80. ikonisin video: Janelle Monáe – Make Me Feel (2018)

Ohjaus: Alan Ferguson
Ladattu YouTubeen: 22.2.2018
Näyttökertoja: 19 463 094 (19.12.2018)

Janelle Monae - Make Me Feel (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Janelle Monáen Dirty Computer on ehkä tämän vuoden paras pop-albumi, mutta myös erinomainen esimerkki siitä miksi näin uusien teosten arvioiminen on niin vaikeaa. Voin toki sanoa tuoreeltaan mistä videoista pidän, mutta niiden ikonisuus onkin sitten eri kysymys. Minähän en sitä yksin päätä, enkä voi esimerkiksi tietää mikä Dirty Computerilta julkaistuista videosta lopulta jää kaikkein sitkeimmin kulttuuriseen muistiimme. Mikä näistä videoista muistuttaa eniten vuodesta 2018 vaikka vuosikymmenen päästä?

Monáen uralta löytyy toki vanhempiakin hienoja videoita (erityisesti Q.U.E.E.N.), mutta tänä vuonna ne nousivat taiteellisessa kunnianhimossaan uudelle tasolle. Muiden suurten musiikkivideoartistien tapaan tästä kertoo pitkämuotoisen video-albumin tekeminen. Dirty Computer on myös 48-minuuttinen musiikkielokuva, jossa kehyskertomus sitoo yhteen 10 videota levyn biiseistä. Pääasiallisesti olen jättänyt listaltani pois tällaiset videot jotka ovat osa isompaa teoskokonaisuutta (esim. Kanye Westin Runaway), koska tällöin olisi käsiteltävä teoksen osaa kokonaisuuden kontekstissa eikä arvioida videoita ainoastaan sen omilla ehdoilla.

Tästä on kuitenkin pari poikkeusta, ja niistä ensimmäinen on Dirty Computer. Ei tälle ole muuta perustelua kuin oma subjektiivinen mielenkiintoni teosta kohtaan, mutta kyllä Make Me Feel myös mielestäni toimii erinomaisen hyvin itsenäisenäkin teoksena. Koko Dirty Computer -elokuvan kehystarinassa Jane 57821 (Monáe) on joutunut geneerisen totalitarismin (vrt.. Viktoria Modesta) uhriksi. Jane on polyamorinen biseksuaali, eikä sellainen kuulu heteroandroidin ohjelmointiin. Tällaiset taipumukset ovat bugeja, ja buginen tietokone on ”likainen”. Jane on siis viety puhdistettavaksi johonkin hallituksen fasiliteettiin.

”Puhdistaminen” tarkoittaa tässä maailmassa muistojen poistamista ja mielen uudelleenohjelmointia. Janea käsittelevä henkilö paljastuu elokuvan edetessä hänen rakastajakseen Zeniksi (Tessa Thompson), joka ei kuitenkaan aluksi tunnista Janea koska hän on jo läpikäynyt aivopesun.Lopulta he muistavat jälleen toisensa ja pelastavat yhdessä Janen miesrakastajan Chén (Jayson Aaron), joka on myös lopulta joutunut viranomaisten käsiin.

Dirty Computerin biisit ja niihin tehdyt musiikkivideot ovat paria poikkeusta lukuunottamatta Janelta poistettavia muistoja. Visuaalisesti kunnianhimoisimmat, ja siten myös ”epärealistisimmat”, videot Django Jane ja I Like That ovat kuitenkin unia, mikä saa muistoja poistavan työntekijän epäileväksi. Tämän scifin perusteeman mukaan unet ovat todiste siitä että koneesta on tullut tiedostava, sielullinen olento. Ne muistoja edustavat videot kuvaavat Janen, Zenin ja Chén elämää lainasuojattomina, ja ovat tyyliltään vähemmän maalauksellisia.

Näihin muistoihin lukeutuu myös Make Me Feel, sekä sen kovin kilpailija levyn ikonisimmaksi videoksi, PYNK, jossa siinäkin on toki joitakin unenomaisia elementtejä. Videon ”vaginahousut” ovat jo lähes käsite itsessään, ja video on saanut mm. vuoden 2018 parhaan musiikkivideon Grammy-ehdokkuuden. Kieltämättä se onkin Dirty Computerilla se selvimmin aikansa hermolla oleva video ja kappale. Naisoletettujen oikeus itsemääräämiseeen, kehollisuuteen ja seksuaalisuuteen heidän omilla ehdoillaan on Dirty Computerin tematiikan ytimessä, mutta kaikkein alleviivatuinta se on Pynkin häpeilemättömässä vaginan ylistyksessä.

Puhtaasti poliittisesta näkökulmasta PYNK olisikin ehdoton video tälle listalle, ja valinta sen ja Make Me Feelin välillä oli yksi vaikeimmista tätä listaa tehdessäni. Esteettiset arvot lopulta veivät voiton: Make Me Feel on mielestäni levyn paras biisi, ja sen video on erinomaisesti rytmitetty musiikin mukaan. Se on myös Dirty Computerin videoista ainoa jossa jokainen kuva tuntuu minusta täydelliseltä ja täysin harkitulta. En löydä siitä mitään ylimääräistä ja se tuntuu ilmaisevan selkeää taiteellista visiota.

Kyllä tässäkin videossa on tietysti hyvin esillä seksuaalisuus, joka eroaa valkoisen heteromiehen asettamista normeista. Jane ja Zen saapuvat siinä yökerhoon, missä myös Ché on paikalla. Janen seksuaalinen veto molempia kohtaan kuvataan erinomaisesti kohtauksessa, jossa hän juoksee rakastajiensa välillä kameran täristessä. Myös videon voimakas värimaailma liittyy aiheeseen: vaaleanpunaisen, purppuran ja sinisen yhdistelmää on ryhdytty kutsumaan biseksuaaliseksi valaistukseksi, jota voi pitää sateenkaarivärityksen variaationa.

Kuten edellä linkatussa Wikipedia-artikkelissa sanotaan, kyseessä ei ole mikään ongelmaton esteettinen konsepti, mutta ainakin se on hyvin tyypillinen värimaisema meidän ajassamme. Niitä käytetään myös mm. Demi Lovaton videossa Cool for the Summer, Black Mirror -sarjan jaksossa San Junipero, sekä elokuvissa The Neon Demon ja Atomic Blonde. Nämä neon-värit liittyvät mös vahvasti nykyään vallitsevaan kasariestetiikkaan, jossa kaikki värit ovat huomattavasti räikeämpiä kuin sillä oikealla kasarilla. Myös Make Me Feelin puvustus on vahvasti kasarivaikutteinen.

Make Me Feelin hyväntuulinen video on seksikäs artistin omilla ehdoilla (Monáe on seksisubjekti, ei -objekti),  ja vähintään yhtä addiktiivinen kuin itse kappalekin. Se on ehdottomasti vuoden 2018 musiikillisia kohokohtia, ja sijoittuisi luultavasti paljon korkeammalle tällä listalla jos sillä olisi vähän enemmän ikää. Dirty Computerilta olisi ansaitusti voinut ottaa listalle vaikka kaksikin videota, mutta se julkaistiin vasta kun listan laatiminen oli minulla jo käynnissä. Joka tapauksessa Make Me Feel ja Pynk ovat varmasti tulevaisuuden klassikkovideoita.

82. ikonisin video: The Knife – Full of Fire (2013)

Ohjaus: Marit Östberg
Ladattu YouTubeen: 27.1.2013
Näyttökertoja: 2 212 802 (13.11.2018)

The Knife - Full of Fire (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Ihan vain osoittaakseni kuinka suuri hajonta näiden videoiden katsojamäärissä on, hyppään kahden miljardin näyttökerran videosta kahden miljoonan katselun videoon. Tietenkin tällaisia näitä teoksia on arvioitava täysin eri kriteereillä, ja The Knifen lähes 10-minuuttinen Full on Fire onkin lähempänä kokeellista lyhytelokuvaa kuin perinteistä musiikkivideota. Kappaleen poikkeuksellisen pitkä kesto mahdollistaa tämän erinomaisesti pariminuuttisiin mainosklippeihin verrattuna.

Musiikin visualisoinnin ja queer-pornon parissa työskentelevän Marit Östbergin videon synopsikseksi käy hyvin vaikkapa kappaleen keskeisin lyriikka, ”who looks after my story”. Sillä Knife viittaa valkoisten rikkaiden heteromiesten kulttuuriseen hegemoniaan. Kaikkien muiden tarinat jäävät kertomatta tai sitten ne kerrotaan muiden ehdoilla. Tässä lyhärissä näytetään irtonaisia pätkiä juuri näistä vaietuista tarinoista. Ohjaajan mukaan näiden tarinoiden välille on löydettävissä myös muitakin kuin temaattisia yhteyksiä, jos tarkkaan katsoo, mutta itse en ole niin tarkkakatseinen.

Joka tapauksessa kaikki hahmot edustavat jonkinlaista queer-identiteettiä. Sukupuoli ja seksuaalisuus ovatkin keskiössä sekä biisin lyriikassa että sen videossa (”let’s talk about gender baby, let’s talk about you and me”). On siellä seassa kyllä yksi valkoinen ydinperhekin, jonka vanhempia näyttelevät itse Knife, eli Dreijerin sisarukset Olof ja Karin. Minusta on jotenkin rehtiä että bändi itse edustaa kritisoimaansa valkoisen heteron etuoikeutta eikä asettele itselleen pelastavan sankarin viittaa.

Tuntuu turhalta luetella videolla esintyviä tarinoita mekaanisesti joten keskityn tässä vain siihen, joka tuntuu minusta henkilökohtaisesti samaistuttavimmalta ja helpoimmin analysoitavalta. Ydinperheen ja heidän kotiinsa saapuvan siivoojan välinen palvelijan ja palveltavan valtasuhde tuntuu minusta hyvin selvästi cis-identifioituvien ja queer-identifioituvien välisen valtasuhteen allegorialta. Vähemmistön edustajan tarinana on olla alisteinen etuoikeutettujen tarinalle.

Kesken tiskaamisen siivojalta tippuu lattialle viinilasi joka hajoaa sirpaleiksi, mistä hän inspiroituu kapinoimaan tätä vallitsevaa tilannetta vastaan, ja pistää kaikki muutkin lasit kappaleiksi. Kun perhe tulee kotiin, lasit ovat kuitenkin maagisesti taas ehjiä, ja pariskunta saa jatkaa viinistään nautiskelua merinäköalan ääressä, ikään kuin maailmassa kaikki olisi hyvin. Tämä videon piirtämä idylli symboloi keskiluokkaista etuoikeutta äärimmäisen hyvin, ja Dreijerit ovat olemuksessaan tavoittaneet tämän tietämättömän elitismin hengen täydellisesti.

Ajattelen, että nämä itsestään korjautuvat viinilasit kuvastavat siitä kuinka mahdottomalta vallitsevaa kulttuuria vastaan taisteleminen voi tuntua. Ehkä kapina olikin vain haaveilua, tai sitten lasien epärikkoutuminen kertoo yksittäisten kapinan turhuudesta systemaattista sortoa vastaan. Videon loppu ei onneksi ole aivan näin toivoton, sillä se päättyy siivoojan empaattiseen käteen kohtalotoverin olalla. Ehkä se videon tarinoita yhdistävä lanka onkin juuri solidaarisuus.

Twistinä siivoojan tarinassa on se, että pariskunnan lapsi näkee lattialla rikkoutuneen lasin vaikka vanhemmat jatkavat elämäänsä entiseen malliin. Ehkä tämä kuvastaa sitä, että lapseen ei ole vielä iskostettu yhteiskunnan pakottamia sukupuolen ja seksuaalisuuden leimoja, vaan toisenlainen todellisuus on vielä nähtävissä siinä vaiheessa ihmisen kehitystä. Muutos lähtee perusteista, eli alusta. Lapsista.

84. ikonisin video: Viktoria Modesta – Prototype (2014)

Ohjaus: Saam Farahmand
Ladattu YouTubeen: 12.12.2014
Näyttökertoja: 10 783 589 (7.11.2018)

Viktoria Modesta - Prototype (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Listan pariin on hyvä palata jälleen musiikki- ja mainosvideoiden raja-aitoja rikkomalla (vrt. Brooke Candy ja QT). Ison-Britannian ”kontroversiaaliin sisältöön” keskittyvä tv-kanava Channel 4 lanseerasi vuonna 2014 Born Risky -kampanjan, jonka oli tarkoitus pönkittää kanavan imagoa haastavaa sisältöä tarjoavana ja vaikeita asioita käsittelevänä sisällöntuottajana. Kampanjan symboliksi valittiin pyörivä punainen kolmio, joka alunperin nähtiin 1980-luvun lähetyksissä silloin kun esitettävässä ohjelmassa oli järkyttävää sisältöä tai jotain muuta mistä katsojia haluttiin varoittaa.

Kampanjaan kuului myös pop-artisti Viktoria Modestan musiikkivideo Prototype, jonka omana sloganina oli ”forget what you know about disability”. Modesta on nimittäin ”maailman ensimmäinen amputoitu pop-tähti”, mikä herättää lauseena varsin ristiriitaisia tunteita. Kyllä, se on hyvä ettei jalan puuttuminen ole esteenä musiikkiuralle, mutta Modestan tapauksessa tuntuu siltä että se on hänen biisejään tärkeämpi asia. Toisaalta normeista poikkeaminen on iso taakka kenelle tahansa joka ei täytä kulttuurimme ulkonäköpaineita. Eikä se asia katoa mihinkään vaikka siihen ei itse kiinnittäisi huomiota. Ehkä Modesta on siis tehnyt ainoan mahdollisen itseään voimaannuttavan valinnan: ei yritä peitellä disabilityään, vaan tekee siitä abilityn.

Prototype-video toteuttaakin tätä periaatetta erinomaisesti. Se esittää Modestan jonkinlaisen vastarintaliikkeen symbolina yhteiskunnassa, jota hallitsee sen tarkemmin määrittelemätön fasistinen poliisivaltio. Hän on niin voimakas kapinan edustaja, että videossa jopa esitetään hänestä mallia ottanut marttyyri, joka on leikannut oman jalkansa irti poliittisena protestina. Enimmäkseen keskitytään kuitenkin Viktoria-tatuointien ottamiseen ja hänen logonsa raapustamiseen pulpettiin. Hahmolla on ilmeisesti tässä universumissa myös oma piirrosohjelmansa, jota jostain syystä voi katsoa tv:stä hirmuhallinnon alaisuudessa.

Siinä välissä Modesta esiintyy normaalin pop-tähden tapaan tanssikoreografian keskellä. Mukana on myös ”asiaan kuuluva” tähteä seksualisoiva alastonkohtaus, joka onkin rohkeinta koko videossa. Fasismia ja poliisiväkivaltaa nyt esitetään missä tahansa nykyään varsin kasuaalisti, mutta ”puolikkaan” jalan näyttäminen taitaa olla ennenkuulumatonta musiikkivideoissa. Modesta on myös seksisymboli – seksikäs ilman jalkaa. Tämä on ehkä koko videon voimakkain kannanotto.

Pian tämän jälkeen Modesta raahataan jonnekin kuulusteltavaksi ja sen sijaan, että hän vastaisi syytöksiin, hän vain käyttää överiä bling bling -proteesiaan heijastaakseen laservaloja kohti syyttäjiään. Jos kyseessä olisi tavanomaisempi, proteesi olisi varmaan paljastunut tässä vaiheessa konekivääriksi tai muuta vastaavaa. Nyt kuitenkin hypätään pois poliisikuulustelusta keskelle abstraktia taidetanssinumeroa, jossa Modesta roikkuu vaijereista ja esittelee metallista piikkiproteesiaan.

Mitä kappaleen sanoitukseen ja ennen kaikkea nimeen tulee, minkä prototyyppi (fiktionalisoitu) Modesta on? Musiikkivideo ei esitä amputaatiota heikkoutena vaan vahvuutena. Modesta ei ole muita huonompi koska hänellä ei ole toista kokonaista jalkaa. Hän on muita parempi juuri ”epätäydellisyytensä” takia. Asian voi tulkita metaforisesti: mikä fyysinen tai henkinen  sinulla onkaan, voit leikata sen pois ja saada jotain parempaa tilalle.

Biisin sanoman voi ajatella kuitenkin myös erittäin konkreettisesti ja mennä jopa transhumanistisen tulkinnan puolelle. Futuristinen sanoitus viittaa aika vahvasti siihen, että puuttuvan jalan tilalle voi oikeasti saada jotain parempaa. Ainakin The Alternative Limb Projectin Modestalle valmistamat proteesit ovat erittäin kauniita jo nyt. Toki tämä koskee teknologian edistyessäkin vain rikkaita maita ja henkilöitä, mutta ohitetaan nyt tämä ongelmakysymys tällä kertaa. Tulevaisuudessa voidaan todellakin olla tilanteessa, jossa jalan menettämisestä voi olla hyötyä koska tilalle tulee jotain mikä toimii tervettäkin jalkaa paremmin.

Proteesit ovat jo nykyäänkin todella hyviä, ja ”viallisen” jalan amputointi ja korvaaminen jollain ei-biologisella on monelle ihmiselle suuri elämänlaadun parannus. Myös Modesta on yksi heistä: hän ei menettänyt jalkaansa onnettomuudesa tai syntynyt ilman sitä, vaan kärsi elämänsä ensimmäiset 20 vuotta kivuista ja epämukavuudesta jotka johtuivat syntyjään sijoiltaan olevasta jalasta ja lonkasta. Kun hän lopulta sai vakuutettua lääkärit amputaation välttämättömyydestä, hänen elämänlaatunsa ja itsevarmuutensa kohenivat huomattavasti. Kenties videon päättävä (sekä Modestaan että Channel 4:n ohjelmistoon viittaavaa) teksti ”some of us were born to take risks” kertoo juuri tästä rohkeasta hypystä tuntemattomaan.

93. ikonisin video: Brooke Candy – A Study in Duality (2015)

Ohjaus: Lil Internet & Brooke Candy
Ladattu YouTubeen: 16.5.2015
Näyttökertoja:1 640 218 (25.6.2018)

Brooke Candy – A Study in Duality (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Yhdysvaltalainen Brooke Candy on todellinen musiikkivideoartisti: häneltä löytyy Spotifysta 12 biisiä mutta hän esiintyy 16:lla videolla. Tämä on tietysti mahdollista siksi, että hän on näytellyt muidenkin videoilla, Grimesin Genesiksestä David Guettan ja Afrojackin Dirty Sexy Moneyyn. Candyn painotus visuaalisuuteen on niin voimakasta, että oikeastaan jokainen hänen videonsa on mielenkiintoisempi kuin taustalla soiva biisi, ilmeisimpänä esimerkkinä Steven Kleinin ohjaama Opulence. Täydellinen YouTube-artisti siis.

A Study in Duality on ehkä erikoinen valinta hänen videografiastaan, koska se on suhteellisen lyhyt instrumentaali, käytännössä Happy Daysin demoversio. Happy Days onkin toimivampi  kappale – ehkä jopa Candyn paras – ja sillä on tuplasti näyttökertoja tähän verrattuna. Mutta tämä video on kuitenkin mielestäni koko tuotannon visuaalisesti leimallisin ja toimivin. Taikalyhty on käsitellyt ansiokkaasti videossa esiintyvää okkulttista symboliikkaa (ja sitä dualismin tutkielmaa), joten en käsittele tässä sitä puolta, vaikka tällainen estetiikka onkin eittämättä yksi YouTube-ajan musavideoiden näkyvimmistä trendeistä.

A Study in Duality näyttää enemmän vaatemalliston lanseerausklipiltä kuin musiikkivideolta, koska se on niin pelkistetty ja selkeä visuaalisesti. Tämä on taas sitä taiteenmuodon joustavuutta josta aiemmin mainitsin. Videossa esiintyvä FAG MOB on panseksuaaliksi identifoituvan Candyn fanien nimitys, jonka tarkoitus on viedä fag-sanalta negatiiviset konnotaatiot ja tehdä siitä positiivinen itsestä käytettävä sana. Teoksen jälkipuolisko omistetaankin suurelta osalta fagmobin jäsenten esittelyyn ja queer-identiteettien juhlistamiseen. Tai niin kuin artisti itse sanoo:

“Together, we are fagmob. We are not defined by race, gender, or sexual preference. We are the forbidden fruit. We believe in the impossible. We are everywhere and nowhere all at once. We are limitless. We are fearless…Together, we are fagmob.”

99. ikonisin video: Tuure Boelius – Lätkäjätkä-Ville (2018)

Ohjaus: @patrickjesse & @roulamo
Ladattu YouTubeen: 3.5.2018
Näyttökertoja: 1 407 402 (6.6.2018)

Kuvankaappaus Tuure Boeliuksen musiikkiivideosta Lätkäjätkä-Ville

YouTube on kasvaessaan luonut aivan uuden julkkistyypin: tubettajan. Palvelusta on tullut jatkuvasti päällä oleva kykyjenetsintäkanava, jonne esiintyjän urasta haaveilevat lataavat omia ”työnäytteitään”, vlogeja joiden sisältö ei ole välttämättä rajattu mihinkään yksittäiseen taiteenlajiin. Monille pelkästä tubettamisestakin on tullut varteenotettava ammatti, ainakin hetkellisesti, mutta yleensä se on vain toiminut ponnahduslautana kestävämmällä pohjalla olevalle viihdyttäjän uralle. Justin Bieberistä lähtien yhä kasvava määrä nuoria on esimerkiksi saanut levytyssopimuksen YouTubeen lataamiensa lauluesitysten ansiosta.

Suomessakin heitä on ollut jo useita: ainakin Saara Forsberg, Arttu Lindeman, Vilma Alina ja Tuure Boelius. Tubettajan elämä on ankaraa ja harvasta on lyhyttä tähdenlentoa pitkäjänteisempään uraan. Siksi esimerkiksi Tuure Boeliuksen pysyvää vaikutusta suomalaiseen populaarikulttuurin voi ainoastaan arvailla, ja toivoa parasta. Kuukausi sitten Kaiku Entertainment kuitenkin julkaisi videon, joka herätti sen verran voimakasta huomiota, että todennäköisesti – ja toivottavasti – Boelius muistetaan vielä pitkään. Ainakin tän listan olisi tarkoitus auttaa siinä asiassa!

Vuonna 2001 syntynyt Boelius avasi YouTube-kanavansa 14-vuotiaana kesällä 2015. Ensimmäistä kertaa hän iski mielensäpahoittajien hermoon tulemalla kaapista syksyllä 2016 ja saamalla sen ansiosta Vuoden homo -palkinnon vuoden 2017 QX Gay Gaalassa. Samoihin aikoihin mm. Turun kaupunginteatterissa nuorta Touko Laaksosta näytellyt Boelius teki levytyssopimuksen Kaiku Entertainmentin kanssa. Ensimmäinen single Eikö sua hävetä nousikin singlelistan kärkeen eikä kakkossingle Oh Boekaan mitenkään huonosti menestynyt. Nämä kuitenkin olivat varsin kertakäyttöisiä kappaleita, nopeasti ohi suhahtavia viraalihittejä, joista ketään ei vuosien päästä muisteta. Vasta kolmantena singlenä julkaistu Lätkäjätkä-Ville on potentiaalisesti ikimuistoinen kappale.

Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa vuonna 1995, maamme oli niin valmistautumaton menestykseen, että juhlabiisi Den glider inkin piti varastaa naapurista. Siitä viisastuneena A-Tyyppi rupesi samplaamaan Antero Mertarannan selostuksia ja syntyi ”lätkäbiisien” perinne. Jokakeväisten Suomen maajoukkueen epävirallisten kannatuslaulujen määrä lähti lopullisesti käsistä kun Suomi voitti toisen mestaruutensa 2011 ja Pojun Poika saunoo toimi tunnarina. Vuonna 2018 jääkiekossa voittamisesta kertovat reippaat tanssipoppikappaleet olivat jo muuttuneet niin väsyneeksi kliseeksi, että enää ei edes keksitty parempia otsikoita kuin Kuha Ruotsi häviää. Tältä keskinkertaisuudelta meidät pelasti Tuure Boelius!

Lätkäjätkä-Ville tarttui yhteen yhteiskunnamme suurista tabuista: homoseksuaalisuuden ja urheilun suhteeseen. Miesten joukkueurheilussa kun mitä ilmeisemmin vallitsee systeeminen homofobia, jossa ”poikkeava” seksuaalisuus koetaan jotenkin uhkaksi jääkiekon machokulttuurille silloinkin kun laajemmassa yhteiskunnassa ollaan huomattavasti suvaitsevampia. Edellisen kerran asiasta kohuttiin neljä vuotta sitten kun Juhani Tamminen väitti ettei SM-liigassa pelaa homoseksuaaleja. Nostamalla tärkeän yhteiskunnallisen näkökohdan lätkäbiisin aiheeksi, Boelius myös samalla laajensi genren yleisöä huomattavasti niiden stereotyyppisten lätkäfanien ulkopuolelle. Urheilu kuuluu ihan kaikille!

Pelkällä biisillä ei ehkä vielä olisi saanut aikaan täydellistä somemyrskyä, mutta biisin YouTube-video piti siitä huolen, koska siinä Tuure pussaa ”Villeä” leijonapaidassa jäähallin pukuhuoneessa. Seurasi ennalta-arvattava reaktio: vihapuhetta ja tappouhkauksia, jotka alleviivasivat kappaleen tärkeyttä. Jos joku aihe on näin arka, siitä todellakin pitää tehdä biisejä ja herättää keskustelua! Monen lätkäfanin suurin murhe maailmassa tuntui olevan silloin se, että Tuure oli ”häpäissyt” leijonat.

Mutta miksi ihmeessä kaksi leijonapaidassa suutelevaa poikaa häpäisisi sen? Juuri siksi veteraanimme taistelivat talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan, että suomalaisilla olisi vapaus tehdä niin. Jos ei halua sellaista katsella, tulisi ehkä ennemmin kannattaa Venäjän maajoukkuetta. Kun Suomi voittaa jääkiekko-ottelun, se edustaa länsimaisen liberaalin demokratian ja vapauden voittoa. Kun Venäjä voittaa, se edustaa totalitarismin, vihan ja pelon voittoa.

Jokaisen suomalaisen tulisi olla syvästi ylpeä Boeliuksesta, sillä hänen sisunsa edustaa kaikkea mikä maassamme on kaunista ja puolustamisen arvoista. C Moren kisasloganina oli ”On uusien sankarien aika”. MM-kaukaloista sellaisia ei tällä kertaa löytynyt, mutta Tuure Boeliuksesta saimme sellaisen. Ja hän todella on kunniaksi leijonapaidalle, sillä hänen rohkeutensa nousee aidosta leijonansydämestä.