Vaikeasti tavoiteltava sinfonia

On aika siirtyä eteenpäin vinyylifetissin kritisoimisesta ja ehkä vähän myönteisempään tunnelmaan. Edellisten bloggausten tematiikkaa on kuitenkin sen verran mukana tässäkin, wttä aloitan lainaamalla Svart Recordsin uudelleen julkaiseman Mustan Paraatin Peilitalossa-LP:n (1983/2012) mukana tulevaa lehtistä. Matthew Pallasoja (Suruaika/Varjo) kertoo omasta tutustumisestaan albumiin: ”Koska tämä oli sitä aikaa, jolloin kaikki ei ollut ladattavissa heti netin kautta, levyn metsästykseen kului varmasti useampi kuukausi”.

Tällainen nostalgia on nykyään varsin yleistä musiikkinörttien keskuudessa, ja useimmiten siitä välittyy jokin omituinen kiintymys aikoihin, jolloin asiat olivat vaikeita. Lisäksi niistä tulee mieleen että kyseinen henkilö ei ole koskaan edes yrittänyt ladata mitään netistä, tai että hänellä on niin rajoittunut musiikkimaku että tietoisuus rajoittuu van helposti saatavilla olevaan musiikkiin. Viime vuodelta esimerkkinä olkoon Kimmo Karjalaisen Flow-lehteen kirjoittama artikkeli Vinyyliaddikti muistelee, jossa hän väittää että ”hyvän musiikin voi kuulla, mutta vain levyn voi löytää”, viitaten tiedostomuotoisen musiikin löytämisen väitettyyn helppouteen.

Sen metsästäminen voi kuitenkin vaatia jopa suurempia vaivoja kuin fyysisen levyn. Varsinkin jos sen haluaisi hankkia laillisesti ja hifilaatuisessa FLAC-formaatissa. Tämä on kertomus yhdestä tapauksesta, jossa fyysisen äänitteen hankkiminen olisi ollut paljon helpompaa, mutta en halunnut sellaista viemään tilaa muutenkin täydestä levyhyllystäni. Tämä on esimerkki siitä kuinka myös tiedostomuotoisen levyn metsästykseen voi kulua useampi kuukausi.

Vuoden 2013 suuret musiikkiprojektini olivat klassiseen ja jazziin tutustuminen. Klassinen musiikki vaikuttaa populaarimusiikin parissa kasvaneesta perin hermeettiseltä kokonaisuudelta, johon vihkiytymättömällä ei ole asiaa ilman jotain salamyhkäistä vihkiytymisriittiä. Miten jotain 500-vuotista musiikkiperinnettä voisi noin vain ryhtyä kuuntelemaan jos ei tiedä mitään musiikin teoriasta tai lukemattomien eri levytysten eroista?

Tarvitsin luonnollisestikin ulkopuolista apua, joten kahlasin läpi kirjastojen musiikkiosastoja helppotajuisen johdantoteoksen toivossa. Huomasin kuitenkin pian, että aikuisille suunnattuja perusteoksia on todella vähän: kirjat, jotka eivät pidä esim. nuotinlukutaitoa itsestäänselvyytenä, ovat lähes aina koululaisille kirjoitettuja. Kansantajuisia ja aikuisille suunnattuja teoksia, jotka eivät tunnu aliarvioivan lukijaansa, on hyvin vaikea löytää. Lisäksi asetin teokselle kriteeriksi, että se suosittelee teoksista joitakin tiettyjä levytyksiä.

Corigliano/Slatkin/NSO - Of Rage and Remembrance; levynkansiMonta kirjaa kahlasinkin läpi, kunnes löysin etsimäni: Fred Plotkinin Classical Music 101 (2002). Siinäkin oli isoja puutteita, mutta mukana oli kattava diskografia eikä turhaa teoreettista jargonia. Plotkinin käsittelemistä teoksista löytyi tämänkin postauksen aihe, John Coriglianon ensimmäinen sinfonia. Teosta oli hyvin vaikea löytää mistään testikuunneltavaksi, varsinkin kun Spotifyn hakuominaisuus ja klassinen eivät sovi kovin hyvin yhteen. Löysin lopulta kuitenkin Plotkinin suositteleman Leonard Slatkinin ja National Symphony Orchestran levytyksen ja menetin teokselle heti sydämeni.

Coriglianon ensimmäinen on kai aika tyypillinen moderni atonaalinen sinfonia, jossa on paljon riitasointuja ja, no, epämusikaalista mölyä. Tämän pidemmälle en osaa teosta kuvailla, koska en hallitse sitä teoreettista jargonia. Sinfonian painostava tunnelma teki minuun kuitenkin suuren vaikutuksen. Noin kokeellinen musiikki olisi varmaan klassista musiikkia entuudestaan tuntemattomalle kuulijalle muuten erityisen haastavaa kuultavaa, mutta minä nimenomaan olen tottunut kuuntelemaan populaarimusiikin piirissä tehtyä hälyä. Itselleni juuri tällainen kaoottinen äänimassa oli helpoimmin lähestyttävää klassista.

Sinfoniasta tekee kiehtovan ja traagisen myös sen ohjelmallinen sisältö: ”AIDS-sinfonianakin” tunnettu teos sai inspiraationsa niistä menetyksen, vihan ja turhautumisen tunteista joita useiden ystävien ja kollegoiden menehtyminen AIDS:iin säveltäjälle aiheutti. Aiemmin Corigliano oli pitänyt sinfoniaa genrenä, jossa kaikki on jo sanottu, ja sellaisen säveltämistä nykyaikana lähinnä säveltäjän egon paisutteluna. AIDS-epidemia kuitenkin oli niin valtava tragedia, että vain sinfonia oli tarpeeksi suurieleinen ja voimakas muoto välittämään sen tuskan jonka kuoleman läheisyys synnytti. Jokainen sinfonian kolmesta ensimmäisestä osasta on omistettu yhdelle AIDS:iin kuolleelle Coriglianolle läheiselle muusikolle. Tämän ratkaisun inspiraationa oli AIDS-muistotilkkutäkki, jonka jokainen paneeli oli omistettu yhdelle sairauden uhrille.

Sinfonian kuunteleminen Spotifysta kuitenkin turhautti: äänenlaatu ei ollut paras mahdollinen, en voinut kuunnella sitä milloin tahansa (mitä jos Spotify bugaa, tai lopetan sen tilauksen, tai teos poistetaan sieltä, tai jos Spotify menee nurin? Jne.) ja metadatakin oli mitä sattuu! Halusin teoksen osaksi FLAC-kokoelmaani. Niin jazzissa kuin klassisessakin tutustumisprojektiini kuului paitsi aiheesta lukeminen ja kuunteleminen, myös systemaattinen oman yleissivistävän musiikkikirjaston rakentaminen ja järjestäminen.

Käänsin siis katseeni Internettiin, josta ”kaikki musiikki on nykyään ladattavissa heti”. Yllätys, ei ollutkaan! Tosin tämän olen tiennyt jo pitkään. Sinfoniasta ei löytynyt yhtään levytystä sen enempää MP3:na kuin FLAC:inakaan, laillisesti tai laittomana. Esimerkiksi FLAC:eja myyvän Presto Classicalin valikoimasta sitä ei löytynyt. Tämä puute haiskahti melkein salaliitolta: kaikki muut Coriglianon teokset kyllä löytyvät useina levytyksinä, mutta ei kumpaakaan ensimmäisestä sinfoniasta. Ei Daniel Barenboimin johtaman Chicagon sinfoniaorkesterin ensilevytystä, ei Plotkinin suosittelemaa Slatkin/NSO-levytystä. Kumpaakaan levyä ei löytynyt kaupasta fyysisessä formaatissa, joten ne ovat luultavasti loppuunmyytyjä. Saattaahan se olla joku typerä lisenssisotku, joka estää myymästä digitaalisena levyä joka on fyysisesti loppuunmyyty, vaikka nimenomaan sellaisenhan pitäisi olla historiaa nettijakelun aikakaudella.

iTunesista levyn olisi kyllä saanut, mutta en minä sitä halua ruveta käyttämään, saatika sitten maksaa häviöllisestä formaatista. Amazonista sinfonian molemmat levytykset kuitenkin löytyivät hyvin halpoina käytettyinä CD-levyinä. Mutta en halunnut mitään esineitä. Seuraavaksi tieni veikin kirjastoon hankintaehdotusta esittämään; ajattelin, että tarvitsen tämän vain sen kerran ripatakseni ja kansilehtisen luettavakseni, ja että samalla vaivalla muidenkin pitäisi päästä osalliseksi tästä mestariteoksesta. Kirjaston kokoelmasta löytynyttä Coriglianon toista sinfoniaa ei kuitenkaan oltu lainattu kahteen vuoteen, joten ehdotuksesta kieltäydyttiin. Korjasin sen toisen sinfonian kuitenkin sitten sieltä hyllystä, että ei menisi toistakin kahta vuotta ilman yhtään lainaa.

Corigliano/Barneboim/CSO - Symphony No. 1; levynkansiTuo toinenkin sinfonia on ilmeisesti alan harrastajien keskuudessa arvostettu, sillä se sai Pulitzerin musiikkipalkinnon vuonna 2001. Corigliano on saanut myös kolme Grammyä (1. sinfonia, 1992; jousikvartetti, 1997; Mr. Tambourine Man: Seven Poems of Bob Dylan, 2009) ja Oscarin (The Red Violin, 1999), joten kyseessä ei ole mitenkään erityisen obskuuri säveltäjä. Nykyklassinen on kuitenkin sen verran marginaalissa, ettei sellaista ilmeisesti kirjastosta juurikaan lainata.

Tässä vaiheessa täysijärkinen ihminen olisi varmaan luovuttanut ja tilannut Amazonilta sen parin euron hintaisen CD:n ja vaikka heittänyt sen roskiin rippauksen jälkeen. Sosiaalisessa mediassa kommentoitiin edellistä bloggaustani ihan osuvasti, että tässä FLAC-purismissani on myös samaa kuin vinyylipurismissa. Materiaalisuuden lisäksi myös immateriaalisuudesta voi muodostua järjenvastainen pakkomielle. Musiikki onkin voimakkaasti tunneasia, myös formaatin suhteen, eikä näitä asioita oikein voi rationaalisesti perustella.

Jatkoin sinnikkäästi omaa irrationaalista FLAC-metsästystäni ja sinfonia löytyi lopulta Tikkurilasta, Vantaan kaupunginkirjaston musiikkivarastosta eli Suomen kenties parhaasta julkisesta äänitekokoelmasta. Slatkin/NSO-levytys löytyi varaston puolelta, Barenboim/CSO löytyi avokokoelmasta. Saisin siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niitä kärpäsiä kuitenkin tuli lisää. Tuskin olisin maksanut VR:n hintoja kahden CD:n takia, mutta samalla reissuille kertyi muutakin tekemistä ja lisäksi sain päähäni: nyt kun kerran menen Tikkurilaan, voin samalla vaivalla lainata niitä muita Plotkinin suosittelemia levytyksiä, joita omasta kirjastostani ei löydy.

Ja näin alkoikin sitten elämäni suurin kirjastohamstraus. Oma kaupunkini ei enää riittänyt, vaan ryhdyin jokaisella Helsingin vierailullani lainaamaan klassista Tikkurilasta, Kirjasto 10:stä ja Sellosta. Kun olin Plotkinin kirjan levytyksistä noutanut kaikki jotka löysin, siirryin kirjaan 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die. Nyt täydennän siis kokoelmaani tuon kirjan näkemyksellä siitä mitkä ovat parhaita levytyksiä maailman tärkeimmistä klasarisävellyksistä. Nyt olen tuossa kronologisesti etenevässä kirjassa vuodessa 1651, eikä loppua näy.

Kaikista näistä klassisista levytyksistä kovalevylläni (ei niitä vielä 1001 ole) Coriglianon ensimmäisellä on oma erityinen paikkansa. Siitä on kieltämättä tullut itselleni poikkeuksellisen tärkeä teos, koska sen kuulemiseksi ja hankkimiseksi näin niin suuren vaivan. Mutta se vaiva ei tullut siitä että olisin joutunut säästämään monta kuukautta fyysisesti harvinaisen levytyksen ostamiseksi – vaivannäköä josta ihmiset tuntuvat tykkäävän! – vaan siitä että halusin teoksen laillisesti ja ostamatta materiaa. Warettamisen ja kuluttamisen välttely onkin kenties se kaikkein vaikein tasapainoilun muoto, jota ei tietenkään voisi edes yrittää ilman suomalaista mielettömän upeaa kirjastojärjestelmää.

Tarkoituksenmukaisinta olisi silti, että se musiikkiin liittyvä haasteellisuus ja sen mukanaan tuoma tunneside tulisi juuri siitä musiikista, ei formaatista, oli se sitten aineellinen tai aineeton. Coriglianon ensimmäinen sinfonia on vaikeaa musiikkia; sen kuunteleminen ei ole helppoa vaikka levytyksen hankkiminen olisikin. Kokemus haastavasta ja palkitsevasta musiikista tulee kuuntelemalla, ei ostamalla, lataamalla tai lainaamalla kirjastosta. Toki maailmassa on myös paikkansa helpolle musiikille jonka kuuleminen ei ole haastavaa ja huomiota vaativaa, mutta kirjoitan siitä sitten ehkä joskus toiste.

Vinyylifetissin elitismistä

Vinyylifetissin metafysiikkaa näyttää olleen ensimmäinen bloggaukseni joka on herättänyt sosiaalisessa mediassa jotain närkästymiseen viittaavaa, eli taisin viimein kirjoittaa asiasta joka ihmisiä kiinnostaa! Tökin vielä muurahaispesää lyhyemmän – ja helppolukuisemman! – täydennyskirjoituksen muodossa.

Jätin viimeksi pois vinyylifetissin elitistisen luonteen, koska rajansa nyt minunkin rönsyilyllä. Jos jatketaan tuon Kuudennen Tunnin esimerkillä, niin julkaisemalla (uudestaan) jonkin levyn tuolla tavalla pidetään huoli siitä että kyseistä levyä kuuntelee vain undergroundista hyvin tietoinen harrastajapiiri, jolla on keskiluokkaista kulutusvoimaa sekä tarvittavaa teknistä osaamista vinyylisoittimien hienosäätämiseen.

Svart Records kuuluu eliittilevy-yhtiöihin, toisin kuin esimerkiksi unohdettuja suomalaisia rock-klassikoita digitaalisesti halvalla uudelleenjulkaiseva Rocket Records, jonka voi nähdä tekevän bisneksen lisäksi myös sivistävää työtä. Oletettavasti tällaisessa tietoisessa kohdeyleisön rajaamisessa on kyse jonkinlaisesta vastareaktiosta populaarimusiikin ylipopulaaristumiseen, eli siihen kuinka laajasti digitoitu musiikki on saatavilla internetistä.

1900-luvun lähestyessä loppuaan suunnilleen kaikesta musiikista oli tullut populaaria sillä sitä alkoi olla laajasti kenen tahansa kuluttajan ulottuvilla. 2000-luvun puolella musiikista on tullut niin laajasti (laittomasti tai laillisesti) saatavilla olevaa, että sitä kuunnellakseen ei tarvitse enää olla edes kuluttaja. Se ei enää edellytäkään esineellisen musiikkituotteen ostamista, omistamista ja käyttämistä.

Tällaisessa tilanteessa on tietysti vaikea tehdä bisnestä (CD- tai tiedostomuotoisella) digitaalisella musiikilla, joten on täysin loogista että tällainen analogisen musiikin niche-julkaisutoiminta on alkanut näyttää toimivalta liikeidealta, jolle on kysyntää elitismiin taipuvaisen keskiluokan piirissä. Esimerkiksi musiikin vuotaminen nettiin on huomattavasti epätodennäköisempää jos levyä ei julkaista digitaalisena. Vinyylin digitointi on toki mahdollista ja myös niitä ”rippauksia” jaetaan netissä ilmaiseksi, mutta kuitenkin huomattavasti digijulkaisuja vähemmän. Rajatulle piirille saatavilla olevan musiikin ostaminen (ei siis sen kuunteleminen) ruokkii keräilijän tunnetta omasta erityisyydestään.

Svartin kaltainen julkaisutoiminta johtaa tilanteeseen, jossa musiikin kuuntelua määrittää vain maksukyky, käytännössä siis kuulijan yhteiskuntaluokka, ei musiikkimaku. Ihmisen mahdollisuudet kuulla musiikkia monipuolisesti ovat täten riippuvaisia hänen kyvystään kilpailla markkinataloudessa ja saavuttaa tietty tulotaso. Varsinkin kun kirjastot harvemmin enää lainaavat vinyylejä, muutamaa myönteistä poikkeusta lukuunottamatta, on vinyylijulkaisun eriarvoistava vaikutus normaaleista tasa-arvoa lisäävistä instituutioista riippumatonta.

Mitä monipuolisempi musiikkimaku ja hajautuneemmat kuuntelutottumukset, sitä parempipalkkaiseen työhön tulisi ihmisen tällä logiikalla pyrkiä. Jos sen sijaan kuuntelee hyvin rajattua määrää levyjä, ei ostovoimaakaan tarvitse olla hirveästi. Vinyyliä romantisoidessa usein hehkutetaankin jotain 1970-lukua jolloin levyn kuullakseen oli säästettävä kuukausitolkulla. Ikään kuin saatavuuden vaikeus ja sen edellyttämä oman työvoiman myynti markkinoilla tekisi musiikistakin tärkeämpää.

Käytän esimerkkinä myös toista edellisessä kirjoituksessa mainitsemaani yhtyettä, Mana Manaa. Yhtyeen koko vokalisti-sanoittaja Jouni Mömmön elinaikana levytetty tuotanto löytyyy Complete…Kaikki -CD:ltä, joka maksaa tällä hetkellä Levykauppa X:ssä (tämä ei ole mainos, käytän esimerkkiä vain koska se on Suomen laajin levykauppaketju) 6,95 euroa. Svart Recordsin uusintapainoksina Totuus palaa -LP ja Maria Magdalena -single maksoivat viime kesällä yhteensä n. 37 euroa (ensin mainittu on nykyään loppuunmyyty, joten hintaa tulee luultavasti nyt enemmän). 30 euroa halvemmalla sai siis täsmälleen saman musiikin ja jämäbiisejä vielä bonuksena. Soundien puolesta en huomaa tässäkään tapauksessa mitään merkittävää laadullista eroa CD:n ja vinyylin välillä.

Kokoelmalevyn kuunteleminen ei tietenkään ole sama asia kuin albumin, mutta tässäkin tulee taas tiedostoformaatti apuun: CD:ltä Totuus palaa -kokonaisuuden kuuntelu voi olla hankalaa, mutta tietokoneella siihen kuuluvista biiseistä saa tehtyä soittolistan. Toki tuollainen muiden biisien tunkeminen albumin alkuun ja perään on kökköä, kuten edellisessä bloggauksessa kirjoitinkin. On silti parempi että levy on julkaistu tuollaisena CD:nä kuin että sitä ei olisi lainkaan saatavilla helppokäyttöisessä ja edullisessa formaatissa. Itse tosin olin liian rahoissani viime kesänä, joten ostin nuo kalliit vinyylit. Siinä ei tosiaankaan ollut mitään järkeä, mutta itsekään en ole ollut täysin immuuni hysteeriselle vinyylimanialle.

Eikä minulla mitään sitä vastaan olekaan, että tällä tavalla tarjotaan musiikki saataville monessa eri formaatissa. Kuudennen Tunnin kohdalla näin ei kuitenkaan ole tehty, ja levy on saatavilla ainoastaa porvarillisessa 180 gram double vinyl gatefold -formaatissa. Mana Manalla on toki isompi potentiaalinen yleisö, joten sen julkaiseminen monessa formaatissa on ollut taloudellisesti pienempi riski.

Vaikka populaarimusiikki onkin tietyllä tavalla aina kauppatavaraa, en sulata ajatusta että musiikkimaku olisi yksinomaan kulutustottumus. Maailmassa on niin valtava määrä julkaistua musiikkia, josta yhä suurempi osa on kuolleiden taiteilijoiden tekemää (eli tekijänoikeudet omistaa joku muu kuin tekijä), että on jokseenkin epäilyttävä ajatus että kaikesta kuuntelemastaan pitäisi maksaa. Populaarimusiikin historia kuluu koko ihmiskunnalle, ja Mana Manan ja Kuudennen Tunnin musiikki suomalaisen kulttuuripiirin kollektiiviseen perintöön. Jälkimmäinen ei kuitenkaan nyt käytännössä kuulu siihen, koska musiikki ei ole laajasti saatavilla.

Vinyylielitismin tekninen puoli ilmenee kaikissa niissä lukemattomissa tavoissa, joilla laadukkaan levysoittimen omistajan on osattava säätää laitteitaan jotta musiikki oikeasti kuulostaisi ”CD:tä paremmalta”. Itse en ole siinä onnistunut vaikka olen omistanut ensimmäisen ns. ”oikean” vinyylisoittimeni jo melkein vuoden. Monia ongelmia olen onnistunut ratkomaan, mutta äänirasia ottaa edelleen huminaa jostain, oletettavasti lähistöllä olevista sähkölaitteista.

Vinyyliä kuunnellessa paljon useampi asia voi mennä pieleen kuin CD:tä tai tiedostoja kuunnellessa. Musiikin kuuntelu vinyyliltä vaatii CD-levyä enemmän teknistä osaamista, ei vain ostovoimaa. Digitaalisen musiikin binäärisyys on tavallaan lohduttavaa: se toimii tai ei toimi, ei ole välimuotoja. Naarmuiset levyt toki hyppivät, mutta niin se on jokaisessa formaatissa jos äänitteistä ei pidetä huolta. Vinyyli taas analogisena formaattina voi toimia lukemattomilla tavoilla epäoptimaalisesti.

Vinyylisoitinta säätäessä on huomioitava ainakin seuraavia säätöjä, joita ei digitaalisessa musiikissa tarvitse: neulapaino, antiskate-paino, maadoitus, äänirasian asettaminen täysin horisontaalisesti levylautaseen nähden, häiriöäänien minimoiminen muista sähkölaitteista tai jopa soittimen omasta moottorista. Suurin osa näistä ongelmista liittyy vinyyliin kuuluvaan voimakkaaseen vahvistamiseen: äänirasiasta tulevaa ääntä on voimistettava niin paljon että samalla voimistuvat myös sellaiset sähkölaitteisiin, jotka esimerkiksi CD-soittimessa jäävät aina niin hiljaisiksi ettei kukaan niitä kuule.

Vinyyliharrastuksen elitismi paljastuu parhaiten netin loputtomia hififanaatikkojen keskustelufoorumeilla. Jokainen vinyylisoittimia koskevasta teknisestä ongelmasta käyty nettikeskustelu pitää sisällään aina ainakin kaksi stereotyyppistä viestiä:

a) Tervetuloa vinyyliharrastuksen pariin. Tekniset ongelmat ja niiden ratkaisu kuuluvat asiaan ja ovat osa harrastuksen hauskuutta.
b) Osta Technics, kaikki muut soittimet ovat paskoja.

Technics SL-1200 MKII, ainoa oikea levysoitin.

Technics SL-1200 MKII, ainoa oikea levysoitin.

Varsinaisia neuvoja näiltä foorumeilta löytää vähemmän, ja ne vähäiset ovat yleensä ristiriidassa keskenään. Levysoittimien mukana tulevissa manuaaleissa ei ole tapana olla edes mitään troubleshooting-osastoa, joten käyttäjä on aika lailla oman onnensa nojassa ongelmia ratkaistessaan.

Tuon Technicsin SL1200 Mk II -mallin ykkösasema DJ-soittimena oli toki aivan perusteltu pitkään, mutta kotikuuntelussa sen suosimisessa ei ole mitään järkeä varsinkaan nyt kun valmistus on päättynyt ja hinnat luultavasti vain nousevat. Kunnolliset levysoittimet ovat tosin joka tapauksessa kalliita. Jos ostaa halvan ja helppokäyttöisen soittimen, jossa ei ole edellä mainitsemiani säätömahdollisuuksia, se on todennäköisesti säädetty tehtaalla niin huonosti että se vain vahingoittaa levyjä kun niitä kuuntelee. Satasella saa kelvollisen CD-soittimen mutta ei kelvollista levysoitinta.

Nykyaikaisena monitoimiviihdelaitteena tietokone mahdollistaa vielä senkin, ettei musiikin kuunteluun välttämättä tarvitse enää mitään erillistä laitetta, edes CD-asemaa. Tässäkin mielessä vinyyli on kallista harvan hupia kun taas tiedostojen kuuntelu vaatii hyvin pieniä teknisiä ja taloudellisia panoksia. Kotitietokone ja laajakaista-Internet ovat musiikin kuuntelun äärimmäisiä demokratisoijia, mistä jotkut eivät kuitenkaan jostain syystä pidä.

Lopetan tälläkin kertaa lainaukseen, Jussi Mäntysaaren levymessuilla kuulemistaan keskusteluista. Tästä vinyylipurismissa usein tuntuu olevan kyse:

”Mä en edes tykkää tästä musasta, siinä on vaan niin hyvät soundit”
”No nyt on just oikea hetki ruveta keräilemään Curea, nää ei tästä halpene”
”Sen jälkeen ku me viimeks nähtiin mä rupesin uudestaan keräilemään. Nyt mulla on kaikki Frank Zappat. Siis studiolevyt, boksit ja 12-tuumaiset sinkut.”

Vinyylifetissin metafysiikkaa

Tämä teksti oli alunperin levyarvostelu ”vuoden 2013 puhuttelevimmasta uusintajulkaisusta”, mutta tästä tulikin essee äänitetyn musiikin metafysiikasta. Käytän kuitenkin edelleen esimerkkinä pääasiallisesti tuota levyä – Kuudennen Tunnin Kuinka tänään voit? -LP:tä. Se näki päivänvalon 500 kappaleen painoksena vuonna 1984 ja oli sitten loppuunmyyty harvinaisuus lähes kolme vuosikymmentä – kunnes se viime vuonna julkaistiin uudestaan.

Kuudes Tunti oli yksi legendaarisimmista suomalaisista post punk -mustahuulibändeistä Mustan Paraatin ohella. Joskus kymmenen vuotta sitten Paraatin Peilitalossa (1983) oli ainoa järkevän hintainen laajasti saatavilla oleva albumi tuossa genressä. Kaikki hengenheimolaiset – mm. Kuudes Tunti, Syyskuu ja Dorian Gray – olivat lyhyen uran tehneitä kulttisuosikkeja, joita oli mahdollista kuulla lähinnä goottiklubeilla skenekonkareiden DJ-seteissä, ellei ollut valmis kiertämään divareita ja kyttäämään huuto.netiä, ja maksamaan itseään kipeäksi. Tämä soittolistojen epämääräisyys huipentui mm. vain kolme biisiä urallaan julkaisseisiin Silmät ja Hexenhaus -yhtyeisiin.

Monissa tapauksissa kyse oli oikeastaan enemmän siitä harvinaisuudesta ja epämääräisyydestä; bändit olivat legendaarisia siksi, ettei heidän musiikkinsa ollut helposti saatavilla. Syyskuun Sator-albumin (1984) kuuleminen vuosien kuolaamisen jälkeen oli melkoinen antikliimaksi, sillä musiikin kökköys onnistui kotikuuntelussa rikkomaan kaikki illuusiot bändin erityisyydestä. Kuudennen Tunnin kohdalla viehätys ei kuitenkaan ollut vain harvinaisuuden luomaa myyttisyyttä. Heidän ainokaisensa oli oikeasti alusta loppuun loistava levy, suomalaisen rockin unohdettu klassikko. Synkkä ja epätoivoinen kauhunhuuto kuilusta, johon vain harva bändi on uskaltautunut – Suomessa ehkä vain Musta Paraati ja Mana Mana.

Olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä satuin asumaan paikkakunnalla jonka kirjaston valikoimasta Kuinka tänään voit? löytyi. Siellä oli oltu kaukaa viisaita eikä poistettu LP-levyjä kokoelmista 1990-luvulla, kuten valtaosa kirjastoista teki. Löysinkin useita 1980-luvun loppuunmyytyjä kotimaisia vinyylejä, joita ei ole koskaan julkaistu CD-formaatissa. Näistä pidin kestolainassa Kuudennen Tunnin lisäksi Argonin (Organ miinus Mikko Saarela) Kone kertoo -LP:tä.

Palautin levyjä välillä, mutta ei niitä kukaan muukaan ikinä lainannut, joten omin ne hyvällä omatunnolla itselleni. Digitoin ne toki MP3:ksi, mutta silloinen laitteistoni ja osaamiseni oli niin heikkoa, että lopputulos ei kuulostanut kovin tyydyttävältä. Puhumattakaan siitä että silloin ei ollut vielä tarpeeksi kovalevytilaa nykyisen kaltaiselle FLAC-hifistelylleni. Muutin pois ja jätin levyt kiltisti kirjaston hyllyyn – kirjastosta varastaminen ei tullut edes mieleeni, koska kunnioitan yhteistä omaisuutta enemmän kuin yksityistä.

Muutostani lähtien haaveilin albumin uudelleenjulkaisusta enemmän kuin minkään muun levyn koskaan. Viime vuonna toiveeni sitten toteutui, mutta lähinnä puoliksi. Svart Records julkaisi sen jälleen kerran 500 kappaleen vinyylipainoksena, mikä herätti suunnilleen yhtä paljon turhautumista kuin riemuakin. En minä sitä vinyylinä halunnut vaan digitaalisena remasterointina, koska siten se saavuttaisi parhaiten ansaitsemansa isomman yleisön. En edes odottanut sitä CD-uusintapainosta välttämättä aivan perusteettomasti: 2000-luvulla on nähty varsin paljon suomalaista punkia ja post-punkia on pitkästä aikaa saatavilla, pääosin CD:nä (paitsi jos asialla on ollut Svart).

Omassa ajattelussani muinaista ja harvinaista musiikkia julkaistaan uusiksi siksi, että nuorempi ja laajempi kuulijajoukko pääsisi kuulemaan unohdettuja teoksia. Pidän jokseenkin itsestäänselvyytenä että internet-ajalla on täysin haluttavaa, että aikoinaan 500 kappaleen painoksena julkaistu levy voi olla potentiaalisesti kenen tahansa kuultavissa. Ihan riippumatta siitä onko heillä halua, taitoa tai varaa harrastaa vinyyliä. Fyysisten formaattien rajoitukset olivat 1900-luvun ikäviä materiaalisia realiteetteja, joista internet ja tiedostomuotoinen musiikki on meidät pelastanut.

Svartin julkaisupolitiikka noudattaa kuitenkin täysin vastakohtaista ideologiaa: musiikin fetisoimista kulttiesineisiin, joiden arvostus perustuu rajoitetun hyödykkeen omistamiseen eikä sen sisältämään taiteeseen. En tosin tiedä mitään uudelleenjulkaisemisen taloudellisista realiteeteista, joten en myöskään varsinaisesti kritisoi tätä yksittäistä levyä tai Svart Recordsin julkaisupolitiikkaa, koska kysyntäänhän hekin vain vastaavat. Kritisoin enemmän yleistä kuuntelutottumusten rappioitumista kuluttajatottumuksiksi – ja kuuntelemisesta sentään tiedän jotain.

Kuudes Tunti - Kuinka tänään voit?; 1. ja 2. painos

Lue loppuun

Perifeeristä punkia

Kaikesta laadukkaasta eklektismistään huolimatta Svart Records ei vastaa tämän vuoden jännittävimmästä suomalaisesta uusintajulkaisusta. Simon Reynoldsin mainitsema kaiken mahdollisimman obskuurin ug-kaman uudelleenjulkaisubuumi on hitaasti levinnyt viime vuosina myös Suomeen. Asiaan kuuluu jonkin vinyyliaikana julkaistun ja sittemmin unohdetun bändin koko tuotannon kasaaminen yhteen CD-julkaisuun, kaiken maailman demojen ja historiikkien kanssa höystettynä. Paitsi Svartilla, joka julkaisee vain vinyyliä. Etenkin suomalainen punk on ollut vahvasti esillä 2000-luvulla tällaisten CD-uusintajulkaisujen myötä.

Maaseudun Tulevaisuus - Complete; kansikuva Olen ehtinyt kirjoittaa tännekin siitä kuinka hankalaa Maaseudun Tulevaisuus -yhtyettä on kuulla missään, joten olin hyvin iloinen – ja oikeastaan myös epäuskoisen yllättynyt – kun huomasin että Rocket Records on tänä vuonna julkaissut tiukan asiallisesti nimetyn Complete-kokoelman yhtyeen kaikesta levytetystä tuotannosta. Ennen tätä yhtyeeltä oli julkaistu vain yksi kappale digitaalisessa formaatissa, Verenkuva vuoden 2009 Punk ja yäk -boksilla, joten uudelleenjulkaisu oli erittäin tervetullut.

Suomalainen punk keskittyi enimmäkseen Helsinkiin ja Tampereelle, mutta muutama vähemmän genreensä sitoutunut omalaatuisempi yhtye tuli pienemmiltä paikkakunnilta. Näin ainakin jos on uskominen Completen kansilehtistä. Kyllähän nyt ainakin nämä Pihtiputaan (Ratsia), Salon (Vaavi) ja Kyyjärven (Maaseudun Tulevaisuus) punk-bändit olivatkin vähemmän perinteisen punk rock -kaavan orjia ja monessa mielessä olivatkin – Mustan Paraatin ynnä muiden mustahuulien ohella (ks. Eilisen jälkeen -kokoelma, 2010) – suomalaisia vastineita angloamerikkalaiselle post-punkille, joka oli alkuperäistä punkia kokeellisempaa ja ”taiteellisempaa”.

Kansilehtinen ei kyllä ole tässä tapauksessa varsinainen historiikki vaan kronologinen kokoelma anekdootteja Hiljaisten levyjen Jukka Junttilalta. Oli se tosin sen verran valaisevaa tekstiä että sain nyt viimein selville mikä se yhtyeen yhteys Dorian Gray -orkesteriin oli (siinä muuten olisi oivallinen bändi uudelleenjulkaistavaksi!): bändin basisti Juha Kaski korvasi MT:n alkuperäisen basistin bändin toiselle ja viimeiselle albumille, Kylmäojalle (1989).

Maaseudun Tulevaisuus: Jaakko Uusitalo (rummut, vas.), Juissi Vainiola (laulu ja kitara, kesk.) ja Jouni Nieminen (basso, oik.)

Maaseudun Tulevaisuus: Jaakko Uusitalo (rummut, vas.), Juissi Vainiola (laulu ja kitara, kesk.) ja Jouni Nieminen (basso, oik.)

Monelle suomalaiselle (post-)punk-bändille tyypillisesti Maaseudun Tulevaisuus teki hyvin tiiviin ja ytimekkään uran, joka olisi keskeisiltä osiltaan mahtunut kyllä yhdellekin CD:lle: tämän kokoelman ykköslevy sisältää bändin molemmat täyspitkät (Periferia, 1988 ja Kylmäoja) sekä bändin ensimmäisen ja ainoan EP:n (Agrikulture, 1987). Kakkoslevyllä on vain enimmäkseen aiemmin julkaisemattomia demoja sekä bändin joulusingle Adventtilaulu (1987).

Onhan se tietenkin hienoa saada ihan kaikki bändin koskaan levyttämä kerralla CD:lle. Usein nämä kokoelmat jäävät muutamaa kappaletta vajaaksi koko tuotannosta mikä on hyvin turhauttavaa, ja pitää tietysti alkuperäisten vinyylien hinnat pilvissä. Esimerkiksi Vaavilta on julkaistu CD:llä vain singlepainotteinen kokoelma Tytöt hymyilee (1995), vaikka molemmat bändin täyspitkätkin olisivat mahtuneet vaikka sille kakkos-CD:lle jos kokoelmasta olisi tehty tupla.

Ei Complete tietenkään olisi mitenkään edustava, jos mukana ei olisi uhmakasta versiota Adventtilaulusta. Soiton vimma ja laulaja Juissi Vainiolan räkäinen raivo kuulostavat hyvinkin harhaoppiselta tulkinnalta tästä hartaasta laulusta: sen sijaan että uskovaisen hengellisyydellä toivotettaisiin ihmiskunnan pelastaja tervetulleeksi, Maaseudun Tulevaisuus tuntuu lähinnä huutavan pilkallisesti Jumalalle jota ei ole olemassa: en olisi uskonut että ”Hoosianna, hoosianna / saavu jo kuningas luoksemme / täyttämään toivomme” voi kuulostaa näinkin epäkunnioittavalta. Eipä bändi pahemmin mihinkään suuntaan muutenkaan kumarrellut. Olen poikkeava esimerkiksi kertoo nekrofiliasta, sikäli kun Vainiolan laulusta mitään selvää saa. Isoin puute kokoelmalla onkin oikeastaan lyriikoiden puute, koska bändillä oli selvästi paljon sanottavaa.

Kyllä maaseutukin siinä musiikissa kuuluu, ainakin näin kansanperinteestä vieraantuneen kaupunkilaisen stereotyyppisissä mielikuvissa. Rock-bändin Maaseudun Tulevaisuus - Agrikulture-EP; kansikuvaperussoittimisto laajeni yhtyeen viimeisellä Kylmäoja-levyllä: Petteri Kukkonen (kyseessä lienee Kumikamelin ja Eläkeläisten Lassi Kinnunen) vierailee hanuristina parilla kappaleella ja Jimi Tenorkin soittaa koskettimia Ahoilla. Kansitaidekin kuvasi ihmisiä kansanpuvuissa traktorin vieressä. Varmaan kyse oli siinäkin jonkinasteisesta pilkasta, kapinasta kotiseudun perinteitä vastaan. Koska tuosta levynkannesta ei ole säällisen kokoista versiota netissä, täytyy tyytyä EP:n puimurikuvaan.

Bändin viimeisen levyn musiikillinen ilme onkin entistä monimuotoisempi. Kansanmusiikin lisäksi vaikutteita on myös ainakin rockabillystä (Luvattu luola). Kylmäoja onkin yksi omintakeisimmista ja parhaista Suomessa tehdyistä punk-johdannaisista levyistä. Käytän sanaa johdannainen, koska tässä vaiheessa yhtyeen soundi oli siirtynyt jo aika kauas punk rockista. Finnmusicissa bändin genreksi määritellään ”herrasmiespunk”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Oli korkea aika että tämä unohdettu ja siksi aliarvostettu yhtye suomalaisen punkin historiasta on saanut nyt kunnollisen uusintajulkaisun ja laajan digitaalisen levityksen. Bändi on myös keikkaillut harvakseltaan 2000-luvulla alkuperäiskokoonpanolla, mutta uutta materiaalia ei kai ole tulossa. Ja hyvä niin, ei se voisi tälle 80-luvun tuotannolle pärjätäkään.