1001 klassista levytystä: Claudio Monteverdin madrigaalit

Teen tällä viikolla kuunteluhaasteen hengen vastaisesti ja kuuntelen itselleni tuttua musiikkia. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin minusta alkoi tuntua, että haasteen takia muut projektini hidastelevat liikaa, joten syntyi ajatus klasariprojektin ja kuunteluhaasteen crossoverista. Toiseksi, tämä haastekohta oli muutenkin vaikea. Olen viime vuodet keskittynyt tutustumaan nimenomaan ennen vuotta 1700 sävellettyyn musiikkiin ja minun alkaa olla jo hyvin vaikeaa löytää jotain sellaista mistä en olisi aiemmin kuullut. Vaikka löytäisinkin entuudestaan vieraan säveltäjän, musiikki olisi kuitenkin tyylillisesti hyvin tuttua.

Kaiken lisäksi kyseessä on vieläpä levy, jonka omistan jo entuudestaan, sillä ostin sen 1001 klassista levytystä varten jo jokin aika sitten. En kuitenkaan osta levyjä pelkästään projekteja varten, sillä niiden pitää myös sisältää musiikkia josta tiedän joka tapauksessa pitäväni. Claudio Monteverdin (1567-1643) madrigaalien tapauksessa ostospäätös ei tuottanut mitään hankaluuksia, sillä hän on yksi suosikkisäveltäjistäni. Vaikka en tätä levyä ole aiemmin kuunnellut, muita levytyksiä sitäkin enemmän

Monteverdi on todennäköisesti tärkein renessanssin ja barokin taitekohdan säveltäjä. Hänen pitkän uransa varhaisimmat motetit ovat vielä puhdasta renessanssia, kun taas viimeiset oopperat ovat jo täyttä barokkia. Hänen merkityksestä musiikin historiassa kertoo esimerkiksi se, että hän on vanhin säveltäjä, jolta on valittu 1001-kirjaan enemmän kuin kaksi teosta (yhteensä 6). Parhaiten säveltäjän oman kielen ja uuden aikakauden kehityksen kuulee kuuntelemalla hänen madrigaalejaan, joita on olemassa koko uran varrelta – yhteensä 161.

Monteverdin madrigaaljit julkaistiin yhdeksässä eri kirjassa 65 vuoden aikana, eli niihin mahtuu hänen uransa koko kirjo. Kaksi ensimmäistä kirjaa olivat nuoruudenteoksia oppivuosilta Cremonasta (1587-1590) ja seuraavat neljä Mantovan vuosilta (1590-1612), jolloin Monteverdi löysi oman äänensä ja muodostui yhdeksi tärkeimmistä vuosisadan vaihteen musiikillisista uudistajista. Viimeiset kolme, joista yhdeksäs julkaistiin postuumisti (1651), ovat kypsältä kaudelta Venetsiasta (1612-1643).


Claudio Monteverdi: Madrigali concertati (Tragicomedia, 1993)20. klassinen levytys

Claudio Monteverdi:
Madrigaalit (1587-1651)

Tragicomedia
Stephen Stubbs, chitarrone, kitara ja johto

Madrigali concerati (1993/2007)
Teldec / Das Alte Werk 2564 69857-4

11. musahaasterasti: Musiikkia, joka on sävelletty ennen vuotta 1700
Mistä: CD Presto Classicalilta
Saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa
Kuuntele Spotifyssa


1001 levytykseen on valittu otosmaisesti 14 madrigaalia, jotka mahtuvat yhdelle CD-levylle. Tragicomedia-yhtyeen levy Madrigali concertati sisältää teoksia seitsemännestä (1619) ja kahdeksannesta (1638) madrigaalien kirjasta. Lisäksi mukana on ciacona Zefiro Torna vuoden 1632 Scherzi musicali -kokoelmasta. Tämä valinta on kaikkea muuta kuin itsestäänselvä, koska esimerkiksi Cambridge Companion to Monteverdissä musiikintutkija Tim Carter pitää nimenomaan Mantovan ajan madrigaaleja keskeisimpinä.

Tuota kirjaa lukemalla minulle syntyykin mielikuva, että musiikkityylin normatiivisen elinkaaren käsitettä (ks. The Beatles) voi hyvin käyttää myös Monteverdin madrigaalien selittämiseen: varhaistuotanto (Cremona) edustaa konservatiivista vanhojen tyylien imitointia, keskituotanto (Mantova) sitä kaikkein innovatiivisinta osastoa, ja myöhäistuotanto (Venetsia) uudistumista välttävään tyyliin palaamista, mutta tällä kertaa kokemuksen ja iän tuomalla viisaudella.

Juuri Mantovan hovi oli se paikka ja kausi, jolloin Monteverdi oli mukana uudistamassa musiikillisia muotoja. Erityisesti kolme asiaa vaikuttivat hänenkin sävelkielensä kehitykseen: soololaulun, orkesterisoiton ja näyttämötaiteen merkityksen kasvu kaupungin kulttuurielämässä. Varhaistyöt ovat a cappella -teoksia lauluyhtyeelle, mutta myöhäisemmissä madrigaaleissa on solistisia osioita, itsenäisiä soitinosia, ja joskus jopa dramaturgisia elementtejä – madrigaalien teksteinä käytettiin aikansa maallisia runoja, ja osa Monteverdin kirjoista oli rakenteeltaan hyvinkin narratiivisia.

Cambridge Companion nostaa tästä narratiivisuudesta esimerkiksi kahdeksannesta kirjasta löytyvän Non havea febo ancoran eli Lamento della ninfan, joka sisältyy myös Tragicomedian levytykseen. Siinä menetettyä rakkauttaan surevan nymfin hahmo on sävelletty omaksi äänekseen. Giovanni Battista Rinuccin teksti on siis jaettu eri rooleihin: sopraanon lisäksi siinä on kolme mieslaulajaa persoonattoman kertojan osassa. Soololaulun merkitys kasvoikin barokin aikana polyfonisia lauluyhteitä tärkeämmäksi suurelta osin juuri narratiivisuuden ja näyttämömusiikin vuoksi: jotta teoksessa voitaisiin musiikillisesti esittää erottuvia hahmoja, tulee jokaisen hahmon vastata yhtä ääntä ja laulajaa. Samalla yksittäisen esiintyjän tulkinta tekstistä nousi tärkeäksi: tapa esittää teksti riippuu siitä miten laulaja tulkitsee esittämänsä hahmon.

Monella tapaa madrigaaleissa oli siis jo elementtejä, joista ooppera syntyi. Monteverdi olikin yksi tuon taiteenmuodon pioneereista, ja hänen Orfeonsa (1607) vanhin ooppera, jota nykypäivänäkin esitetään ja levytetään säännöllisesti. Orkesterimusiikin syntyyn taas vaikuttivat madrigaalien ja oopperoiden alkusoitot, sinfoniat. Myös teosten keskellä alkoi olla lauluttomia kohtia, joiden aikana yhtyesoitto nousi pelkkää säestystä isompaan rooliin. Madrigaalien kuunteleminen isompana projektina on siis antoisaa, ja siksi on vähän sääli että 1001-kirjaan ei ole valittu mitään laajempaa levytyskokonaisuutta.

Kaikki Monteverdin madrigaalit ovat levyttäneet ainakin Concerto Italiano ja La Venexiana, mutta ihan niinkään pitkälle ei tarvitse mennä. Les Arts Florissantsin kolmen levyn projekti (2014-2017) jäsentyi hienosti juuri Monteverdin elämänvaiheiden ympärille: jokainen CD edustaa yhtä kaupunkia säveltäjän uralla. Ei Tragicomediankaan levytys huono ole, eikä minua haittaa, ettei se sisällä yhtä innovatiivista musiikkia kuin esimerkiksi viides madrigaalien kirja. Tämä musiikki herättää minussa hylkimistä lähinnä vain teatraalisimmillaan: silloin kun madrigaalit siirtyvät tekstiä puhelaululla eteenpäin vieviin resitatiiveihin, niistä ei oikein saa irti mitään kun ei ymmärrä sanoja. Ja koska kyse on madrigaaleista eikä esimerkiksi oopperasta, teoksiin ei kuulu mitään visuaalista elementtiä joka auttaisi immersiossa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.