistaisi uudestaan. Kyllähän sen Morissetten tapaan ymmärtää, että naisartistille on tärkeää tulla vakavastiotetuksi itsenäisenä musiikintekijänä eikä pinnallisen popin vähäpukeisena tuotteena. Amosin tyylinmuutos on kenties ollut kaikista tällä listatuista onnistunein koska Y Kant Tori Readia seurannutta Little Earthquakesia voimaantuneempaa levyä en ole eläessäni kuullut.

Ennen: The Big Picture (1988)
Jälkeen: Winter (1992)

Y Kant Tori Read (1988) ja Tori Amos (1992)

#1 PANTERA

Pantera pääsi listan kärkeen ihan vain määrällisin perustein: kenenkään muun tässä listatun bändin varhaistuotanto ei ole yhtä haluttua tavaraa. Esimerkiksi bändin debyyttialbumi Metal Magic (1983) maksaa Discogsissa tällä hetkellä alkaen 83 euroa.

Bändi aloitti nimellä Pantera’s Metal Magic vuonna 1981. Abbottin veljesten (Vincent ja Darrell) lisäksi alkuperäiskokoonpanossa vaikuttivat mm. vokalisti Donnie Hart ja kitaristi Terry Glaze. Vuotta myöhemmin nimensä pelkäksi Panteraksi lyhentänyt kookoonpano näyttää kuvassa (alla) ihan varhaiselta 69 Eyesilta, eivätkä ne kovin erilaisilta kuulostaneetkaan. Ehkä sillä erolla että 69 Eyes oli glam rockia ja Pantera glam metalia.

Vuosien 1986-87 thrash metal -buumi (mm. Metallican Master of Puppets ja Slayerin Reign in Blood julkaistiin ’86) vaikutti suuresti Panteran tulevaisuuteen ja kolmen glam metal -levyn jälkeen Pantera teki niin täydellisen suunnanvaihdoksen kuin metallimusiikin piirissä on mahdollista. Ratkaisevaksi kokoonpanomuutokseksi muodostui Hartin korvaaminen Phil Anselmolla. Uudella vokalistilla tehty levy Power Metal oli siihen mennessä raskainta Panteraa, mutta lopullisesti glam-vaikutteet hylättiin vuoden 1990 klassikkoalbumilla Cowboys From Hell, jolla yhtye kehitteli oman yhdistelmänsä thrash ja groove metalia. Vulgar Display of Powerilla (1992) Anselmo siirtyi lähes kokonaan hardcore-vaikutteiseen huutolauluun ja tulos kuulostaa täysin erilaiselta kuin Pantera kymmenen vuotta aiemmin.

Panteran neljää ensimmäistä levyä ei koskaan olekaan julkaistu uudestaan missään formaatissa ja ne kaikki liikkuvat korkeissa hinnoissa, vaikka Metal Magic onkin niistä selvästi halutuin. Cowboys From Hell on monessa mielessä käytännössä Panteran debyyttilevy koska se on vanhin albumi joka on saatavilla ja myös ensimmäinen jolla Pantera kuulostaa ”itseltään”. Kuten oikeastaan kaikki muutkin tällä listalla, myös Pantera aloitti tusinabändinä jonka musiikki ei erottunut mitenkään edukseen omassa genressään. Sitten he löysivät omalaatuisen äänensä ja muuttivat populaarimusiikin historiaa.

Ennen: Nothin’ On (But the Radio) (1983)
Jälkeen: Mouth for War (1992)

Pantera ennen thrash metalia.

BONUS: DAVID LYNCH

David Lynch on mainittava hieman eri syistä kuin muut, koska minua ärsytti aikoinaan niin tolkuttomasti että Crazy Clown Timea (2011) väitettiin toistuvasti Lynchin debyyttialbumiksi, Wikipediaa myöten. Populaarimuusikkona kyseessä ehkä olikin legendaarisen elokuvaohjaajan ensiesiintyminen omissa nimissä julkaistulla albumilla, mutta hän on julkaissut myös ambient-musiikkia vuoden 2007 albumilla The Air Is On Fire. Muutenkin mediassa esiintyi tämän albumin julkaisun aikoihin raivostuttavan virheellinen käsitys siitä että Lynchin siirtymä musiikin pariin olisi ollut jotenkin uusi asia, kun tosiasiassa monialainen Lynch (mm. taidemaalari) on ollut mukana musiikkibisneksessä jo yli 20 vuotta.

Tunnetuin on tietysti Lynchin panos omilla soundtrackeillaan. Hän laulaa mm. Inland Empiren (2007) kappaleen Ghost of Love ja sanoitti ahkerasti coveroidun In Heaven (Lady in the Radiator Songin) esikoisohjaukseensa Eraserhead (1977). Tämän lisäksi hän on tehnyt yhteistyössä mm. Jocelyn Montgomeryn, Marek Zebrowskin, Fox Bat Strategyn ja John Neffin kanssa joko äänitysteknikkona, miksaajana, kitaristina tai kokeellisten ambient-äänimaisemien loihtijana.

Populaarimusiikin parissa Lynch on silti tehnyt hienoimmat työnsä Julee Cruisen sanoittajana. Paitsi että Cruisen tulkinnat ja esiintymiset olivat keskeisiä Twin Peaks -sarjan ja -elokuvan tunnelmanluojina, Lynch ja hänen hovisäveltäjänsä Angelo Badalamenti toimivat sanoittaja-säveltäjä-kaksikkona myös Cruisen täyspitkillä levyillä Floating Into the Night (1989) ja The Voices of Love (1993).

Yksi vastaus artikkeliin ”Kymmenen tunnetun artistin tai yhtyeen salattua menneisyyttä

  1. Panterasta sen verran kommentoisin, että vaikka tuo CFH platta tulikin ulos vuonna 90, sen kappaleethan oli enemmän tai vähemmän valmiina jo 88-89.

    Äänityssession lopuksi toki purkitettiin vihoviimeisenä sisään puhtaana jammailuna syntynyt lisäralli, joka sitten osoitti lopullisesti jätkille suunnan mihin bändi oli soundillisesti menossa.

    Sinällään merkillepantavaa jos funtsii minkälaista kamaa Metallica ja Megadeth tekivät tuohon aikaan (Justice & Rust).

    Olis nimittäin saattanut jäädä levy tekemättä Bob Rockin kanssa, mikäli nämä jätkät olisivat paukuttaneet CFH:n ja Vulgarin tasoista metallia ulos jo vuoden tai pari aikaisemmin.

    Ehkä…

    Ja vaikkei tuota CFH:tä glämiksi voikaan väittää, kuullaan levyllä kuitenkin vielä Anselmon laajaa rekisteriä. CFH:n jälkeisillä platoillahan kuullaankin lähinnä vain viitteenomaisesti ”laulua”.

    Toki Vulgar on kiukkuisin platta joka äkkiä tulee mieleen, mutta onhan se aika puuduttava kuuntelukokemus noin niin kuin kokonaisuutena. Ei sillä etteikö CFH:ssakin omat fillerinsä löytyisi.

    Pantera varmasti groove metallinsa onnistui ensimmäisinä hiomaan huippuunsa, mutta vastaavanlaistahan soundia toki löytyi samaan aikaan NOLA:n metalliskenessä – yhtään tässä kenenkään panosta väheksymättä.

    Sellaista se on musiikin tekeminen: harvemmin laadukasta kamaa on tyhjiössä syntynyt.

    Mukavaa höpöttelyä sinulla kyllä. Täytyypä pitää sivu mielessä. Rock on, Rudy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.