Kymmenen vuotta skroplausta, osa 3

Audioscrobbler-trilogiani huipentuu nyt kuuntelutilastojeni vuositason syväanalyysiin. Kvantitatiivisen aineiston lisäksi näkökulmaa kuunteluhistoriaani tuo Last.fm journalini, jota kirjoitin vuosina 2005-2010. Tilastojen ohella onkin tarpeen käyttää aikalaislähteitä: olen muuttunut ihmisenä ja musiikin kuuntelijana niin valtavasti, etten muistaisi enää muuten kuka olin kymmenen vuotta sitten. Olen toki kirjoittanut tätä blogiakin jo kuusi vuotta, ja varsinkin Melomaanikon nostalgiatripistä on hyötyä historiallisen perspektiivin saamisessa.

Valitettavasti API-kehittäjät keskittyvät vahvasti vain artisteihin, joten raitojen ja varsinkin albumien osalta tilastot ovat hyvin puutteellisia, kuten aiemminkin jo totesin. Se kuitenkin korostuu tässä päätösosassa, koska vuosikohtaisia tilastoja minulla on käytettävissä koko tältä ajalta ainoastaan artistien osalta. Olen hakenut ne Last.fm Explorerin avulla.

Käytän esimerkkeinä kultakin vuodelta eniten kuuntelemaani kappaletta, mutta ne ovat kalenterivuosilta, eivät jäsenyysvuosiltani. Ne olen hakenut Shikakan tilastoista.

Lue loppuun

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 2

Mulle taisi nyt käydä Hobitit: piti tulla vain kaksi elokuvaa bloggausta, mutta peterjacksonmainen suuruudenhulluuteni ajoi minut venyttämään tästä tikusta asiaa kokonaiseksi trilogiaksi asti. Ihan vain siksi että ensimmäisestä osasta unohtui sellaisia mitättömiä pikkuasioita kuin kokonaistilastot siitä mitä kaikkea tuli ensimmäisenä kymmenenä skroplausvuotena kuunneltua.

Käytän samalla tilaisuuden kiinnittämään huomionne Melomaanikon Facebook-kanavalle, jossa alkaa huomenna ensimmäinen Melomaanikon joulukalenteri: jouluaattoon asti jaan seinälläni 20 vuoden 2014 parasta biisiä (ts. parasta biisiä jotka löytyvät netistä muodossa joka on helppo jakaa somessa) ja neljä ”muuta juttua”. Yksi näistä neljästä muusta luukusta sisältää tämän tilastotrilogian päätösosan; kolmen muun luukun sisältö jääköön vielä salaisuudeksi.

Tässä siis ennen vuosikohtaista syväanalyysiä vielä käsittelyssä artisti-, raita- ja albumilistani viimeiseltä 10 vuodelta.

Artistit

1

Swans

4,311

11

Einstürzende Neubauten

1,252

2

Depeche Mode

3,242

12

Icon of Coil

1,150

3

Nine Inch Nails

2,558

13

Sleep Chamber

1,126

4

Current 93

2,282

14

Front Line Assembly

1,100

5

The Legendary Pink Dots

2,027

15

The Tiger Lillies

1,025

6

Coil

2,009

16

Foetus

1,021

7

CMX

1,968

17

Dead Can Dance

922

8

Covenant

1,730

18

Deine Lakaien

911

9

Death in June

1,501

19

Laibach

887

10

KMFDM

1,340

20

Combichrist

868

Monet näistä bändeistä tuli toki käsiteltyä jo edellisessä osassa. Ehkä on kuitenkin syytä nostaa esille seitsemän kärjestä vielä Current 93 ja Coil, joihin toki palaan vuosikohtaisissa tilastoissa. Ne ovat Swansin jälkeen kovimmat bändilöytöni viimeisen 10 vuoden ajalta, mutta molemmat löytyivät sen verran samaan aikaan Swansin kanssa että tuo suurin löytöni jätti nämä kaksi parhaimmillaankin vuosilistojen toiselle sijalle (Current 93 vuonna 2006 ja Coil vuonna 2007).

Vastaavasti Sleep Chamber oli yhden vuoden kuunnelluin (2008), mutta se oli niin selkeä piikki bändin kuuntelussa, että kokonaisuutena se jää vasta sijalle 13. Tilastot ovat jo lähes kuukauden vanhat ja sen jälkeen onkin jo tapahtunut muutoksia: Johann Sebastian Bach (vuoden 2014 kuunnelluin) on päässyt tonnikerhoon ja noussut sijalle 17.

Mielenkiintoisemman visualisoinnin top 50 -artisteistani saa tekemällä siitä pilven Last Chart! -nettisovelluksella. Artistit liitetään toisiinsa sen mukaan kuinka voimakkaasti niiden kuuntelu korreloi keskenään: ts. sitä lähempänä artistit ovat mitä selvemmin niitä kuuntelevat aina samat ihmiset. Monessa kohtaa tämä tarkoittaa ihan vain sitä että saman genren artistit ovat samassa klusterissa, mutta ei aina. Artistien samankaltaisuus tulee siis kaikkien Last.fm:n käyttäjien tiedoista, mutta kaaviossa mukana olevat artistit (joiden suhteellista kuuntelumäärää kuvastaa pallon koko) omasta top 50 -listastani.

Top 50 -artistipilvi samankaltaisuuden mukaan

Tässä hienosti näkyy aiemmin mainitsemani industrial-käsitteen monimerkityksellisyys: Nine Inch Nailsin ympärille muodostuu oma hajanaisempi klusterinsa, jossa on ns. mainstream-industrialia, mutta myös Test Dept:in ja Sleep Chamberin tapaisia erikoisuuksia. Current 93:n ja Coilin ympärille taas muodostuu yhtenäisempi ns. underground- tai oldschool-industrialin klusteri, josta löytyy sekä neofolkia että kokeellisempaa industrialia. Niiden väliin jää EBM/futurepop-klusteri. Osa neofolkista jää myös omiin pienempiin klustereihinsa.

Paljon informatiivisempi onkin top 100 -pilvi, mutta selvyyden vuoksi en upota sitä tähän. Siinä on niin paljon informaatiota että tekstit menevät väkisin pahasti päällekkäin, eikä se ole visuaalisesti järin miellyttävä. Interaktiivisena visualisointina (palloja voi siirrellä) se kuitenkin toimii. Olen numeroinut kuvasta keskeisiä klustereita, jotta tekstin seuraaminen on helpompaa.

Tässä pilvessä EBM/futurepop-klusteri yhdistyy mainstream-industrialin klusteriin (1) ja suurin osa neofolkista sisältyy underground-industrialiin (2). Osa on oldschool-industrialista on myös omina pienempinä klustereinaan, esimerkiksi Sleep Chamberin (3) ja Test Deptin (4) ympärillä on nyt omansa. Omat klusterinsa muodostuvat nyt myös goottirockille (5), barokkisäveltäjille (6), saksalaiselle darkwavelle (7) ja dark ambientille (8); Depeche Moden ympärille muodostuu epämääräinen electronic-klusteri (9). Swansin (10) ympärille kerääntyy bändin sivuprojekteja. Sekä Angels of Lightia että Jarboeta siis kuuntelevat enimmäkseen ihmiset jotka kuuntelevat myös Swansia, ja harvemmin kukaan muu. Tyylillisesti hajanaisin lienee tuo indie-henkinen Björkin ympärille rakentuva klusteri 11.

Vertailun vuoksi tein top 100:sta myös tageihin perustuvan pilven. Kaaviossa siis ovat nyt lähekkäin artistit jotka tagitetaan useimmin samoin, eikä kuuntelutottumuksilla ole yhtä suurta painoarvoa. Ehkä tämä siis osoittaa parhaiten sen, että ihmiset eivät ole kuuntelijoina välttämättä aina kovin genreuskollisia. En minä ainakaan! Tosin industrial (niin mainstream kuin undergroundkin) (1) ja neofolk (2) muodostavat nyt selvästi omat tagi/genrekohtaiset klusterinsa. Esimerkiksi Current 93:n ja Coilin vahva yhteys (samat ihmiset kuuntelevat yleensä molempia) katoaa tästä pilvestä kokonaan. Jostain syystä myös martial industrial (3) erottuu omana klusterinaan ainoastaan tagien perusteella.

Kaavio pyörii entistä enemmän yksittäisten artistien ympärillä. Covenant muodostuu EBM/futurepop-klusterin (4) selväksi keskipisteeksi ja The Legendary Pink Dots experimental-klusterin (5). CMX löytää tiensä nyt siihen edellisessä osassa mainitsemaani finnish-klusteriin (6); muita bändejä yhdistää genretagi, suomalaisia kansallisuustagi (se kolmas nimi PMMP:n lisäksi on Sara, mutta jää nyt Of the Wand and the Moonin taakse).

Mielenkiintoisin muutos on Swansin sijainti: samankaltaisuuden mukaan se löytää tiensä aina sivuprojektiensa lähelle, mutta nyt se on post-punk-klusterin keskipisteenä (7). Jarboe loikkaa experimental-klusteriin ja Angels of Light jää omilleen. Samoin The Sisters of Mercy jää yksin: sitä tagitetaan liikaa gothic rockiksi ja liian vähän post-punkiksi, toisin kuin ensimmäisen polven goottibändejä (Bauhaus, Banshees), joiden kanssa Sistersiä kuitenkin usein kuunnellaan.

Raidat

1

Nine Inch Nails

Something I Can Never Have

84

2

Swans

You Know Nothing

81

3

Musta Paraati

Romanssi

73

4

Nine Inch Nails

The Hand That Feeds

72

5

Swans

Love Will Save You

70

6

Swans

Failure

69

7

Swans

Song for the Sun

68

8

Coil

Sex with Sun Ra (Part One – Saturnalia)

66

9

Swans

Miracle of Love

64

9

Boyd Rice and Friends

People

64

Biisilistaani dominoi aika vahvasti albumilistan ylivoimainen ykkönen, Swansin White Light From the Mouth of Infinity. Tuon levyn kappaleet eroavatkin muusta listasta siinä mielessä selvästi, että olen oikeasti kuunnellut albumin kokonaisuudessaan lähemmäs 60 kertaa, ja kaikki sen biisit ovat siksi korkealla listalla. Muut tilastokärjestä löytyvät biisit taas ovat olleet enemmän niitä repeatilla puhkisoitettuja yksittäisiä hittibiisejä.

Koska tämä repeatiin ja hittibiiseihin perustuva tapa kuunnella musiikkia on jäänyt minulla pitkälti historiaan, top 50 -listan uusin biisi on lokakuussa 2007 ensimmäistä kertaa kuuntelemani Ulverin Solitude (49 soittokertaa, 35. sija). Sen jälkeen siellä ei ole oikein tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia ja biisikohtaiset vuosilistatkin ovat käyneet tylsiksi, koska ne ovat lähinnä muodostuneet eniten kuuntelemistani albumeista. Teini-iän viralliset sydänsuru- (Something I Can Never Have) ja ihmisvihabiisit (People) ovat siksi jumahtaneet luultavasti pysyvästi tuonne kärkisijoille. Usein spekuloinkin, mitä muita biisejä olisin luukuttanut listojen kärkeen jos olisin aloittanut skroplaamisen jo vuonna 2002 kun palvelu perustettiin. Vuosituhannen alku oli kuitenkin juuri sitä aikaa, jolloin käytin repeatia eniten.

Tähän väliin sopiikin sitten vielä täysin hyödytön käppyrä, mutta laitan sen tähän koska voin. Kokonaiskuuntelumäärieni kuukausittainen vaihtelu (via Last.fm Explorer), olkaa hyvä:

Kumulatiivinen toistomäärä kuukausittain

Kesällä on notkahdus koska silloin tulee oltua vähemmän koneella, mutta käytännössä tilastollinen merkitsevyys johtuu ihan vain siitä että kesällä 2005 minulla ei ollut käytössä omaa nettiliittymää. Siitä minulla taas ei ole mitään käsitystä, miksi kuuntelen alkuvuodessa enemmän kuin loppuvuodessa.

Albumit

1

Swans

White Light From the Mouth of Infinity

678

2

Swans

Children of God

378

3

Swans

The Great Annihilator

336

4

Depeche Mode

Sounds of the Universe

305

5

François Couperin

Oeuvres pour clavecin

298

6

Swans

World of Skin

282

7

Coil

The Ape of Naples

276

8

Swans

Love of Life

259

9

Boyd Rice and Friends

Music, Martinis And Misanthropy

257

10

Woven Hand

Mosaic

252

Albumilistat ovat ehkä epäluotettavin ja huonoimmin toimiva last.fm:n tilastotyyppi. Ensinnäkin on kyseenalaista mitata albumien kuunteluja tilastoimalla sitä kuinka monta kertaa levyn kappaleita on kuunneltu (eikä esim. sitä kuinka usein se on kuunneltu kokonaan alusta loppuun). Toiseksi, niitä on tilastoitu vasta maaliskuusta 2006 lähtien. Tai sitten olen lisännyt musiikkitiedostoihini albumitiedot vasta silloin; ei näin vanhoja asioita voi muistaa.

Ensin mainittuun ongelmaan liittyvät aika vahvasti se, että yhden CD:n albumit ovat samalla viivalla boksijulkaisujen kanssa. Depeche Moden Sounds of the Universea olen kuunnellut 4 CD:n boksina; Scott Rossin kokonaislevytys Couperinin Oeuvres pour clavecinista kattaa 12 CD:tä. Itseasiassa olen kuunnellut jälkimmäisen levyn ainoastaan kerran läpi, mutta koska se on niin laaja julkaisu, ja sen sisältämät teokset koostuvat enimmäkseen suuresta määrästä lyhyitä raitoja (boksilla on yhteensä 260 ”biisiä”), se on samalla viivalla ”normaalien” levyjen kanssa. Albumien eri levyjen tagittaminen erikseen (esim. Sounds of the Universe CD1, jne) ratkaisisi tämän ongelman tavallaan, mutta minusta tuollainen merkintätapa on jotenkin aivan liian epäesteettinen. Ja onhan se nyt hyvä että tuolla Swansin seassa on jotain vaihteluakin!

Tässä parhaiten tiivistyykin kuuntelutilastojen raitakeskeisyyten ongelma: miten minuutin pituisten tanssisarjojen osien (tai hc-punkbiisien) tilastointi voi olla mielekästä samalta viivalta kuin monen kymmenen minuutin pituisten teosten? Tähän moni last.fm-käyttäjä onkin ehdottanut sitä, että soitettujen raitojen sijaan tilastoitaisiin kuunteluun käytettyä aikaa, ja tällaisia vaihtoehtoisten tilastojen laskusovelluksia onkin olemassa, mutta ne perustuvat artistien biisien pituuden keskiarvoon, ei siihen kuinka kauan on tosiasiallisesti kuunnellut niitä. En niitä kokeillessani ole edes saanut kovin merkittäviä eroja raitoihin perustuviin artistitilastoihin. Albumitilastoissa vaikutus olisikin varmaan suurempi.

Ongelmistaan huolimatta tämä taitaa albumitilasto antaa nykyään kuuntelutottumuksistani kokonaisvaltaisemman kuvan kuin tracks-listat, koska kuuntelen kuitenkin edelleenkin albumikokonaisuuksia koneella. Viimeisen 10 vuoden aikana on ollut myös paljon jaksoja jolloin olen tietoisesti kuunnellut kokonaisia levyjä ainoastaan CD:ltä tai LP:ltä, eivätkä ne siksi näy näissä tilastoissa. Jossain vaiheessa ihan oikeasti kyllästyin tähän last.fm-obsessiooni siinä määrin, etten halunnut pahemmin kuunnella musiikkia koneella.

Lopuksi vielä pylväät kuvaamaan sitä kuinka paljon yleensä kuuntelen yksittäisiä raitoja viikottain (via Last.fm Explorer):

Viikottaisen soittomäärän jakautuminen

Useimmiten siis kuuntelen 221-440 biisiä viikossa, enimmillään luku on ollut 1092 (helmikuussa 2008).

Trilogian päätososassa käsittelen viimein jokaisen kymmenestä skroplausvuodestani erikseen!

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 1

10 years of scrobbling -logo vuodelta 2012 kun palvelu täytti vuosikymmenenPari viikkoa sitten, 7.11.2014, tuli täyteen kymmenen vuotta siitä kun liityin jännittävään verkkopalveluun Audioscrobbler, joka tilastoi käyttäjien tietokoneellaan kuuntelemaa (ts. skroplaamaa, englanniksi to scrobble) musiikkia internetiin kaikkien nähtäville. 7. marraskuuta oli mitä ilmeisemmin joku maaginen päivämäärä musabloggaajien keskuudessa, sillä Rosvoissa juhlittiin Ruudolfin 10-vuotista levytysuraa ja Rolf Jacksenin Levyhyllyssä blogin 7-vuotispäivää. Itselläkin oli tarkoitus julkaista tämä juuri vuosipäivänä, mutta kun on tässä muutakin elämää kuin musablogi. Jhonn Balancen kuolemastakin tuli juuri tasan 10 vuotta täyteen, joten marraskuu 2004 oli hyvin merkittävä kuukausi.

Kymmenen vuotta on nettiajassa ikuisuus, enkä ole käyttänyt yhtään toista nettipalvelua aktiivisesti näin pitkään. Vuonna 2002 perustettu Audioscrobbler ilmaantui nettiin kovin otolliseen aikaan, kun ihmiset siirtyivät joukolla CD-levyjen kuuntelemisesta MP3-tiedostoihin. Tilastoiden jännittävyys imaisi minutkin nopeasti niin syvälle, että pian kuuntelin musiikkia ainoastaan tietokoneella. Jo ennen last.fm:ää kirjoitin paperiseen vihkoon ylös viikoittaisia kuuntelujani (tämän piti olla vain aprillipila!). En tosin järjestänyt niitä kuuntelumäärän mukaan vaan sen mukaan mikä tuntui viikon lopussa paremmuusjärjestykseltä. Audioscrobbler siis todellakin vastasi kysyntään!

Nettiradio/yhteisösivu Last.fm:ään helmikuussa 2005 integroidut tilastot eivät olleet vain kylmän staattisia raportteja menneisyydestä, vaan palvelu osasi myös tarjota niiden pohjalta uutta kuunneltavaa. Audioscrobblerin erinomaisen suosittelualgoritmin ansiosta Last.fm onkin ollut kaikki nämä vuodet se paikka, josta olen parhaiten löytänyt uutta musiikkia. Rate Your Music -sivuston tapaan valtavan käyttäjämäärän luomasta datasta saadaan kaivettua esiin relevanttia ja koukuttavaa informaatiota. Kun Last.fm-dashboardilleni ilmestyy itselleni tuntematon artisti (tai nyttemmin säveltäjä), ryhdyn kuuntelemaan hänen/heidän tuotantoaan jotta saan lisää suosituksia tilalle (last.fm lopettaa artistin suosittelun kun sitä on kuunneltu yli 3 kertaa). Eikä se suositeltava tunnu koskaan loppuvan.*

Last.fm:n suosituksia swing-tagilla filtteröitynä. Kuvankaappaus Dashboardiltani.
Yritän tällä hetkellä saada otetta swingistä. Last.fm:n suositukset auttavat. Kuvankaappaus dashboardiltani. Kuvan saa isommaksi klikkaamalla.

Skroplaaminen on vienyt minut kierteeseen, jossa en voi olla jatkuvasti kuuntelematta jotain mitä en ole aiemmin kuullut. Aina kun olen tietokoneella, kuuntelen musiikkia, ja aina kun kuuntelen musiikkia, käyn jatkuvasti last.fm:ssä katsomassa mitä tuli juuri äsken kuunneltua! Omien tilastojen lisäksi katselen toki myös kavereiden kuunteluja ja kyttään kieli pitkällä uusia suosituksia. Tämä on sitä interaktiivista mediaa kirjaimellisimmillaan.

Skroplaaminen oli hetken muotia, karkeasti sanottuna palvelun kulta-aika kesti vuodet 2005-2009. Se alkoi Last.fm-integraatiosta, ja päättyi kun CBS osti palvelun 2009. Siinä välissä palvelu sai lukuisia nettisivupalkintoja ja kaikilla tuntui olevan tili siellä. Omistajavaihdoksen jälkeen palvelussa kuitenkin tehtiin putkeen paljon uudistuksia, jotka monien mielestä huononsivat palvelua liikaa, ja omassakin tuttavapiirissäni käyttöaktiivisuus alkoi selvästi laskea.

Keskeisin huono kehityskulku oli luultavasti Last.fm-radion muuttuminen maksulliseksi. Siihen asti sieltä oli pystynyt kuuntelemaan ilmaiseksi musiikkia omien kuuntelutilastojen, tilastollisten naapurien tai käyttäjien luomien tagien perusteella. Kun se ei ollut enää mahdollista, uuden musiikin löytäminen palvelusta muuttui aiempaa vaivalloisemmaksi. Mutta minulle, ihmiselle joka suorastaan nauttii kuunneltavan tonkimisesta Spotifysta, kirjastosta, tai milloin mistäkin, siitä tuli lähinnä mieluisa haaste. Last.fm:stä saan edelleenkin parhaiten selville itselleni aiemmin tuntemattomat artistit/säveltäjät, joista todennäköisesti pidän.

Last.fm:n kulta-aika oli MySpacen aikaa, jolloin musiikin nettikaupassa ei ollut mitään iTunesia parempaa, eivätkä Google ja Facebook olleet vielä ahmaisseet käytännössä koko sosiaalista verkkotodellisuutta omistukseensa. Spotify lanseerattiin Suomessa 2008 ja pian se päihittikin last.fm:n kuuntelupalveluna. Spotifylla ei ollut aluksi käytännössä lainkaan suositteluominaisuuksia (ja nykyäänkin ne yhä kalpenevat last.fm:n rinnalla), mutta ratkaisevampaa oli se, että löytämäänsä musiikkia pääsi kuuntelemaan välittömästi. Onneksi last.fm:kin on osittain vastannut näihin haasteisiin, ja nykyään artistisivuille on upotettu YouTube-videoita helppoa ja nopeaa testikuuntelua varten. Ja tietenkin niiden katselut/kuuntelut myös skroplaantuvat eli näkyvät omissa tilastoissa.

Last.fm-logo

Vuonna 2007 perustettiin SoundCloud ja BandCamp, mikä taisi puolestaan koitua last.fm:n bändeille kohdistettujen promootio-ominaisuuksien tuhoksi. Uudet palvelut rynnivät markkinoille, eikä last.fm osannut uudistua tai kehittää kilpailukykyisiä ominaisuuksia. Palvelun ydinvaltiksi jäivät kuuntelutilastot, eikä niillä enää pötkitä pitkälle. Aiheesta on kirjoitettu tuomionpäivän ennustuksia jo kolme vuotta sitten.

Tietysti auttaisi varmaan jos esimerkiksi maksaisin last.fm:n käytöstä ja antaisin maksulliselle radiolle mahdollisuuden. Valitettavasti maksullinen tili ei vain tarjoa minulle riittävästi lisäarvoa ilmaiseen verrattuna, kun kuitenkin maksan Spotifysta joka tapauksessa. Itse olisin kyllä täysin valmis maksamaan ihan vain pelkistä kuuntelutilastoista, mutta sitten niiden pitäisi olla paljon nykyistä kattavammin ja helpommin analysoitavissa. Suhteutettuna kaikkeen siihen datan määrään jota tietokanta käyttäjiltään saa, sitä hyödynnetään onnettoman vähän.

Uudentyyppisiä tilastoja ei ole ilmaantunut vuosikausiin Last.fm-käyttäjien profiileihin ja mielekkäimmät lisäominaisuudet ovat poikkeuksetta tulleet ulkopuolisten harrastajien tekemistä API-sovelluksista. Niillä olenkin sitten analysoinut viimeisten 10 vuoden kuuntelutottumuksiani oikein urakalla tämän juhlavuoden kunniaksi; seuraavaksi saatte tietää kaiken siitä mitä olen kuunnellut vuoden 2004 jälkeen!

Lue loppuun

Vuoden 2013 parhaat levyt

Uskallan jo julistaa vuoden 2013 parhaat levyt, vaikka vuotta onkin jäljellä yli viikko, ja tiedossa olisi useampikin lupaava uutuuslevy, joita en ole ehtinyt ollenkaan kuunnella. Enimmäkseen kyse on vertaispaineesta, siitä että muutkin musablogit julkistavat vuosilistansa yleensä ennen joulua. Lista on Top 10, koska vuonna 2013 julkaistiin n. kymmenen levyä, joista minulla on sanottavaa Melomaanikon kontekstissa. Itse asiassa vuodin tämän vahingossa internetiin ennen virallista julkaisupäivää! Tämä on kuitenkin vasta se virallinen versio, joten unohtakaa kaikki mitä luulette nähneenne.

Minun olisi helppo nimetä ainakin 15 muuta hyvää levyä, joten ne ovat tylsänä listana lopussa. Ne eivät ole merkittävästi Top 10 -listan levyjä huonompia, mutta en vain keksinyt niistä mitään sanottavaa. Jos haluaisin olla rehellisempi kuuntelukokemuksilleni, olisivat nämä 25 levyä vain yhdessä aakkosjärjestyksessä ilman sen enempiä selittelyjä. Koska ei musiikki ole kilpailu, ja sanat jäävät aina puolitiehen.

Lue loppuun

Melomaanikko eksyy elokuviin

Elektroninen Top 100 on nyt vähän tavallista pidemmällä tauolla koska teen taustatutkimusta. Siinä sivussa luultavasti päivitän enimmäkseen uutta elokuvablogiani, joka on nimetty loogisesti Cinemaanikoksi. Uuden aluevaltaukseni kunniaksi heittäydyn elokuvalliseksi myös tässä, eli listaan kymmenen suosikkisoundtrackiani.

Soundtrackin käsite ei tietystikään ole ongelmaton koska varsinaisilla soundtrack-levyillä harvoin soivat kaikki elokuvan ääniraitaan kuuluneet kappaleet, ja toisaalta ne voivat olla myös ”music from and inspired by” -tyyppisiä levyjä, joilla on paljon musiikkia jota ei leffassa kuulla. Sitten on myös erikseen ”original score” -levyjä joilla on ainoastaan vartavasten elokuvaa varten tehtyä instrumentaalimusiikkia. Käsittelen tässä näitä kolmea erilaista elokuvamusiikin ilmenemismuotoa iloisesti sekaisin.

Saatan hieman spoilata joitakin näistä elokuvista, mutta vain tapauksissa joissa se on aivan välttämätöntä soundtrackin kuvaamiseksi.

 

10. Kissaihmiset (Cat People, 1982)

Spotify

Music from the film Cat People; levynkansiDiskotuottaja Giorgio Moroder on ollut vähintään yhtä tärkeä elokuvasäveltäjänä ja soundtrack-tuottajana kuin elektronisen tanssimusiikin pioneerinakin. Tunnetuin hänen elokuvamusiikeistaan lienee Midnight Express (1978), mutta hänen musiikkinsa on kutakuinkin unohtumattomin osa sellaisiakin elokuvia kuin Blondien Call Mesta megahitin tehnyt  American Gigolo (1980) tai Scarfacen ja Kissaihmisten kasariremaket. Puhumattakaan Flashdancen (1983) ja Top Gunin (1986) soundtrackien tuottamisesta. Tai Never Ending Storyn teemabiisistä. Unohtumattomia elokuvamusiikkeja kaikki.

Cat People on kuitenkin suosikkini koska pidän siitä elokuvasta kaikkein eniten. Moroderin sensuellit kasarisoundit sopivat hyvin ohjaaja Paul Schraderin uusioversion kieroon ja uhkaavaan tunnelmaan. Parhaimpia ovat luonnollisesti usvaiset unijaksot, jotka näyttävät ihan musiikkivideoilta: paljon savua, valoheittimiä, minimalistiset pahvilavasteet ja Moroderin syntikat. Instrumentaaliscoren lisäksi elokuvan tunnelmaan sopii täydellisesti David Bowien tekemä teemabiisi Cat People (Putting Out Fire).

 

9. Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, 2000)

Requiem for a Dream soundtrack; levynkansiPop Will Eat Itselfistä alun perin tunnettu Clint Mansell on Darren Aronofskyn hovisäveltäjä ja hänen musiikkinsa on aina ollut keskeisessä roolissa Aronofskyn elokuvissa, paitsi ehkä debyyttiohjaus Piissä, joka perustui vahvasti 90-luvun lopun trendikkääseen konemusiikkiin. Aronofskyn toinen ohjaus Requiem for a Dream sen sijaan nojasi vahvasti Mansellin säveltämään ja Kronos Quartetin kanssa esittämäänsä alkuperäismusiikkiin.

Elokuvan score on täynnä lyhyitä katkonaisia kappaleenpätkiä, jotka sopivat elokuvan nopeaan leikkaustyyliin täydellisesti. Niissä myös toistuvat pakkomielteisesti ja jatkuvasti samat teemat. Tarttuvin näistä on ns. Party-teema jonka lyhyt elektroninen jumputus säestää jokaista euforista huumekohtausta. Melankolisempi Dreams-teema toistuu vielä useammin. Näiden lisäksi jousivetoisemmat kappaleet ovat sitten hieman pitempiä, mutta eivät yhtään vähemmän intensiivisiä.

Elokuva jakautuu kolmeen vuodenaikaan: kesään, syksyyn ja talveen. Kesän katkonaisista mielihyvän hetkistä edetään syksyn kautta talveen, jota dominoi sama synkkä jousiteema raidoissa Southern Hospitality, The Beginning of the End ja Meltdown. Musiikin vimmainen toisto elokuvan loppua kohden sopii täydellisesti tarinan loppuhuipennukseen. Lopussa kuullaan vielä viimein täyspitkänä versiona elokuvan varsinainen teema, joka esiintyy soundtrackilla nimillä Summer Overture, Cleaning Apartment, Marion Barfs ja Lux Aeterna.

 

8. Lost Highway (1997)

Tämä Lost Highway Soundtrack; levynkansiTrent Reznorin tuottama soundtrack yhdisteli David Lynchin hovisäveltäjä Angelo Badalamentin ja Barry Adamsonin hämyistä jazz-vaikutteista tunnelmointia ja (cameo-roolin pornotähtenä tekevän) Marilyn MansoninNine Inch Nailsin ja Rammsteinin raskaampaa synkistelyä. Sekä soundtrack-levyn että itse elokuvan avaa ja lopettaa toista elektronista synkistelyvaihettaan elänyt David Bowie kappaleella I’m Deranged.

Reznor sävelsi elokuvaa varten yhden uuden kappaleen Nine Inch Nailsina (The Perfect Drug) sekä kaksi abstraktimpaa instrumentaalia kappaletta ihan vain omalla nimellään, Coil-yhtyeestä tutun Peter Christophersonin tuotantoavustuksella. Marilyn Mansonilta oli mukana puolestaan aiemmin julkaisematon Apple of Sodom -kappale joka levytettiin Reznorin tuottamaa Antichrist Superstaria (1996) varten. Soundtrack toimi myös Rammsteinin ensimmäisenä käyntikorttina Yhdysvalloissa.

 

7. Avaruusseikkailu 2001 (2001: A Space Odyssey, 1968)

Spotifyssa on joku feikkisoundtrack jossa on oikeat teokset mutta väärät levytykset

2001: A Space Odyssey Soundtrack; levynkansiStanley Kubrick käytti elokuvissaan klassista musiikkia usein hyvin kekseliäästi. Tässä science fiction -klassikossaan hän käytti pääosin kahta melkoiseksi kliseeksi päätynyttä teosta: Johann Strauss II:n Tonava kaunoista ja Richard Straussin Also sprach Zarathustraa. Näiden romantiikan aikakauden sävellysten lisäksi kuullaan György Ligetin nykymusiikkia. Tämä usean aikakauden musiikin soittaminen sopii täydellisesti elokuvan vuosimiljoonia kattavaan tarinaan.

Elokuvan kuuluisimmat sävellykset ovat juurikin Straussien (eivät sukua toisilleen) käsialaa, mutta mielestäni ikimuistoisimmat musiikkivalinnat ovat silti Ligetiä. Kivikauteen sijoittuvassa alussa ei kuulla ”primitiivistä musiikkia” vaan soundtrackin haastavin teos, aavemainen kuoroeepos Jupiter and Beyond, joka kuullaan uudestaan elokuvan lopussa kun ihmiskunnan kehitys risteää toisen kerran myyttisen monoliitin kanssa.

 

6. Amerikan Psyko (American Psycho, 2000)

Amerikan Psyko on American Psycho - Music from the controvesial motion picture; levynkansiloistava satiiri juppikulttuurista ja populaarimusiikista. Varsinaiselta soundtrack-levyltä puuttuvat valitettavasti kaikki kolme elokuvan keskeisintä kappaletta: Whitney Houstonin Greatest Love of All, Genesiksen In Too Deep ja  Huey Lewis & The Newsin Hip to Be Square, joista jälkimmäinen tosin oli levyn ensimmäisellä painoksella mutta jäi jatkopainoksilta pois lisensointiongelmien vuoksi.

Elokuvan päähenkilö Patrick Batemanille esileikki tarkoittaa levyjen arvostelemista samalla kun hän katselee naisia muhinoimassa keskenään. Suosikkikohtaukseni elokuvasta ovatkin Batemanin monologit Houstonin ja Genesiksen kappaleista samalla kun hän valmistautuu irstauksiin. Toinen toimiva äänen ja kuvan yhdistelmä on aivan alussa, jossa juppiklubilla soi New Orderin True Faith, jota parempaa kuvausta todellisuudesta vieraantuneesta kokaiinikulttuurista en ole kuullut. Soundtrackia täydentää hienosti neljä Christian Balen monologia elokuvasta, joista viimeinen käsittelee Greatest Love of Allia.

 

5. Donnie Darko (2001)

Donnie Darko: Original Soundtrack and Score; levynkansiAmerican Psychon tapaan Donnie Darkon musiikit rakentavat ensisijassa ajankuvaa 1980-luvusta. Toisaalta elokuvan mindfuck-elementtejä korostavat ja synkkää tunnelmaa luovat Michael Andrewsin instrumentaalit. Musiikin tärkeydestä kertoo hyvin se, että elokuvan director’s cut ei saavuta ollenkaan samaa tunnelmaa kuin teatteriversio, ja tämä johtuu lähinnä kahden elokuvan ikonisimman biisin muuttamisesta: alkutekstien taustalla ei soi Echo & The Bunnymenin The Killing Moon, ja rikkinäiseen rakkauskohtaukseen täydellisesti sopiva Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart on korvattu INXS:illä.

Elokuva muistetaan silti parhaiten Gary Julesin Tears for Fears -coverista Mad World, josta tuli vuoden 2003 Britannian singlelistan jouluykkönen lähinnä elokuvan fanaattisen kulttiseurannan vuoksi, mitä on vieläkin vaikea uskoa todeksi. Alkuperäisen synapop muuttuu Julesin ja Andrewsin käsittelyssä minimalistiseksi ja hauraaksi jousin säestetyksi pianoballadiksi, joka sopii täydellisesti elokuvan surumieliseen loppumontaasiin. Kappaleen sanoituskin saa paljon traagisempia merkityksiä kun se esitetään mietteliään hiljaisesti eikä pirteänä elektronisena poppipalana.

 

4. The Wicker Man (1973)

Spotify

The Wicker Man: The Original Soundtrack Album; levynkansiWicker Man (1973) on pakanallisista menoista kertova ”kauhuelokuva”, jonka musiikkina oli kaunista pakanafolkia. Paul Giovannin säveltämä ja Magnet-yhtyeen esittämä soundtrack toimi myöhemmin suurena inspiraationa koko neofolk-genrelle. Elokuva menee oikeastaan hyvin pitkälti musikaalin puolelle, sillä monet kappaleet ovat elokuvan hahmojen esittämiä ja osin näyttelijöiden itsensä laulamia. Mukana on lisäksi myös instrumentaalia taustamusiikkia, joka eksyy välillä myös sähköisemmän progen puolelle.

Elokuvan tapahtumapaikkana on pakanallinen Summerislen saari joten musiikkina on esimerkiksi Maypolen ja Fire Leapin kaltaisia hedelmällisyysriittejä. Intensiivisin musikaalikohtaus on kuitenkin alastoman Britt Eklandin ritualistinen viettelytanssi, jonka taustalla soi Willow’s Song. Musiikilla on varmasti suuri rooli siinä että tuloksena on yksi elokuvahistorian eroottisimmista kohtauksista. On tietysti myös hienoa kuulla Christopher Lee laulamassa pianon säestyksellä The Tinker of Ryeta.

 

3. Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, 1972)

A Clockwork Orange -soundtrack; levynkansiAvaruusseikkailua seuraavaan elokuvaansa Kubrick halusi kokeila jotain uutta, ja tällä kertaa klassisia sävellyksiä päätyi Wendy Carlosin uraauurtavien Moog-versiointien kohteeksi. Ikonisin näistä on tietysti Beethovenin yhdeksäs sinfonia, josta kuullaan osia sekä sinfoniaorkesterin että Carlosin esittämänä. Carlos oli esitellyt Bob Moogin kehittämien syntetisaattorien mahdollisuuksia klassisten teosten uudelleensovittamisessa jo Switched-On Bachilla (1968) josta tuli aikoinaan historian myydyin klassinen levytys.

Kellopeliappelsiinin soundtrackilla Moogin syntetisaattoreita käytettiin kuitenkin monipuolisemmin eri aikakausien klassisen esittämiseen, eikä ainoastaan yhden säveltäjän versiointiin. Beethovenin yhdeksännen lisäksi elokuvassa kuullaan unohtumattomina tulkintoina esimerkiksi Rossinin Wilhelm Tell -oopperan alkusoittoa ja Purcellia mukailevaa teemakappaletta. Unohtumaton on tietysti myös Gene Kellyn Singin’ in the Rainin kääntäminen alkuperäisestä musikaalikontekstista joksikin aivan muuksi. Carlosin omilla abstraktimmilla sävellyksillä oli niilläkin merkittävä rooli tunnelman luomisessa ja ne julkaistiin erillisenä original score -albumina. Varsinaisella soundtrackilla on vain lyhennelmä Timesteps-teoksesta.

 

2. Natural Born Killers (1994)

Spotify

Music From and Inspired by Natural Born Killers; levynkansi Trent Reznor aloitti työnsä elokuvamusiikin parissa jo pari vuotta ennen Lost Highwayta tuottamalla soundtrackin Oliver Stonen Natural Born Killersiin. Reznor hyödyntää laajaa musiikintuntemustaan luodessaan ääniraidan jonka eklektisyys ja pirstaleisuus vastaavat täydellisesti elokuvan sirpaleimaista kuvaa amerikkalaisesta mediamaisemasta, joka on osa sekä elokuvan kuvastoa että sen tematiikkaa. Mukana on kaikkea ambient-huminasta gangsta rapin kautta riot grrrliin.

NBK:n soundtrack toimii erillisenä albumijulkaisuna poikkeuksellisen hyvin, koska kappaleet sulautuvat toisiinsa ja elokuvan dialogiin saumattomasti. Kappaleet vaihtuvat ilman taukoja ja soivat usein hetken aikaa päällekkäin ristiinhäivityksinä. Kyse on oikeastaan ennemmin elokuvamusiikkiin perustuvasta uudesta miksauksesta, joka ei yritäkään dokumentoida elokuvan musiikkia ihan sellaisenaan. Sen sijaan Reznor suhtautui tehtäväänsä luovuudella, jota toivoisi useammiltakin soundtrack-julkaisuilta, ja koosti elokuvan musiikeista ennakkoluulottomasti uuden kokonaisuuden joka toimii myös kokoelma-CD:nä. Monissa kappaleissa on jopa jonkinlaista mash-up-henkeä kun kaksi eri biisiä soi samaan aikaan: esimerkiksi Diamanda Galásin  I Put a Spell on You -coverin ja Jane’s Addictionin Ted, Just Admit It… -kappaleen elokuvan dialogiin yhdistävä Sex Is Violent.

Reznorin oman bändin tuotanto edustaa ehdottomasti levyn ja soundtrackin parhaita puolia: Nine Inch Nailsin vanhemmat levytykset A Warm Place ja Something I Can Never Have on editoitu dialogin kanssa täysin yhteensopivasti. Varsinkin jälkimmäisen sanoitus kuulostaa kuin tätä soundtrackia varten kirjoitetulta: se sopii Mickey ja Mallory Knoxin keskusteluun niin täydellisesti. Myös alkuperäisversiosta poikkeava loppuosa on kaunista kuultavaa. Varta vasten elokuvaan on sen sijaan sävelletty Burn, jonka sanat ovat niin ikään täydelliset tähän elokuvaan. Se on myös yksi NIN:in parhaita biisejä, eikä mikään albumilta yli jäänyt jämäraita.

 

1. The Fountain (2006)

Spotify

The Fountain: Music From the Motion Picture; levynkansiMansellin, Kronos Quartetin ja Aronofskyn yhteistyö jatkui myös Unelmien sielunmessua seuranneella The Fountainilla. Tällä kertaa Mansellin sävellyksiä soitti jousikvartetin lisäksi myös Mogwai. Jousin maustettu post-rock onkin mitä parhainta musiikkia tähän eeppiseen elokuvaan, joka tapahtuu kolmessa eri aikatasossa ja sisältää vähintään yhtä kosmista trippailua kuin 2001. Elokuvan musiikki toimii niin loistavasti luultavasti osin siksi, että se sävellettiin rinnan elokuvan kuvausten kanssa, eikä vasta kuvausten päätyttyä kuten yleensä.

Death Is the Road to Awe on sekä levyn että elokuvan huippukohta: sen tunteikkaat kuoronostatukset säestävät yhtä elokuvahistorian upeimmista loppuhuipennuksista. Myös lopputekstien taustalla soiva hiljaisempi, pianovoittoinen Together We Will Live Forever on levyn huippukohtia. Soundtrack toimii täydellisesti myös ilman kuvaa, kuten kyllä kaikki muutkin tässä mainitsemani elokuvamusiikit. The Fountain on kuitenkin ihan ilman elokuvaakin yksi parhaista post-rock-teoksista joita olen koskaan kuullut. Siinä kävi jopa niin, että kuuntelin ensin viikko- tai kuukausitolkulla pätkiä soundtrackista Fountainin nettisivuilla ja se oli oikeastaan pääsyy miksi edes menin katsomaan koko elokuvan. Sen nähtyänikin olen sitä mieltä että parasta siinä on loistava musiikki.

The Fountainin huikeaa kuvastoa

PS. Anteeksi etten maininnut Ennio Morriconea, Michael Nymania, Fabio Frizziä, Riz Ortolania, Cliff Martinezia, Philip Glassia, Vangelista, Goblinia tai John Carpenteria. Saturday Night Fever, Rocky Horror Picture Show ja Jesus Christ Superstar ovat myös kovia. Olis ehkä pitänyt tehdä Top 20.