Katsaus suomenkieliseen musavisakirjallisuuteen

Tapio Granqvistin ja Kimmo Kauppisen kirja Suuri musiikkitietovisa julkaistiin helmikuussa. Koska olen negatiivinen ihminen, kaikkein eniten kirjassa minua inspiroivat sen heikkoudet, jotka saivat minua pohtimaan sitä millainen on hyvä visakirja, sekä vertaamaan tätä kirjaa aiempaan alan kirjallisuuteen.

Musavisakirjallisuus on varsin marginaalinen ja käytettävyydeltään kyseenalainen kirjallisuuden alalaji, mutta kuitenkin tärkeä innoituksen lähde pienelle joukolle musatrivianörttejä. Itse ainakin koen, että visailussa tärkeintä on sen sosiaalinen luonne, yhteinen hauskanpito. Ja vakavamielinen kisailu vihollisia vastaan! Yksinäinen kyyhöttäminen kirjan ääressä vie suurimman osan koko visailun pointista.

Minulle onkin jossain määrin on suuri mysteeri, mihin näitä kirjoja käytetään. Onko ne tarkoitettu visanpitäjien lähdemateriaaliksi vai osallistujien oppimateriaaliksi? Onko ne tarkoitus ottaa mukaan baari-iltaan ja kiusata kysymyksillä kavereita joita ei voisi vähempää kiinnostaa, vai onko ne vain tarkoitettu kysymysmuotoiseksi listaksi triviatietoa? Eittämättä näitä kirjoja voi käyttää jokaisella tavalla eikä väärää tapaa ole, mutta en silti hahmota mikä on näiden kirjojen kohdeyleisö. Minä siihen ainakin kuulun!

Musavisat kuitenkin soveltuvat kirjamuotoon poikkeuksellisen huonosti, koska kyse on yleistietovisaan verrattuna hyvin monimediallisesta aihepiiristä. Musiikki on audiovisuaalisen tiedon ala, eikä kirjassa voi olla ääni- tai videonäytteitä. Tämä tekee alan kirjoista väistämättä yksipuolisia ja viihdearvoltaan rajallisia.

Yleisemmälläkin tasolla visakirjat tuntuvat jossain määrin erityisen vanhentuneelta kirjallisuuden muodolta. On väistämätöntä että painotuotteiden sisältö vanhenee. Myös pubivisoissa ja nettivisailuissa kysytty tieto vanhenee, mutta ne ovat ohimeneviä visamuotoja, joiden sisältöä ei lyödä kiveen. Jos painaa kysymyksen kirjaan, eikö sen samalla vaivalla tulisi olla sellainen, jonka vastaus pysyy samana ikuisesti? Tämä on toki teoriassa mahdollista, mutta se tekee kysymyksistä yksipuolisempia, eikä mikään visakirja ole oikein pystynyt väistämään tätä karikkoa.

Näiden ajatusten, ja tämän uutuuskirjan ongelmien, pohjalta olen laatinut 8-kohtaisen kriteeristön sille mikä tekee hyvän musiikkivisakirjan. Perusajatuksena on se, että visakirjoja voidaan käyttää monilla eri tavoilla. Esimerkiksi pieni toisto ei haittaa jos kirjaa luetaan harvakseltaan kysymyspatteri kerrallaan, mutta alkaa ärsyttää suuresti jos haluaa ahmia suuren määrän triviaa lyhyen ajan sisällä.

1. Se ei ole ajankohtainen. Pubivisan tai muun temporaalisesti rajatusti toteutetun visan kuuluukin kysyä ajankohtaisia asioita. Jos kuitenkin kysymykset painetaan fyysiseen kirjaan, olisi toivottavaa että niillä olisi melko pitkä elinikä.

2. Aihepiirit ovat monipuolisia. Tämä on tietenkin suhteellista: ei voi odottaa, että rock-visassa kysytään Beethovenista. Toisaalta trivianörtit eivät useinkaan tule jostain tietystä genrestä tai skenestä, joten liian tarkka rajaus voi sulkea pois tarpeettoman suuren osan visakirjojen potentiaalisesta kohderyhmästä. Paria poikkeusta lukuunottamatta musavisakirjat liikkuvatkin samalla väljästi määritellyllä rock- ja popmusiikin kentällä.

3. Kysymysten muoto vaihtelee. Mikään ei ole yhtä tylsää kuin kahlata läpi parisataa sivua yksinkertaisia mitä missä milloin? -kysymyksiä. Hyvä kirja sisältää monenlaisia kysymysformaatteja, mieluusti vielä sellaisia jotka hyödyntävät painetun kirjan ominaisuuksia (kuvat, yhdistelytehtävät, yms.).

4. Kysymykset ovat temaattisia. Tylsyyteen liittyen, on hyvä jos kysymykset ovat muodosta riippumatta lajiteltu edes jotenkin. Esim. vuosikymmenen tai musiikkityylin mukaan. Tai vaikka ”tunnista kymmenen debyyttialbumia”. Vain mielikuvitus on rajana! Valitettavasti musiikkivisakirjojen tekijöillä ei läheskään aina ole mielikuvitusta.

5. Mukana on visuaalisia kysymyksiä. Alussa mainitsemani monimediallisuuden vuoksi kattavassa musavisakirjassa tulisi olla kuvakysymyksiä, esim. levynkansista tai promokuvista. Tämä kompensoi edes jossain määrin sitä että musavisailun ydin, ääninäytteiden tunnistaminen, on mahdotonta.

6. Kirjassa ei ole toistoa. Tähän liittyvät oikeastaan kaikki muutkin kohdat, mutta on syytä korostaa että samaa kysymystä ei kannata kysyä monta kertaa samassa kirjassa (esim. vaihtaen kysymyksen ja vastauksen paikkoja), koska se nyt vain on paperin tuhlaamista. Jos näitä kirjoja käytettäisiin pelkästään musavisailijoiden treenimateriaalina, asialla olisi tietysti toinenkin puoli: saman asian kysyminen monta kertaa eri tavoilla on erittäin hyvä pedagoginen keino saada asia painumaan mieleen. Koska nämä eivät kuitenkaan ole pohjimmiltaan oppikirjoja, lasken toiston huonoksi ominaisuudeksi.

7. Kirjassa ei ole asiavirheitä. Tämä on sanomattakin selvää kaikissa tietokirjoissa, mutta triviakirjassa se on yhtä tärkeää kuin tieteellisessä julkaisussa. Koska muuten koko jutussa ei ole pointtia. Jos kirjasta bongaa yhden asiavirheen, miten niihin muihinkaan oikeisiin vastauksiin voisi luottaa?

8. Vaikeustason tulee olla selkeä. Jos kirjassa on eri tasoisia kysymyksiä, ne tulee selkeästi erotella tason mukaan. Huonossa kirjassa vaikeustaso heittelee kysymyksestä toiseen sattumanvaraisesti, hyvässä kirjassa kysymykset vaikeutuvat loppua kohden tai ne on selkeästi luokiteltu vaikeustason mukaan. Kuten kaikissa visoissa, kysymykset eivät saa olla turhauttavan helppoja eivätkä turhauttavan vaikeita.

Seuraavaksi tarkastelen näiden kriteerien kautta Suomessa julkaistuja suomenkielisiä musiikkivisakirjoja julkaisujärjestyksessä. Joukosta saattaa puuttuakin jotain. Valikoima on löytynyt ihan vain yleisten kirjastojen hyllyjä ja poistomyyntikärryjä vahtaamalla, ei jotain virallista bibliografiaa tavaamalla. Olen ottanut mukaan ainoastaan kirjat, jotka sisältävät pääasiallisesti visailukysymyksiä. Esimerkiksi Ismo Loivamaan Euroviisutriviaa vuosi vuodelta (Otava, 2007) ei siis ole mukana, koska siinä on vain viiden sivun euroviisuvisa liitteenä.

Lue loppuun

#83 Arftul Dodger feat. Craig David – Re-Rewind [Crowd Say Bo Selecta] (1999)

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Artful Dodger feat. Craig David - Re-Rewind (The Crowd Say Bo Selecta)Päädyin sitten valitsemaan sijalle 83 melkoisen inhokkibiisini. UK garage on genre – tai paremminkin skene ja genrejatkumo – jota en kertakaikkiaan tajua, mutta joka on kuitenkin mielestäni liian oleellinen tässä listauksessa sivuutettavaksi. Yritin kovasti etsiä jotain miellyttävämpää biisiä edustamaan kyseistä tyyliä, mutta Arftul Dodgerin Re-Rewind (The Crowd Say Bo Selecta) nyt vain yksinkertaisesti tiivistää UK garagen ominaispiirteet mielestäni parhaiten, ja samalla myös ne ärsyttävimmät piirteet.

UK garage on melko mielikuvitukseton, mutta kuitenkin osuva nimi genrelle. Se on luonnollisestikin Yhdistyneiden Kuningaskuntien versio New Yorkin garagesta, vaikka se onkin ihan oma hybridityylinsä, jossa on hyvin paljon leimallisen brittiläisiä elementtejä. Simon Reynolds (2008) kertoo sukupuolittuneet urbaanin legendan genren synnystä: koko ajan nopeammaksi ja rankemmaksi muuttunut hardcore karkoitti kaikki naisasiakkaat klubeilta, eivätkä bileet olleet kunnon bileet pelkästään miesten kesken. Musiikilla piti siis ryhtyä uudelleen houkuttelemaan naisia klubeille.

Oli miten oli, garage toi englantilaiseen tanssimusiikkiin jälleen sielukkuuden, seksikkyyden ja rentouden. Jungle (ks. #75) oli syntynyt laman tuotteena ja se oli hyvin kylmää ja synkkää musiikkia, josta puuttui yleensä niin ihmisääni kuin melodiatkin. Garage puolestaan sopi paremmin paranevaan taloudelliseen tilanteeseen ja siitä UK garage-skenestä tulikin melko bling bling. Pukukoodi oli tiukka ja klubit palasivat suuren luokan reivejä edeltäneeseen members only -menettelyyn. Muotihuumeksikin muodostui työväenluokan suosimien ekstaasin ja amfetamiinin sijaan porvarillinen luksushuume kokaiini.

Britit sotkivat New Yorkin garagea mm. urbaanin R&B:n aistillisuuteen, house-musiikin grooveen ja junglen breakbeateihin. Alunperin UK garage noudattikin paljon junglen sääntöjä: speed garagena tunnettu varhainen soundi oli kuin junglen tempoon nopeutettua garagea. Isommaksi jutuksi englantilainen garage-musiikkii kuitenkin nousi 1990-luvun lopulla 2-step-soundin myötä. Laulaja oli useimmiten naispuolinen diiva, tai sitten herkkä-ääninen mies kuten Re-Rewindin Craig David, ja rytmi oli seksikkään keinuva.

Tärkeässä osassa UK garage -skenessä oli myös jamaikalaisesta dancehall-musiikista tuttu MC:n, seremoniamestarin, keskeinen rooli. Se kuuluu myös tässä Artful Dodgerin ja Davidin yhteiskappaleessa, jonka nimikin viittaa ns. rewind-rituaaliin, jossa yleisö huutaa ”bo!” aina kun sitä miellyttävä kappale alkaa soida klubilla. MC, seremoniamestari, ohjeistaa sitten DJ:tä soittamaan kappaleen intron uudestaan, eli kelaamaan (”rewind”) alkuun.

2-step pysyi kuitenkin pitkään underground-genrenä selvästä kaupallisesta potentiaalistaan huolimatta, pääosin Lontoon piraattiradioiden ansiosta. Ison-Britannian piraattiradiotoiminnan voi jakaa Reynoldsin mukaan kolmeen vaiheeseen. 1960-luvun ensimmäinen vaihe perustui merelle ankkuroiduilta laivoilta lähetettyihin radiosignaaleihin. Merellisen toiminnan vuoksi piraattiradio muodostuikin varsin loogiseksi nimeksi. Lainsäädännöstä löytyvä porsaanreikä lopulta suljettiin ja merellisistä luvattomista radioista tuli laittomia. Yleisradio BBC kuitenkin reagoi aloittamalla oman populaarimusiikkituotantonsa ja palkkasi riveihinsä monia piraattiradioiden DJ:tä, tunnetuimpana John Peelin.

1980-luvulla seurasi toinen piraattiradion kulta-aika, mutta tällä kertaa Lontoossa. Toiminnan perustana oli nyt lainsäädännön porsaanreikien ja merellä toimimisen sijaan teknologinen kilpajuoksu viranomaisten kanssa. 1990-luvun ravekulttuuri toi mukanaan kolmannen piraattiradioaallon: luvattomista radioista tuli tärkeä niin junglen kuin garagenkin synnyssä ja leviämisessä. Kaikille piraattiradion vaiheille oli yhteistä se, että ilman valtavirtamedian huomiota jääviä marginaalisempia musiikkityylejä haluttiin pitää esillä. Joka kerta institutionaalinen radiotoiminta on reagoinut hieman viiveellä ja sulauttanut piraattiasemien musiikilliset trendit osaksi salonkikelpoista formaattiaan.

Monen muun elektronisen tanssimusiikin tyylin tapaan UK garage syntyi DJ-vetoisesti. Englantilaiset garage-DJ:t miksasivat aluksi amerikkalaisia R&B-hittejä, joiden lauluosuuksia efektoitiin ja nopeutettiin kiivaampaan tempoon sopivaksi. Laittomaksihan tämäkin meni nopeasti ja ns. white labelbootlegejä ryhdyttiin julkaisemaan ja myymään ahkerasti. Piraattiradio oli tietysti hyödyksi koska eihän niitä nyt mikään virallinen taho olisi soittanut. Hyvin tyypillisesti britit siis aloittivat oman genrensä tekemisen muokkaamalla amerikkalaisia levyjä oman mielensä mukaan, ja ryhtyivät vasta sitten tuottamaan ihan omaa materiaalia.

Vuosituhannen taitteessa 2-step sitten lopulta lopulta kaupalliseksi listamenestykseksi, pääosin Artful Dodgerin ja Shanks & Bigfootin (Sweet Like Chocolate nousi listaykköseksi vuonna 1999) ansiosta. Vaikka UK garage syntyikin alunperin junglea optimistisempana ja valoisampana musiikkityylinä, myös siihen alkoi pikkuhiljaa tihkua synkkiä sävyjä. Tämä näkyi niin musiikissa kuin koko alakulttuurin muussakin toiminnassa, joka tiivistyi So Solid Crew -kollektiivin ympärille. Sen jäsenistä yksi tuomittiin murhasta vuonna 2005 ja toinenkin oli syytettynä, mutta todettiin syyttömäksi vuonna 2006.

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 446-458, 510; Bidder (2001): s. 222-230; Eshun (2000): s. 83-84.

Kuuntele myös: Monet pitävät ensimmäisenä speed garage -biisinä Double 99:n Ripgroovea (1997). Speed garagea seurasi 2-stepin kulta-aika, jonka jälkeen tullutta synkempää ja ilmeisesti tiukemmin hip hop -kulttuuriin liittyvää suuntausta edustivat mm. So Solid Crew’n jäsenet Oxide & Neutrino. Heidänlistaykkösensä Bound 4 Da Reload samplasi esimerkiksi aseiden ääniä ja tv-sarja Casualtyä. Tästä synkemmästä suunnasta syntyi lopulta uusi alagenre, grime, jota edustaa mm. Dizzee Rascal (Fix Up, Look Sharp, 2003). Nykyajassa merkittävin garage-skenen jälkeläinen lienee kuitenkin se dubstep, jota lupauksistani huolimatta jaan tässä kolmen keskeisen kappaleen verran: Skream – Midnight Request Line (2005), Kode9 – Samurai (2006) & Burial – U Hurt Me (2006).

Ei minun nuoruudessani!

Olen huomannut olevani vanha nimenomaan musiikin avulla. Ensimmäinen huolestuttava merkki tuli heti kun täytyin 30: huomasin pitäväni Nickelbackin biisistä. Sitten törmäsin genreen nimeltä crunkcore ja tunsin olevani ikäloppu. Se on ilmeisesti joku emoteinien suosikkigenre, jossa sekoitetaan screamo-huutoa, autotune-laulua ja konebiittejä. Suosituin crunkcore-bändi taitaa olla brokeNCYDE, jonka Freaxxx-videooli ensimmäinen jonka kuulin ja näin, enkä tajunnut siitä mitään.

Jossain liikkuu urbaani legenda, ettei ihmisen musiikkimaku muutu yli 30-vuotiaana. Väitteelle ei ole mitään tieteellisiä todisteita, mutta taitaa siinä silti olla totuuden siemen. Kyse ei ole siitä ettei yli 30-vuotiaana voisi kiinnostua ja innostua kokonaan uusista bändeistä ja genreistä. Luulen että kyse on tietynlaisen estetiikantajun vakiintumisesta. Varsinkin nuoriskokulttuurikeskeisen populaarimusiikin kohdalla ihmisten käsitys siitä mitkä ominaisuudet kuuluvat hyvälle musiikille, muodostuu varsin aikaisin.

Crunkcore ei siis ole joku uusi, aiempaa huonompi genre, vaan genre joka perustuu itselleni vieraaseen estetiikantajuun. Se kuulostaa minusta aivan sietämättömältä mökältä koska sen tekijöillä ja kuuntelijoilla on täysin erilainen käsitys siitä mitä musiikki on. Kutsun sitä vaikka 2010-luvun estetiikaksi, vaikka onhan näitä ollut liikenteessä jo aiemmin. Kulttuuriset vuosikymmenet nyt eivät vuosilukuja niin tarkkaan katsele. Tätä estetiikkaa edustaa monessa mielessä myös witch house ja tavallaan ehkä myös dubstep. Siis ei mikään ensimmäisen polven dubstep vaan Skrillex ja muu vastava ”brostep”.

2010-luvun estetiikkaan kuuluu genrejen ja tyylikeinojen absurdin postmoderni yhdistely (esim. screamo-huuto ja autotune-laulu). Siihen kuuluu pilalle kompressoitu ja täyteen ahdettu soundi, joka on niin äänekästä että se särkyy. Luulen että tällainen uusi masterointitapa on olemassa koska siten musiikki kuulostaa parhaalta huonoista puhelimen kaiuttimista. Siinäkin taas yksi asia jota tällainen vanhan ajan reliikki ei voi tajuta: miksi kukaan haluaa kuunnella musiikkia niin huonoilla laitteilla? Katukuvasta päätellen aika moni haluaa.

Tärkeintä 2010-luvun estetiikassa on sotkea tyylejä keskenään, olla vulgaari ja äänekäs. Tietyssä mielessä copy-paste-estetiikka on sukua punkille, mutta ei kuitenkaan. Visuaalisessa asussa tämä myös näkyy. Muusikot pukeutuvat räikeästi ja levynkansia ja muuta sellaista kuvastaa ihan sama estetiikka. Törmäsin sattumalta yhteen keikkajulisteeseen johon nämä kaikki ominaisuuden tiivistyvät parhaiten, vaikka esiintyvien bändien musiikkityyleistä en tiedäkään mitään. Kuva on alla, ja teen siitä tässä lyhyen analyysin.

2010-luvun keikkajuliste (grmmsk.tumblr.com)Tyylillisesti tämä muistuttaa aika pitkälle witch house -julkaisun visuaalista asua. Kuvitus on sirpaleista ja monista lähteistä hutaisten koottua. Negatiiviefektiä käytetään ahkerasti. Fonttien väri on räikeä ja kirjaimia korvataan mahdollisimman monessa kohtaa ei-alfabeettisilla merkeillä, kuten kolmioilla ja kauttaviivoilla. Erilaiset ristit ovat myös hyvin suosittuja, varsinkin jos se poikkipuu on ainakin alapäässä. Luku 666 on näyttävästi esillä kaikessa korniudessaan. Tällaisten ”äärimmäisten” kulttuuristen symbolien käyttö on tärkeää, mutta niillä ei ole mitään äärimmäistä sisältöä. Kaikenlaiset kuvaa sotkevat rakeiset efektit, kuten vasemmassa alareunassa, ovat myös tyypillisiä. Hyvän esimerkin tästä visuaalisesta tyylistä antaa myös M.I.A.:n tuorein levy.

Estetiikan lisäksi tietysti myös moraalit muuttuvat. Otan esimerkiksi Millionaires-yhtyeen jonka imago ja lyriikat koostuvat siitä että pukeudutaan paljastavasti, ryypätään ja naidaan vapaamielisesti. Tämä kaikki tiivistyy täydellisesti videoon Party Like a Millionaire. Yhtyeessä kiinnostavinta on kyllä se, ettei kukaan ota mitään selvää kuinka tosissaan he ovat. Itse kuuntelen heitä nimenomaan postmodernina populaarikulttuurin parodiana, mutta varmaan jotakuta 14-vuotiaat vaikutteille alttiit tytöt ottavat tästä ihan oikeaa mallia.

Millionairesin promiskuiteetti näyttää aiheuttavan hyvin suurta vihamielisyyttä internetissä, vaikka lähteinäni ovatkin lähinnä Wikipedia ja Last.fm:n shoutbox. Tämä osoittaa pistävän tehokkaasti kulttuurimme tekopyhyyden. Jos mies laulaa ryyppäämisestä ja vapaasta seksistä, hän Millionaires - Bling Bling Bling!; levynkansion cool rocktähti. Jos Britney pukeutuu vartalonmyönteiseen niukkaan pukuun ja laulaa ”I’m a slave 4 u”, se on seksikästä. Jos naiset laulavat suoraan ja oma-aloitteisesti päihteistä ja seksistä, he ovat lutkia. Vaikka musiikkiteollisuus on tehnyt naisista ”lutkia” jo ainakin koko musiikkivideoajan. Millionairesin omaehtoisuudesta kertoo jo sekin, että he rahoittivat levytystään Kickstarterilla eivätkä levy-yhtiön ehdoilla. Eihän patriarkaatti voi sellaista sulattaa.

Toisaalta, sitten on tämä ”roolimalliaspekti”, että mitä jos nuoret ottavat tämän tosissaan ja ottavat mallia tällaisesta vahingollisesta käytöksestä! Tässä kohdassa huomaan taas olevani vanha ja kuuluvani johonkin väistyvään sukupolveen. Kyse on sukupolvikuilusta, jonka ylitse en vain voi tajuta jotain olennaista. Se, etten ymmärrä, ei tietenkään ole syy vähätellä jotain uutta ilmiötä. Tältä niistä vanhoista kalkkiksista tuntui silloin kun pelkäsivät että Elvis hedelmöittää teinityttöjä lanteenketkutuksillaan tai kun Johnny Rotten uhkasi mutiloida heidät lävistetyiksi irokeesipäiksi.

Kaikki nämä uudet estetiikat ja moraalikäsitykset herättävät vastustusta vanhassa sukupolvessa, joka on sisäistänyt oman estetiikkansa ja moraalinsa. Musiikista saadaan tällöin hyvä syntipukki. Musiikki ei luo ”moraalista rappiota” vaan heijastaa ja toisintaa yhteiskunnallisia arvoja ja trendejä. Jos ne vaikuttavat vaarallisilta, ratkaisu ei ole sensuroida musiikkia vaan puuttua taustalla vaikuttaviin yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Esimerkiksi teiniraskaudet tai sukupuolitaudit voivat olla asioita jotka voivat seurata uudesta löyhästä moraalikäsityksestä, mutta eivät vapaamielisestä musiikista. Se musiikki vain on aikansa kuva. Tietysti teiniraskauksien ja sukupuolitautien huonous on sekin arvomääritelmä, eivät ne ole absoluuttisesti huonoja asioita. Ainakaan jos on kaltaiseni arvorelativisti. Ehkä asialle kuitenkin pitäisi minun mielestäni tehdä jotain. Ei siksi että se on vanhan sukupolven mielestä moraalitonta vaan siksi että sillä on luultavasti psykofyysisiä haittavaikutuksia ihmisille itselleen.

Kaikki on todellakin suhteellista. Moraali ja estetiikka. Se mikä on oikein, se mikä on hyvää taidetta tai viihdettä. Siitä huomaa olevansa vanha kun näkee että jotkut 1990-luvulla syntyneet määrittelevät nämä asiat ihan kokonaan uudestaan eikä itse tajua koko asiasta yhtään mitään. Osaa vain kauhistella näitä nykyajan nuoria. Mutta sellaisia kaikkien aikojen nuoret ovat. Se on sukupolvierojen väistämätön seuraus.