80. ikonisin video: Janelle Monáe – Make Me Feel (2018)

Ohjaus: Alan Ferguson
Ladattu YouTubeen: 22.2.2018
Näyttökertoja: 19 463 094 (19.12.2018)

Janelle Monae - Make Me Feel (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Janelle Monáen Dirty Computer on ehkä tämän vuoden paras pop-albumi, mutta myös erinomainen esimerkki siitä miksi näin uusien teosten arvioiminen on niin vaikeaa. Voin toki sanoa tuoreeltaan mistä videoista pidän, mutta niiden ikonisuus onkin sitten eri kysymys. Minähän en sitä yksin päätä, enkä voi esimerkiksi tietää mikä Dirty Computerilta julkaistuista videosta lopulta jää kaikkein sitkeimmin kulttuuriseen muistiimme. Mikä näistä videoista muistuttaa eniten vuodesta 2018 vaikka vuosikymmenen päästä?

Monáen uralta löytyy toki vanhempiakin hienoja videoita (erityisesti Q.U.E.E.N.), mutta tänä vuonna ne nousivat taiteellisessa kunnianhimossaan uudelle tasolle. Muiden suurten musiikkivideoartistien tapaan tästä kertoo pitkämuotoisen video-albumin tekeminen. Dirty Computer on myös 48-minuuttinen musiikkielokuva, jossa kehyskertomus sitoo yhteen 10 videota levyn biiseistä. Pääasiallisesti olen jättänyt listaltani pois tällaiset videot jotka ovat osa isompaa teoskokonaisuutta (esim. Kanye Westin Runaway), koska tällöin olisi käsiteltävä teoksen osaa kokonaisuuden kontekstissa eikä arvioida videoita ainoastaan sen omilla ehdoilla.

Tästä on kuitenkin pari poikkeusta, ja niistä ensimmäinen on Dirty Computer. Ei tälle ole muuta perustelua kuin oma subjektiivinen mielenkiintoni teosta kohtaan, mutta kyllä Make Me Feel myös mielestäni toimii erinomaisen hyvin itsenäisenäkin teoksena. Koko Dirty Computer -elokuvan kehystarinassa Jane 57821 (Monáe) on joutunut geneerisen totalitarismin (vrt.. Viktoria Modesta) uhriksi. Jane on polyamorinen biseksuaali, eikä sellainen kuulu heteroandroidin ohjelmointiin. Tällaiset taipumukset ovat bugeja, ja buginen tietokone on ”likainen”. Jane on siis viety puhdistettavaksi johonkin hallituksen fasiliteettiin.

”Puhdistaminen” tarkoittaa tässä maailmassa muistojen poistamista ja mielen uudelleenohjelmointia. Janea käsittelevä henkilö paljastuu elokuvan edetessä hänen rakastajakseen Zeniksi (Tessa Thompson), joka ei kuitenkaan aluksi tunnista Janea koska hän on jo läpikäynyt aivopesun.Lopulta he muistavat jälleen toisensa ja pelastavat yhdessä Janen miesrakastajan Chén (Jayson Aaron), joka on myös lopulta joutunut viranomaisten käsiin.

Dirty Computerin biisit ja niihin tehdyt musiikkivideot ovat paria poikkeusta lukuunottamatta Janelta poistettavia muistoja. Visuaalisesti kunnianhimoisimmat, ja siten myös ”epärealistisimmat”, videot Django Jane ja I Like That ovat kuitenkin unia, mikä saa muistoja poistavan työntekijän epäileväksi. Tämän scifin perusteeman mukaan unet ovat todiste siitä että koneesta on tullut tiedostava, sielullinen olento. Ne muistoja edustavat videot kuvaavat Janen, Zenin ja Chén elämää lainasuojattomina, ja ovat tyyliltään vähemmän maalauksellisia.

Näihin muistoihin lukeutuu myös Make Me Feel, sekä sen kovin kilpailija levyn ikonisimmaksi videoksi, PYNK, jossa siinäkin on toki joitakin unenomaisia elementtejä. Videon ”vaginahousut” ovat jo lähes käsite itsessään, ja video on saanut mm. vuoden 2018 parhaan musiikkivideon Grammy-ehdokkuuden. Kieltämättä se onkin Dirty Computerilla se selvimmin aikansa hermolla oleva video ja kappale. Naisoletettujen oikeus itsemääräämiseeen, kehollisuuteen ja seksuaalisuuteen heidän omilla ehdoillaan on Dirty Computerin tematiikan ytimessä, mutta kaikkein alleviivatuinta se on Pynkin häpeilemättömässä vaginan ylistyksessä.

Puhtaasti poliittisesta näkökulmasta PYNK olisikin ehdoton video tälle listalle, ja valinta sen ja Make Me Feelin välillä oli yksi vaikeimmista tätä listaa tehdessäni. Esteettiset arvot lopulta veivät voiton: Make Me Feel on mielestäni levyn paras biisi, ja sen video on erinomaisesti rytmitetty musiikin mukaan. Se on myös Dirty Computerin videoista ainoa jossa jokainen kuva tuntuu minusta täydelliseltä ja täysin harkitulta. En löydä siitä mitään ylimääräistä ja se tuntuu ilmaisevan selkeää taiteellista visiota.

Kyllä tässäkin videossa on tietysti hyvin esillä seksuaalisuus, joka eroaa valkoisen heteromiehen asettamista normeista. Jane ja Zen saapuvat siinä yökerhoon, missä myös Ché on paikalla. Janen seksuaalinen veto molempia kohtaan kuvataan erinomaisesti kohtauksessa, jossa hän juoksee rakastajiensa välillä kameran täristessä. Myös videon voimakas värimaailma liittyy aiheeseen: vaaleanpunaisen, purppuran ja sinisen yhdistelmää on ryhdytty kutsumaan biseksuaaliseksi valaistukseksi, jota voi pitää sateenkaarivärityksen variaationa.

Kuten edellä linkatussa Wikipedia-artikkelissa sanotaan, kyseessä ei ole mikään ongelmaton esteettinen konsepti, mutta ainakin se on hyvin tyypillinen värimaisema meidän ajassamme. Niitä käytetään myös mm. Demi Lovaton videossa Cool for the Summer, Black Mirror -sarjan jaksossa San Junipero, sekä elokuvissa The Neon Demon ja Atomic Blonde. Nämä neon-värit liittyvät mös vahvasti nykyään vallitsevaan kasariestetiikkaan, jossa kaikki värit ovat huomattavasti räikeämpiä kuin sillä oikealla kasarilla. Myös Make Me Feelin puvustus on vahvasti kasarivaikutteinen.

Make Me Feelin hyväntuulinen video on seksikäs artistin omilla ehdoilla (Monáe on seksisubjekti, ei -objekti),  ja vähintään yhtä addiktiivinen kuin itse kappalekin. Se on ehdottomasti vuoden 2018 musiikillisia kohokohtia, ja sijoittuisi luultavasti paljon korkeammalle tällä listalla jos sillä olisi vähän enemmän ikää. Dirty Computerilta olisi ansaitusti voinut ottaa listalle vaikka kaksikin videota, mutta se julkaistiin vasta kun listan laatiminen oli minulla jo käynnissä. Joka tapauksessa Make Me Feel ja Pynk ovat varmasti tulevaisuuden klassikkovideoita.

92. ikonisin video: Kanye West – Famous (2016)

Ohjaus: Kanye West & Eli Linnetz
Ladattu YouTubeen: 1.7.2016
Näyttökertoja: 33 064 110 (8.7.2018)

Kanye West - Famous (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Kun sanoin, ettei tälle listalle pääse pelkän some-kohun avulla, niin en suinkaan tarkoittanut sillä että nämä videot eivät saisi olla lainkaan kontroversiaaleja ja ongelmallisia. Eettisiä kysymyksiä herättää esimerkiksi Kanye Westin Famous-musiikkivideo, jossa kuvataan kuuluisuuksien näköisiä silikoninukkeja alasti sängyssä oikean Westin kanssa. Poptähtien lisäksi joukossa ovat mm. George W. Bush, Donald Trump ja Bill Cosby, eli hyvin kanyewestmäisellä provolinjalla liikutaan. Taiteellisena inspiraationa videolle toimi Vincent Desiderion maalaus Sleep. Eettisesti kestävässä ja laillisessa taiteen tekemisessä kenenkään näköisyyttä ei kuitenkaan käytetä ilman lupaa, mutta tässä tapauksessa niin on tehty.

West oli aluksi tarkoituksellisesti hiljaa siitä, ketkä videossa ovat nukkeja ja ketkä eivät, koska osa teoksen pointtia oli kyseenalaistaa sitä missä määrin mediassa esitetyt julkkikset ylipäänsä kuvataan aitoina ihmisinä. Osa teoksen voimasta tulee siitä kuinka epämukavalta sen katselu tuntui silloin kun ei vielä tiennyt ketkä videolla ovat todella niitä ihmisiä joilta he vaikuttavat. Nuket nimittäin näyttävät todella eläviltä, mitä korostetaan liikuttamalla niiden rintakehiä ”hengityksen” tahdissa ja soittamalla nukkumisääniä kuten kuorsausta ja tuhinaa. Video haastaa siis myös katsojan moraalikäsitykset.

Suurin kohu ei kuitenkaan syntynyt videosta vaan kappaleen lyriikoista, joissa West laulaa siitä miten hän ”teki Taylor Swiftistä kuuluisan” (jos et muista: ”Imma let you finish”) ja siitä, onko hänellä vielä joskus mahdollisuus harrastaa seksiä Swiftin kanssa: ”I feel like me and Taylor might still have sex / why? I made that bitch famous”. Kammottavasta sanoituksesta ja kyseenalaisesta toteutuksesta huolimatta Famous on varsin toimiva kommentaari YouTube-ajan kuuluisuuskulttuurista. Eikä tämä biisinä oliskaan millekään listalle päässyt, arvioin tässä pääasiallisesti visuaaleja.

Jonkun Werner Herzogin – tai minun – on tietysti ihan liian helppo hehkuttaa tätä mestariteokseksi koska olemme kulttuurisesti etuoikeutetuimmassa asemassa. Sitten jää esimerkiksi Lena Dunhamin tehtäväksi huomauttaa, että videossa ei ole feministisestä näkökulmasta kauheasti kehuttavaa. Naisoletetut julkkikset on nimittäin kuvattu tässä selvästi paljastavammin, rinnat näkyvästi esillä. Sekin voisi tietenkin olla osa toimivaa statementia, jos sen takana ei olisi pelkkiä julkisuutta mansplainaavia setiä. Stephanie Smith-Strickland on ehkä löytänyt kritiikissään tasapainoisimman näkemyksen videon eri tulkintojen väliltä.

Ajallemme ominaista on myös videon VHS-henkinen retrotyyli. Se sopiikin hyvin muiden Westin ja Eli Linnetzin ohjaamien The Life of Pablo -levyn videoiden sekaan, sillä myös Fade rakentuu samanlaisen kasarihenkisen retroilun pohjalle. Famous on kuitenkin se joukon rupuisin esimerkki ja vaikuttaa jonkun stalkkerin salaa julkkisorgioiden jälkeen kuvaamalta, kuin joltain pienen budjetin found footage -kauhuelokuvalta. Toisaalta video alkaa ja loppuu taivaassa, väreilevästä kuvasta pilvien yläpuolelta, aivan kuin jostain viime vuosituhannen new age -mainosvideosta. Ehkä videon tarkkailija onkin taivaasta laskeutuva julkisuuden suojelusenkeli? Molemmat tulkinnat ovat toki allegorioita, sillä sekä stalkkeri että enkeli ovat tässä (sosiaalisen) median vertauskuvia.

Famous on tämän listan pisin video, 10 minuuttia ja 36 sekuntia. Se on ainoa poikkeus mielivaltaiseen sääntööni, jonka mukaan videoiden tulee kestää alle kymmenen minuuttia. Olen tehnyt tämän linjauksen, koska tarkoituksenani on listata nimenomaan lyhytmuotoisia musiikkivideoita, koska pidän juuri niitä YouTube-ajalle leimallisina. Pitkiä, yleensä monta kappaletta sisältäviä videoita, on tehty MTV:n kulta-ajoista lähtien, eivätkä ne varsinaisesti sovi listan teemaan. Eivät ne edes olisi kunnolla vertailukelpoisia lyhyempien, yhteen popkappaleeseen perustuvien, videoiden kanssa.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Westin mittakaavaltaan kunnianhimoisin musiikkivideo, Runaway (2010): se on kyllä visuaalisesti upea, mutta se olisi ihan hyvin voitu tehdä vaikka 20 vuotta sitten (siis esteettisestä näkökulmasta, en tarkoita erikoisefektejä). Videon nimikkokappaleesta tehty lyhyempi 4½-minuuttinen promoklippi täyttäisi tietysti listani pituuskriteerit, mutta se ei olisi silloin kokonaisteos.

Myös Famousin varsinainen biisiosuus on lyhyt, alle kolme minuuttia. Sen jälkeen kamera liikkuu karmivassa hiljaisuudessa julkkisten ympärillä kunnes saadaan hyvinkin kauhuelokuvamaiset ”lopputekstit”, joissa kiitetään videolla esiintyvien nukkejen esikuvia siitä että ovat kuuluisia. Sen jälkeen kuullaan lyhyt coda, jossa koko nukkeinstallaatio näytetään ilman VHS-filtteriä. Lopuksi West itse herää nukkejen keskeltä ja kamera tarkastelee pilvien ylle syttynyttä taivaallista valoa.

Missä vallankumous on? – Kerettiläisen opas Depeche Modeen

Olen jo vuosia ideoinut ”Kerettiläisen opas” -nimistä juttusarjaa, joka esittelisi tunnettujen yhtyeiden tuotannon aliarvostettua tai vähemmän tunnettua puolta. Mielessä on pyörinyt kaikkea Paradise Lostin synapopista Rolling Stonesin kokeellisimpiin kappaleisiin. Päällimmäisenä on kuitenkin ollut idea Depeche Moden poliittisen puolen esittelemisestä. Uuden Spirit-albumin ensimmäinen single Where’s the Revolution oli se lopullinen provokaatio, jonka jälkeen en voinut enää olla kirjoittamatta tästä aiheesta.

Yhtye tunnetaan parhaiten kone- ja rockmusiikkia harvinaisen menestyksekkäästi yhdistelevästä tummanpuhuvasta popista, jossa lauletaan syyllisyydestä, katumuksesta, seksuaalisista valtasuhteista ja Jumalasta. Tämä on kuitenkin vain yksi puoli, johon keskittyivät etenkin yhtyeen klassikkolevyt Violator (1999) ja Songs of Faith and Devotion (1993). Näistä levyistä pidän myös itse eniten, mutta kun olen elänyt koko aikuisikäni bändin parissa, huomioni on luonnollisesti alkanut siirtyä keskeisimmän tuotannon ulkopuolelle.

Ennen tätä klassisen DM-tyylin vakiintumista bändi ehti etsiä omaa ääntään viiden levyn verran. Debyytti Speak & Spell (1981) oli jo varsin valmis paketti minimalistista ja naiivia elektronista teinipoppia, mutta sävellyksistä ja bändin suunnasta vastasi silloin pääasiallisesti Vince Clarke, joka lähti bändistä pian levyn julkaisun jälkeen. Jäljelle jääneet Martin Gore, Dave Gahan ja Andrew Fletcher joutuivat aloittamaan uudestaan melkein alusta ja etsimään uuden, clarkettoman äänensä. Vuodet 1982-1986 olivat tätä etsikkoaikaa jolloin niin musiikin, lyriikan kuin visuaalisen imagonkin osalta bändi etsi voimakkaasti itseään. Vuodesta 1983 lähtien (livenä jo 1982) tässä auttoi myös uusi neljäs jäsen, Alan Wilder.

Tätä aikaa on luontevaa kutsua yhtyeen kokeelliseksi kaudeksi. Tarkoitan tätä kirjaimellisesti: bändin lähestymistapa luomiseen oli suuntaa tunnusteleva, kokeilun kautta etsivä. Esimerkiksi tuon ajan sanoitukset eivät ole mitenkään vaikeita tai monimutkaisia, pikemminkin nämä kappaleet ovat sieltä Depeche Moden sanoitusten naiivimmasta päästä. Goren etsiessä omaa sanoitustyyliään bändi harhaili monille sivupoluille, myös yhteiskunnallisesti kantaaottavan lyriikan pariin.

Sävellykset pysyivät pääasiallisesti popbiisien turvallisissa raameissa, eikä Depeche Mode ole missään vaiheessa ollut ”kokeellista musiikkia” käsitteen vakiintuneessa merkityksessä. Kyse oli ennemminkin siitä, että yhtye käytti ennakkoluulottomasti kokeellisen musiikin menetelmiä tarttuvien hittibiisien rakentamisen. Sen takia kyseessä onkin niin uraauurtava ja tärkeä yhtye: vain harvat ovat onnistuneet yhtä saumattomasti yhdistelmään poppia ja avantgardea. Tätä nyt käsittelyssä olevaa kokeellista tyyliä voisi kutsua myös poliittiseksi industrial-popiksi.

Etenen kronologisesti ja lopuksi pohdin uuden levyn suhdetta näihin varhaisiin levytyksiin. Jos aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa tutustua Simon Pencen kirjaan Just Can’t Get Enough: The Making of Depeche Mode (Outline Press, 2011), joka käsittelee yksityiskohtaisesti bändin taustoja ja vaiheita vuoteen 1986 asti.

Tein myös pari soittolistaa käsiteltävistä biiseistä: Spotify ja YouTube. Listojen sisällössä on hieman eroavaisuuksia biisien saatavuuden vuoksi.

Lue loppuun