Pophistorian uudelleenmiksausta – kuusi esimerkkitapausta

CMX - Aurinko; 2012-reissuen kansiCMX julkaisi hetki sitten 20-vuotiaan Aurinkonsa (Spotify) uudelleen. Tuplalevyn ensimmäisellä CD:llä albumi on remiksattuna ja remasteroituna, toisella vain uudelleen masteroituna. En pidä siitä että vanhoja levyjä julkaistaan uudelleen miksattuina, koska minusta levytetyn musiikin kuuluu olla aikansa lapsi: jos soundit ovat vanhenneet huonosti, se on osa sitä teosta. Inspiroiduinkin listaamaan populaarimusiikin historian pahimmat uudelleenkirjoittamis- tai siis miksaustapaukset, omasta rajoittuneesta subjektiivisesta näkökulmastani tietenkin.

Miksi levytykset sitten ovat minulle niin pyhiä? Eikö niiden kanonisoiminen ole aika keinotekoista, koska levytys tarjoaa vain yhden version teoksista jotka voivat elää omaa elämäänsä esimerkiksi keikkatilanteessa? Minulle se pyhyys tulee siitä että itse saan musiikista eniten irti kun kuuntelen sitä tietoisena levytyksen alkuperäisestä sosiaalisesta ja teknologisesta kontekstista. Kyse on ehkä siis tarkemmin siitä, että pidän pyhänä ennen kaikkea omaa kuuntelukokemustani, en levytyksiä sinänsä.

Kuuntelen levytettyä musiikkia arkistofriikin hartaudella, osana esittäjänsä tuotantoa, joten haluan kuulla ne luontevana osana bändin soundin kehitystä. Haluan että levyt kuulostavat mahdollisimman ”autenttisilta”, en että ne kuulostavat mahdollisimman ”hyvältä”. Autenttisuus viittaa siis ainoastaan levytyksen, ei esityksen ”aitouteen”. Levytetty musiikki on aina eri asia kuin esitetty musiikki eikä levytys voi tallentaa musiikkiesitystä autenttisesti. Toisaalta on aivan yhtä aiheellista myös kysyä, miksi äänitysteknologian kehityksen pitäisi olla niin pyhää että kaiken on kuulostettava uudelleenjulkaistunakin modernilta eikä siltä miltä aikoinaan?

Esimerkiksi Aurinko kuulostaa remixattuna niin ilmiselvän 2000-luvulta ettei se enää kuulosta luontevalta osalta bändin äänimaiseman kehitystä. Siitä on tullut remiksattuna täysin historiaton ja huonossa mielessä ajaton levy. Siltä se tosin vaikuttaa vain nyt, kymmenen vuoden päästä se kuulostaa luultavasti täysin 2010-luvun lapselta. Mutta levyä ja sen biisejä ei ole tehty 2012 vaan 1992, joten miksi levyn pitäisi kuulostaa miltään muulta kuin vuodelta 1992?

Kieltämättä asenteisiin vaikuttaa kaikkein eniten se mihin on tottunut. Esimerkiksi Kolmikärjen ja Veljeskunnan remasteroidut Gold-versiot ovat minulle ne ”ainoat oikeat”, vaikka eivät ne alkuperäisiä CD-masterointeja olekaan. Auringon taas olen tottunut kuulemaan alkuperäiseltä CD-painokselta, ja sen latteat soundit ovat minulle osa levyn viehätystä. Remasteroinnin ja remiksauksen välillä on silti melkoinen aste-ero, joten ei Aurinkoa voi noihin bändin kahteen Bad Vugum -albumiin kovin suoraan verrata.

Remasterointi on yleensä niin maltillista, että sitä vastaan minulla ei ole mitään, paitsi silloin kun siinä kompressoidaan levyistä kaikki dynamiikka pois loudness warin hengessä. Sinänsä on kyllä ihan ymmärrettävää että vinyylinä alunperin julkaistujen levyjen CD-painoksia remasteroidaan koska varsinkin 1980-luvun CD-reissuet on usein masteroitu analogisesta digitaaliseen todella huonosti.

Esimerkiksi Sisters of Mercyn First and Last and Always (Spotify) on levy jonka kuuntelen mieluummin vuoden 2006 Rhinon julkaisemalta CD:ltä kuin EastWestin suttuiselta alkuperäiseltä digimasteroinnilta. Olin kyllä tottunut siihen alkuperäiseen CD:hen, mutta sen äänenlaatu oli niin huono etten oikeastaan tykännyt levystä lainkaan ennen kuin kuulin sen remasteroituna, jolloin se kiilasikin Sisters-suosikikseni. Mielipiteeni ja mieltymykseni eivät siis aina ole välttämättä ihan johdonmukaisia.

Ainoastaan alkuperäisiä vinyylipainoksia kuuntelemallahan tästä CD-ongelmasta pääsisi eroon. Ja jos nyt ihan puristeja ollaan, niin eihän oikeastaan monona äänitettyjä levyjä saisi kuunnella edes stereona! Parhaat uudelleenjulkaisut 1960-luvun poplevyistä sisältävätkin sekä mono- että stereomiksauksen. Siinäkin voi silti mennä liiallisuuksiin kuten rahastuksen kuningas The Beatles, jolta julkaistaan luonnollisesti kaikki levyt erikseen monona ja stereona, vinyylinä ja CD:nä, yksittäin ja boksissa. Kyllä saman levyn voi myydä ainakin kuusi kertaa.

Aurinko ei kuitenkaan ole mitenkään pahimmasta päästä, koska se ei korvaa alkuperäistä miksausta uudella vaan tuo vain sen oheen uuden. Pahimmillaan uudet miksaukset levyistä syrjäyttävät kokonaan markkinoilta ne vanhat, niin että mistään ei ole mahdollista enää saada niitä alkuperäisiä versioita. Asiasta ei aina edes kerrota kauhean näkyvästi, jolloin kuulija kuvittelee kuulevansa jotain ”autenttista” vuosikymmenten takaa. Erityisen huolestuttavaa tästä ilmiöstä tekee se, että netistäkin on vaikea saada tietoa tällaisista huijauksista.

Lue loppuun

#41 DJ Shadow – What Does Your Soul Look Like? [Part 4] (1994)

Spotify
YouTube

DJ Shadow - What Does Your Soul Look Like?; EP:n kansi (1994)Guinnessin ennätystenkirjan mukaan DJ Shadow’n eli Josh Davisin debyyttialbumi Endtroducing... (1996) on ensimmäinen kokonaan sampleista koostettu levy, mutta mehän tiedämme että se on paskapuhetta, koska esimerkiksi John Oswaldin Plunderphonic julkaistiin jo 1989 (ks. #45). Kyse on tietysti siitä mistä lähtökohdasta asiaa tarkastelee. Hip hopin tai mainstream-popin piirissä DJ Shadow’lle voi mahdollisesti suodakin kyseisen kunnian, ja onhan toki merkittävämpää tehdä jotain ensimmäisenä popin kuin avant-garden piirissä.

Levyn kutsuminen popiksi on silti sekin melko kaukaa haettua, sillä se on kuitenkin pääosin instrumentaali, eikä sisällä kertosäkeistöjä. Endtroducing ei sitä paitsi edes koostu kokonaan sampleista, sillä studiossa äänitettiin ihan levyä varten Lyrics Bornin ja Gift of Gabin vokaaleja. Tärkeintä ei tietenkään ole se kuinka monta samplea käyttää (suhteellisesti tai absoluuttisesti) vaan se miten niitä käyttää, ja Davis käyttää niitä sulavammin kuin kukaan muu. Avain Shadow’n nerouteen on siinä, että biisit eivät kuulosta samplatuilta, vaikka niiden lähteinä ovat toimineet hyvinkin erityyliset levyt.

Shadow liittää erilaisista äänilähteistä pätkiä yhteen niin luontevasti että tulos ei kuulosta lainkaan sirpaleiselta. Hänen hämmästyttävä kykynsä ei ole pelkästään siinä että tuntee kaikki pienet levykaupat joista salaisimmat vinyylilöydöt voi tehdä, vaan siinä että on pistämätön vainu hyville sampleille. Pienimmästäkin äänestä, alkuperäisen kokonaisuuden kannalta ehkä merkityksettömästäkin yhteiskohdasta, hänen onnistui luoda luonteva osa samplekudosta. Levyn crossover-menestykseen vaikutti luultavasti juuri se, että samplet oli poimittu niin eklektisestä levykokoelmasta: mukana oli kaikkea Metallicasta ja T-Rexistä perinteisempään hiphopin samplemateriaaliin kuten Kraftwerkiin, Grandmaster Flashiin ja Grand Wizard Theodoreen. Eksyipä mukaan Pekka Pohjolaakin.

Vaikka Endtroducing onkin koostettu digitaalisella Akai MPC60 -samplerilla, sen voi mielestäni silti mieltää osaksi 1990-luvun analogista vinyylirevivalia. Äänilähteenä samplerilla sitä paitsi oli kaksi DJ-vinyylidekkiä. Levyn kannessakin kuvataan Shadow’n Solesides-levy-yhtiökollegat Lyrics Born ja Chief Xcel vinyyliostoksilla, mikä korostaa Davisin imagoa taiteilijana, jonka taideteos on vähintään yhtä paljon hänen levykokoelmansa kuin itse äänitteetkin.

Hip hop syntyi aikana jolloin ainoa keino ”samplata” oli käyttää vinyylisoittimia ja mikseriä. 1970- ja 1980-lukujen taitteessa se olikin ollut puhtaasti analogista musiikkia joka perustui lähes täysin MC:n esiintyjänkykyihin ja DJ:n taitoon käyttää dekkejä – ne olivat ne bändin ”soittimet”. Digitaaliset teknologiat, kuten sampleri ja DAT, muuttivat hip hopin luonteen pysyvästi, kun DJ:n asema hip hop -kokoonpanon musiikillisena tähtenä alkoi hiipua. Samalla vinyyli meni pois muodista kuluttajahyödykkeenä CD:n aikakauden koittaessa, mutta nämä artistit ja paatuneimmat levykeräilijät alkoivat suhtautua siihen tietyllä tavarafetisismillä. Hip hopin kokeellisempi laita alkoi 1990-luvun undergroundissa taas arvostaa analogisesti vinyyleitä pyörittävän DJ:n taitoja.

Esimerkiksi vinyylin rahinasta tuli itseisarvoinen ääni, melkeinpä yhtä tärkeä osa kuuntelukokemusta kuin se alkuperäinen samplattava musiikki. Tämä kuuluu vahvimmin kenties trip hopissa. Varsinkin Portisheadin musiikissa tämä anakronistinen vinyylirakkaus on keskiössä. Myös DJ Shadow assosioitiin vahvasti trip hopiin ja ainakin hänen varhaiset sinkkunsa In / Flux (1993) ja What Does You Soul Look Like? (1994) varmasti vaikuttivatkin paljon Bristol-soundin kehittymiseen. Davisin osallistuminen myös UNKLE:n Psyence Fiction (1998) -klassikkolevyn tekemiseen vahvistaa tätä assosiaatiota.

Shadow’n musiikissa ei kuitenkaan ollut samanlaista synkkää särmää ja savuista rahinaa kuin trip hopissa – toisin sanoen se ei ollut tarpeeksi trippailevaa. Sitä voisi kutsua enemmin ambient hip hopiksi. Ainakin Endtroducingin voi ajatella aloittaneen instrumental hip hopiksi kutsutun musiikkisuuntauksen. Se oli ikään kuin ensimmäinen hip hop -kulttuurista tullut hittilevy joka oli tarkoitettu ensi sijassa kotikuunteluun. Ambient hip hopia voi pitää vähän samanlaisena haukkumasanana kuin ambient tai intelligent drum ’n’ bass (ks. #75 & #74). Avain levyn menestykseen rock-piireissä ei ehkä ollut niinkään samplejen lähteissä vaan siinä ettei se sisältänyt räppiä, ollut bilemusaa, vihaisen poliittista hip hopia tai uhoon perustuvaa gangsta rapia, vaan hillitysti nautittavaa sivistynyttä musiikkia. Se oli siis tarpeeksi valkoista.

What Does Your Soul Look Liken neljäs osas osa sisältyi ilman introa ja outroa myös Endtroducing-levylle. Tämä kappale koostuukin hämmentävän pienestä määrästä sampleja: Kraftwerkin todennäköisesti samplatuin biisi Numbers tarjoaa hidastetun ”eins, zwei” -mantran; biisin selkärankana toimii obskuurin jazz rock -bändi Flying Islandin The Vision and the Voice -teoksen rytmiosasto; saksofoni on poimittu vielä obskuurimman soft jazz -bändi The People’s Peoplen Monicasta.

Näiden kahden samplen lähde harvinaisissa 1970-luvun vinyyleissä (nämä kaksi julkaistiin ’76) on juuri tätä ”crate digging” -hiphopin ydintä. Toisin kuin plunderphonicsissa, tarkoitus ei ole kommentoida menestynyttä pop-musiikkia tunnistettavasti, tai yksinkertaisesti tehdä samplenbongailusta viihdettä kuten mash-upeissa (#50), vaan nimenomaan kaivaa niistä divareiden halpislaareista ne omituisimmat sekundalevyt ja sitten ottaa niistä ne parhaat pari sekuntia uuden teoksen ytimeksi. Kyse on taiteenmuodosta joka pelastaa unohdettuja antiklassikkoja ajan kanssa hitaasti tuhoutuvilta vinyyleiltä. Keskinkertainen jazz rock tai soft jazz saavat uuden elämän uusissa teoksissa. Davisin kaltaisille vinyylifriikeille mikään musiikki ei ole niin surkeaa etteikö levyltä lyötyisi edes jotain pientä käyttökelpoista kohtaa.

DJ Shadow - Endtroducing...; levyn etu- ja takakansi

Lue lisää: Henderson 2010: s. 268-269; Berk (2000): s. 196; Prendergast (2000): s. 445-447; Reynolds (2011): s. 322-324.

Kuuntele myös: Endtroducing-levyn läheisin henkinen sukulainen lienee, ainakin myynti- ja arvostelumenestyksen perusteella, The Avalanchesin Since I Left You vuodelta 2000 (Frontier Psychiatrist).

Vinyyli- ja DJ-revivalin vei pisimmälle 1990-luvulla syntynyt ns. turntablism-genre, joka perustui yksinomaan DJ:n taitoihin. Tyylissä on tarkoitus että kaikki musiikki luodaan vain vinyylidekeillä ja mikserillä. Niiden muodostamaa kokonaisuutta alettiinkin joissain piireissä kutsua ”analogiseksi sampleriksi”. Pääosassa tyylissä ovat skrätsäyksen ja beat jugglingin kaltaiset DJ-tekniikat, jotka turntablistit jalostivat aivan omiksi taiteenlajeikseen.

Alan pioneereina toimivat DJ:t Krush (Kemuri), Q-Bert (Demolition Pumpkin Squeeze Music Track 6) sekä avantgardeen ja jazziin enemmän kallellaan oleva Spooky (Galactic Funk samplaa mm. Jean-Jacques Perreyn E.V.A.-psykedeliaklassikkoa). 2000-luvulla menestyivät mm. Kid Koala (Drunk Trumpet) ja Cut Chemist (The Garden).

Spotify: 270/500.

#42 Manuel Göttsching – E2-E4 (1984)

YouTube (soittolista)

Manuel Göttsching - E2-E4; levynkansiVaikka elektronisessa tanssimusiikissa onkin paljon samoja elementtejä kuin minimalistisessa taidemusiikissa (#43), on suorien yhteyksien löytäminen näin kaukana toisistaan olevien musiikkityylien väliltä melko vaikeaa. Varsinkin ambient housessa ja trancessa, on monessa mielessä paljon samaa kuin minimalismissa, puhumattakaan kaikista niistä genreistä joiden nimessäkin tuo sana on – esimerkiksi minimal techno (#69) tai minimal wave (#63). Vaikuttaa silti epätodennäköiseltä että kaikissa näissä genreissä olisi otettu suoria vaikutteita minimalismista.

Konemusiikissa päivänselvimmät kunnioituksenosoitukset on usein löydettävissä remix-levyistä ja sampleista. Minimalistisia sävellyksiä ei tietääkseni ole pahemmin samplattu; poikkeuksen muodostaa ainakin The Orbin Little Fluffy Clouds, jossa kuullaan samplea Steve Reichin Electric Counterpointista. Kaikki kolme merkittävää levyttänytttä minimalistisäveltäjää ovat kuitenkin päätyneet uudelleenmiksatuksi: Reich (Remixed, Vol. 1: 1999, Vol. 2: 2006), Terry Riley (In C Remixed, 2009) ja Philip Glass (Rework_, 2012).

Merkittävin puuttuva linkki minimalismin ja minimalistisen tanssimusiikin välillä, Brian Enon lisäksi, lienee Manuel Göttsching ja hänen lähes tunnin pituinen ja kokonaisen albumin täyttävä teoksensa E2-E4. Tässäkin tapauksessa on vaikea arvioida kuinka paljon minimalismi on lopulta vaikuttanut musiikkiin, mutta ainakin All Music Guiden mukaan hän olisi muuttanut lähestymistapaansa sävellystyöhön 1970-luvulla nimenomaan minimalistien innoittamana. Tämä muutos osui aikaan jolloin Göttschingin krautrock-bändi Ash Ra Tempel kutistui yhden miehen Ashraksi. Hän vaikutti myös superyhtye Cosmic Jokersissa, joka yhdessä Ashran kanssa oli sitä varhaista prototrancea jota DJ:t soittivat jo Goan psykedeliaskenen muinaishistoriassa (ks. #93). Suurimman ja suorimman vaikutuksensa elektroniseen tanssimusiikkiin Göttsching on kuitenkin tehnyt E2-E4:llä.

Minimalismin yhtäläisyyksiä elektroniseen nykymusiikkiin on toki selitetty monilla muillakin tavoilla kuin vain suoralla vaikutteiden ottamisella. Mahdollisesti 1900-luvun loppupuoliskon aikana yksinkertaisesti syntyi suuri sosiaalinen tarve johonkin pelkistettyyn ja toisteiseen, mihin sekä korkea- että populaarikulttuuri reagoivat. Kenties taiteilijat vastasivat samaan tarpeeseen itsenäisesti omilla tahoillaan, ilman että he olisivat välttämättä aina ottaneet vaikutteita toisiltaan.

Voi myös olla, että sekvensseri- ja sampleriteknologia on vaikuttanut tähän: tarjolla olleet ”soittimet” ovat kannustaneet minimalismin kaltaiseen sävellysprosessiin, joka perustuu mekaaniseen äänimateriaalin luuppaamiseen. Tämä selitys ei kyllä puutu sitten siihen miksi minimalistit tekivät minimalistista musiikkia, paitsi jos senkin selittää teknologialla, kuten vaikkapa Rileyn ja Reichin nauhakokeiluiden vaikutuksella.

Esimerkiksi se krautrock itsessäänkin oli jo niin mimalistista, että ei Göttsching ole välttämättä enää mitään suoria vaikutteita minimalismista tarvinnut. Toisaalta berliiniläinen 1970-luvun bändi Agitation Free kyllä soitti Rileyn In C:tä keikoillaan, joten kyllä tähänkin musiikkityyliin selvästi tihkui vaikutteita minimalismista. 1980-luvulle tultaessa krautrock-bändin hiipuivat aika täydellisesti pois kuvioista, mutta tämä Göttschingin ainoa omalla nimellä julkaistu levy vuodelta 1984 piti saksalaisen innovatiivisuuden lippua sitäkin korkeammalla.

E2-E4 on minimalistinen teos jossa on 50 minuuttia samaa biittiä, mutta silti se ei käy pitkäveteiseksi. Se on kyllä jaettu monilla painoksilla teeman mukaan nimettyihin raitoihin – levyn kannessa on shakkilauta ja sotilas E2:sta E4:ään on yleisin shakin aloitussiirto. Levyä ei kuitenkaan mielestäni ole mitenkään järkevää kuunnella muuten kuin yhtenä teoksena, sillä sen läpi jatkuva rytmi on tauoton ja erilaiset synakuviotkin vaihettuvat sisään ja ulos miksauksesta huomaamatta ja asteittaisesti.

Teoksessa kuulee ilmiselviä ambient housen ja trance-musiikin kaikuja vaikka sen on sävelletty melkein 10 vuotta ennen näiden genrejen syntyä. Kuten tällaisista yksinkertaisista elektronisista sävellyksistä usein huulta heitetään, E2-E4 on ihan oikeasti tehty melkolailla läpällä. Göttsching teki sen yhdessä päivässä taustamusiikiksi lentomatkalleen joulukuussa 1981. Hän ei tarkoittanut sitä tanssilattialle, jonne se kuitenkin lopulta päätyi, tai välttämättä edes julkaistavaksi ja se näkikin päivänvalon vasta kolme vuotta myöhemmin. Tämä epätarkoituksenmukaisuus, ja osittainen satunnaisuuskin jonka myötä levy syntyi, ei tietenkään ole automaattisesti mitenkään pois teoksen arvosta. Aidossa minimalismin hengessä tämä voisi pikemminkin olla toivottavaa: teos ei ole olemassa minkään muun kuin itsensä vuoksi.

Tällaista musiikkia helposti kritisoidaan sanomalla että ”kuka tahansa voisi tehdä tällaista”. No niin voikin, siksi se on parasta! Minimalistinen konemusiikki on omiaan jyräämään artistin ja kuulijan välistä raja-aitaa, kuten Rileykin yritti tehdä In C:llään. Jos kuka tahansa voi saada tietokoneellaan aikaiseksi biisin joka säväyttää tuhansia kuulijoita, miten se voi olla huono asia? Itseäni ei ainakaan kiinnostaa nostaa jotain ainutlaatuisia lahjakkuuksia neron pallille.

Minimalististakin musiikkia voi silti tehdä hyvin tai huonosti. Niin A Rainbow in Curved Air (#43) kuin E2-E4:kin onnistuvat siinä hienovaraisessa erilaisten teemojen varioinnissa juuri oikealla tavalla. En oikein osaa edes kuvailla sitä sanoin ja se onkin osa koko jutun pointtia. Esimerkiksi Björk on ylistänyt minimalismia ”järjen haarniskan ravistamisesta”. Hän tosin viittasi Arvo Pärtiin ja muihin ”pyhiin minimalisteihin”, mutta mielestäni se pätee laajemminkin. Minimalismin ei ole tarkoitus olla analysoitavaa, vaan koettavaa musiikkia. Se on vähintään yhtä paljon uusi tapa kuunnella kuin uusi tapa säveltää.

E2-E4:ssä on lähinnä vain syntetisaattoreita ja kitaraa mutta toisteisuus ei käänny itseään vastaan, koska Göttsching on varioinnin mestari. Levyn summittainen jako raitoihin perustuu siihen, mikä soitin on milloinkin perusbiitin päällä luomassa hienovaraista vaihtelua. Tietyllä tapaa rakenne muistuttaa Mike Oldfieldin Tubular Bellsin a-puolen loppua, mutta Göttsching esittelee instrumenttissa paljon rauhallisemmin ja antaa kuulijan kunnolla upota soittonsa nyansseihin. Hänen teoksensa rakenne on paljon Oldfieldia pelkistetympi ja pitkäjänteisempi.

E2-E4 päätyi soittolistalle mm. New Yorkin Paradise Garage -klubille ja oli osa sitä eklektistä musiikkikeitosta joka oli synnyttämässä elektronista tanssimusiikkia, eli siirtämässä diskoa synteettiselle aikakaudelle sen jälkeen kun mainstream oli julistanut sen kuolleeksi. Teos voi olla jopa Kraftwerkin merkkiteosten vertainen prototeknoklassikko, josta afro-amerikkalainen klubimusiikki ammensi keskeisimmät elementtinsä 1980-luvulla. Tosin ehkä tämä vaikutti enemmän Chicagon ja New Yorkin houseen Kraftwerkin inspiroidessa enemmän Detroitin teknoa. Muista saksalaisista pioneereista Tangerine Dream (#64) ja Neu! (#51) taas kenties vaikuttivat enemmän tranceen.

E2-E4 vertautuu Kraftwerkiin siinäkin mielessä että se ja Computer World (1981) ovat suunnilleen ainoat (entisten) krautrock-artistien siedettävät kasarilevyt. Muut bändit hajosivat, kuten Neu!, tai rupesivat haahuilemaan epäonnistuneesti digitaalisen teknologian parissa, kuten se Tangerine Dream. Osin krautrockin ja Berliinin koulukunnan minimalismi johtuikin nimenomaan analogisen teknologian luovuutta ruokkivista rajoitteista, mutta ilmeisesti vain Göttsching osasi siirtää tämän estetiikan digitaaliselle ajalle.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 218; Prendergast (2000): s. 296-297; Reynolds (2008): s. 167; Reynolds (2000): s. 31; Toop (2005): s. 60-61.

Kuuntele myös: E2-E4 on ollut ahkeran samplauksen kohteena. Tunnetuimpana tuloksen Sueño Latinon nimikkobiisi. Tämä kappale oli mm. Alex Patersonin (The Orb) tsillausklubin soittolistalla ja oli eittämättä siis synnyttämässä myös ambient housea. Toisena esimerkkinä toimikoon Circulationin Limited #1.

LCD Soundsystemin 45:33 otti epäsuoremmin inspiraationsa Göttschingin sävellyksestä, vaikka kappaleiden rakenteissa ei paljoa yhteistä olekaan. Myös levyn kansitaide on kunnianosoitus alkuperäisen shakkilaudalle.

Spotify: 263/500.

#43 Terry Riley – A Rainbow in Curved Air (1969)

YouTube (vain ääni)
Spotify

Terry Riley - A Rainbow in Curved Air; levynkansiElektronisen ja populaarin musiikin kannalta 1900-luvun tärkein taidemusiikin suuntaus oli todennäköisesti minimalismi. Sen neljä keskeisintä säveltäjää, 1930-luvun Yhdysvalloissa syntyneet La Monte Young, Terry Riley, Steve Reich ja Philip Glass, muodostivat ”koulukunnan” sanan löyhimmässä mahdollisessa merkityksessä. He eivät itse missään vaiheessa edes hyväksyneet minimalisti-leimaa itselleen, paitsi Young ja hänkin vain varhaistuotantonsa osalta.

Myös minimalismin ja post-minimalismin tai pyhän minimalismin välisen rajan vetäminen on hyvin vaikeaa, mutta tiukimmillaan ajateltuna ainakaan kukaan näistä neljästä suuresta säveltäjästä ei tehnyt puhtaan minimalistista musiikkia suhteellisen lyhyen ajanjakson, n. 1962-1976, jälkeen. Oli miten oli, näiden neljän säveltäjän musiikeissa oli paljon yhteisiä piirteitä joita paremman sanan puutteessa on helpointa kutsua minimalistisiksi. Kaikilla oli silti aivan omintakeinen tyylinsä ja hieman erilainen vaikutus myöhempään taide- ja populaarimusiikkiin.

Monessa mielessä minimalismi syntyi vastareaktiona 1900-luvun kokeellista taidemusiikkia dominoimaan noussutta sarjallisuutta vastaan. Kyse ei kuitenkaan ollut niin radikaalista irtiotosta, etteikö vaikutteita olisi myös otettu Toisen Wienin koulukunnan kaksitoistasäveljärjestelmästä. Näin varsinkin minimalistisäveltäjien uran alkuvaiheissa, jolloin he vielä etsivät omaa ääntään. Tietynlainen ennaltamäärättyjen dogmien noudattamisesta tuleva säännönmukaisuus on joka tapauksessa yhteistä molemmille tyylisuuntauksille. Läheisempi suhde minimalisteilla oli silti maanmieheensä John Cageen, jonka teosten sattumanvaraisuus oli merkittävä inspiraationlähde. Yhteistä heille kaikille oli tekijän roolin häivyttäminen musiikista; Cagelle tie tähän oli säveltämisen satunnaisuus, minimalistinelikolle prosessikeskeisyys.

Yksi keskeisimmistä minimalismin ”ohjenuorista” oli Reichin essee Music as a Gradual Process (1969), ja säveltäjä itse olisikin varmaan puhunut mieluummin vaikka prosessimusiikista. Prosessikeskeisyys tarkoitti Reichille sitä, että säveltäjä valitsee jonkin hyvin pelkistetyn sävelaihion ja sitten antaa sen tietyllä tapaa säveltää itsensä; tavoitteena oli käydä läpi näiden yksinkertaisten teemojen kaikki mahdolliset variaatiot. Tämän hitaaseen teeman kehittelyyn perustuvan sävellystavan piti avata uusia, aiempaa keskittyneempiä kuuntelutapoja. Sävellysprosessin ja lopputuloksen tuli olla erottomattomasti sama asia.

Sarjallisen ja satunnaisen musiikin tapaan minimalismissakin pyrittiin eroon kaikista musiikkiin liittyvistä ennakkoluuloista, niin kuulijan kuin säveltäjänkin osalta. Musiikki oli tarkoitus kokea mahdollisimman aidosti ja suoraan. Sen oli tarkoitus ylittää säveltäjien oma mielikuvitus, koska ihmisen oma kyky keksiä uutta on rajallinen; sen sijaan oikein suunniteltu prosessi voisi nostaa esille jotain mitä aktiivisesti toimiva säveltäjä ei osaisi keksiä. Sama idea oli Cagen sattumanvaraisuudenkin taustalla.

Cage tietysti teki myös historian minimalistisimman sävellyksen, pelkkiä taukoja sisältävän 4’33:n. Vastaavasti hänen As Slow as Possible -teoksensa muistuttaa tietyssä mielessä Youngin äärimmäisen pitkiin kestoihin perustuvaa sävellystapaa. Minimalistisäveltäjistä lähes kaikki myös aloittelivat säveltäjänuraansa sarjallisilla teoksilla ja Reich ja Riley seikkailivat Cagellekin tutun nauhamusiikin parissa.

Keskeistä minimalismissa oli myös aktiivisen roolin siirtäminen säveltäjältä kuulijalle, vaikka toisaalta tavoitteena olikin että kuulija ei liittäisi itse mitään merkityksiä teokseen vaan kokisi sen sellaisenaan. Kyse oli eräänlaisesta formalistien defamilirisaatiosta: liian tutut asiat ovat menettäneet tehonsa, joten niistä (esim. taideteoksista) on tehtävä vieraita jotta ne taas sykähdyttäisivät. Minimalistisen musiikin ja kuvataiteen ei olekaan tarkoitus muistuttaa tai kuvata mitään muuta kuin itseään. Tarkoitus oli että taide koetaan puhtaana kokemuksena, ei jonkin tutun tunnistamisena. Tavallaan siis täysi kulttuuriseen viittaukseen perustuvan postmodernin vastakohta.

Tuskin mikään on tuonut länsimaista taide- ja populaarimusiikkia yhtä lähelle toisiaan kuin 1960- ja 1970-luvuilla voimissaan ollut minimalismi. Ensinnäkin sen toisteinen luonne ennakoi monia populaarimusiikin käänteitä, kuten ambient- ja klubimusiikkia. Toiseksi minimalistisäveltäjät toimivat melko vapaasti sekaisin jazz- ja rock-musiikoiden kanssa ja esimerkiksi Velvet Undergroundin juuret voi käytännössä jäljittää ensimmäisen minimalistisäveltäjän, La Monte Youngin, orkesteriin. Enimmäkseen vaikutteet nykyaikaiseen tanssimusiikkiin ovat kuitenkin kulkeneet epäsuorasti ja yksittäisten välittäjien, kuten Brian Enon ja David Bowien, kautta.

Kolmas, ja mielestäni tärkein, populaaria muistuttava ominaisuus on minimalismin painottuminen levytettyyn musiikkiin. Sen suhteen on tosin huomattavia eroja tyylisuunnan sisällä, sillä esimerkiksi Youngin musiikki oli pitkän kestonsa ja tilasidonnaisuutensa vuoksi pohjimmiltaan epäsopivaa levylle, eikä sitä sellaisessa muodossa kovin paljon julkaistukaan. Sen sijaan Terry Riley ja kuuluisin minimalistisäveltäjä Philip Glass ovat muuttaneet taidemusiikkiteokset osaksi levytettyä populaarikulttuuria. He siis sävelsivät Morton Subotnickin (#56) tapaan teoksia suoraan äänilevylle ja heidän julkaisujaan markkinoitiin kuin rock-albumeita. Heidän teoksensa olivat ensi sijassa äänitteitä ja vasta toissijaisesti sävellyksiä. Rileyn tapauksessa tämä tosin koski lähinnä vain A Rainbow in Curved Airia (1969), joka sekin on kyllä elänyt konserttisaleissa aivan omaa elämäänsä ennen ja jälkeen levytyksen. Äänite on vain tilannekuva jatkuvasti mutatoituvasta teoksesta.

Populisminsa vuoksi minimalismia on tietysti myös kritisoitu ahkerasti. Sitä on mm. kutsuttu popmusiikiksi älyköille. Sen voi tietysti ottaa myös imarteluna. Minimalismi ei toimi jos sitä kuuntelee kuin muuta taidemusiikkia. Se on monessa mielessä samalla tavalla kuunneltavaa kuin populaarimusiikki, koska kummankaan arvo ei tule sävelistä vaan tuttujen teemojen varioinnista. Toisaalta pariminuuttinen popkappalekin on kaikkea muuta kuin keskittymistä ja pitkäjänteisystä vaativa minimalistinen teos.

Sen sijaan jos määrittelee kuuntelukokemuksen vertauskuvaksi elektronisen populaarimusiikin, yhteyksiä alkaa löytyä enemmänkin. Sekä elektroninen tanssimusiikki että minimalistinen taidemusiikki yrittävät saada ihmisen kuuntelemaan vähemmän analyyttisesti ja enemmän kokemuksellisesti. Tanssimusiikki on eräänlaista kehollista minimalismia siinä missä minimalistinen taidemusiikki on esteettistä ja emotionaalista, ei älyllistä. Koska minimalismia ei tarvitse – eikä ehkä aina edes kannata – analysoida teoreettisesti, se sopii hyvin myös popmusiikin kuuntelijoille.

Lue loppuun

#44 Underworld – Born Slippy .NUXX (1995)

YouTube:
Audio + lyriikat (Original Version)
Musiikkivideo (Short Version)
Everything, Everything -liveversio
Trainspottingin loppukohtaus

Trainspotting Soundtrack; levynkansiUnderworldin Born Slippy .NUXX on paitsi yksi 1990-luvun tärkeimmistä elektronisista hittibiiseistä, myös havainnollistava esimerkki tanssimusiikin usein hämmentävistä versiosotkuista. Kappale on julkaistu singlenä monena eri vuotena ja siitä on lukuisia eripituisia versioita, joita ei välttämättä erota nimen perusteella mitenkään. Lisäksi vuonna siitä 2003 julkaistiin uusi remix sekä uusi Edit-versio, joka on luultavasti tätä nykyä kappaleen helpoimmin saatavilla oleva versio, ainakin Underworldin omilla julkaisuilla.

Tämä kaikki nyt on vielä täysin normaalia, mutta erityisen hämmentävää on se, että ”Born Slippy .NUXX” on itseasiassa täysin eri biisi kuin ”Born Slippy”. Alkuperäinen Born Slippy oli vuonna 1995 julkaistu instrumentaali, jota ei ole yhdelläkään bändin albumilla. Singlen b-puolelta löytyi .NUXX-versio joka sai oman a-puoli-julkaisunsa vuotta myöhemmin ja löytyy lyhennettynä versiona bändin kokoelmalevyiltä 1992-2002 ja 1992-2012. Kokonaisena se löytyy ainoastaan alkuperäisiltä (harvinaisilta) sinkuilta ja Trainspottingin soundtrackilta.

Tämän Danny Boylen elokuvan ikonisesta loppukohtauksesta kappale parhaiten tunnetaankin. Trainspottingin vedossa siitä tuli yhtyeen suurin hitti, brittilistan kakkonen ja lähtemätön osa 1990-luvun soundtrackia. Alkuperäinen ”Born Slippy” unohtui niin täysin että kun nykyään ihmiset puhuvat siitä, he tarkoittavat juuri .NUXX-versiota. Kappaleen nimi tuli Underworldin jäsenille veikkausvoiton tuoneen vinttikoiran nimestä, .NUXX-pääte puolestaan tietokonebugista, joka lisäsi .NUXX-päätteen heidän biisiensä työtiedostoihin.

Sanoitus on bändin vokalistille Karl Hydelle tyypillistä tajunnanvirtaa, jossa luetellaan sanoja ilman ilmeistä yhteyttä toisiinsa, minkä vuoksi tulos on usein varsin monitulkintainen. Hänen sanoitustyylinsä tuo bändin musiikkiin myös oman päihtyneen tunnelmansa – Hyden assosiaatioketjut ovat kuin huumeissa olevan ihmisen ajatuksenjuoksua, jota eivät enää sido kieliopin tai selväpäisen mielen rajoitukset. ”A drunk sees the world in fragments and I wanted to recreate that”, kertoi Hyde tästä kyseisestä kappaleesta Guardianille helmikuussa 2006. Hän kirjoitti kappaleen eräänlaiseksi alkoholistin sisäiseksi keskusteluksi aikana jolloin hän itsekin oli sellainen.

Henkilökohtaisten tilitysten sisällyttäminen elektronisen tanssimusiikin sanoituksiin on aina hieman hankalaa, kuten sanoitusten rooli klubmusiikissa muutenkin. Jos kappaleessa on niin uskomattoman upea ja jyräävä biitti kuin Born Slippy .NUXX:issa, se pakottaa ihmiset aivottomina sätkynukkeina tanssilattialle vaikka siinä laulettaisiin lapsenmurhasta. Toki tanssimusiikki taipuu myös syvällisten ja henkilökohtaisten sanomienkin ilmaisuun, mutta aina sillä riskillä että kappaleista tulee kuitenkin ensisijassa tanssi- ja bilebiisejä.

Born Slippystäkin on muodostunut melkeinpä päihteiden ylistyslaulu vaikka se kirjoitettiin alkoholistin avunhuudoksi. Etenkin kohta ”lager lager lager shouting” suorastaan kerjää tullakseen huudelluksi kännissä kadulla. Jalkapallofanit omaksuivatkin sen omaksi taisteluhuudokseen. Kun kappale esitettiin ensimmäistä kertaa livenä, Hyde kauhistui kuinka yleisö nosti tuossa kohdassa kaljatuoppinsa innoissaan ylös, mutta on sittemmin kuulemma jo tottunut siihen.

Toisaalta on kyllä hyvä että elektronisessa tanssimusiikissa lauletaan muustakin kuin tanssimisesta ja bailaamisesta, koska se on kehollista eikä sanallista toimintaa. Siitä laulaminen on lähes aina banaalia, vaikka se toimintana sitä ei olekaan. Siksi klubimusiikki toimiikin usein hyvin instrumentaalina. Mutta jos musiikki sopii myös kotikuunteluun, sillä voi hyvin olla jotain sanottavaakin. Jos sitä kuitenkin voi myös tanssia, niin myös tehdään täysin riippumatta sanoista. Lyriikoista on tietysti esitetty muitakin tulkintoja, milloin mistäkin muusta päihteestä aina LSD:stä PCP:hen. Varsinkaan biisin ikuinen assosioituminen Trainspottingiin ei oikein edes mahdollista enää helposti muita kuin huumetulkintoja. Joidenkin mukaan sanoitus kuitenkin kertoo seksin harrastamisesta transvestiitin kanssa.

Born Slippy siirsi Underworldin rave-alakulttuurin suosikista rock-festareiden päälavoille. Yhtyeestä tuli Orbitalin, Leftfieldin (#49), Faithlessin, Prodigyn ynnä muiden ohella yksi niistä ”post-rave”-akteista jotka vetivät kovia keikkoja isoille yleisöille. Bändin perustajajäsenten, Hyden ja Rick Smithin, juuret uuden aallon pop-rockissa, ja toisaalta yhtyeessä sen kulta-aikana vaikuttaneen DJ Darren Emersonin rave-osaaminen, toivat Underworldin musiikkiin jotain genrenrajojen yli vetoavaa. Tämä mahdollisti musiikin tekemisen lukuisille kohderyhmille jotka eivät usein kohtaa.

Underworld on yksi maailman parhaista elektronista tanssimusiikkia livenä esittävistä kokoonpanoista, ja heidän Helsingin-keikkansa vuonna 2006 on luultavasti paras näkemäni keikka tuossa genreperheessä. Karl Hyde on bändin vokalistina juuri sopivan energinen ja rock-henkinen johtohahmo, kun taas muut jäsenet vääntelevät nuppeja laitteiden takana varsin vähäeleisesti. Konsertissa heidän kappaleensa eivät useinkaan muistuta kovin paljoa niiden levytettyjä versioita, ja he osaavat reagoida yleisön fiilikseen spontaanisti.

Bändi saattaa esimerkiksi pidentää kappaleidensa instrumentaaleja rytmiosioita kymmenenkin minuuttia jos yleisö tuntuu rakastavan kyseistä kohtaa. Heidän musiikkiinsa yhtä keskeisesti kuuluvia ambientimpia kohtia tai laulettuja säkeistöjä voidaan hyvinkin siirtää pois niille ”kuuluvilta” paikoilta jos livetilanne sitä vaatii. Tietyllä tapaa tanssimusiikkikeikat voivatkin olla interaktiivisempia kuin monet rock-keikat koska yleisö osoittaa suosiota kehoillaan ja Underworld reagoi siihen reaaliajassa, päättäen kappaleittensa rakenteen lennossa.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 270-271; Rule & Melville (1996/2011): s. 144-148.

Kuuntele myös: Trainspottingin ohella 1990-luvun raven jälkeistä elektronista populaarimusiikkia popularisoivat mm. seuraavat elokuvat: Blade (1998, esim. remixattu New Order), Pi (1998, esim. Aphex Twin), Lola rennt (1998, pääosanesittäjä Franka Potente lauloi usean soundtrackin biiseistä), Matrix (1999, esim. The Prodigy), Fight Club (1999, The Dust Brothers) ja Virgin Suicides (1999, Air).

PS. Underworldin paras biisi ei kuitenkaan ole Born Slippy .NUXX vaan loistavalle Everything, Everything (2000) -livelevyllekin nimen antanut Cowgirl.

Spotify: 254/500.