Palkittua nykymusiikkia alttoviululle ja orkesterille

Jennifer Higdon: All Things Majestic (levynkansi)En pahemmin seuraa Grammyjä tai muitakaan musiikkipalkintoja, mutta yhteen kategoriaan kiinnitän joka vuosi intensiivisesti huomiota. Grammy Award for Best Classical Contemporary Composition on minulle vuoden kohokohtia, koska uuden taidemusiikin löytäminen on niin haastavaa. Monen muun palkintokategorian tapaan sen luonne on vähän hämmentävä: kyse on levytetyn musiikin palkinnosta, mutta silti sen saaja on säveltäjä, ei esittäjä. Palkinto annetaan korkeintaan 25 vuotta vanhojen sävellysten ensilevytyksille.

Tämä Grammy-kategoria on siis kuin tehty repertuaarikeskeistä levy-yhtiö Naxosta varten. Se julkaisee musiikkia teokset edellä: levyjä ei myydä maailman huippumuusikoiden nimillä ja kasvoilla, vaan sävellyksillä joita kukaan muu ei levytä. Tämä siis voi tarkoittaa mitä hyvänsä klassis-romanttisen perusohjelmiston ulkopuolelta: vanhaa musiikkia keskiajalta barokkiin, vakiintuneen repertuaarin varjoon unohdettuja säveltäjiä, tai sitten aiemmin julkaisematonta nykymusiikkia. Yhtiö ei yleensä julkaise samoista teoksista useita levytyksiä; poikkeuksena Naxos Historical -alamerkki, joka julkaisee tekijänoikeuksista vapautuneita historiallisia äänityksiä CD/tiedostoformaatissa.

Naxos siis tekee erityisen tärkeää kulttuurityötä, sillä se julkaisee vähän myyvää klassista musiikkia aikana jolloin kaikkea musiikkia myydään heikosti. Juuri nykymusiikin levytys on erityisen kallista, koska säveltäjä on elossa ja teokset käyttävät suuria orkestereita. Yhden levyn tekemisestä voi helposti joutua maksamaan sadalle ihmiselle. Toki levytyksessä auttavat monet muutkin tahot: teoksia tilaavat orkesterit ja lahjoituksia antavat yksityiset säätiöt. Naxos ei myöskään joudu maksamaan yhtä paljon kuin muut yhtiöt, koska soittajat eivät ole suuria tähtiä.

Tämän lähestymistavan haittapuolena on myös se, että Naxoksen levyt eivät ole kovin kutsuvia. Esimerkiksi vuonna 2017 tämän samaisen Grammyn voittanut Michael Daugherty -levytys on hyvä esimerkki siitä, että välillä tuntuu siltä kuin yhtiö yrittäisi tarkoituksella tehdä kansistaan mahdollisimman rumia. Laajasta katalogista ei siis oikein osaa sokkona valita mitään, mutta onneksi on näitä palkintoja jotka tuovat ne helmet esiin! Tänä vuonna jalustalle nostettiin Jennifer Higdonin konsertto alttoviululle ja orkesterille, joka löytyy Nashville Symphonyn albumilta All Things Majestic; orkesteria johtaa Giancarlo Guerrero ja solistina on Roberto Díaz. Voittajateoksen lisäksi siellä on myös saman säveltäjä oboekonsertto ja albumin nimikkoteos orkesterille.

Tämä oli Higdonin toinen Grammy – ensimmäinen tuli lyömäsoitinkonsertosta vuonna 2010. Olenkin ollut kiinnostunut säveltäjästä jo pitempään, koska naisoletettuja säveltäjiä ei ole koskaan liikaa, ja nimenomaan lyömäsoitinkonsertto on sopivan eksoottista minulle. Valitettavasti Higdonin tuotantoa on kuitenkin huonosti kirjastossa, enkä mielelläni kuuntele taidemusiikkia Spotifysta. Onnekseni All Things Majestic hankittiin omaan kirjastooni, joten nyt pääsen viimein kuuntelemaan tätä säveltäjää.

Konsertto liikkuu on monella tapaa Higdonin mukavuusalueella, sillä hän on säveltänyt paljon nimenomaan konsertoivia teoksia. Hän on myös tehnyt aiemminkin yhteistyötä solisti Díazin kanssa, ja tämä teos on sävelletty nimenomaisesti hänen esitettäväkseen. Toisaalta teos kyllä poikkeaakin totutusta: perinteisen konserttorakenteen vastaisesti jokainen kolmesta osasta on edellistä nopeatempoisempi. Levyn tekstiliittessä sanotaan, että Higdonin sävelkieli on leimallisesti yhdysvaltalaista, ja nimenomaan siitä populaarimmasta jazz-vaikutteista päästä. Tästä konsertostakin hän halusi säveltää nimenomaan iloisen ja svengaavan, koska hänen mielestään alttoviululle sävelletty musiikki on melkein aina synkkää ja raskasta.

Musiikki ei kuitenkaan ole mielestäni ihan niin helposti lähestyttävää ja kevyttä kuin kuvauksesta voisi päätellä. Sanoisinkin että se on jostain ”helpon” ja ”vaikean” nykymusiikin välimaastosta. Siinä on selkeitä rytmejä ja melodioita, eikä niinkään hälyä. Teos on myös melko tiivis, eikä sisällä täytekohtia. Se kuitenkin avautuu hyvin hitaasti, ainakin minulle. Ehkä se on alttoviulun sointiväri, mutta minulle tuli aluksi enemmän mieleen itäeurooppalaisen kansanmusiikin kuin yhdysvaltalaisen viihdemusiikin vaikutus, ja monin paikoin tämäkin teos kuulostaa minusta melankoliselta.

Varmaan tämä on juuri sitä kritisoimaani omien ennakkoluulojen läpi kuuntelemista: vieraasta musiikista osaa sanoa vain sen, mikä siinä on itselle tutuinta. Useammalla kuuntelulla aloin kuitenkin viimein erottaa sitä svengiä, mutta se ei ole yhtä ilmeistä ja korostettua kuin esimerkiksi Gershwinillä tai Bernsteinilla. Jazzin vaikutus taitaakin jäädä enemmän teoreettiselle tasolle, mutta ei niinkään teoksen tunnelmaan asti.

Higdonin konsertto siis yhdistelee lukuisia 1900-luvun taidemusiikin suuntauksia monipuoliseen teokseen, joka on haastavaa kuultavaa, mutta ei kuitenkaan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Siis juuri sellaista musiikkia jota on miellyttävää kuunnella yhä uudelleen ja uudelleen. Pidän ehdottomasti Higdonin nimen mielessä entistä vahvemmin tulevaisuudessa.

Jennifer Higdon: All Things Majestic (Naxos, 2017)
Nashville Symphony, orkesteri; Giancarlo Guerrero, johtaja; Roberto Díaz, alttoviulu
10. musahaasterasti: Palkinnon voittanut levy
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.