1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut

Tänä vuonna tuli täyteen kaksi vuosikymmentä kahdesta suomalaisen pop/rock-musiikin merkkiteoksesta, jotka sattuivat tekemään veljekset. Vuonna 1993 Ismo ja Ilkka Alanko julkaisivat koneellisimmat levynsä ja tämän juhlan kunniaksi otan tarkasteluun Neljän Ruusun Pop-uskonnon (Spotify) ja Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (Spotify). Vertailen levyjä, tarkastelen niitä osana tekijöidensä diskografiaa sekä niiden roolia elektronisten soundien rantautumisessa suomalaiseen rock-musiikkiin. Erityisesti kuitenkin syvennyn levyjen teksteihin, niiden samankaltaisuuksiin ja niiden relevanssiin nyt 20 vuotta myöhemmin. Lähteinä olen käyttänyt vuoden 1993 Rumban ja Soundin numeroita, sekä tietenkin Internetiä!

Ismoa ja Ilkkaa pidetään helposti toistensa vastakohtina, ehkä jopa pahoina kaksoisvelinä (mutta kumpi on kumpi?). He ovat kuin yö ja päivä, eikä heidän yleisöissään taida olla hirveästi päällekkäisyyttä. Ismo on rock ja tekee kriittistä taidetta, Ilkka on pop ja tekee eskapistista viihdettä; Ismo tekee parodian Vain elämää -sarjasta, Ilkka menee Vain elämää -sarjaan. Ei heidän välillään kuitenkaan välttämättä ole niin suurta eroa kuin monet haluaisivat väittää. Eniten heidän musiikilliset polkunsa ristesivät juuri näillä kahdella levyllä.

Vuoteen 1993 mennessä Ismo oli jo ikuistanut itsensä suomirockin historiaan Sielun Veljissä ja Hassisen Koneessa, mutta oli soolourallaan vasta toisen studioalbumin kohdalla. Ismo pitikin vasta tätä levyä ensimmäisenä varsinaisesti omana levynään, koska Kun Suomi putos puusta (1990) oli tavallaan vain Sielun Veljien sivuprojekti ja vasta nyt Ismo oli toden teolla sooloartisti. Ilkka oli puolestaan viimein päässyt esiin isoveljensä varjoista, sillä Neljän Ruusun läpimurron myötä hän oli noussut mm. ”Suomen seksikkäimmäksi mieheksi” (jos Vain elämää on uskominen). Bändillä oli tuoreeltaan alla  läpimurtohitti Juppihippipunkkarin sisältänyt menestyslevy Haloo (1992), joka on edelleen heidän myydyin studioalbuminsa.

Ismo Alanko - Jäätyneitä lauluja & Neljä Ruusua - Pop-uskonto; levynkannet

Olen laatinut vertailun helpottamiseksi taulukon molempien albumien keskeisimmistä tiedoista (T= Toimituksen lista, L = Lukijoiden lista):

  Jäätyneitä lauluja Pop-uskonto
Julkaisupäivä 19.5.1993 20.10.1993
Korkein listasijoitus #6 #1
Myyntimäärä 27 359 55 863
Tuottajat Izmo & Mitro (Raptori) Tommi Lindell & PeeWee
Kansitaide Stefan Lindfors Hannele E. Vanha-aho
Pituus 44:25 (9 biisiä) 47:48 (11 biisiä)
Hitit Extaasiin (Pornografiaa,
Kuolemalla on monet kasvot)
Poplaulajan vapaapäivä (Luen, Kuka näkee)
Studio(t) Sound Art Studio Hot House, Finnvox
Ristiinpölytys Ilkka laulaa taustoja,
Lindell soittaa tivoliurkua,
Kämy soitti rumpuja livenä
Ismo soittaa selloa,
Mitro remixaa
(Energiaa-levyllä)
Masterointi Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Soundin arvosana 4,5 3,5
Rumban arvosana 3,5 4,5
Vuosilista, Rumba T #4 #3
Vuosilista, Rumba L #2 #1
Vuosilista, Soundi L #2 #1

Lue loppuun

Kymmenen tunnetun artistin tai yhtyeen salattua menneisyyttä

Listaan vielä lisää mielenkiintoisia trivianpalasia populaarimusiikin historian omituisista salaisuuksista. Minua on pitkään kiehtonut tieto siitä että monet tunnetut yhtyeet ja artistit ovat ennen kaupallista läpimurtoaan tehneet aivan erilaista musiikkia, josta suuri yleisö ei ole lainkaan tietoinen, joten nyt on vuorossa kymmenen yhtyettä ja artistia joilla on salattu menneisyys. Eivät kaikki näistä tosin mitään kovin suuria salaisuuksia ole.

Tähän kategoriaan ei pääse vielä sillä että on muuttanut tyyliään radikaalisti levytysuransa aikana. Tyylimuutoksen on nimenomaan täytynyt olla sellainen että artisti tai yhtye on saanut menestystä ainoastaan uudella tyylillään eikä heidän vanha tyylinsä ole saanut vastaavasti huomiota. Bändin kuitenkin pitää olla sellainen että sen varhaistuotantoa ehdittiin levyttää ja siitä on muutenkin runsaasti todistusaineistoa jäljellä.

Ekstrapisteitä saa, jos ns. vanhan inkarnaation levyt ovat loppuunmyytyjä harvinaisuuksia joiden olemassaolo halutaan kätevästi unohtaa kaikissa biografioissa ja promomateriaaleissa. Mitä isommissa hinnoissa vanhan tyylin loppuunmyydyt levyt, sitä parempi.

Lue loppuun

Popklassikkoveikkaus 1992

Nuorgam on luultavasti paras musiikkimedia Suomessa tällä hetkellä. Paitsi että he antavat palstatilaa musiikkityyleille ja näkökulmille, joita ei muissa medioissa juuri näy, heidän päivitystahtinsa on rivakka mikä takaa suurelle osalle lukijoita jotain kiinnostavaa uutta joka päivä. Itsenikin pitäisi ottaa mallia siitä tahdista, ainakin säännöllisyydestä jos ei määrästä, koska niin lukijat koukutetaan. Varsinkin kaiken maailman listauksilla – omani on vähän tökkinyt viime aikoina.

Nuorgamilla pyörii jatkuvasti erilaisia juttusarjoja, jotka useimmin ovat juurikin populaarikulttuurissa rakastettuja listoja, joiden ongelmia olen täällä pohtinut. Toki itsekin tykkään listaamisesta, eikä populaarikulttuurista ole edes kovin helppoa kirjoittaa listaamatta. Yksi koukuttavimmista juttusarjoista on Popklassikot, jossa listataan joka kuussa tietyn vuoden 30 (tai helmikuussa 28) parasta popklassikkoa, biisi per päivä. Viime kuussa arvasin vuoden 1991 ykkösen oikein kun sijat 30-2 oli julkaistu, mistä innostuin tekemään mahtipontisemman veikkauksen tässä kuussa listattavista vuoden 1992 popklassikoista. Koska tämän syyskuun / vuoden 1992 popklassikoista on julkaistu jo viisi, listaan tässä vain 25 omaa veikkaustani.

Vaikka Nuorgam onkin paras musiikkimedia maassamme, ei se silti ole virheetön. Sitä vaivaa, kuten luonnollisesti kaikkia musiikkimedioita ja omaakin blogiani, tietty kaanonuskollisuus. Sitä voisi kutsua vaikka indiehipster-kaanoniksi, jossa tärkeintä on tietynlainen ironinen elitismi. Kuten juttusarjan nimikin kertoo, tärkeintä on olla popkappale (eikä esim. taiteellisesti kunnianhimoinen rock-teos) eli noudattaa populaarimusiikin kaupallisia sääntöjä, mutta kuitenkin jossain pinnan alla – juuri se hienovarainen kaavoista poikkeaminen tuo kappaleisiin persoonaa sen verran että niissä on jotain mieleenpainuvaa.

Pääosin listalla on siis oltava alakulttuureihin kuuluvia popkappaleita – suurimmat suosikit ovat tietenkin amerikkalainen alternative rock ja brittiläinen indie. Vaihtoehtoisuudesta siinä ei tosi asiassa tietenkään ole kyse vaan vähemmän siloitellusta imagosta/tuotantojäljestä, siitä että popkappaleet naamioidaan rock-uskottaviksi. Tärkeintä on erikoisuudentavoittelu popin raameissa. Olennaista tässä on tietynlainen perinnetietoisuus: omaa ”erikoisuutta” haetaan yhdistelemällä vanhojen musiikkityylien elementtejä uusiksi kokonaisuuksiksi. Vaihtoehtorock poikkeaa nykyään mainstream-popista lähinnä siinä että se on irti ajastaan, yhdistelmä erilaisia menneisyyksiä. Esimerkiksi ’90-luvun britpop oli eräänlainen hybridi British Invasionista, glam rockista, punk rockista ja Madchesteristä.

Hipsteriyteen kuitenkin kuuluu myös valikoiva mainstreamin palvonta – jonkin itselleni vieraan kaavan mukaisesti on löytynyt joitakin maagisia ominaisuuksien yhdistelmiä, jotka tekevät joistakin siloitelluista listaykkösistä mestariteoksia ja joistakin kaupallista paskaa. Tämä tietynlainen selvien säännönmukaisuuden ja ennalta-arvaamattomuuden yhdistelmä tekee Nuorgamin listauksista niin houkuttelevia veikkauskohteita.

Olen toki ”luntannut” rankasti tätä veikkauslistaa laatiessani, lähinnä Rate Your Musicin listoilla. Olen todennut että RYM:in käyttäjäkunta on niinikään vahvasti hipsterpainottunut – parhaiten arvioidaan juuri ne uskottavat klassisen rockin, punkin, post-punkin ja ”älykkään” konemusiikin merkkiteokset jotka ovat Nuorgamillakin arvossa. Ihan yksi yhteen ne eivät tietenkään mene, eikä hommassa silloin mitään pointtia olisikaan. Olen silti vakuuttunut että tarpeeksi kehittynyt koodaaja/tietokone-yhdistelmä voisi tehdä jonkin hienon algoritmin joka ennustaisi melko hyvin nämä listat. Sen tulisi laskea tiettynä vuonna julkaistujen kappaleiden Rate Your Musicista ja Pitchforkista (Nuorgamin ulkomainen esikuva) saamat arvosanat, ja sotkea niitä vähän sumealla logiikalla Wiren eklektismiin.

Olen huomannut listauksissa paljon kiintiöajattelua, joka on toki keskeistä myös omille listoilleni. Esimerkiksi yhdeltä artistilta on aina vain yksi kappale per vuosi listattuna, ja jokainen artisti pääsee yleensä joka toisen levynsä kappaleilla listalle, poikkeuksena tietysti harvoin levyjä julkaisseet tai muuten vain tarpeeksi isot nimet. Listojen on esitettävä myös tietynlaista tyylillistä monipuolisuutta joten listoilla tuntuu olevan esim. kiintiöräppiä ja kiintiöteknoa. Ne ovat tietysti kaikki hyviä biisejä, sitä en kiistä, enkä edes sitä että kiintiöt olisivat näissä listoissa huono asia. Sanon sen vain tässä ääneen koska oma veikkauksenikin perustuu aika vahvasti kiintiöihin.

En tiedä jatkanko tätä veikkausta tulevien kuukausien / vuosien osalta – paljon riippuu varmaan siitä miten tämä veikkaus menee, tulokset tulevat tietenkin kuun lopussa sitten tänne. Mutta jos tämä jatkuu, olisi tietenkin hienoa kuulla myös teidän, lukijoideni, popklassikkoveikkauksia. Jos olisin suuri mediapersoona ja tämä blogi suurmenestys, voisi melkein kilpailla siitä kenen veikkaukset osuvat lähimmäksi. Tosin siinä tapauksessa myös Nuorgamin toimittajakunta tuntisi blogini ja tänne kirjoitettavat veikkaukset luultavasti vaikuttaisivat tuleviin listauksiin.

Tämä veikkauslista ei siis perustu omaan makuuni, mistä parempaa osviittaa antaa omat valintani Vuoden 1992 parhaiksi levyiksi. Sen pohjana on pääosin käsitykseni Nuorgamin toimituskunnan musiikkimausta ja linjauksista. Kappaleiden järjestys on vähän mitä sattuu enkä usko ainakaan niiden osuvan kohdilleen – hyvä jos samoja bändejä sentään löytyy heidän listaltaan. Tein taustatyöni poikkeuksellisen nopeasti, joten voin vain toivoa että kaikki listaamani kappaleet todella saivat ensijulkaisunsa 1992. Nuorgam itsekin teki jo virheen asian suhteen listaamalla vuoden 1992 popklassikoihin sijalle 27 vuonna 1991 julkaistun kappaleen.

Massive Attack - Unfinished Sympathy; singlen kansi

Arvasin vuoden 1991 popklassikkojen ykkösen oikein: Massive Attackin Unfinished Sympathy. Miten käy vuoden 1992 suhteen?

Lue loppuun

#48 Shannon – Let the Music Play (1983)

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Shannon - Let the Music Play (1983); singlen kansikuvaNew York oli varsinainen etnisten ryhmien sulatusuuni 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. No wave ja varhainen hip hop yhdistivät mustia, latinoja, valkoisia, miehiä ja naisia harvinaisella tavalla. Siinä luovuuden räjähdyksessä ihmisen toissijaisilla etnisillä tai sukupuolisilla määreillä ei tuntunut olevan hirveästi väliä. Paljon kertoi siitä että Kraftwerk oli niin mustien kuin latinojenkin suuressa suosiossa, vaikka eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuma järjestelmällisiä saksalaisia valkoisempaa bändiä oli vaikea kuvitella.

Afrika Bambaataan ja kumppaneiden electron kautta Kraftwerk kuului New Yorkissa ja vaikutti oikeastaan kaikkiin siellä syntyneisiin musiikkityyleihin, myös omituisesti nimettyyn freestyleen. Genren nimestä on useampikin teoria. Yksi on se, että toisin kuin muut DJ-vetoiset genret, freestylen synkopoidut rytmit tekivät biittimiksauksesta mahdotonta, joten DJ-miksauksissa oli enemmän vapautta yhdistellä kappaleita eri tavoilla. Toinen teoria koskee genrelle ominaista laulutyyliä, jossa naisvokalistit saivat yhdistellä tyylejä melko vapaasti. Freestyle perustui hip hop -biiteille, joiden päällä ei oltu aiemmin kuultu oikein muuta kuin puhelaulua, joten tässä musiikkityylissä laulajilla oli enemmän vapautta rytmiikan suhteen.

Freestylessä yhdistyivät etäisesti latinotyyliset naisvokaalit, orgaaniset perkussiot, synkopointi, electron ja housen synteettisyys sekä R&B:n ja discon romanttiset teemat. Keskeistä soundissa oli nimenomaan mekaanisen ja sensuellin kohtaaminen. Shannonin Let the Music Play on luultavasti genren menestynein kappale, jota on singlenä myyty yli miljoona kappaletta. Sanoituskin on tyylille hyvin luonteenomainen: aiheina ovat juhliminen/tanssiminen ja rakkaus, eikä juuri mikään muu. Biisi oli sen verran tärkeä musiikkityylin historiassa että ennen kuin se nimettiin freestyleksi, genreä kutsuttiin ihan vain ”Shannon Soundiksi”. Shannon itsekin personoitui kappaleeseen niin vahvasti että VH1 valitsi hänet mukaan vuoden 1999 One-Hit Wonders -sarjaan.

1990-luvulla tyyliin alkoi tulla enemmän pop-elementtejä ja freestyle oli valtavirrassa hetken. Sen jälkeen tyylistä tuli yksi lukemattomista elektronisen tanssimusiikin ug-genreistä joka oli lähinnä latinojen suosiossa kun New Jack Swing alkoi olla sitä suositumpaa R&B/hip hop -vaikutteista poppia. Myös New Yorkin musiikkipiirit olivat ehtineet muuttua taas etnisesti voimakkaasti eriytyneiksi. Rockin ja hip hopin eroaminen toisistaan on jonkun* mielestä ajoitettavissa jo Sonic Youthin ja Public Enemyn perustamiseen vuosina 1981-82; sitä ennen kaikki seurustelivat ja tekivät musiikkia keskenään. 2000-luvulla freestyle on taas tehnyt hieman paluuta mainstreamiin.

Myös Shannon oli pinnalla alunperin vain hetken mutta palasi 2000-luvulla. Let the Music Play oli hänen ainoa Top 40 -singlensä Yhdysvalloissa eikä hän menestynyt samannimisen debyyttilabuminsa (1984) jälkeen enää kovin pitkään ja lähti Aristan tallista kolmen levyn jälkeen vuonna 1987 eikä levyttänyt pitkään aikaan. 1990-luvulla hän alkoi kuitenkin taas näkyä ensin vierailemalla eri DJ-tuottajien sinkuilla, ja palasi omien levyjen tekoon 2000-luvulla. Hän levytti pitkin vuosikymmentä singlejä tunnettujen muusikoiden kanssa: electron kummisetä Bambaataan kanssa Do the Wrong Thingin (1995), Todd Terryn kanssa It’s Over Loven (1997) ja Sash!:in kanssa Move Manian (1999). Myös Let the Music Play on päässyt joutunut uusintakäsittelyyn: Mary Kianin levyttämä, ja mm. Paul Oakenfoldin remixaama, eurodance-cover nousi Britannian singlelistan sijalle 19 vuonna 1996 ja Shannon itse julkaisi siitä uudelleenlevytetyn version vuonna 2000.

* Myöh. huom: Kyseessä oli Peter Shapiro, toimittamassaan Modulations-kirjassa (luku: Disco, sivu: 47).

Lue lisää: Toop (2000): s. 104-105.

Kuuntele myös: Special Requestin Salsa Smurph (1983) oli ratkaiseva silta electron ja hip hopin välillä kun taas John Robien C-Bank -aliaksen One More Shot (1983) jalosti freestyle-soundia pitemmälle. Kyseisestä kappaleesta muodostui muuten myöhemmin Robien tuottaman New Orderin kappale Shellshock.

Varsinaisen freestylen mainstream-aallon harjalla oli Shannonin lisäksi Lisa Lisa & Cult Jam hitillään I Wonder If I Take You Home (1984). Johtava freestyle-tuottajaryhmä Latin Rascals sai hitin mm. omasta Arabian Nights (1987) -kappaleestaan, Sa-Firen hip hop -vaikutteisesta Let Me Be the Onesta (1986) ja popimpaa myöhempää freestyleä edustavasta Lisette Melendezin A Day in My Lifesta (1991). New Yorkin lisäksi myös Miami oli merkittävä freestyle-keskus, josta tuli mm. Stevie B (Party Your Body, 1988), vaikka freestyle-laulajat yleensä naisia olivatkin.

Spotify-soittolista: 230/500.

#85 2 Unlimited – No Limit (1992)

YouTube (musiikkivideo)

Oikea 2 Unlimited ja No Limit -singlen kansiBelgiasta tuli new beatin (ks. #91) jälkeen mannereurooppalaisen hardcore technon kehto. Vuosi 1991 oli hardcoren ensimmäinen suuri vuosi, jolloin listat täyttyivät hardcoren eri alalajeista: ”belgialaisesta brutalismista”  (ks. #62), brittiläisestä breakbeat hardcoresta (ks. #58), mutta myös pop-vaikutteisesta kevyemmästä hardcoresta, jota edusti myös antwerpeniläisen tuottajaduon Jean-Paul De Costerin ja Phil Wilden instrumentaali Get Ready for This (1991).

Kaksikko halusi lopulta biisiin myös räpin, jota hoitamaan saapui amsterdamilainen kokki Ray Slijngaard. Alunperin projektin johtohahmona oli tarkoitus olla vain Slijngaard, mutta hän lisäsi biisiin myös ystävänsä Anita Dothin laulua. Syntyi dynaaminen duo, 2 Unlimited, vaikka oikeasti luovat voimat ”yhtyeen” takana olivatkin De Coster ja Wilde. Koska Britanniassa nimenomaan instrumentaali hardcore oli kova juttu, siellä julkaistiin vain lauluton versio kappaleesta (lukuunottamatta Slijngaardin ”y’all ready for this” -huudahdusta).

Kokoonpanon tyyli kehittyi kuitenkin ajan myötä popimpaan ja kevyempään suuntaan ja 2 Unlimitedista tuli yksi eurodancen suurimmista nimistä genren kulta-aikana 1993-1996. Eurodancessa yhdistyivät 80-luvun lopun eurobeat ja Hi-NRG 90-luvun alun rave-musiikista käteen jääneisiin soundeihin. Tärkeää oli kuitenkin että biiseissä oli kaupallista potentiaalia, eli tanssittava rytmi mutta myös tarttuva melodia. Ja se että biisissä vuorottelivat miesräppäri ja naislaulaja.

2 Unlimitedin suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi osoittautui kakkoslevy No Limitsin (1993) melkein nimikkokappale No Limit, jonka suosion avain oli varmaankin rankaisevan massiivinen bassojumputus. Slijngaardin ja Dothin sanoituksissa ei ollut kyllä järjen häivää, mutta ainakin ne jäivät päähän soimaan. Eurodancessa sanoitukset ovat kyllä tanssimusiikiksi poikkeuksellisen tärkeitä, minkä vuoksi onkin kovin älytöntä kuinka huonoja ne lähes poikkeuksetta ovat.

Eurodance on varmaankin yksi inhotuimmista elektronisen tanssimusiikin genreistä, ja sitä pilkataan usein aivottomana jumputuksena. Pop-piireissä sitä pidetään liian monotonisena ja huvittavana, klubikulttuurissa liian kaupallisena juustona. Siitä kuitenkin tuli mahdollisesti historian myydyin elektronisen tanssimusiikin genre, varsinkin Euroopassa, ja ainakin kunnes big beatista tuli globaali trendi 1990-luvun lopulla. No Limitistä tuli listaykkönen käsittämättömän monessa maassa ja monet muut keskieurooppalaiset eurodance-aktit seurasivat perässä.

Väärä 2 Unlimited ja II-albumin kansi2 Unlimitedin uran loppuvuodet olivat melkoinen nolouden huipentuma. Kokoonpanon sisäiset jännitteet kasvoivat koska Slijngaard ja Doth eivät mielestään saaneet riittävää osuutta projektin tuottamasta rahavirrasta, eivätkä he olleet myöskään tyytyväisiä heidän marginaaliseen rooliin itse musiikin tekemisessä. Seurasi luonnollisesti myös käräjöintiä, josta Doth selvisi voittajana, ja De Coster joutui maksumieheksi. 2 Unlimited näytti tulleensa tiensä päähän vuonna 1996.

De Coster ja Wilde saivat kuitenkin jo vuonna ’98 päähänsä että koska heillä on oikeudet 2 Unlimitedin nimeen, he voivat korvata Slijgaardin ja Dothin ihan hyvin kahdella uudella laulajalla, Romy van Ooijenilla ja  Marjon van Iwaardenilla. 2 Unlimitedin uusi inkarnaatio ei arvatenkaan saavuttanut suosiota, vaikka saikin yhden top 10 -hitin Alankomaissa. Musiikin tekijät olivat ehkä samoja kuin aiemminkin, mutta eurodancen kulta-aika oli jo ohi ja popissa keulakuva on yhtä kuin yhtye. Anonyymi tuottajavetoisuus olisi ehkä toiminut paremmin jonkin tiukemmin rave-kulttuurissa olevan kokoonpanon tapauksessa.

Kenties levymyynnin hupenemisen vuoksi 2000-luvusta on tullut reunionien kultaista aikaa, myös ysäribändien osalta, eikä 2 Unlimited ole poikkeus. Slijgaard ja Doth ovat esiintyneet yhdessä 2 Unlimitedina, mutta heidän uudet kappaleensa on julkaistu Ray & Anita -nimellä. Myös van Ooeijen ja van Iwaarden ovat levyttäneet duona, jonka nimi on vieläkin mielikuvituksettomammin 2. Onnea vain bändin googlaamiseen.

Kuuntele myös: Vuodesta 1993 tuli eurodancen kultainen vuosi, jolloin julkaistin mm. hitit What Is Love ja Mr. Vain. Musiikkityyli oli hyvin eurooppalainen ilmiö, mutta kyllä Yhdysvalloissakin pärjäsi muutama hassu yrittäjä, kuten Real McCoy (Another Night, 1994), joka kuitenkin jäi Euroopassa melko tuntemattomaksi nimeksi. Oikeastaan ainoastaan reggaesta vaikutteita ottanut Ace of Base (The Sign, 1994) ja enemmän houseen kallellaan ollut Snap! (Rhythm Is a Dancer, 1992) onnistuivat valtaamaan molemmat suuret musiikkimarkkinat.