Katsaus suomenkieliseen musavisakirjallisuuteen

Tapio Granqvistin ja Kimmo Kauppisen kirja Suuri musiikkitietovisa julkaistiin helmikuussa. Koska olen negatiivinen ihminen, kaikkein eniten kirjassa minua inspiroivat sen heikkoudet, jotka saivat minua pohtimaan sitä millainen on hyvä visakirja, sekä vertaamaan tätä kirjaa aiempaan alan kirjallisuuteen.

Musavisakirjallisuus on varsin marginaalinen ja käytettävyydeltään kyseenalainen kirjallisuuden alalaji, mutta kuitenkin tärkeä innoituksen lähde pienelle joukolle musatrivianörttejä. Itse ainakin koen, että visailussa tärkeintä on sen sosiaalinen luonne, yhteinen hauskanpito. Ja vakavamielinen kisailu vihollisia vastaan! Yksinäinen kyyhöttäminen kirjan ääressä vie suurimman osan koko visailun pointista.

Minulle onkin jossain määrin on suuri mysteeri, mihin näitä kirjoja käytetään. Onko ne tarkoitettu visanpitäjien lähdemateriaaliksi vai osallistujien oppimateriaaliksi? Onko ne tarkoitus ottaa mukaan baari-iltaan ja kiusata kysymyksillä kavereita joita ei voisi vähempää kiinnostaa, vai onko ne vain tarkoitettu kysymysmuotoiseksi listaksi triviatietoa? Eittämättä näitä kirjoja voi käyttää jokaisella tavalla eikä väärää tapaa ole, mutta en silti hahmota mikä on näiden kirjojen kohdeyleisö. Minä siihen ainakin kuulun!

Musavisat kuitenkin soveltuvat kirjamuotoon poikkeuksellisen huonosti, koska kyse on yleistietovisaan verrattuna hyvin monimediallisesta aihepiiristä. Musiikki on audiovisuaalisen tiedon ala, eikä kirjassa voi olla ääni- tai videonäytteitä. Tämä tekee alan kirjoista väistämättä yksipuolisia ja viihdearvoltaan rajallisia.

Yleisemmälläkin tasolla visakirjat tuntuvat jossain määrin erityisen vanhentuneelta kirjallisuuden muodolta. On väistämätöntä että painotuotteiden sisältö vanhenee. Myös pubivisoissa ja nettivisailuissa kysytty tieto vanhenee, mutta ne ovat ohimeneviä visamuotoja, joiden sisältöä ei lyödä kiveen. Jos painaa kysymyksen kirjaan, eikö sen samalla vaivalla tulisi olla sellainen, jonka vastaus pysyy samana ikuisesti? Tämä on toki teoriassa mahdollista, mutta se tekee kysymyksistä yksipuolisempia, eikä mikään visakirja ole oikein pystynyt väistämään tätä karikkoa.

Näiden ajatusten, ja tämän uutuuskirjan ongelmien, pohjalta olen laatinut 8-kohtaisen kriteeristön sille mikä tekee hyvän musiikkivisakirjan. Perusajatuksena on se, että visakirjoja voidaan käyttää monilla eri tavoilla. Esimerkiksi pieni toisto ei haittaa jos kirjaa luetaan harvakseltaan kysymyspatteri kerrallaan, mutta alkaa ärsyttää suuresti jos haluaa ahmia suuren määrän triviaa lyhyen ajan sisällä.

1. Se ei ole ajankohtainen. Pubivisan tai muun temporaalisesti rajatusti toteutetun visan kuuluukin kysyä ajankohtaisia asioita. Jos kuitenkin kysymykset painetaan fyysiseen kirjaan, olisi toivottavaa että niillä olisi melko pitkä elinikä.

2. Aihepiirit ovat monipuolisia. Tämä on tietenkin suhteellista: ei voi odottaa, että rock-visassa kysytään Beethovenista. Toisaalta trivianörtit eivät useinkaan tule jostain tietystä genrestä tai skenestä, joten liian tarkka rajaus voi sulkea pois tarpeettoman suuren osan visakirjojen potentiaalisesta kohderyhmästä. Paria poikkeusta lukuunottamatta musavisakirjat liikkuvatkin samalla väljästi määritellyllä rock- ja popmusiikin kentällä.

3. Kysymysten muoto vaihtelee. Mikään ei ole yhtä tylsää kuin kahlata läpi parisataa sivua yksinkertaisia mitä missä milloin? -kysymyksiä. Hyvä kirja sisältää monenlaisia kysymysformaatteja, mieluusti vielä sellaisia jotka hyödyntävät painetun kirjan ominaisuuksia (kuvat, yhdistelytehtävät, yms.).

4. Kysymykset ovat temaattisia. Tylsyyteen liittyen, on hyvä jos kysymykset ovat muodosta riippumatta lajiteltu edes jotenkin. Esim. vuosikymmenen tai musiikkityylin mukaan. Tai vaikka ”tunnista kymmenen debyyttialbumia”. Vain mielikuvitus on rajana! Valitettavasti musiikkivisakirjojen tekijöillä ei läheskään aina ole mielikuvitusta.

5. Mukana on visuaalisia kysymyksiä. Alussa mainitsemani monimediallisuuden vuoksi kattavassa musavisakirjassa tulisi olla kuvakysymyksiä, esim. levynkansista tai promokuvista. Tämä kompensoi edes jossain määrin sitä että musavisailun ydin, ääninäytteiden tunnistaminen, on mahdotonta.

6. Kirjassa ei ole toistoa. Tähän liittyvät oikeastaan kaikki muutkin kohdat, mutta on syytä korostaa että samaa kysymystä ei kannata kysyä monta kertaa samassa kirjassa (esim. vaihtaen kysymyksen ja vastauksen paikkoja), koska se nyt vain on paperin tuhlaamista. Jos näitä kirjoja käytettäisiin pelkästään musavisailijoiden treenimateriaalina, asialla olisi tietysti toinenkin puoli: saman asian kysyminen monta kertaa eri tavoilla on erittäin hyvä pedagoginen keino saada asia painumaan mieleen. Koska nämä eivät kuitenkaan ole pohjimmiltaan oppikirjoja, lasken toiston huonoksi ominaisuudeksi.

7. Kirjassa ei ole asiavirheitä. Tämä on sanomattakin selvää kaikissa tietokirjoissa, mutta triviakirjassa se on yhtä tärkeää kuin tieteellisessä julkaisussa. Koska muuten koko jutussa ei ole pointtia. Jos kirjasta bongaa yhden asiavirheen, miten niihin muihinkaan oikeisiin vastauksiin voisi luottaa?

8. Vaikeustason tulee olla selkeä. Jos kirjassa on eri tasoisia kysymyksiä, ne tulee selkeästi erotella tason mukaan. Huonossa kirjassa vaikeustaso heittelee kysymyksestä toiseen sattumanvaraisesti, hyvässä kirjassa kysymykset vaikeutuvat loppua kohden tai ne on selkeästi luokiteltu vaikeustason mukaan. Kuten kaikissa visoissa, kysymykset eivät saa olla turhauttavan helppoja eivätkä turhauttavan vaikeita.

Seuraavaksi tarkastelen näiden kriteerien kautta Suomessa julkaistuja suomenkielisiä musiikkivisakirjoja julkaisujärjestyksessä. Joukosta saattaa puuttuakin jotain. Valikoima on löytynyt ihan vain yleisten kirjastojen hyllyjä ja poistomyyntikärryjä vahtaamalla, ei jotain virallista bibliografiaa tavaamalla. Olen ottanut mukaan ainoastaan kirjat, jotka sisältävät pääasiallisesti visailukysymyksiä. Esimerkiksi Ismo Loivamaan Euroviisutriviaa vuosi vuodelta (Otava, 2007) ei siis ole mukana, koska siinä on vain viiden sivun euroviisuvisa liitteenä.

Lue loppuun

Kappale kauheinta suomiriimiä – Vuoden 2012 huonoimmat kotimaiset poplyriikat

Tässä vuoden parhaiden levyjen listan laatimisen ohessa taidan ensin vähän paskalistata. Itselleni Suomen musiikkivuosi 2012 ei tunnu tarjonneen Hexvesselin ja maamme tärkeimmän goottibändin kakkosalbumien lisäksi muuta kuin uskomattoman huonoja poplyriikoita. Tässä viisi pahinta tapausta.

5. Jippu – Eva (Nukutaan kielletyllä iholla)

Sanoitus (LyricsHall)
Musiikkivideo
(Vimeo)
Biisi (Spotify)

Luulen että pääsyy suomilyriikan rappioon on se, että sanoittajat ovat luovuttaneet äidinkielensä suhteen. Juice kääntyy haudassaan kun nykysanoittajat eivät osaa riimitellä suomeksi vaan apua on haettava vieraista kielistä (ei ruotsi kyllä ole vieras kieli, mutta kuitenkin):

”Sä oot mun ängel i rummet / sinä vain minut tunnet”

Kappaleen Eva Dahlgren -viittaukset ovat toisaalta yksittäistä riimiä kokonaisvaltaisemmat, joten ehkä voin antaa anteeksi. Laina ruotsista on kokonaisuuden kannalta perusteltu ja ymmärrettävä, mutta Jippu nyt vain on niin ärsyttävä että tämä pääsee kai mukaan ihan vain ad hominem -syistä. Ja kyllä se vain kuulostaa tosi typerältä, vaikka kuinka on Dahlgrenin biisin nimi. Musiikkivideokin olisi varmaan vuoden paras kotimainen ellei siinä tarvitsisi katsoa Jipun maneereita.

Jippu on ehkä Jippu kaikista maailman naisista (yksityiskohta Evan musiikkivideosta)

4. Anna Eriksson – Jos mulla olisi sydän

Sanoitus (viralliset nettisivut)
Musiikkivideo (Vimeo)
Spotify (biisi)

Jos mulla olisi sydän on oikeasti yksi vuoden suosikkikappaleistani, koska pidän popista juuri tällaisena: synteettisenä, synkkänä ja suurieleisenä. Sellainen Jipunkin biisi on, mutta tässä laulajan persoona ei tule liikaa biisin tielle kuten Evassa. Kappaleen sanoituksessa on kuitenkin joitakin melko käsittämättömiä kohtia, joista ”paras” on tämä:

”Olen ruokalan tuoli / räystään katkennut pää”

Anna Eriksson - Jos mulla olisi sydän; singlen kansikuvaMitä helvettiä nämä ontuvat vertaukset ovat oikein tarkoittavinaan? Toisaalla tekstissä mainitut poltettu rööki ja rispaantunut peitto ovat jotenkin ymmärrettävissä, koska ne kuvastavat traumojen kuluttamaa psyykeä ainakin jotenkuten, mutta räystäs? Ruokalan tuoli?? Ovatko nämä jotain kulttuurissamme yleisesti tunnettuja symboleja joita en jostain autistisesta syystä tajua? Toisaalta, jostainhan ne kulttuuriset symbolitkin lähtevät liikkeelle. Ehkä ”ruokalan tuoli” on parin vuosikymmenen päästä ihan vakiintunut ilmaisu, jonka kaikki ymmärtävät.

3. Herra Ylppö & Ihmiset – Ikuiset

Sanoitus (TuneWiki)
Musiikkivideo
(YouTube)
Biisi (Spotify)

Herra Ylppö & Ihmiset - Mies ja nainen; levyn kansikuvaMiten ihmeessä esoteerisia kirjallisuuviittauksia teksteissään viljelleestä härörockarista tuli banaalin reality rock -ulinan mestari? Suosikkiteoriani on, että Samuli Putro ja Herra Ylppö aloittivat Genesis P. Orridgen ja edesmenneen Lady Jaye Breyerin kaltaisen pandrogynia-projektin jossa pariskunta yrittää mm. plastiikkakirurgian keinoin muokata itseään fyysisesti mahdollisimman samanlaiseksi. Projektiin kuuluu ulkonäön samankaltaisuuden tässä tapauksessa myös lyyrisen tuotannon erottamattomaksi saattaminen.

Tosiasiassa Putro on kuitenkin jo Ylppöä edellä ja siirtynyt Zen Café -imagostaan ja -ilmaisustaan uuteen vaiheeseen urallaan, kun Ylppö tuntuu pyrkivän imitoimaan nimenomaan menneisyyden Putroa. Eikä oikea Samuli ole ikinä keksinyt mitään näin kammottavaa riimiä:

”me keksimme jotain aivan neroa / me emme eroa”

MITÄ??? ”Mikähän rimmaa eroa-verbin kanssa… no keksinpä tässä uuden adjektiivin kun laiskottaa!” Tai tästä vielä parempi syntytarina: Ylppö oli Bar Loosessa sopertamassa kännissä Kauko Röyhkälle tai jollekin muulle uskottavalle suomirockarille: ”mä keksin jotain aivan neroa / rimmasin sanan ”eroa””.

Olisin oikeastaan voinut listata pelkästään Mies ja nainen -levyn biisejä; tässä lisää esimerkkejä Paula puree -kappaleesta, joka on kaikesta käsittämättömyydestään huolimatta levyn paras biisi:

”omatunto soimaa / olenko heikko / vai omaanko voimaa”

”tarviitko kuittia tuleeko muuta / hotellihuoneen sänky on puuta”

Kuulen kuinka äidinkielen opettajani huutaa tuskasta!

2. Neljä Ruusua – Katkera kuu

Sanoitus (ks. ”videon” kuvaus)
Musiikkivideo
(YouTube)
Spotify (biisi)

Voikohan tätä(kään) kutsua edes suomiriimiksi koska biisin huippukohdassa Ilkka Alanko unohtaa millä kielellä laulaa:

”alfa, macho ja inter / mahtava seuramies, kaiken center”

Neljä Ruusua - Katkera kuu; singlen kansikuvaNeljän Ruusun sanoitukset eivät nykyään ole kyllä muutenkaan kovin kummoisia, mutta tämä kappale on täysi rimanalitus. Esimerkiksi kohta ”olen hyvä lykkäämään näitä arkaluontoisia hommia” ei kuulostaa ihmissuhdetilitykseltä vaan siltä että kertoja on mafiaveli joka ei millään haluaisi lähteä hoitamaan bisneksiä. Pelkkiä kökköjä ilmaisuja ja epäonnistuneita sanavalintoja koko lyriikka. Teksti on niin kömpelö että tuntuu kuin asialla olisi ollut aloittelija, eikä henkilö joka tekee poplyriikkaa jo kolmatta vuosikymmentä. Eikä biisi edes liity mitenkään Roman Polanskin mestariteokseen, kuu vain rimmaa suun kanssa!

1. Dingo – Facebookissa

YouTube (vain ääni)
Spotify
(biisi)

Neumann ei ole ollut yhtä ajankohtainen 20 vuoteen. Vain elämää -sarja oli jostain käsittämättömästä syystä (no ei se oikeastaan ole niin käsittämätöntä kun tarkemmin ajattelee) vuoden merkittävin suomalainen populaarimusiikki-ilmiö ja uusi ”Dingo”-single tiivistää some-aikamme hengen täydellisesti. Facebookissa on kuin suomalainen vastine San Marinon tämän vuoden euroviisuehdokkaalle The Social Network Song (Oh Oh Uh Oh Oh). En usko että tätä valintaa tarvitsee yhtään enempää avata:

”olen tässä / sun Ritari Ässä / nettitikkuja sydämessä”

Dingo - Facebookissa; singlen kansikuvaKappaleen sanoitus on muutenkin aika käsimätöntä sekoilua enkä osaa päättää kertooko se prostituoituun rakastumisesta (”myit rakkautta eniten tarjoavalle”) vai harhaisesta nettistalkkerista (”en elä toivossa / asun sun makuuhuoneessa, Facebookissa”). Tiedän kyllä että eivät prostituoidut rakkautta myy, mutta se onkin ilmiselvästi kiertoilmaisu ja tästä tulkinnastani kappale avautuukin hyvin jännittävän erilaisella tavalla.

En silti usko että tekijöillä oli tavoitteena kumpikaan tarjoamistani vaihtoehtoisista tulkintatavoista vaan kaiketi tarkoituksena on ollut laulaa romanttisesta rakkaudenkaipuusta. Minusta kappale kuitenkin kertoo aika kieroutuneesta suhteesta, eli on se kuitenkin aika monitulkintainen sanoitus! Poplyriikkaa pahimmillaan parhaimmillaan! Valitettavasti kukaan ei ole vielä rikkonut tekijänoikeuksia kirjoittamalla tätä nettiin.