Katsaus suomenkieliseen musavisakirjallisuuteen

Tapio Granqvistin ja Kimmo Kauppisen kirja Suuri musiikkitietovisa julkaistiin helmikuussa. Koska olen negatiivinen ihminen, kaikkein eniten kirjassa minua inspiroivat sen heikkoudet, jotka saivat minua pohtimaan sitä millainen on hyvä visakirja, sekä vertaamaan tätä kirjaa aiempaan alan kirjallisuuteen.

Musavisakirjallisuus on varsin marginaalinen ja käytettävyydeltään kyseenalainen kirjallisuuden alalaji, mutta kuitenkin tärkeä innoituksen lähde pienelle joukolle musatrivianörttejä. Itse ainakin koen, että visailussa tärkeintä on sen sosiaalinen luonne, yhteinen hauskanpito. Ja vakavamielinen kisailu vihollisia vastaan! Yksinäinen kyyhöttäminen kirjan ääressä vie suurimman osan koko visailun pointista.

Minulle onkin jossain määrin on suuri mysteeri, mihin näitä kirjoja käytetään. Onko ne tarkoitettu visanpitäjien lähdemateriaaliksi vai osallistujien oppimateriaaliksi? Onko ne tarkoitus ottaa mukaan baari-iltaan ja kiusata kysymyksillä kavereita joita ei voisi vähempää kiinnostaa, vai onko ne vain tarkoitettu kysymysmuotoiseksi listaksi triviatietoa? Eittämättä näitä kirjoja voi käyttää jokaisella tavalla eikä väärää tapaa ole, mutta en silti hahmota mikä on näiden kirjojen kohdeyleisö. Minä siihen ainakin kuulun!

Musavisat kuitenkin soveltuvat kirjamuotoon poikkeuksellisen huonosti, koska kyse on yleistietovisaan verrattuna hyvin monimediallisesta aihepiiristä. Musiikki on audiovisuaalisen tiedon ala, eikä kirjassa voi olla ääni- tai videonäytteitä. Tämä tekee alan kirjoista väistämättä yksipuolisia ja viihdearvoltaan rajallisia.

Yleisemmälläkin tasolla visakirjat tuntuvat jossain määrin erityisen vanhentuneelta kirjallisuuden muodolta. On väistämätöntä että painotuotteiden sisältö vanhenee. Myös pubivisoissa ja nettivisailuissa kysytty tieto vanhenee, mutta ne ovat ohimeneviä visamuotoja, joiden sisältöä ei lyödä kiveen. Jos painaa kysymyksen kirjaan, eikö sen samalla vaivalla tulisi olla sellainen, jonka vastaus pysyy samana ikuisesti? Tämä on toki teoriassa mahdollista, mutta se tekee kysymyksistä yksipuolisempia, eikä mikään visakirja ole oikein pystynyt väistämään tätä karikkoa.

Näiden ajatusten, ja tämän uutuuskirjan ongelmien, pohjalta olen laatinut 8-kohtaisen kriteeristön sille mikä tekee hyvän musiikkivisakirjan. Perusajatuksena on se, että visakirjoja voidaan käyttää monilla eri tavoilla. Esimerkiksi pieni toisto ei haittaa jos kirjaa luetaan harvakseltaan kysymyspatteri kerrallaan, mutta alkaa ärsyttää suuresti jos haluaa ahmia suuren määrän triviaa lyhyen ajan sisällä.

1. Se ei ole ajankohtainen. Pubivisan tai muun temporaalisesti rajatusti toteutetun visan kuuluukin kysyä ajankohtaisia asioita. Jos kuitenkin kysymykset painetaan fyysiseen kirjaan, olisi toivottavaa että niillä olisi melko pitkä elinikä.

2. Aihepiirit ovat monipuolisia. Tämä on tietenkin suhteellista: ei voi odottaa, että rock-visassa kysytään Beethovenista. Toisaalta trivianörtit eivät useinkaan tule jostain tietystä genrestä tai skenestä, joten liian tarkka rajaus voi sulkea pois tarpeettoman suuren osan visakirjojen potentiaalisesta kohderyhmästä. Paria poikkeusta lukuunottamatta musavisakirjat liikkuvatkin samalla väljästi määritellyllä rock- ja popmusiikin kentällä.

3. Kysymysten muoto vaihtelee. Mikään ei ole yhtä tylsää kuin kahlata läpi parisataa sivua yksinkertaisia mitä missä milloin? -kysymyksiä. Hyvä kirja sisältää monenlaisia kysymysformaatteja, mieluusti vielä sellaisia jotka hyödyntävät painetun kirjan ominaisuuksia (kuvat, yhdistelytehtävät, yms.).

4. Kysymykset ovat temaattisia. Tylsyyteen liittyen, on hyvä jos kysymykset ovat muodosta riippumatta lajiteltu edes jotenkin. Esim. vuosikymmenen tai musiikkityylin mukaan. Tai vaikka ”tunnista kymmenen debyyttialbumia”. Vain mielikuvitus on rajana! Valitettavasti musiikkivisakirjojen tekijöillä ei läheskään aina ole mielikuvitusta.

5. Mukana on visuaalisia kysymyksiä. Alussa mainitsemani monimediallisuuden vuoksi kattavassa musavisakirjassa tulisi olla kuvakysymyksiä, esim. levynkansista tai promokuvista. Tämä kompensoi edes jossain määrin sitä että musavisailun ydin, ääninäytteiden tunnistaminen, on mahdotonta.

6. Kirjassa ei ole toistoa. Tähän liittyvät oikeastaan kaikki muutkin kohdat, mutta on syytä korostaa että samaa kysymystä ei kannata kysyä monta kertaa samassa kirjassa (esim. vaihtaen kysymyksen ja vastauksen paikkoja), koska se nyt vain on paperin tuhlaamista. Jos näitä kirjoja käytettäisiin pelkästään musavisailijoiden treenimateriaalina, asialla olisi tietysti toinenkin puoli: saman asian kysyminen monta kertaa eri tavoilla on erittäin hyvä pedagoginen keino saada asia painumaan mieleen. Koska nämä eivät kuitenkaan ole pohjimmiltaan oppikirjoja, lasken toiston huonoksi ominaisuudeksi.

7. Kirjassa ei ole asiavirheitä. Tämä on sanomattakin selvää kaikissa tietokirjoissa, mutta triviakirjassa se on yhtä tärkeää kuin tieteellisessä julkaisussa. Koska muuten koko jutussa ei ole pointtia. Jos kirjasta bongaa yhden asiavirheen, miten niihin muihinkaan oikeisiin vastauksiin voisi luottaa?

8. Vaikeustason tulee olla selkeä. Jos kirjassa on eri tasoisia kysymyksiä, ne tulee selkeästi erotella tason mukaan. Huonossa kirjassa vaikeustaso heittelee kysymyksestä toiseen sattumanvaraisesti, hyvässä kirjassa kysymykset vaikeutuvat loppua kohden tai ne on selkeästi luokiteltu vaikeustason mukaan. Kuten kaikissa visoissa, kysymykset eivät saa olla turhauttavan helppoja eivätkä turhauttavan vaikeita.

Seuraavaksi tarkastelen näiden kriteerien kautta Suomessa julkaistuja suomenkielisiä musiikkivisakirjoja julkaisujärjestyksessä. Joukosta saattaa puuttuakin jotain. Valikoima on löytynyt ihan vain yleisten kirjastojen hyllyjä ja poistomyyntikärryjä vahtaamalla, ei jotain virallista bibliografiaa tavaamalla. Olen ottanut mukaan ainoastaan kirjat, jotka sisältävät pääasiallisesti visailukysymyksiä. Esimerkiksi Ismo Loivamaan Euroviisutriviaa vuosi vuodelta (Otava, 2007) ei siis ole mukana, koska siinä on vain viiden sivun euroviisuvisa liitteenä.


Pälli, Erkki: Musavisa (Otava 1985, 122 sivua)

Tämä on oletettavasti, ja ainakin kirjan esipuheen mukaan, ensimmäinen suomenkielinen musavisakirja. Se on vanhentunut yllättävän arvokkaasti: kysymykset eivät ehkä aina ole ajankohtaisia, mutta vastaukset ovat pysyneet enimmäkseen samana. Mukana on Erkki Pälli: Musavisailahduttavan vähän vanhentunutta tietoa, ottaen huomioon että kirjalla on ikää yli 30 vuotta.

Parasta kirjassa on runsas vaihtelu. Sen 50 kysymyspatteria on jäsennetty selkeästi joko formaatin tai teeman mukaan, ja painetun median ominaisuuksia hyödynnetään hyvin: erilaisia vihje-, kuva- ja yhdistelytehtäviä on runsaasti. Monissa pattereissa on selkeät vaikeustasot, vaikka pääasiallisesti tällaista erittelyä ei tehdäkään. Näin vanhan kirjan vaikeustason arviointi on tietysti vaikeaa: vaikka suurin osa kysymyksistä on relevantteja nykyaikanakin, monet niistä ovat huomattavasti haastavampia nyt kuin vuonna 1985.

Tämä kuitenkin tekee kirjasta myös kiehtovaa luettavaa: pienet mustavalkokuvat nuorista konkariartisteista ovat ihanan haastavia, ja on jännittävää löytää unohdettuja yhden hitin ihmeitä. Hauska yksityiskohta on se, että kirja on julkaistu Dingomanian ollessa kuumimmillaan, joten mukana on Suosikki-tyylinen kysymyspatteri pelkästään tästä sen hetken suurimmasta bändistä. Kirjasta löytyvät vastaukset mm. sellaisiin polttaviin kysymyksiin kuin ”Mitä Neumann lukee mieluimmin?” tai ”Kuka on pisin Dingon jäsenistä?” Omat patterinsa ovat saaneet myös Dire Straits (ilmeisesti kirjoittajan mielestä ulkomaiden Dingo) sekä musatrivian ehtymättömimmät kulta-aitat Beatles ja Elvis.

Kysymykset noudattavat hyvin vanhan liiton pubivisailujen tyyliä. Suorien kysymysten sijaan monin kohdin saadaan arvoituksia ja sanaleikkejä. Vihje voi kuulua esimerkiksi näin: ”Viisikko, joka aiheutti johtajansa tenorisaksofonisti John Parrishin luotsaamana melkoisen pyörremyrskyn levyttäessään aivan 50-luvun lopulla kappaleen Red River Rock.” (Vastaus: Johnny & The Hurricanes; kursivoinnit omiani). Hyvän visailun tapaan kirja siis edellyttää faktatiedon lisäksi myös päättelykykyä.

Kääntöpuolena on se, että osa kysymyksistä jää aivan liian epämääräiselle tasolle. Kuka osaa sanoa esimerkiksi, mikä on ”60-luvun brittiläinen kulttiyhtye, jota palvotaan vieläkin yhtenä kaikkien aikojen merkittävimpänä rockjoukkueena ja jonka vanhat levyt ovat yhä arvossaan”? Toistoa on jonkin verran mutta häiritsevyyksiin asti ainoastaan aukeamalla, jolla kysytään ensin Virve Rostin taitelijanimeä ja seuraavalla sivulla puhutaan jo Vicky Rostista.

Kirja on siis hyvistä puolistaan huolimatta kaukana täydellisestä. Kirjoitus- ja huolimattomuusvirheitä on todella paljon: kirjan sivuilta tulevat tutuksi mm. sellaiset unohdetut muusikot kuin Jean-Pierre Jarre ja Hasty Suicide, tai rastasafari-uskonto. Yhteen kysymykseen ei löydy edes oikeaa vastausta koko kirjasta!

Asiavirheitäkin on muutama. Esimerkiksi Bob Dylanin ja Little Richardin syntymäajat ovat samassa yhdistelytehtävässä väärin. On toki huomioitavaa että vanhimpien artistien syntymäajoissa on ollut perinteisesti usein jotain epäselvyyttä, mutta olen tarkistanut nämä aikalaislähteistä, kahdesta vuonna 1987 julkaistusta musiikkisanakirjasta. Erityisen häiritsevää epätarkat faktatiedot ovat siksi, että mukana on myös yksi kysymyspatteri jossa on virkkeitä joista pitää tunnistaa kaikki virheelliset tiedot.

Gambaccini, Paul; Rice, Tim & Rice, Jonathan: Guinness Rock-skaba
(1990, suom. WSOY 1994, 124 sivua)

Tämä on tietääkseni ainoa suomennettu musavisakirja. Kääntämisen lisäksi kirjaa on myös lokalisoitu, mutta siinä on jääty puolitiehen. Isossa-Britanniassa tehtyyn kirjaan on Guinness Rock-skabaedelleen jäänyt varsin brittikeskeisiä kysymyksiä, jotka eivät ole suomalaiselle lukijalle niin relevantteja tai edes yksiselitteisiä. Siinä ei esimerkiksi eritellä, minkä maan listoista milloinkin puhutaan. Suomalaista musiikkia koskevat lisäkysymykset ovat kuitenkin erittäin tervetulleita.

Kuvaavaa on myös se, että alkuperäinen nimi The Guinness Hits Quiz on taipunut muotoon Rock-skaba. Alkuperäinen on totuudenmukaisempi, koska painopiste on valtavirran popissa ja rockisssa, eikä siis pelkästään jälkimmäisessä. Sana ”rock” esiintyy muutenkin varsin usein näissä kirjoissa, vaikka suurin osa niistä käsittelee populaarimusiikkia hyvin laajasti määriteltynä.

Kirjassa on 46 monipuolista kysymyspatteria, joista jokaisella on oma uniikki formaattinsa tai teemansa. Vaihtelua siis riittää. On kysymyksiä eläinaiheisista biiseistä, biiseistä joiden nimessä on numero, jne. Ikioman patterinsa on bändeistä saanut ainoastaan Beatles. Pattereissa on usein myös asteittain vaikeutuvia alaosioita, vaikka välillä kysymysten haastavuudessa ei olekaan johdonmukaisuutta.

Kysymysformaateissa on revitelty ihailtavan ennakkoluulottomasti: kirjasta löytyy mm. ristikko, jonka vihjeet ovat anagrammeja bändien nimistä. Huvittava ja pöhkö kuriositeetti on kuvanyhdistämistehtävä jossa pitää yhdistää artisti/bändikuvan yläosa sen alaosaan. Vaikeustaso on luokkaa leikkikoulu. Toisessa kuvakysymyksessä on mustavalkokopioita levynkansista.

Kirjassa on jonkin verran toistoa. Häiritsevin tapaus: sivulla 28 kysytään ”Kuka nousi maineeseen Nelson Mandelan 70-vuotiskonsertissa?” ja sivulla 30 ”Kuka nousi tunnetuksi Nelson Mandelan 70-vuotisjuhlien yhteydessä epäpoliittisella biisillään Fast Car?” (vastaus molempiin: Tracy Chapman). Kirjassa on häpeällisen paljon kirjoitusvirheitä, mutta asiavirheitä bongasin vain yhden: tekijät ovat astuneet klassiseen kompaan ja väittävät I Fought the Law’n alkuperäiseksi esittäjäksi Bobby Fuller Fouria (se on Sonny Curtis & The Crickets).

Vaikka tässäkin kirjassa on paljon 1980-luvun unohdettuja tähdenlentoja käsitteleviä kysymyksiä, vastaukset näihin kysymyksiin ovat edelleen pääosin samat. Eli tässäkin voi sanoa, että vaikka kysymykset ovat vanhentuneet, vastaukset eivät ole.

Kaminen, Tuomo & Andersin, Martti: Suuri tangovisa (Tangomarkkinat 2001, 120 s.)

Suuri tangovisaKenties erikoisin suomalainen musavisakirja sisältää 50 kysymyspatteria pelkästään tangosta. Kirja toimii käytännössä samalla myös Tangomarkkinoiden 15-vuotisjuhlakirjana, sillä noin puolet kirjasta koostuu vuosikatsauksista juhlien historiaan. Moniin kysymyksiin löytyy vastaukset juuri näistä lyhyistä artikkeleista, tai sitten toisista kysymyksistä. Kirjan lähestymistapa on siis erittäin leikkimielinen.

Jos olisin tangon asiantuntija, tämä saattaisi ärsyttää minua suuresti. Koska en kuitenkaan tiedä tästä musiikista mitään, otan helpotukset iloiten vastaan. Vaikeustasoa alentaa myös se, että monet kysymykset ovat monivalintoja. Kokonaisuudessaan kirja siis toimii hyvänä aloittelijankin infopakettina tangosta ja Tangomarkkinoista.

Tangon määritelmässäkin ollaan varsin lepsuja: vaikka valtaosa kysymyksistä käsittelee perinteistä tangoviihdettä, on mukana (aiheeseen kuitenkin tiukasti liittyviä) kysymyksiä mm. CMX:stä ja Igor Stravinskystä.

Koska kyseessä on hyvin viihteellinen musiikkikulttuurin muoto, vakavamielisemmän kirjan tekemisessä ei olisi ollut mitään järkeä. Rajansa kuitenkin kaikella. Saman aukeman vastakkaisilta sivuilta löytyvät seuraavat kysymykset:

”Takavuosina kultalevyyn edellytettiin 30000 myytyä levyä nykyisen 5000 sijaan. Ehtikö Olavi Virta saada eläessään kultalevyä?”

”Olavi Virta sai 1953-54 kultalevyt tangoista La Cumparsita, Tulisuudelma ja Ennen kuolemaa. Montako kymmentä tuhatta levyä tuohon aikaan oli kultalevyraja?”

Tällainen lukijan aliarviointi menee jo vähän yli, vaikka kirja olisi kuinka viatonta hauskanpitoa hyvänsä!

Kaikesta huolimatta en sanoisi, että tämä on kokonaisuutena mitenkään erityisen helppo visa, edes tangokulttuurin harrastajille. Mukana on joitakin naurettavan helppoja osuuksia, mutta etenkin runsaat lyriikkakysymykset edellyttävät syvää harrastuneisuutta. Joissakin kysymyspattereissa on myös selkeästi kerrottu kuinka haastavista kysymyksistä on kyse. Plussaa myös siitä, että kysymykset on jaettu pattereihin selkeiden teemojen mukaan.

Maunula, Maukka & Pitkänen, Peikko: Rockvisa (Like 2004, 157 sivua)

RockvisaSuomalaisen musavisakirjallisuuden kulta-ajan voi katsoa alkaneeksi tästä kirjasta. Kysymysten painopisteenä on klassista rockia uudempi musiikki, painottuen 1980- ja ’90-lukuihin. Jos siis perinteinen setävisailu ei kiinnosta, tämä on vanhin kirja johon kannattaa tarttua.

Kysymykset ja kieliasu ovat huomattavasti aiempaa paremmin nykyajan standardien tasolla. Ei näissä 13 vuodessa edes ole ehtinyt niin paljon tapahtua, että mitään voisi pitää vielä epärelevanttina tietona. Toki osa kysymyksistä on muotoiltu sen verran lyhyt-näköisesti, ettei niitä voi suoraan soveltaa nykyaikaan. Nimestään huolimatta tämäkin kirja kattaa populaarimusiikin kentän hyvin monipuolisesti. Kysymysten joukkoon on ripoteltu kuuluisia lainauksia tunnetuilta muusikoilta.

1262 kysymystä käsittävänä kokonaisuutena tämä on laajin siihen mennessä julkaistu musavisakirja. Tällainen kysymysmäärä tarvitsisi kuitenkin selkeämmän jäsennyksen. Kysymykset on jaettu pattereihin, joista osa on temaattisia, mutta kysymysnumerointi on juokseva eikä kirjassa ole sisällysluetteloa. Temaattiset patterit on tiputeltu geneeristen kysymyssarjojen sekaan satunnaisessa järjestyksessä, eikä niitä voi löytää muuten kuin selailemalla. Oikeiden vastausten tarkistaminen on hankalaa, koska ne lukevat kaikki putkeen lopussa, ilman mitään jaksotusta.

Kirjan suurin ongelma on siis sen rakenteessa. Sitä avataan niin huonosti, että ainoastaan selailemalla selviää, että kirja on siististi jaettu ulkomaista ja kotimaista musiikkia käsitteleviin osiin. Ulkomaista musiikkia käsittelee 683 kysymystä, kotimaista 579. Temaattiset kysymyspatterit ovat kyllä erinomaisia: on mm. hyviä muistilistoja muusikkojen taitelijanimistä ja logontunnistusta. Mukana on poikkeuksellisen paljon bändi- ja artistikohtaisia kysymyssarjoja, yhteensä 26, joista ulkomaisia käsittelee 16 ja kotimaisia 10. Visakirjojen ikisuosikit Beatles ja Elvis loistavat poissaolollaan, ja Rolling Stones on joukosta ainoa joka teki merkittävän uran jo ennen 1970-lukua.

Kotimainen musiikki tuntuu olevan tekijöiden vahvuus, sillä siitä osiosta en löytänyt yhtään asiavirhettä tai huonosti muotoiltua kysymystä, kun taas ulkomaisten osiossa sellaisia on useita. Hämmästyttävin saavutus on kysymys ”Kuka teki version Soft Cellin Tainted Lovesta?”. Kuulostaa enemmän ”kuinka monta virhettä löydät lauseesta” -tehtävältä kuin oikealta kysymykseltä. Ensinnäkin, se ei ole Soft Cellin biisi: kysymys biisin alkuperäisestä esittäjästä (Gloria Jones) on niin klassista perustriviaa, ettei tällaista virhettä saisi olla olemassa! Toiseksi, kysymys on aivan liian epämääräisesti muotoiltu. Tainted Lovesta oli jo vuoteen 2004 mennessä tehty tolkuton määrä erilaisia versioita, ja sen jälkeen määrä on vain kasvanut.

Juntunen, Juho K. & Marttinen, Antti: Kuka mitä häh? Kysymyksiä suomirockista (Otava 2006, 199 sivua)

Kuka mitä häh? Kysymyksiä suomirockistaTämä kirja nosti suomalaisen musavisakirjallisuuden rimaa huomattavasti. Aihepiiri on nimen mukaisesta suomalainen rock- ja jossain määrin myös pop-musiikki. Edelleenkin mahdollisimman laajasti määriteltynä: esimerkiksi suomiräpistä on paljon kysymyksiä. Ulkomaalainen musiikki siis loistaa poissaolollaan, mitä voi pitää puutteena, mutta toisaalta kirja vain täyttää nimeensä sisältyvän lupauksen. Kun huomioi esimerkiksi Rockvisan epätasaisuuden, voi olla vain hyväksi että kirjoittajat keskittyvät omiin vahvuuksiinsa.

Kirja sisältää 36 vaihtelevan pituista kysymyspatteria jotka on jaettu kuuden patterin ”sixpackeihin”. Oikeat vastaukset löytyvät kunkin sixpackin perästä, mikä on ehkä hieman epäonnistunut välimallin ratkaisu. Yleensä oikeat vastaukset lyötyvät kysymyssivun taustapuolelta tai kirjan lopusta, mutta tässä kirjassa niitä joutuu aluksi hieman etsimään. Vastaukset ovat kuitenkin erivärisillä sivuilla kuin kysymykset, minkä ansiosta ne oppii löytämään melko pian. Pattereiden otsikointi on sen verran luovaa, että sisällysluettelosta on melko rajallisesti iloa – mistään otsikosta ei tiedä mitä patteri käsittelee, vaikka ne ovatkin melkein kaikki selkeästi temaattisia.

Tämä on ainoa näistä kirjoista, jossa on mukana värikuvia. Tunnistettavana on sekä levynkansia että bändikuvia, ja kansikuvia on mukana sekä kokonaisina että yksityiskohtina. Kirjassa on paljon pitkiä temaattisia yhdistelytehtäviä ja yksi anagrammipatterikin. Mukana on myös pitkiä sitaatteja, joista pitää tunnistaa kuka muusikko ne on sanonut. Tekstiä on siis yhteensä varmaan enemmän kuin missään muussa visakirjassa. Tämä tietysti tarkoittaa samalla sitä, että kirjassa on vähemmän kysymyksiä kuin mitä sivumäärästä voisi päätellä. Sekä kysymykset että vastaukset ovat usein pitkiä ja sisältävät runsaasti ylimääräistä triviaa. Paikoin lähennellään melkein esseististä ilmaisua.

Suurin kritiikki kirjaa kohtaan on oikeastaan sen vaikeustasossa. Haastetta pitää toki aina olla, ja ensimmäiset kysymyspatterit ovat tarkoituksella selkeästi helpompia. Vaikeustaso kuitenkin tulee enimmäkseen siitä, että kirja on täynnä aivan liian yksityiskohtaisuuksiin meneviä ”luettele Sonata Arctican studio-albumit ja niillä esiintyneet kosketinsoittajat aikajärjestyksessä” -tyyppisiä ”kysymyksiä”.

Useita kirjan kysymyksiä vaivaa muutenkin tällainen epämääräisyys, eikä kaikkia oikeita vastauksia välttämättä edes kerrota. Kysymys voi olla esim. ”Mitä kohtalaisen meluisiakin bändejä yhtiön [Bad Vugum] kirjoissa on ollut?” ja vastaus alkaa sanoilla ”muun muassa”. Mitä järkeä on pyytää ihmisiä luettelemaan epämääräinen lista mieleen tulevia yhtyeitä? Kirjassa pitäisi sitten myös luetella kaikki Bad Vugumille levyttäneet bändit, eikä vain esimerkkejä, jotta vastaukset voisi edes tarkistaa. En edes ymmärrä miksi tässä kysymyksessä lukee ”kohtalaisen meluisia” kun esimerkeissä luetellaan Aavikko.

Sonata Arctican tapaus on tietysti helpompi antaa anteeksi, koska kysymyksen on suunnitellut amatööri, Sonatan oma Tony Kakko. Tämä on yksi monista kirjaan päässeistä vierailijaosuuksista, joissa tunnetut suomalaiset muusikot ovat laatineet kysymyksiä tuotannostaan. Nämä vierailijoiden patterit ovat yleisesti ottaen aivan liian spesifillä tasolla, enkä oikeastaan pidä niitä edes oikeina visakysymyksinä.

Ennemminkin kyse on kysymyksen muotoon naamioiduista infodropeista, joissa bändit jakavat omasta mielestään kiinnostavia anekdootteja uransa varrelta. Kiinnostavatko ne sitten ketään muita kuin kyseisten bändien faneja, on kyseenalaista. Oletko esimerkiksi sinä halunnut aina tietää ”kuka Amorphiksen jäsenistä lensi Arizonan helteeseen pitkät kalsarit jalassa?” Parhaiten toimii Palefacen laatima kysymyspatteri suomiräpistä, koska se keskittyy koko genreen eikä laatijansa uran merkityksettömiin yksityiskohtiin.

Erityismaininnan tämä kirja ansaitsee siitä, että se on ainoa koko joukosta, josta en löytänyt yhtään asiavirhettä. Tätä kirjaa voi myös suositella erityisesti ihmisille, jotka eivät pidä numeromuotoisista kysymyksistä, koska tässä tekijät ovat tietoisesti vältelleet sellaisten laatimista.

Jylhä, Samuli + muita: Hevivisa – 666 kysymystä hardrockista (Like 2007, 144 sivua)
Kaartinen, Niko: Hevivisa – 666 kysymystä deathmetallista (Like 2007, 146 sivua)

’00-luvun metallimania tuotti Suomen oloissa poikkeuksellisen suuren määrän genrekohtaisia painotuotteita hevi-Aliaksesta lähtien. Heviaiheisia visakirjojakin julkaistiin 666 kysymystä deathmetallistakaksi: 666 kysymystä hardrockista ja hämmentävän rajatusta aihepiiristä laadittu 666 kysymystä death metallista. On kuitenkin kuvaavaa suomalaisesta musiikkikulttuurista, että ainoat rajattuja genrejä käsittelevät visakirjat koskevat tangoa ja heviä.

Molemmat hevivisat noudattavat samaa ”hauskaa” mutta mielensulattavan yksitoikkoista kaavaa: yhteen potköön 666 kysymystä joista jokaisessa on neljä vastausvaihtoehtoa. Varsinkin death metal -visassa toisto saavuttaa absurdeja mittasuhteita kun yhdellä aukeamalla voi olla neljä kysymystä At the Gatesista ja toisella neljä kysymystä Arch Enemystä. Jos kysymykset olisi edes jaoteltu bändin mukaan, tämä olisi ehkä voinut vielä toimia.

Loppujen lopuksi se määrä bändejä, joista tässä kirjassa kysytään, on todella pieni. Näin marginaalinen genre vaikuttaa siis ihan liian suppealta aihepiiriltä, varsinkin 666:een kysymykseen. Sekä musavisakirjallisuus että death metal ovat marginaalisia viihdemuotoja – kuinka monta suomenkielistä ihmistä oikeasti kiinnostavat molemmat? Ja vaikka joku death metal -spesialisti saisi tästä jotain irti, se ei silti muuta sitä kuinka tylsiä nämä monivalintakysymkset ovat. Onneksi kirjassa on sentään bändilogotunnistus, vaikka ei siitä saakaan yhtä hyvää kysymyssarjaa kuin esim. black metal -logoista.

Hardrock-visa on astetta siedettävämpi koska aihe on riittävän monipuolinen – osin jo siksikin että tekijöitä on ollut neljä, kun taas death metal -visa on yhden tekijän käsialaa. Silti tässäkin kirjassa tulee ihan liikaa toistoa koska kysymykset on veistetty kaikki samasta puusta. Näitä kirjoja voi siis suositella ainoastaan näiden genrejen fanaattisimmille seuraajille, ja heillekin vain pieninä kerta-annoksina nautittuna.

Tähän onkin liitettävä disclaimer: edellä mainitsin että kaikista kirjoista (paitsi Kuka mitä häh?) löytyy asiavirheitä. Näistä kahdesta en osaa sanoa, koska molempien kirjojen läpikahlaaminen osoittautui minulle täysin ylivoimaiseksi tehtäväksi, sen verran puuduttava tämä formaatti on. Enkä minä death metalia edes tunne niin hyvin, että olisin tunnistanut virheitä.

Peltonen, Petri; Toni, Anna & Hyhkö, Heikki: Knopit kaakkoon – Musakysymyksiä rockin juurilta listojen huipulle (Reuna 2015, 362 sivua)

Alan kirjallisuuden tuhdein triviapaketti on myös hyvä ehdokas parhaiten toteutetuksi visakirjaksi. Jo lyhyt selailu antaa hyvän ensivaikutelman: sivumäärästä näkee että tämä Knopit kaakkoonon laajudessaan täysin omassa luokassaan. Siisti taitto antaa asiantuntevan kuvan ja joissakin kysymyksissä on jopa mainittu vastauksen lähde. Vastaukset ja kysymykset on taustoitettu asiantuntevasti mutta ytimekkäästi. Kaikesta paistaa läpi aivan eri tason huolellisuus kuin muissa alan kirjoissa, vaikka kirjoitusvirheitä onkin turhan paljon.

Plussaa myös siitä, että kirjan alussa on pisteytysohje. Yleensä visakirjat suhtautuvat asiaan epäjohdonmukaisesti: pisteistä puhutaan lähinnä joissain yksittäisissä moniosaisissa kysymyksissä. Sinänsä tämä ei ole kovin tärkeää, koska kirjan käyttökonteksti voi vaihdella paljon. Jos kirjan pohjalta oikeasti pitää visaa muille kuin itselle, pisteytys kannattaa aina päättää itse.

Kirja on jaettu kolmeen laajaan osioon: ensimmäisenä ovat Teemat, joita ovat esimerkiksi tietyn vuosikymmenen musiikki, biisit jostain aihepiiristä, ja jostain tietystä maasta tuleva musiikki. Teemojen lopussa on omat kysymyspatterinsa kahdeksasta megaluokan artistista (mm. Beatles ja Elvis, tietenkin), joista yksi on suomalainen (Eppu Normaali). Toisen ison osion muodostavat Genret, ja kolmantena osiona on monimuotoinen kaatoluokka Takahuone. Siinä pureudutaan anekdootteihin yksittäisten levyjen ja biisien taustoista, sekä ”ulkomusiikillisiin” asioihin, kattaen kaiken laulukilpailuista listaennätyksiin.

Genrejä on mukana kiitettävän laajasti populaarimusiikin kentältä, vaikka ”rock” on päässyt tässäkin otsikkoon asti. Kirja käsittelee kaikkea John Cagesta dubstepiin. Aihepiireihin on saatu syvyyttä ja laajuutta siitä, että joissakin genreissä kysymykset on laatinut vieraileva asiantuntija. En malta tässä yhteydessä olla kehumatta kirjaa siitä, että kerrankin jossain visassa on ymmärretty Cagen 4’33 oikein: se ei ole äänetön teos, eikä teos ilman nuotteja, vaan teos jonka nuoteissa ei ole yhtään soitettavaa ääntä.

Kirjan suurin heikkous on kysymysformaattien mielikuvituksettomuus. Lähes kaikki patterit noudattavat samaa kaavaa, joka väännetään rautalangasta lämmittelykysymyksillä: ensin suoria kirjallisia kysymyksiä, sitten lyhyt yhdistelytehtävä. Pientä vaihtelua tuovat pari lyriikantunnistusta, ja yhdessä yhdistelytehtävässä on jopa kolme yhdistettävää tekijää (esittäjä, kappale ja julkaisuvuosi). Takahuone-osiossa saadaan sentään pidempiä yhdistelytehtäviä ja jopa yksi patteri, jossa kolmitasoisia vihjetehtäviä. Näin pitkässä kirjassa olisi kuitenkin kaivannut huomattavasti enemmän vaihtelua, esimerkiksi kuvakysymyksiä.

Pattereiden 2-3 ensimmäistä kysymystä ovat yleensä helpoimpia, mutta sen jälkeen vaikeustaso voi heitellä paljonkin, vaikka esipuheessa sanotaan että on pyritty loppua kohden vaikeutuviin pattereihin. Kysymyksiin löytyy usein vastaus muualta samasta patterista, mutta paria ärsyttävää poikkeusta lukuunottamatta tällaiset viheet on naamioitu niin hyvin, ettei se ole häiritsevää. Esimerkiksi kysymystä ”Ketkä ovat ovat blueskitaran kolme kuningasta eli The Three Kings of the Blues Guitar?” seuraa kysymys ”Millä nimellä B.B. King kutsui kitaroitaan?”

Suoranaisia asiavirheitä löysin vain yhden (väite, jonka mukaan ZZ Topin kokoonpano olisi pysynyt samana perustamisesta lähtien), ja sekään ei onneksi ole varsinaisessa vastauksessa vaan sivuhuomautuksessa. Yksi raivostuttava Trivial Pursuit -tyyppinen kompakysymys joukkoon on eksynyt: ”Kuinka suureksi on arvioitu Pink Floyd: Live at Pompeii (1972) -konsertin yleisömäärä kymmenen tuhannen ihmisen tarkkuudella?” (oikea vastaus: 0).

Granqvist, Tapio & Kauppinen, Kimmo: Suuri musiikkitietovisa (Picaset 2017, 200 s)

Ensinnäkin, mikä tästä tekee erityisen Suuren? Vain kaksi vuotta aiemmin julkaistussa Knopit kaakkoon -visassa on melkein 2000 kysymystä. Tässä on vain 600 kysymystä, jotka on jaettu 60:een kymmenen kysymyksen patteriin. Yhdelläkään niistä ei ole mitään yhdistävää teemaa. Tuloksena on yksitoikkoisin musavisakirja sitten Hevivisojen.

KSuuri musiikktietovisairjaan on eksynyt paljon kysymyksiä jotka kestävät huonosti aikaa: ”Kuka on laulaja-sanoittaja Paula Vesalan aviomies?” oli vanhentunut kysymys jo silloin kun kirja tuli ulos painosta! Mukana on myös poikkeuksellisen paljon räikeitä asiavirheitä: kirjassa mm. väitetään että Juha on Aleksis Kiven romaani (johon perustuu kaksi oopperaa – ei yksi, kuten tässä annetaan ymmärtää) ja että L.A. Woman jäi Doorsin viimeiseksi levyksi. Yksi keskeisimmistä rock-trivian tietonokareista on se, että Doors jatkoi uraansa kahden levyn verran vielä Jim Morrisonin kuoleman jälkeenkin. Other Voices ja Full Circle on syystäkin unohdettu rockin kaanonista, mutta triviatieto on se ainoa asia jossa ne voivat palvella ihmiskuntaa!

Ottaen huomioon kuinka vähän kirjassa on kysymyksiä, niissä on anteeksiantamattoman paljon toistoa. Ekalla sivulla on kysymys Johannes Brahmsista ja kohta kysytään jo mikä on säveltäjä Brahmsin etunimi. Toisaalla kysytään kuka antaa kitaroilleen aina nimeksi Lucille ja kymmenen sivun päästä mikä on B. B. Kingin kitaran nimi. Kysymys olisi ilman tätä toistoakin jo melko kulunut visaklassikko, kysyttiinhän sitä myös edellisessä suomenkielisessä musavisakirjassa. Ovatko tämän tekijät edes lukeneet yhtään aiemmin julkaistua visakirjaa? Pahimmillaan kirja kysyy saman kysymyksen kaksi kertaa: ”Ketä on kutsuttu jousikvarteton isäksi?” vs. ”Kenestä vuosina 1732-1809 eläneestä säveltäjästä puhutaan jousikvarteton isänä?”.

Klassisen musiikin laaja läsnäolo on kuitenkin noin yleisesti yksi harvoista kirjan valopilkuista: mikään muu suomenkielinen visakirja ei käsittele aihetta yhtä paljon. Toinen hyvä ominaisuus on se, että vastausten tarkistaminen on erittäin käytännöllistä: jokainen kysymyspatteri vie yhden sivun ja vastaukset ovat seuraavan sivun alareunassa, siellä minne lukijan katse osuu vaistonvaraisesti viimeisenä. Itsensä spoilaaminen on helposti vältettävissä, mutta vastauksia ei tarvitse etsiä joka kerta kirjan lopusta.

Kokonaisvaikutelma teoksesta on kuitenkin se, että siihen on oksennettu kaikki mieleen tulevat kysymykset sitä mukaa kun ne on keksitty. Tuntuu, että kukaan ei ole vaivautunut lukemaan kokonaisuutta läpi, miettimään kysymysten järjestystä, tarkastamaan vastauksien oikeellisuutta, tai poistamaan turhaa päällekkäisyyttä. Amatöörimäisen vaikutelman viimeistelevät lopusta löytyvät mainossivut, joista valtaosasta ei edes käy ilmi missä kaupungissa mainostavat liikkeet sijaitsevat. Vain Hesburgerin alennuskupongit puuttuvat!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *