Vinyylifetissin elitismistä

Vinyylifetissin metafysiikkaa näyttää olleen ensimmäinen bloggaukseni joka on herättänyt sosiaalisessa mediassa jotain närkästymiseen viittaavaa, eli taisin viimein kirjoittaa asiasta joka ihmisiä kiinnostaa! Tökin vielä muurahaispesää lyhyemmän – ja helppolukuisemman! – täydennyskirjoituksen muodossa.

Jätin viimeksi pois vinyylifetissin elitistisen luonteen, koska rajansa nyt minunkin rönsyilyllä. Jos jatketaan tuon Kuudennen Tunnin esimerkillä, niin julkaisemalla (uudestaan) jonkin levyn tuolla tavalla pidetään huoli siitä että kyseistä levyä kuuntelee vain undergroundista hyvin tietoinen harrastajapiiri, jolla on keskiluokkaista kulutusvoimaa sekä tarvittavaa teknistä osaamista vinyylisoittimien hienosäätämiseen.

Svart Records kuuluu eliittilevy-yhtiöihin, toisin kuin esimerkiksi unohdettuja suomalaisia rock-klassikoita digitaalisesti halvalla uudelleenjulkaiseva Rocket Records, jonka voi nähdä tekevän bisneksen lisäksi myös sivistävää työtä. Oletettavasti tällaisessa tietoisessa kohdeyleisön rajaamisessa on kyse jonkinlaisesta vastareaktiosta populaarimusiikin ylipopulaaristumiseen, eli siihen kuinka laajasti digitoitu musiikki on saatavilla internetistä.

1900-luvun lähestyessä loppuaan suunnilleen kaikesta musiikista oli tullut populaaria sillä sitä alkoi olla laajasti kenen tahansa kuluttajan ulottuvilla. 2000-luvun puolella musiikista on tullut niin laajasti (laittomasti tai laillisesti) saatavilla olevaa, että sitä kuunnellakseen ei tarvitse enää olla edes kuluttaja. Se ei enää edellytäkään esineellisen musiikkituotteen ostamista, omistamista ja käyttämistä.

Tällaisessa tilanteessa on tietysti vaikea tehdä bisnestä (CD- tai tiedostomuotoisella) digitaalisella musiikilla, joten on täysin loogista että tällainen analogisen musiikin niche-julkaisutoiminta on alkanut näyttää toimivalta liikeidealta, jolle on kysyntää elitismiin taipuvaisen keskiluokan piirissä. Esimerkiksi musiikin vuotaminen nettiin on huomattavasti epätodennäköisempää jos levyä ei julkaista digitaalisena. Vinyylin digitointi on toki mahdollista ja myös niitä ”rippauksia” jaetaan netissä ilmaiseksi, mutta kuitenkin huomattavasti digijulkaisuja vähemmän. Rajatulle piirille saatavilla olevan musiikin ostaminen (ei siis sen kuunteleminen) ruokkii keräilijän tunnetta omasta erityisyydestään.

Svartin kaltainen julkaisutoiminta johtaa tilanteeseen, jossa musiikin kuuntelua määrittää vain maksukyky, käytännössä siis kuulijan yhteiskuntaluokka, ei musiikkimaku. Ihmisen mahdollisuudet kuulla musiikkia monipuolisesti ovat täten riippuvaisia hänen kyvystään kilpailla markkinataloudessa ja saavuttaa tietty tulotaso. Varsinkin kun kirjastot harvemmin enää lainaavat vinyylejä, muutamaa myönteistä poikkeusta lukuunottamatta, on vinyylijulkaisun eriarvoistava vaikutus normaaleista tasa-arvoa lisäävistä instituutioista riippumatonta.

Mitä monipuolisempi musiikkimaku ja hajautuneemmat kuuntelutottumukset, sitä parempipalkkaiseen työhön tulisi ihmisen tällä logiikalla pyrkiä. Jos sen sijaan kuuntelee hyvin rajattua määrää levyjä, ei ostovoimaakaan tarvitse olla hirveästi. Vinyyliä romantisoidessa usein hehkutetaankin jotain 1970-lukua jolloin levyn kuullakseen oli säästettävä kuukausitolkulla. Ikään kuin saatavuuden vaikeus ja sen edellyttämä oman työvoiman myynti markkinoilla tekisi musiikistakin tärkeämpää.

Käytän esimerkkinä myös toista edellisessä kirjoituksessa mainitsemaani yhtyettä, Mana Manaa. Yhtyeen koko vokalisti-sanoittaja Jouni Mömmön elinaikana levytetty tuotanto löytyyy Complete…Kaikki -CD:ltä, joka maksaa tällä hetkellä Levykauppa X:ssä (tämä ei ole mainos, käytän esimerkkiä vain koska se on Suomen laajin levykauppaketju) 6,95 euroa. Svart Recordsin uusintapainoksina Totuus palaa -LP ja Maria Magdalena -single maksoivat viime kesällä yhteensä n. 37 euroa (ensin mainittu on nykyään loppuunmyyty, joten hintaa tulee luultavasti nyt enemmän). 30 euroa halvemmalla sai siis täsmälleen saman musiikin ja jämäbiisejä vielä bonuksena. Soundien puolesta en huomaa tässäkään tapauksessa mitään merkittävää laadullista eroa CD:n ja vinyylin välillä.

Kokoelmalevyn kuunteleminen ei tietenkään ole sama asia kuin albumin, mutta tässäkin tulee taas tiedostoformaatti apuun: CD:ltä Totuus palaa -kokonaisuuden kuuntelu voi olla hankalaa, mutta tietokoneella siihen kuuluvista biiseistä saa tehtyä soittolistan. Toki tuollainen muiden biisien tunkeminen albumin alkuun ja perään on kökköä, kuten edellisessä bloggauksessa kirjoitinkin. On silti parempi että levy on julkaistu tuollaisena CD:nä kuin että sitä ei olisi lainkaan saatavilla helppokäyttöisessä ja edullisessa formaatissa. Itse tosin olin liian rahoissani viime kesänä, joten ostin nuo kalliit vinyylit. Siinä ei tosiaankaan ollut mitään järkeä, mutta itsekään en ole ollut täysin immuuni hysteeriselle vinyylimanialle.

Eikä minulla mitään sitä vastaan olekaan, että tällä tavalla tarjotaan musiikki saataville monessa eri formaatissa. Kuudennen Tunnin kohdalla näin ei kuitenkaan ole tehty, ja levy on saatavilla ainoastaa porvarillisessa 180 gram double vinyl gatefold -formaatissa. Mana Manalla on toki isompi potentiaalinen yleisö, joten sen julkaiseminen monessa formaatissa on ollut taloudellisesti pienempi riski.

Vaikka populaarimusiikki onkin tietyllä tavalla aina kauppatavaraa, en sulata ajatusta että musiikkimaku olisi yksinomaan kulutustottumus. Maailmassa on niin valtava määrä julkaistua musiikkia, josta yhä suurempi osa on kuolleiden taiteilijoiden tekemää (eli tekijänoikeudet omistaa joku muu kuin tekijä), että on jokseenkin epäilyttävä ajatus että kaikesta kuuntelemastaan pitäisi maksaa. Populaarimusiikin historia kuluu koko ihmiskunnalle, ja Mana Manan ja Kuudennen Tunnin musiikki suomalaisen kulttuuripiirin kollektiiviseen perintöön. Jälkimmäinen ei kuitenkaan nyt käytännössä kuulu siihen, koska musiikki ei ole laajasti saatavilla.

Vinyylielitismin tekninen puoli ilmenee kaikissa niissä lukemattomissa tavoissa, joilla laadukkaan levysoittimen omistajan on osattava säätää laitteitaan jotta musiikki oikeasti kuulostaisi ”CD:tä paremmalta”. Itse en ole siinä onnistunut vaikka olen omistanut ensimmäisen ns. ”oikean” vinyylisoittimeni jo melkein vuoden. Monia ongelmia olen onnistunut ratkomaan, mutta äänirasia ottaa edelleen huminaa jostain, oletettavasti lähistöllä olevista sähkölaitteista.

Vinyyliä kuunnellessa paljon useampi asia voi mennä pieleen kuin CD:tä tai tiedostoja kuunnellessa. Musiikin kuuntelu vinyyliltä vaatii CD-levyä enemmän teknistä osaamista, ei vain ostovoimaa. Digitaalisen musiikin binäärisyys on tavallaan lohduttavaa: se toimii tai ei toimi, ei ole välimuotoja. Naarmuiset levyt toki hyppivät, mutta niin se on jokaisessa formaatissa jos äänitteistä ei pidetä huolta. Vinyyli taas analogisena formaattina voi toimia lukemattomilla tavoilla epäoptimaalisesti.

Vinyylisoitinta säätäessä on huomioitava ainakin seuraavia säätöjä, joita ei digitaalisessa musiikissa tarvitse: neulapaino, antiskate-paino, maadoitus, äänirasian asettaminen täysin horisontaalisesti levylautaseen nähden, häiriöäänien minimoiminen muista sähkölaitteista tai jopa soittimen omasta moottorista. Suurin osa näistä ongelmista liittyy vinyyliin kuuluvaan voimakkaaseen vahvistamiseen: äänirasiasta tulevaa ääntä on voimistettava niin paljon että samalla voimistuvat myös sellaiset sähkölaitteisiin, jotka esimerkiksi CD-soittimessa jäävät aina niin hiljaisiksi ettei kukaan niitä kuule.

Vinyyliharrastuksen elitismi paljastuu parhaiten netin loputtomia hififanaatikkojen keskustelufoorumeilla. Jokainen vinyylisoittimia koskevasta teknisestä ongelmasta käyty nettikeskustelu pitää sisällään aina ainakin kaksi stereotyyppistä viestiä:

a) Tervetuloa vinyyliharrastuksen pariin. Tekniset ongelmat ja niiden ratkaisu kuuluvat asiaan ja ovat osa harrastuksen hauskuutta.
b) Osta Technics, kaikki muut soittimet ovat paskoja.

Technics SL-1200 MKII, ainoa oikea levysoitin.

Technics SL-1200 MKII, ainoa oikea levysoitin.

Varsinaisia neuvoja näiltä foorumeilta löytää vähemmän, ja ne vähäiset ovat yleensä ristiriidassa keskenään. Levysoittimien mukana tulevissa manuaaleissa ei ole tapana olla edes mitään troubleshooting-osastoa, joten käyttäjä on aika lailla oman onnensa nojassa ongelmia ratkaistessaan.

Tuon Technicsin SL1200 Mk II -mallin ykkösasema DJ-soittimena oli toki aivan perusteltu pitkään, mutta kotikuuntelussa sen suosimisessa ei ole mitään järkeä varsinkaan nyt kun valmistus on päättynyt ja hinnat luultavasti vain nousevat. Kunnolliset levysoittimet ovat tosin joka tapauksessa kalliita. Jos ostaa halvan ja helppokäyttöisen soittimen, jossa ei ole edellä mainitsemiani säätömahdollisuuksia, se on todennäköisesti säädetty tehtaalla niin huonosti että se vain vahingoittaa levyjä kun niitä kuuntelee. Satasella saa kelvollisen CD-soittimen mutta ei kelvollista levysoitinta.

Nykyaikaisena monitoimiviihdelaitteena tietokone mahdollistaa vielä senkin, ettei musiikin kuunteluun välttämättä tarvitse enää mitään erillistä laitetta, edes CD-asemaa. Tässäkin mielessä vinyyli on kallista harvan hupia kun taas tiedostojen kuuntelu vaatii hyvin pieniä teknisiä ja taloudellisia panoksia. Kotitietokone ja laajakaista-Internet ovat musiikin kuuntelun äärimmäisiä demokratisoijia, mistä jotkut eivät kuitenkaan jostain syystä pidä.

Lopetan tälläkin kertaa lainaukseen, Jussi Mäntysaaren levymessuilla kuulemistaan keskusteluista. Tästä vinyylipurismissa usein tuntuu olevan kyse:

”Mä en edes tykkää tästä musasta, siinä on vaan niin hyvät soundit”
”No nyt on just oikea hetki ruveta keräilemään Curea, nää ei tästä halpene”
”Sen jälkeen ku me viimeks nähtiin mä rupesin uudestaan keräilemään. Nyt mulla on kaikki Frank Zappat. Siis studiolevyt, boksit ja 12-tuumaiset sinkut.”

Vinyylifetissin metafysiikkaa

Tämä teksti oli alunperin levyarvostelu ”vuoden 2013 puhuttelevimmasta uusintajulkaisusta”, mutta tästä tulikin essee äänitetyn musiikin metafysiikasta. Käytän kuitenkin edelleen esimerkkinä pääasiallisesti tuota levyä – Kuudennen Tunnin Kuinka tänään voit? -LP:tä. Se näki päivänvalon 500 kappaleen painoksena vuonna 1984 ja oli sitten loppuunmyyty harvinaisuus lähes kolme vuosikymmentä – kunnes se viime vuonna julkaistiin uudestaan.

Kuudes Tunti oli yksi legendaarisimmista suomalaisista post punk -mustahuulibändeistä Mustan Paraatin ohella. Joskus kymmenen vuotta sitten Paraatin Peilitalossa (1983) oli ainoa järkevän hintainen laajasti saatavilla oleva albumi tuossa genressä. Kaikki hengenheimolaiset – mm. Kuudes Tunti, Syyskuu ja Dorian Gray – olivat lyhyen uran tehneitä kulttisuosikkeja, joita oli mahdollista kuulla lähinnä goottiklubeilla skenekonkareiden DJ-seteissä, ellei ollut valmis kiertämään divareita ja kyttäämään huuto.netiä, ja maksamaan itseään kipeäksi. Tämä soittolistojen epämääräisyys huipentui mm. vain kolme biisiä urallaan julkaisseisiin Silmät ja Hexenhaus -yhtyeisiin.

Monissa tapauksissa kyse oli oikeastaan enemmän siitä harvinaisuudesta ja epämääräisyydestä; bändit olivat legendaarisia siksi, ettei heidän musiikkinsa ollut helposti saatavilla. Syyskuun Sator-albumin (1984) kuuleminen vuosien kuolaamisen jälkeen oli melkoinen antikliimaksi, sillä musiikin kökköys onnistui kotikuuntelussa rikkomaan kaikki illuusiot bändin erityisyydestä. Kuudennen Tunnin kohdalla viehätys ei kuitenkaan ollut vain harvinaisuuden luomaa myyttisyyttä. Heidän ainokaisensa oli oikeasti alusta loppuun loistava levy, suomalaisen rockin unohdettu klassikko. Synkkä ja epätoivoinen kauhunhuuto kuilusta, johon vain harva bändi on uskaltautunut – Suomessa ehkä vain Musta Paraati ja Mana Mana.

Olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä satuin asumaan paikkakunnalla jonka kirjaston valikoimasta Kuinka tänään voit? löytyi. Siellä oli oltu kaukaa viisaita eikä poistettu LP-levyjä kokoelmista 1990-luvulla, kuten valtaosa kirjastoista teki. Löysinkin useita 1980-luvun loppuunmyytyjä kotimaisia vinyylejä, joita ei ole koskaan julkaistu CD-formaatissa. Näistä pidin kestolainassa Kuudennen Tunnin lisäksi Argonin (Organ miinus Mikko Saarela) Kone kertoo -LP:tä.

Palautin levyjä välillä, mutta ei niitä kukaan muukaan ikinä lainannut, joten omin ne hyvällä omatunnolla itselleni. Digitoin ne toki MP3:ksi, mutta silloinen laitteistoni ja osaamiseni oli niin heikkoa, että lopputulos ei kuulostanut kovin tyydyttävältä. Puhumattakaan siitä että silloin ei ollut vielä tarpeeksi kovalevytilaa nykyisen kaltaiselle FLAC-hifistelylleni. Muutin pois ja jätin levyt kiltisti kirjaston hyllyyn – kirjastosta varastaminen ei tullut edes mieleeni, koska kunnioitan yhteistä omaisuutta enemmän kuin yksityistä.

Muutostani lähtien haaveilin albumin uudelleenjulkaisusta enemmän kuin minkään muun levyn koskaan. Viime vuonna toiveeni sitten toteutui, mutta lähinnä puoliksi. Svart Records julkaisi sen jälleen kerran 500 kappaleen vinyylipainoksena, mikä herätti suunnilleen yhtä paljon turhautumista kuin riemuakin. En minä sitä vinyylinä halunnut vaan digitaalisena remasterointina, koska siten se saavuttaisi parhaiten ansaitsemansa isomman yleisön. En edes odottanut sitä CD-uusintapainosta välttämättä aivan perusteettomasti: 2000-luvulla on nähty varsin paljon suomalaista punkia ja post-punkia on pitkästä aikaa saatavilla, pääosin CD:nä (paitsi jos asialla on ollut Svart).

Omassa ajattelussani muinaista ja harvinaista musiikkia julkaistaan uusiksi siksi, että nuorempi ja laajempi kuulijajoukko pääsisi kuulemaan unohdettuja teoksia. Pidän jokseenkin itsestäänselvyytenä että internet-ajalla on täysin haluttavaa, että aikoinaan 500 kappaleen painoksena julkaistu levy voi olla potentiaalisesti kenen tahansa kuultavissa. Ihan riippumatta siitä onko heillä halua, taitoa tai varaa harrastaa vinyyliä. Fyysisten formaattien rajoitukset olivat 1900-luvun ikäviä materiaalisia realiteetteja, joista internet ja tiedostomuotoinen musiikki on meidät pelastanut.

Svartin julkaisupolitiikka noudattaa kuitenkin täysin vastakohtaista ideologiaa: musiikin fetisoimista kulttiesineisiin, joiden arvostus perustuu rajoitetun hyödykkeen omistamiseen eikä sen sisältämään taiteeseen. En tosin tiedä mitään uudelleenjulkaisemisen taloudellisista realiteeteista, joten en myöskään varsinaisesti kritisoi tätä yksittäistä levyä tai Svart Recordsin julkaisupolitiikkaa, koska kysyntäänhän hekin vain vastaavat. Kritisoin enemmän yleistä kuuntelutottumusten rappioitumista kuluttajatottumuksiksi – ja kuuntelemisesta sentään tiedän jotain.

Kuudes Tunti - Kuinka tänään voit?; 1. ja 2. painos

Lue loppuun

#41 DJ Shadow – What Does Your Soul Look Like? [Part 4] (1994)

Spotify
YouTube

DJ Shadow - What Does Your Soul Look Like?; EP:n kansi (1994)Guinnessin ennätystenkirjan mukaan DJ Shadow’n eli Josh Davisin debyyttialbumi Endtroducing... (1996) on ensimmäinen kokonaan sampleista koostettu levy, mutta mehän tiedämme että se on paskapuhetta, koska esimerkiksi John Oswaldin Plunderphonic julkaistiin jo 1989 (ks. #45). Kyse on tietysti siitä mistä lähtökohdasta asiaa tarkastelee. Hip hopin tai mainstream-popin piirissä DJ Shadow’lle voi mahdollisesti suodakin kyseisen kunnian, ja onhan toki merkittävämpää tehdä jotain ensimmäisenä popin kuin avant-garden piirissä.

Levyn kutsuminen popiksi on silti sekin melko kaukaa haettua, sillä se on kuitenkin pääosin instrumentaali, eikä sisällä kertosäkeistöjä. Endtroducing ei sitä paitsi edes koostu kokonaan sampleista, sillä studiossa äänitettiin ihan levyä varten Lyrics Bornin ja Gift of Gabin vokaaleja. Tärkeintä ei tietenkään ole se kuinka monta samplea käyttää (suhteellisesti tai absoluuttisesti) vaan se miten niitä käyttää, ja Davis käyttää niitä sulavammin kuin kukaan muu. Avain Shadow’n nerouteen on siinä, että biisit eivät kuulosta samplatuilta, vaikka niiden lähteinä ovat toimineet hyvinkin erityyliset levyt.

Shadow liittää erilaisista äänilähteistä pätkiä yhteen niin luontevasti että tulos ei kuulosta lainkaan sirpaleiselta. Hänen hämmästyttävä kykynsä ei ole pelkästään siinä että tuntee kaikki pienet levykaupat joista salaisimmat vinyylilöydöt voi tehdä, vaan siinä että on pistämätön vainu hyville sampleille. Pienimmästäkin äänestä, alkuperäisen kokonaisuuden kannalta ehkä merkityksettömästäkin yhteiskohdasta, hänen onnistui luoda luonteva osa samplekudosta. Levyn crossover-menestykseen vaikutti luultavasti juuri se, että samplet oli poimittu niin eklektisestä levykokoelmasta: mukana oli kaikkea Metallicasta ja T-Rexistä perinteisempään hiphopin samplemateriaaliin kuten Kraftwerkiin, Grandmaster Flashiin ja Grand Wizard Theodoreen. Eksyipä mukaan Pekka Pohjolaakin.

Vaikka Endtroducing onkin koostettu digitaalisella Akai MPC60 -samplerilla, sen voi mielestäni silti mieltää osaksi 1990-luvun analogista vinyylirevivalia. Äänilähteenä samplerilla sitä paitsi oli kaksi DJ-vinyylidekkiä. Levyn kannessakin kuvataan Shadow’n Solesides-levy-yhtiökollegat Lyrics Born ja Chief Xcel vinyyliostoksilla, mikä korostaa Davisin imagoa taiteilijana, jonka taideteos on vähintään yhtä paljon hänen levykokoelmansa kuin itse äänitteetkin.

Hip hop syntyi aikana jolloin ainoa keino ”samplata” oli käyttää vinyylisoittimia ja mikseriä. 1970- ja 1980-lukujen taitteessa se olikin ollut puhtaasti analogista musiikkia joka perustui lähes täysin MC:n esiintyjänkykyihin ja DJ:n taitoon käyttää dekkejä – ne olivat ne bändin ”soittimet”. Digitaaliset teknologiat, kuten sampleri ja DAT, muuttivat hip hopin luonteen pysyvästi, kun DJ:n asema hip hop -kokoonpanon musiikillisena tähtenä alkoi hiipua. Samalla vinyyli meni pois muodista kuluttajahyödykkeenä CD:n aikakauden koittaessa, mutta nämä artistit ja paatuneimmat levykeräilijät alkoivat suhtautua siihen tietyllä tavarafetisismillä. Hip hopin kokeellisempi laita alkoi 1990-luvun undergroundissa taas arvostaa analogisesti vinyyleitä pyörittävän DJ:n taitoja.

Esimerkiksi vinyylin rahinasta tuli itseisarvoinen ääni, melkeinpä yhtä tärkeä osa kuuntelukokemusta kuin se alkuperäinen samplattava musiikki. Tämä kuuluu vahvimmin kenties trip hopissa. Varsinkin Portisheadin musiikissa tämä anakronistinen vinyylirakkaus on keskiössä. Myös DJ Shadow assosioitiin vahvasti trip hopiin ja ainakin hänen varhaiset sinkkunsa In / Flux (1993) ja What Does You Soul Look Like? (1994) varmasti vaikuttivatkin paljon Bristol-soundin kehittymiseen. Davisin osallistuminen myös UNKLE:n Psyence Fiction (1998) -klassikkolevyn tekemiseen vahvistaa tätä assosiaatiota.

Shadow’n musiikissa ei kuitenkaan ollut samanlaista synkkää särmää ja savuista rahinaa kuin trip hopissa – toisin sanoen se ei ollut tarpeeksi trippailevaa. Sitä voisi kutsua enemmin ambient hip hopiksi. Ainakin Endtroducingin voi ajatella aloittaneen instrumental hip hopiksi kutsutun musiikkisuuntauksen. Se oli ikään kuin ensimmäinen hip hop -kulttuurista tullut hittilevy joka oli tarkoitettu ensi sijassa kotikuunteluun. Ambient hip hopia voi pitää vähän samanlaisena haukkumasanana kuin ambient tai intelligent drum ’n’ bass (ks. #75 & #74). Avain levyn menestykseen rock-piireissä ei ehkä ollut niinkään samplejen lähteissä vaan siinä ettei se sisältänyt räppiä, ollut bilemusaa, vihaisen poliittista hip hopia tai uhoon perustuvaa gangsta rapia, vaan hillitysti nautittavaa sivistynyttä musiikkia. Se oli siis tarpeeksi valkoista.

What Does Your Soul Look Liken neljäs osas osa sisältyi ilman introa ja outroa myös Endtroducing-levylle. Tämä kappale koostuukin hämmentävän pienestä määrästä sampleja: Kraftwerkin todennäköisesti samplatuin biisi Numbers tarjoaa hidastetun ”eins, zwei” -mantran; biisin selkärankana toimii obskuurin jazz rock -bändi Flying Islandin The Vision and the Voice -teoksen rytmiosasto; saksofoni on poimittu vielä obskuurimman soft jazz -bändi The People’s Peoplen Monicasta.

Näiden kahden samplen lähde harvinaisissa 1970-luvun vinyyleissä (nämä kaksi julkaistiin ’76) on juuri tätä ”crate digging” -hiphopin ydintä. Toisin kuin plunderphonicsissa, tarkoitus ei ole kommentoida menestynyttä pop-musiikkia tunnistettavasti, tai yksinkertaisesti tehdä samplenbongailusta viihdettä kuten mash-upeissa (#50), vaan nimenomaan kaivaa niistä divareiden halpislaareista ne omituisimmat sekundalevyt ja sitten ottaa niistä ne parhaat pari sekuntia uuden teoksen ytimeksi. Kyse on taiteenmuodosta joka pelastaa unohdettuja antiklassikkoja ajan kanssa hitaasti tuhoutuvilta vinyyleiltä. Keskinkertainen jazz rock tai soft jazz saavat uuden elämän uusissa teoksissa. Davisin kaltaisille vinyylifriikeille mikään musiikki ei ole niin surkeaa etteikö levyltä lyötyisi edes jotain pientä käyttökelpoista kohtaa.

DJ Shadow - Endtroducing...; levyn etu- ja takakansi

Lue lisää: Henderson 2010: s. 268-269; Berk (2000): s. 196; Prendergast (2000): s. 445-447; Reynolds (2011): s. 322-324.

Kuuntele myös: Endtroducing-levyn läheisin henkinen sukulainen lienee, ainakin myynti- ja arvostelumenestyksen perusteella, The Avalanchesin Since I Left You vuodelta 2000 (Frontier Psychiatrist).

Vinyyli- ja DJ-revivalin vei pisimmälle 1990-luvulla syntynyt ns. turntablism-genre, joka perustui yksinomaan DJ:n taitoihin. Tyylissä on tarkoitus että kaikki musiikki luodaan vain vinyylidekeillä ja mikserillä. Niiden muodostamaa kokonaisuutta alettiinkin joissain piireissä kutsua ”analogiseksi sampleriksi”. Pääosassa tyylissä ovat skrätsäyksen ja beat jugglingin kaltaiset DJ-tekniikat, jotka turntablistit jalostivat aivan omiksi taiteenlajeikseen.

Alan pioneereina toimivat DJ:t Krush (Kemuri), Q-Bert (Demolition Pumpkin Squeeze Music Track 6) sekä avantgardeen ja jazziin enemmän kallellaan oleva Spooky (Galactic Funk samplaa mm. Jean-Jacques Perreyn E.V.A.-psykedeliaklassikkoa). 2000-luvulla menestyivät mm. Kid Koala (Drunk Trumpet) ja Cut Chemist (The Garden).

Spotify: 270/500.