1001 klassista levytystä: Thomas Tallis

Thomas Tallis (n. 1505-1585) on varhaisin säveltäjä, jolta löytyy enemmän kuin yksi teos 1001 Classical Recordings -kirjasta. En nyt tiedä mikä juuri hänestä tekee niin erityisen. Ainakin hän teki aktiiviuransa Englannissa sen suurimpien uskonnollisten ja samalla myös musiikillisten mullistusten keskellä.

Henrik VIII (vallassa 1509-1547) erotti Englannin paavin vallasta, mutta maa pysyi silti käytännössä katolisena. Edvard VI:n kaudella (1547-1553) Englannista tehtiin käytännönkin tasolla protestanttinen maa, eikä silloin saanut edes säveltää latinankielisiä tekstejä. Kirkkomusiikki piti laulaa englanniksi: messujen, vespereiden ja motettien tilalle tulivat servicet ja anthemit.

Maria I (1553-1558) teki Englannista jälleen katolisen, ja jonkinlainen vakaus löytyi Elisabet I:n kaudella (1558-1603), jolloin katolisuutta ja protestanttisuutta yhdistelevä kompromissi, nykyaikainen anglikaanisuus syntyi.

Samalla päädyttiin musiikissakin monimuotoiseen kompromissiin: vaikka kirkonmenot tuli pitää joitakin paikallisia poikkeuksia lukuunottamatta englanniksi, myös latinankielistä hengellistä musiikkia, messujakin, sai edelleen säveltää. Ainakin jos oli Thomas Tallis tai hänen oppilaansa William Byrd, jotka nauttivat Elisabetin henkilökohtaisesta suojeluksesta: kuningatar jopa myönsi heille yksinoikeuden nuottien painamiseen Englannissa.


Tallis: Lamentations of Jeremiah; levynkansi 14. klassinen levytys

Thomas Tallis:
Lamentations of Jeremiah (1565)

The Hilliard Ensemble
Paul Hillier, johtaja

Lamentations of Jeremiah (1986)
ECM 833 308-2

Kuuntele/osta:
Presto Classical

Lamentations of Jeremiah on yksi englantilaisen renessanssin ahkerimmin sävelletyistä teksteistä. Se perustuu Raamatun Valitusvirsiin, joita yleisesti pidetään profeetta Jeremiaan kirjoittamina. Kirjaa käytetään länsimaisen kirkon liturgiassa erityisesti kiirastorstain tenebrae-palveluksessa.

Tekstiä sävellettiin aikaisemmin jo manner-Euroopassa, mutta 1500-luvun puolivälissä siitä tuli erityisen suosittu Englannissa. Tätä on selitetty mm. sillä, että Valitusvirsien teksti Jerusalemin tuhosta saattoi olla metafora katolilaisuuden hävittämiselle Englannista. Lamentations oli muodissa nimenomaan Elisabet I:n kauden alussa 1560-luvulla.

Kuuluisimmat sävellykset tekstiin ovat Tallisin kaksi versiota, joissa on eri musiikin lisäksi myös hyvin erilaiset tekstit: kyse on tenebrae-palveluksen ensimmäisestä ja toisesta saarnasta.

Koska levyn on julkaissut ECM Records, sitä on turha yrittää etsiä muualta kuin levykaupasta tai kirjastosta. En siis voi jakaa tätä levytystä kanssanne, mutta korvikkeena teoksen (version 1) tässä esittää The Sixteen.


Tallis: Spem in alium; levynkansi17. klassinen levytys

Thomas Tallis:
Spem in alium (1569)

Winchester Cathedral Choir
David Hill, johtaja

Spem in alium (1989)
Hyperion CDA 66400

Kuuntele/osta:
YouTube (vaihtoehtoinen levytys)
Hyperion Records

Pelkistetyn ja helposti ymmärrettävän polyfonian (esim. Palestrina) ohella 1500-luvun lopulla sävellettiin myös ennenkuulumattoman monimutkaista moniäänisyyttä hyödyntäviä teoksia. Tähän mennessä projektissa on tainnut tulla vastaan korkeintaan 8-äänistä musiikkia, mutta moniäänisyys venyi lopulta peräti 40-äänisiin sävellyksiin, joista tunnetuin on Thomas Tallisin motetti Spem in alium. Teoksen teksti on mukailtu Raamatusta, Juditin kirjasta. 2010-luvun ihminen on todennäköisimmin törmännyt teokseen Fifty Shades of Greyn sivuilla.

Spem in alium ei ole ainoa 40-ääninen teos, sillä sen inspiraationa oli Alessando Striggion motetti Ecce beatam lucem, tai mahdollisesti saman säveltäjän messu Missa sopra Ecco sì beato giorno, joka on moniäänisin tunnettu renssanssisävellys (Agnus Dei -osassa on 60 ääntä). Nämä teokset on sävelletty 1567-1568, eli hieman ennen Tallisia.

Mielenkiinnosta latasin Spem in aliumin kuoropartituurin IMSLP:stä, mutta sitä on ihan mahdotonta seurata: kaikki äänet eivät edes mahdu kerralla näytölle niin että nuoteista saisi selvää. Siitä huolimatta teos ei ole sieltä vaikeaselkoisimmasta päästä, vaan on yllättävän helppoa kuunneltavaa.

Tarkasti ottaen kyseessä on 8×5-ääninen teos: itsenäisiä ääniä 40, mutta ne on jaettu kahdeksaan viiden laulajan ryhmään, niin että jokaisessa ryhmässä on yksi laulaja kustakin äänialasta (sopraano, altto, tenori, baritoni, basso). Aikalaisesityksissä lauluryhmät oli todennäköisesti sijoitettu eri puolille kirkkoa.

Ensivaikutelmani teokseen liittyy sen dynamiikkaan, joka on poikkeuksellisen suurta jopa klassisen musiikin mittapuulla. Ymmärtäähän sen, kun teoksen alussa äänessä on 2 laulajaa, lopussa 40. En ole pystynyt kuuntelemaan tätä kertaakaan ilman että olen välillä joutunut nostamaan tai laskemaan volyymiä.

Koska Tallisin ura tuli käsiteltyä yllä, keskityn tässä saman teoksen eri levytysten vertailuun. 1001 Classical Recordings -kirjassa Spem in aliumilla ei ole omaa ”Other Recommended Recordings” -laatikkoaan, mutta vaihtoehtoinen levytys (Tallis Scholars) löytyy epäintuitiivisesti Lamentations of Jeremiah’n yhteydestä. Lisäksi kokoelmiini on tämän projektin ulkopuolella päätynyt teoksesta myös Huelgas Ensemblen ja Oxford Cameratan levytykset, sekä Kronos Quartetin instrumentaalisovitus jousille.

Ymmärrän miksi kirjaan on valittu juuri Winchesterin katedraalin kuoron levytys, sillä se on näistä kaikkein kirkkain ja korostaa dynamiikkaa eniten. Tallis Scholarsin levytyksen soundi ei ole yhtä eriytynyt, vaan lauluäänet sulautuvat enemmän yhdeksi massaksi, ja muistuttaa paikoitellen jopa György Ligetin nykysävellysten kenttämäisyyttä. Siis soundillisesti, ei sävellyksellisesti: Ligetin ”mikropolyfonia” on kuitenkin hyvin erilaista kuin renessanssipolyfonia.

Tallis Scholarsin levytys myös hieman Wichester Cathedral Choiria hidastempoisempi: suurin osa levytyksistä kestää noin 10 minuuttia, tämä 11. Oxford Cameratan levytys on pisin, hieman yli 12 minuuttia.

Ehkä se johtuu temposta, tai jostain muusta syystä (julkaisija on halpisyhtiö Naxos, joka kyllä osaa tehdä myös upeita vanhan musiikin levytyksiä), mutta tämä on kuulemistani levytyksistä lattein. Äänekkäimpiin kohtiin ei vaan tule samanlaista kylmiä väreitä aiheuttavaa voimaa kuin paremmissa levytyksissä. Ehkä tämä on liian kompressoitu tai jotain – voin hyvin kuvitella että tämä teoksen äänittäminen, miksaaminen ja masterointi ovat erittäin haasteellisia tehtäviä. Huelgas Ensemble on sitten jostain sieltä väliltä: teknisesti toimiva levytys, joka ei kuitenkaan säväytä yhtä paljon kuin jotkut. Varsinkin loppuhuipennuksesta puuttuu potkua.

Nykymusiikkiin erikoistuneen Kronos-kvartetin sovitus on mielenkiintoinen erikoisuus. Jännittävällä tavalla neljällä jousisoittimella on luotu samankaltaista suuruuden tuntua kuin kuoroversioissakin, vaikka eihän tämä nyt aivan samaan mahtipontisuuteen ylläkään. Jousikvartetin äänenvärin ansiosta tunnelma on ennemminkin melankolinen kuin juhlava.

YouTubesta löytyy ainakin Tallis Scholarsin versio (linkki yllä), mutta jos haluaa ottaa kaiken hyödyn YouTuben teknologiasta, niin kannattaa tsekata 4K:na tallennettu 360 asteen taltiointi Breda Sacramentskoorin esityksestä, jossa on aivan erilainen tilan tuntu kuin näissä muissa.

Katsaus suomenkieliseen musavisakirjallisuuteen

Tapio Granqvistin ja Kimmo Kauppisen kirja Suuri musiikkitietovisa julkaistiin helmikuussa. Koska olen negatiivinen ihminen, kaikkein eniten kirjassa minua inspiroivat sen heikkoudet, jotka saivat minua pohtimaan sitä millainen on hyvä visakirja, sekä vertaamaan tätä kirjaa aiempaan alan kirjallisuuteen.

Musavisakirjallisuus on varsin marginaalinen ja käytettävyydeltään kyseenalainen kirjallisuuden alalaji, mutta kuitenkin tärkeä innoituksen lähde pienelle joukolle musatrivianörttejä. Itse ainakin koen, että visailussa tärkeintä on sen sosiaalinen luonne, yhteinen hauskanpito. Ja vakavamielinen kisailu vihollisia vastaan! Yksinäinen kyyhöttäminen kirjan ääressä vie suurimman osan koko visailun pointista.

Minulle onkin jossain määrin on suuri mysteeri, mihin näitä kirjoja käytetään. Onko ne tarkoitettu visanpitäjien lähdemateriaaliksi vai osallistujien oppimateriaaliksi? Onko ne tarkoitus ottaa mukaan baari-iltaan ja kiusata kysymyksillä kavereita joita ei voisi vähempää kiinnostaa, vai onko ne vain tarkoitettu kysymysmuotoiseksi listaksi triviatietoa? Eittämättä näitä kirjoja voi käyttää jokaisella tavalla eikä väärää tapaa ole, mutta en silti hahmota mikä on näiden kirjojen kohdeyleisö. Minä siihen ainakin kuulun!

Musavisat kuitenkin soveltuvat kirjamuotoon poikkeuksellisen huonosti, koska kyse on yleistietovisaan verrattuna hyvin monimediallisesta aihepiiristä. Musiikki on audiovisuaalisen tiedon ala, eikä kirjassa voi olla ääni- tai videonäytteitä. Tämä tekee alan kirjoista väistämättä yksipuolisia ja viihdearvoltaan rajallisia.

Yleisemmälläkin tasolla visakirjat tuntuvat jossain määrin erityisen vanhentuneelta kirjallisuuden muodolta. On väistämätöntä että painotuotteiden sisältö vanhenee. Myös pubivisoissa ja nettivisailuissa kysytty tieto vanhenee, mutta ne ovat ohimeneviä visamuotoja, joiden sisältöä ei lyödä kiveen. Jos painaa kysymyksen kirjaan, eikö sen samalla vaivalla tulisi olla sellainen, jonka vastaus pysyy samana ikuisesti? Tämä on toki teoriassa mahdollista, mutta se tekee kysymyksistä yksipuolisempia, eikä mikään visakirja ole oikein pystynyt väistämään tätä karikkoa.

Näiden ajatusten, ja tämän uutuuskirjan ongelmien, pohjalta olen laatinut 8-kohtaisen kriteeristön sille mikä tekee hyvän musiikkivisakirjan. Perusajatuksena on se, että visakirjoja voidaan käyttää monilla eri tavoilla. Esimerkiksi pieni toisto ei haittaa jos kirjaa luetaan harvakseltaan kysymyspatteri kerrallaan, mutta alkaa ärsyttää suuresti jos haluaa ahmia suuren määrän triviaa lyhyen ajan sisällä.

1. Se ei ole ajankohtainen. Pubivisan tai muun temporaalisesti rajatusti toteutetun visan kuuluukin kysyä ajankohtaisia asioita. Jos kuitenkin kysymykset painetaan fyysiseen kirjaan, olisi toivottavaa että niillä olisi melko pitkä elinikä.

2. Aihepiirit ovat monipuolisia. Tämä on tietenkin suhteellista: ei voi odottaa, että rock-visassa kysytään Beethovenista. Toisaalta trivianörtit eivät useinkaan tule jostain tietystä genrestä tai skenestä, joten liian tarkka rajaus voi sulkea pois tarpeettoman suuren osan visakirjojen potentiaalisesta kohderyhmästä. Paria poikkeusta lukuunottamatta musavisakirjat liikkuvatkin samalla väljästi määritellyllä rock- ja popmusiikin kentällä.

3. Kysymysten muoto vaihtelee. Mikään ei ole yhtä tylsää kuin kahlata läpi parisataa sivua yksinkertaisia mitä missä milloin? -kysymyksiä. Hyvä kirja sisältää monenlaisia kysymysformaatteja, mieluusti vielä sellaisia jotka hyödyntävät painetun kirjan ominaisuuksia (kuvat, yhdistelytehtävät, yms.).

4. Kysymykset ovat temaattisia. Tylsyyteen liittyen, on hyvä jos kysymykset ovat muodosta riippumatta lajiteltu edes jotenkin. Esim. vuosikymmenen tai musiikkityylin mukaan. Tai vaikka ”tunnista kymmenen debyyttialbumia”. Vain mielikuvitus on rajana! Valitettavasti musiikkivisakirjojen tekijöillä ei läheskään aina ole mielikuvitusta.

5. Mukana on visuaalisia kysymyksiä. Alussa mainitsemani monimediallisuuden vuoksi kattavassa musavisakirjassa tulisi olla kuvakysymyksiä, esim. levynkansista tai promokuvista. Tämä kompensoi edes jossain määrin sitä että musavisailun ydin, ääninäytteiden tunnistaminen, on mahdotonta.

6. Kirjassa ei ole toistoa. Tähän liittyvät oikeastaan kaikki muutkin kohdat, mutta on syytä korostaa että samaa kysymystä ei kannata kysyä monta kertaa samassa kirjassa (esim. vaihtaen kysymyksen ja vastauksen paikkoja), koska se nyt vain on paperin tuhlaamista. Jos näitä kirjoja käytettäisiin pelkästään musavisailijoiden treenimateriaalina, asialla olisi tietysti toinenkin puoli: saman asian kysyminen monta kertaa eri tavoilla on erittäin hyvä pedagoginen keino saada asia painumaan mieleen. Koska nämä eivät kuitenkaan ole pohjimmiltaan oppikirjoja, lasken toiston huonoksi ominaisuudeksi.

7. Kirjassa ei ole asiavirheitä. Tämä on sanomattakin selvää kaikissa tietokirjoissa, mutta triviakirjassa se on yhtä tärkeää kuin tieteellisessä julkaisussa. Koska muuten koko jutussa ei ole pointtia. Jos kirjasta bongaa yhden asiavirheen, miten niihin muihinkaan oikeisiin vastauksiin voisi luottaa?

8. Vaikeustason tulee olla selkeä. Jos kirjassa on eri tasoisia kysymyksiä, ne tulee selkeästi erotella tason mukaan. Huonossa kirjassa vaikeustaso heittelee kysymyksestä toiseen sattumanvaraisesti, hyvässä kirjassa kysymykset vaikeutuvat loppua kohden tai ne on selkeästi luokiteltu vaikeustason mukaan. Kuten kaikissa visoissa, kysymykset eivät saa olla turhauttavan helppoja eivätkä turhauttavan vaikeita.

Seuraavaksi tarkastelen näiden kriteerien kautta Suomessa julkaistuja suomenkielisiä musiikkivisakirjoja julkaisujärjestyksessä. Joukosta saattaa puuttuakin jotain. Valikoima on löytynyt ihan vain yleisten kirjastojen hyllyjä ja poistomyyntikärryjä vahtaamalla, ei jotain virallista bibliografiaa tavaamalla. Olen ottanut mukaan ainoastaan kirjat, jotka sisältävät pääasiallisesti visailukysymyksiä. Esimerkiksi Ismo Loivamaan Euroviisutriviaa vuosi vuodelta (Otava, 2007) ei siis ole mukana, koska siinä on vain viiden sivun euroviisuvisa liitteenä.

Lue loppuun