Ohjaus: Alan Ferguson
Ladattu YouTubeen: 22.2.2018
Näyttökertoja: 19 463 094 (19.12.2018)
Janelle Monáen Dirty Computer on ehkä tämän vuoden paras pop-albumi, mutta myös erinomainen esimerkki siitä miksi näin uusien teosten arvioiminen on niin vaikeaa. Voin toki sanoa tuoreeltaan mistä videoista pidän, mutta niiden ikonisuus onkin sitten eri kysymys. Minähän en sitä yksin päätä, enkä voi esimerkiksi tietää mikä Dirty Computerilta julkaistuista videosta lopulta jää kaikkein sitkeimmin kulttuuriseen muistiimme. Mikä näistä videoista muistuttaa eniten vuodesta 2018 vaikka vuosikymmenen päästä?
Monáen uralta löytyy toki vanhempiakin hienoja videoita (erityisesti Q.U.E.E.N.), mutta tänä vuonna ne nousivat taiteellisessa kunnianhimossaan uudelle tasolle. Muiden suurten musiikkivideoartistien tapaan tästä kertoo pitkämuotoisen video-albumin tekeminen. Dirty Computer on myös 48-minuuttinen musiikkielokuva, jossa kehyskertomus sitoo yhteen 10 videota levyn biiseistä. Pääasiallisesti olen jättänyt listaltani pois tällaiset videot jotka ovat osa isompaa teoskokonaisuutta (esim. Kanye Westin Runaway), koska tällöin olisi käsiteltävä teoksen osaa kokonaisuuden kontekstissa eikä arvioida videoita ainoastaan sen omilla ehdoilla.
Tästä on kuitenkin pari poikkeusta, ja niistä ensimmäinen on Dirty Computer. Ei tälle ole muuta perustelua kuin oma subjektiivinen mielenkiintoni teosta kohtaan, mutta kyllä Make Me Feel myös mielestäni toimii erinomaisen hyvin itsenäisenäkin teoksena. Koko Dirty Computer -elokuvan kehystarinassa Jane 57821 (Monáe) on joutunut geneerisen totalitarismin (vrt.. Viktoria Modesta) uhriksi. Jane on polyamorinen biseksuaali, eikä sellainen kuulu heteroandroidin ohjelmointiin. Tällaiset taipumukset ovat bugeja, ja buginen tietokone on ”likainen”. Jane on siis viety puhdistettavaksi johonkin hallituksen fasiliteettiin.
”Puhdistaminen” tarkoittaa tässä maailmassa muistojen poistamista ja mielen uudelleenohjelmointia. Janea käsittelevä henkilö paljastuu elokuvan edetessä hänen rakastajakseen Zeniksi (Tessa Thompson), joka ei kuitenkaan aluksi tunnista Janea koska hän on jo läpikäynyt aivopesun.Lopulta he muistavat jälleen toisensa ja pelastavat yhdessä Janen miesrakastajan Chén (Jayson Aaron), joka on myös lopulta joutunut viranomaisten käsiin.
Dirty Computerin biisit ja niihin tehdyt musiikkivideot ovat paria poikkeusta lukuunottamatta Janelta poistettavia muistoja. Visuaalisesti kunnianhimoisimmat, ja siten myös ”epärealistisimmat”, videot Django Jane ja I Like That ovat kuitenkin unia, mikä saa muistoja poistavan työntekijän epäileväksi. Tämän scifin perusteeman mukaan unet ovat todiste siitä että koneesta on tullut tiedostava, sielullinen olento. Ne muistoja edustavat videot kuvaavat Janen, Zenin ja Chén elämää lainasuojattomina, ja ovat tyyliltään vähemmän maalauksellisia.
Näihin muistoihin lukeutuu myös Make Me Feel, sekä sen kovin kilpailija levyn ikonisimmaksi videoksi, PYNK, jossa siinäkin on toki joitakin unenomaisia elementtejä. Videon ”vaginahousut” ovat jo lähes käsite itsessään, ja video on saanut mm. vuoden 2018 parhaan musiikkivideon Grammy-ehdokkuuden. Kieltämättä se onkin Dirty Computerilla se selvimmin aikansa hermolla oleva video ja kappale. Naisoletettujen oikeus itsemääräämiseeen, kehollisuuteen ja seksuaalisuuteen heidän omilla ehdoillaan on Dirty Computerin tematiikan ytimessä, mutta kaikkein alleviivatuinta se on Pynkin häpeilemättömässä vaginan ylistyksessä.
Puhtaasti poliittisesta näkökulmasta PYNK olisikin ehdoton video tälle listalle, ja valinta sen ja Make Me Feelin välillä oli yksi vaikeimmista tätä listaa tehdessäni. Esteettiset arvot lopulta veivät voiton: Make Me Feel on mielestäni levyn paras biisi, ja sen video on erinomaisesti rytmitetty musiikin mukaan. Se on myös Dirty Computerin videoista ainoa jossa jokainen kuva tuntuu minusta täydelliseltä ja täysin harkitulta. En löydä siitä mitään ylimääräistä ja se tuntuu ilmaisevan selkeää taiteellista visiota.
Kyllä tässäkin videossa on tietysti hyvin esillä seksuaalisuus, joka eroaa valkoisen heteromiehen asettamista normeista. Jane ja Zen saapuvat siinä yökerhoon, missä myös Ché on paikalla. Janen seksuaalinen veto molempia kohtaan kuvataan erinomaisesti kohtauksessa, jossa hän juoksee rakastajiensa välillä kameran täristessä. Myös videon voimakas värimaailma liittyy aiheeseen: vaaleanpunaisen, purppuran ja sinisen yhdistelmää on ryhdytty kutsumaan biseksuaaliseksi valaistukseksi, jota voi pitää sateenkaarivärityksen variaationa.
Kuten edellä linkatussa Wikipedia-artikkelissa sanotaan, kyseessä ei ole mikään ongelmaton esteettinen konsepti, mutta ainakin se on hyvin tyypillinen värimaisema meidän ajassamme. Niitä käytetään myös mm. Demi Lovaton videossa Cool for the Summer, Black Mirror -sarjan jaksossa San Junipero, sekä elokuvissa The Neon Demon ja Atomic Blonde. Nämä neon-värit liittyvät mös vahvasti nykyään vallitsevaan kasariestetiikkaan, jossa kaikki värit ovat huomattavasti räikeämpiä kuin sillä oikealla kasarilla. Myös Make Me Feelin puvustus on vahvasti kasarivaikutteinen.
Make Me Feelin hyväntuulinen video on seksikäs artistin omilla ehdoilla (Monáe on seksisubjekti, ei -objekti), ja vähintään yhtä addiktiivinen kuin itse kappalekin. Se on ehdottomasti vuoden 2018 musiikillisia kohokohtia, ja sijoittuisi luultavasti paljon korkeammalle tällä listalla jos sillä olisi vähän enemmän ikää. Dirty Computerilta olisi ansaitusti voinut ottaa listalle vaikka kaksikin videota, mutta se julkaistiin vasta kun listan laatiminen oli minulla jo käynnissä. Joka tapauksessa Make Me Feel ja Pynk ovat varmasti tulevaisuuden klassikkovideoita.
